Kaarlo Kangasniemi – Kulta-Kallen katkera jälkipeli

Hiljaisen oloinen porilainen satamavalvoja nousi Mexicon olympiakisoissa Suomen hiipuvan urheilumaineen pelastajaksi. Pimenevässä syysillassa 1968 tuli Kangasniemestä koko kansan Kulta-Kalle. Kaikkien ihailema atleetti oli jo kuitenkin jo 36-vuotiaana pysyvästi sairaseläkkeellä.

Kaarlo Kangasniemi jaksaa yhä uskoa elämään. Kaarina-vaimon ja kahden, jo täysi-ikäsien lapsen tukemana mestari on päässyt pahimpien kipu- ja masennustilojensa yli. Selkäkipujen iakottua on mies innostunut uudlleen urheilustakin, toki vain lenkkeilystä.

Takavuosien rakkaudelleen, painonnostolle, Kangasniemi on katkera ja on kai sitä loppuikänsä: - Tunnustettava on, että painonnosto vei minulta terveyden. Jos saisin aloittaa uudelleen alusta ryhtyisin pelaamaan vaikka jalkapalloa, Puntit saisivat minun puolestani jäädä varmasti nurkkaan tomuttumaan,

• Aktiiviaikana oli pahinta jatkuva rahanpuute, 70-luvulla ei vielä puhuttu kymmenien tuhansien markkojen stiåendeistä. Pahiten rahattomuus heijastui hierontaan, johon minulla oli huippuvuosinani varaa vain kerran viikossa. Painonnoston kaltaisen lajin harrastaja kaipasi kuitenkin hierontaa jokaisen treenin jälkeen.

Eikä Kaarlo Kangasniemi edes yrittänyt kielttä sitä, että myös harjoitteli väärin. - Keskityin vain liian kylmään rautaan unohtaen nopeuden ja kimmoisuuden, Voimistelua ja erilaisia hyppyharjoituksia olisi pitänyt olla ohjelmassa huomattavasti enemmän. Kaarlo Kangasniemen sairalista on pitkä kuin nälkävuosi. Pahimpina kantoina porilaisen kaskessa olivat selän pettäinen Reykjavikissa 1970 ja hauiksen katkeaminen juuri ennen Munchenin olympialaisia. Lopullinen niitti tuli sitten marraskuussa 1976, 160 kilon rautakasan alle jääminen merkitsi paitsi olkavarren katkeamista myäs elinikäisiä selkävaivoja ja päänsärkyä.

Vain 36-vuotiaana Kaarlo Kangasniemelle kirjoitettiin marraskuussa 1976 työkyvyttömyyspaperit. Koko kansan Kulta-Kalle oli antanut turhan kalliin uhrin huippu-urheilun alttarille. Kaarlo Kangasniemi uskaltaa nykyisin avoimesti puhua myös yhä lisääntyvästä urheilun syövästä, dopingista. Mies ei häpeä tunnustaa aktiiviaikanaan käyttäneensä säännöllisesti nyt kiellettyjä aineita. Kulta-Kalle popsi hormoneja ja anaboleja kuin tavallinen mies leipää.

• Minun huippuvuosinani urheilijalla ei ollut mitään vaikeuksia saada lääkäriltä reseptiä hormoneja tai anaboleja varten, eiväthän ne olleet edes kiellettyjä, Pelkällä kaurapuurolla ja savulihalla ei ennätyksiä tehty 70-luvulla, eikä tehdä nytkään.
  Kangasniemi voitti Suomen ainoan kultamitalin Méxicon olympialaisissa vuonna 1968. Hän voitti 19. lokakuuta käydyssä kilpailussa 90 kilon sarjan yhteistuloksella 517,5 kiloa. Kangasniemi on Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen painonnoston olympiamitalisti. Olympiaedustaja hän oli myös Tokiossa 1964 sijoittuen seitsemänneksi ja Münchenissä 1972 sijoittuen kuudenneksi.

Kaarlo Kangasniemi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Kangasniemi

Kaarlo Kangasniemi

https://www.youtube.com/watch?v=X6JBuIKM6TQ

Suoraa puhetta anabolisista steroideista - tässä on Kaarlo Kangasniemen oma dopingtarina

http://www.iltasanomat.fi/muutlajit/art-1288502104074.html

Kangasniemi nostaa kultaa Meksikossa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kangasniemi_nostaa_kultaa_meksikossa_30869.html#media=30874

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 951-31-8904-5

Kalevi Oikarainen – myyttinen voittaja

Vuoden 1970 MM-hiihdot Tsekkoslovakian Strbske Plesossa ovat edenneet yhdeksänteen ja samalla viimeiseen kilpailupäiväänsä. Sunnuntaiaamun valjetessa uusi lumi on peittänyt Ylä-Tatra kauniit vuoristomaisemat. Se asettaa huoltoryhmät tiukan paikan eteen, myös Suomen joukkueen ja sen rasvamestarin Osmo Hillebrandtin.

Hiihdon kuninkuusmatkalle suomalaisista on valittu mukaan Teuvo Hatunen, Heikki Rpatti, Hannu Taipael ja ankkurina numerolla 45 Kalevi Oikarainen, joka 30 km:llä on sijoittunut 12:nneksi jalykkinyt viestin avausosuudella kolmanneksi. Mitaliodotuksia ei juurikaan ole, sillä aiemmilla matkoilla ovat juhlineet Neuvostoliiton, SDDR:n, Ruotsin ja Norjan miehet.

Ennakkoasetelmat eivät kuitenkaan hätkäyttä Kuusamon Erä-Veikkojen kokenutta 33-vuotiasta rajakersanttia Kalevi Oikaraista, yli kymmenen vuotta maailman huipun tuntumassa hiihtänyttä Susi-Kalle, joka on päättänyt vakaasti, että nyt on viimeinkin tosi näytön paikka. Suurin voittajasuosikki on kuitenkin 30 km:n neuvostoliittolainen maailmanmestari Vjatseslav Vedenin, joka starttaa numerolla 47, minuutiin Oikaraisen jälkeen. Mitaliehdokkaisiin kuuluvat myös DDR:N Gerhard Grimmer ja Gerd-Dietmar Klause, 15 km:n ruotsalainen kultamitalimies Lars-Göran Åslund ja Neuvostoliiton Fjodor Simasov.

Kilpailu alkaa suomalaisittain ilahduttavasti, sillä 15 km:n väliajoissa Kalevi Oikarainen sivakoi kolmantena ja Hannu Taipale yhdeksäntenä. Ylivoimaisessa johdossa on Neuvostoliiton Vedenin, joka lähes ottanut kiinni minuutin edellään lähteneen Oikaraisen – eroa on vain kuusi sekuntia. Toisena lykkii DDR:n Grimmer kolme sekuntia Oikaraista nopeampana. Puolimatkassa on kärjen tilanne ennallaan, mutta Taipale on noussut lupaavasti viidenneks aivan neljäntenä olevan Ruotsin Åslundin kantaan.

Ratkaisun hetket alkavat koittaa - kuten yleensäkin 50 km:llä – vasta 40 km:n väliaika-aseman jälkeen. Vedenin on pitänyt edelleen ykkössijansa, mutta Oikarainen on aloittanut vahvan loppuvetonsa ja jättänyt parikymmentä kilometriä kannoillaan hiihtäneen neuvostoliittolaisen lähes 20 sekunnin päähän. Grimmer on edelleen kakkosena, Åslund neljäntenä ja Taipale viidentenä.

Kalevi Oikarainen panostaa kaikki voimansa kolmen kilometrin loppunousuihin ja kestää uransa kovimman rääkin täydellisesti. Vedenin johto supistuu kuuteen sekuntiin ja Grimmer putoaa kultakamppailusta. Viimeisen parin kilometriin laskuvoittoisen osuuden ja maalisuoran Susi-Kalle tulee kuin lentämällä ja alittaa Grimmerin kärkiajan 38 sekunnilla.

Edessä on runsaan minuutin odotus, jonka jälkeen ovat käsillä suomalaisten riemujuhlat - Vedenin on pudonnut puolen minuutin päähän ja jää hopealle. Susi-kalle Oikarainen on 50 km:n maailmanmestari, ensimmäinen sitten Veikko Hakulisen päivien, ja on pelastanut Ylä-Tatran MM-hiihtojen menestyksen vimeisellä mahdollisella hetkellä.

Suomen kansa ei kuitenkaan kuule radiossa tuoreen maailmanmestarin kuulumisia, sillä vastalauseena Paavo Noposen hyllytykselle kultamitalimies boikotoi radiota Paavo Tiilikaisen ja Noposen taivutteluista huolimatta, ”Minua ei tänään Suomen Yleisradiossa haastatella, se on minun protestini, Tyhmä ehkä, mutta tinkimätön, Jos ei se mies, joka on yksitoista vuotta uskonut minun mahdollisuuksiiini, silloin kuin muut pilkkasivat, saa minua haastatella, vaan saa muun muassa minun nimeni mainitsemisesta porttikiellon, niin minua on turha pyytää sen maan mikrofonin ääreen.”

Kalevi Oikarainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevi_Oikarainen

Kalevi Oikarainen – Ylä-Tatran kultaa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/susi-kalle_suksi_yla-tatran_kultaa_28426.html#media=28430

Susi-Kalle muistelee

https://www.youtube.com/watch?v=pFIU92kuRyI

Susi-Kalle pelasti

http://www.aamulehti.fi/extrakuvat/susi_kalle.pdf

Susi-Kalle tukee Wassbergiä - ”Mies vastaan susi olisi reilu peli”

http://www.iltasanomat.fi/maastohiihto/art-1288760098766.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Jorma Kinnunen – Äänekosken pikkkujättiläinen

Äänekosken pikkujättiläinen, olympiahopeamitalisti, ME-mies, ensimmäinen suomalainen 90 metrin ylittäjä, eniten yli 80 metrin heittoja tehnyt keihäänheittäjä maailmassa.

Äänekosken 175-senttinen pikkujättiläinen Jorma Kinnunen nousi yhdessä hujauksessa maailman kärkiheittäjien kaartiin kiskaisemalla vuonna 1964 vapansa lukemiin 84,63. Oma ennätys parani siinä vuonna yli seitsemän metriä. Seuraavana vuonna Kinnunen oli SE-tuloksellaan 88,14 maailmantilaston kärkimies. Kauteen 1969 harjoittelin kuukauden verran USA:ssa. Ja kauden ensimmäisten kisojen tulokset antoivat dottaa kohta puolin mittavia kaaria.

• Huomenna rävähtää, totesi Jorma Kinnunen kesäkuun 17. päivän heitettyään Jyväskylässä yli 86 metrin voittotuloksen. Kesäkuun 18. päivä Tampereella oli helteinen ja niin katsojia tuli paikalle yli 5000 henkeä. Jorma Kinnunen aloitti kisan lupaavasti heittämällä ensimmäisellä heitollaan 86,04. Toiseen heittoon pikkujättiläinen panosti koko kevään kyteneen 90 metrin latingin. Rajulla vauhdilla Kinnunen lähestyi heittoviivaa, ristiaskeleet ja tuttu nopea veto. Hurja karjaisu saatteli keihään matkaan. Se lähti ilmaan rajun vedon seurauksena hieman vapattaen, mutta se nousi hyvässä asennossa korkealle. Ja keihän leijaillessa ilmassa katsojat havaitsivat, että nyt tulee pitkä heitto.

Ja todella pitkä siitä tulikin, Ensmmäisen kerran suomalaisheittäjän keihäs kaarsi yli 90 metrin. Keihäs tuli maahan kärki edellä niin, että mittamiehet saivat kiskoa sen irti nurmikosta. Jorma Kinnunen pomppi juoksurataa pitkin alastulopaikalle katsomaan mittausta, Kinnusen jakotsojen riemu oi rajaton, kun tulostaululle ilmestyivät uudet ME-lukemat 92,70!

Keihään maailmanennätys oli jälleen palannut Suomeen. Janis Lusisin ennätys parantui 72 senttiä. - Ensimmäinen heittoni mein liian lähelle heittoviivaa, joten siirsin toiseen heittoon askelmerkkiäni noin 1,5 metriä taaksepäin. Mutta toisessa jeitossani sain vauhdin pysähtymään niin hyvin, että siita paiaksta, johon stottapsin etummaisen jalkani, oli heittoviivaan matkaan vielä 2 metriä ja 20 senttiä. Todellisuudessa heiton pituus oli siis 94,70, Jorma Kinnunen kertoo.

Mexicon olympialaisissa vuonn 1968 käytiin keihäsfinaalai, jossa johtopaikka vaihtui kisan aikana monta kertaa. Heittokierrokset avasi ME-mies Neuvostoliiton Janis Lusis, kolmantena heitti Jorma Kinnunen ja viidentenä Unkarin Georgely Kulcsar. Kinnunen avasi kisan komeasti 86,30. Ja tämä Jorman heitto kesti johtoåaikalla aina viidennelle kierrokselle asti, jolloin alkoi tapahtua. Ensin meni ohi Lusis 86,34 kantaneella heitollaan, Samalla kierroksella Kulcsar meni johtoon 87,06. Ninpä viimeiselle kierrokselle lähdettiin järjestyksessä Kulcsar, Lusis ja Kinnunen. Lusis avasi päätöskierroksen komeasti kiskaisemalla yli 90 metrin, 90,10. Ja Kinnunen vastasi rajulla repäisyllä, joka kantoi myös pitkälle. Tuloksena uusi Suomen ennätys 88,58. Entinen, kolme vuotta aikaisemmin Kinnusen heittämä SE oli 88,14.

Jorma Kinnunen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Kinnunen

ME-heittäjä Jorma Kinnunen
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/me-heittaja_jorma_kinnunen_5992.html#media=5997

Kimmo Kinnunen ja isä-Jorman reaktiot - MM-kulta Tokio 1991

https://www.youtube.com/watch?v=hfHEXH2Y5p4

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Jouko Kuha – yksinäinen ennätysmies

Jouko Kuhan malja täyttyi Budabestin EM-kisojen alkuerässä 1966: SE-ajastaan huolimatta 8.36,2 hän putosi finaalista. Kuha maksoi maailmanennätyksensä omasta selkänahastaan. Hän otti ja myi autonsa ja muun vähäisen omaisuutenssa pystyäkseen harjoittelemaan talvella muutaman kuukauden Espanjan lämmössä. Ennen Tokion kisoja Kuha oli harjoittelut kaksi kuukautta Kuortaneen urheiluopistossa. Jukka Uunila lupasi, että Kuha saisi harjoitella opistossa liiton kustannuksella kuinka paljon tahansa. - Uunilakaan ei ymmärtänyt, että Suomen jäisillä teillä voi luoda pohjakunan, mutta ei huippukuntoa. Tärkeintä etelässä harjoittelu oli minulle terveyssyistä. Vilustumiset pysyivät loitolla. Kuinka usein kuntoni hupeni sairauteen, Kuha kertoi. - Liitto oli siihen aikaa vaikea. Emme voineet mitään: urheilijat olivat kuunteluoppilaita. Saatoimme sanoa mielipiteemme, mutta jos sitä ei otettu kuuleviin korviin, niin sitten ei.

Kun Kuha ei v. 1963 ollut kiinnostunut juoksemaan Ruotsi-ottelussa, johtokunnan jäsen Jukka Lehtinen totesi lakoonisesti:- Sinähän tulet juoksemaan. Kun Kuha sai ensimmäisen talviharjoittelustipendinsä hän oli jo ennättänyt jo 27-vuotiaaksi. Hän oli ollut jo vuosia yksi maailman parhaista estejuoksijoista, mutta ymmärtämystä ei herunut. Kaipolan jääräpää estejuoksija pystyi kuitenkin vielä todistamaan, että hän oli ollut oikeassa. Kun lämpö piti miehen terveenä, alkoi juoksuolle omistautunut elämäntapa tuottaa tulosta.

Jo vuoden 1967 elokuussa Tukholmassa Kuha oli juossut silloin maailman kärkiajan 8.29,8. Se oli huippuluokan tulos. ME oli silloin 8.26,4. Kun Jouko Kuha palasi Tukholmaan vuotta myöhemmin, hän ensimmäisellä kerralla valmis varoittamaan: 8.33 ja voitto Bengt Perssonista viikkoa juhannuksen jälkeen. Toisella vierailullaan, 17. heinäkuuta, Kuha pani räjähdyslangan palamaan viimeisellä kilometrillä. Tosiasisassa järjestäjät pettivät Kuhan. Osanottajalista ei ollut sellainen mitä luvattiin.

Jan-Erik Karlsson teki kuitenkin parhaansa ja kiskaisi ensimmäisen kilometrin aikaan 2.51. Puolimatkan 4.17 ei lupaillut mitään kummenpaa, eikä vielä 2000 m:n väliaikakan (5.43) viitannut kuin hyvässä lykyssä 8.30:n alitukseen. Sitten alkoi tapahtua. Kuhan vaatimaton lyhyt, taloudellinen askel alkoi imeä Tukholman lympiastadionin hiilimurskaa kiihtyvällä vauhdilla. Kuha ei tempaissut kyytiä lisää mailerityyliin, mutta kierrokset alkoivat taittua kaksi-kolme sekuntia nopeammin, Viimeinen kierros (63,2) kuvasi tasaisen tappavaa loppua, joka johti 2.41,2:n viimeiseen kilometriin. Se vei ME:hen 8,24,2. Enemmän kuin loppuaika maailmalla herätti huomiota tuo viimeinen kilometri. Entinen ME-mies Gaston Roelants laski ihmeissäään, että esimerkiksi sileällä alle 2.30:n kilometrivvauhtia … pienen suomalaisen ei olisi pitänyt pystyä siihen.

Hän pystyi,vieläpä yksin, ilman vetoapua, ja suomalainen urheilukansa heräsi, Viikon kuluttua Kuhaa vaelsi Joensuussa katsomaan yli 6000 katsojaa. Tuon verran myytiin lippuja, mutta väkeä lappasi koko ajan lisää. Eikö Joensuun lipputuloista jänyt lopulta jotakin ME-juoksijan käteenkin, itse maksettujen kulujen vastapainoksi? - Sain Joensuusta 600 markkaa. Olin ospinut korvauksesta keväällä ja minulla oli tapana pitää sopimukseni. Kuha osallistui Kalevan kisoihin vuoteen 1980 saakka. Vielä 41-vuotiaana hän juoksi 9.01,1,

Jouko Kuha

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jouko_Kuha

10 000 metrin kolmoisvoitto Ruotsista
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/10_000_metrin_kolmoisvoitto_ruotsista_5980.html#media=5983

Ruotsi-ottelujen 1960-luvun tappiosarja päättyi
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/ruotsi-ottelujen_1960-luvun_tappiosarja_paattyi_5985.html#media=5987

Suomi pussitettiin Stadionilla 1966
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomi_pussitettiin_stadionilla_1966_5967.html#media=5972

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Olli Laiho – arvokasta hopeaa

Jo ennen Meksikon olympiakisoja 1968 ekonomin koulutuksen hankkinut Olli Laiho on sittemmin työskennellyt mm. Amer-yhtymän toimitusjohtajana. - Urheilu opetti minut pitkäjännitteiseen työskentelyyn, jossa tavoitteeseen pääsy vaati pitkien portaiden kulkemista. Huippu-urheilijan kaukainen, vaikea tavoite on kovasti sukulainen liikkeenjohtamisen ongelmille ja tavoitteille.

Urheilijana Olli Laiho oppi myös matkustamisen, liikunnan maailman metropoleissa, Urheilu-uran jälkeisissä työtehtävisää ei mennyt enää turhaa aikaa ja voimavaroja maailman erilaaksuuksien ihmettelemiseen.

Paha olkapäävamma ja liittojen väliset riidat olivat torpedoida hevosen olympiamitalin jo kotimaahan. - Olkapää oli siinä kunnossa, että se olisi pitänyt leikata ja ennen Meksikoa. Tammikuussa 1969 oli ns. luun siirto, jonka vaulla olkaniveltä rakennettiin uudelleen. Helsingin Voimailijain ja SVUL:oa edustavan Laihon olkapäävamma oli hyvin myös vastapuolen, TUL-leirin tiedossa. Ja sitä yritettiin käyttää raa´asti hyväksi. - Maksikon joukkueen valinta meni lopulta melkoiseksi soutamiseksi ja huopaamiseksi. Minut oli jo kerran valittu, mutta meinattiin vielä pudottaa. Lopulta johtajat joutuivat kuitenkin myöntymään, että minulla oli etukäteen parhaat mahdollisuudet menestyä. TUL oli nostamassa Olli Laihon tilalle kisakoneeseen Lasse Lainetta.

Meksikoon Laiho lähti menestymään. Mielessä kaihersi yhä kirkkaana epäonnistuminen neljä vuotta aikaisemmin Tokiossa. Kisoissa Laiho oli hevosella pakollisten liikkeidn jälkeen peräti kolmas, mutta putoa pätkähti telineelta omavalintaisisssa ja putosi kauas kuuden miehen finaalista. - Ei sille mitään mahda. Tokion epäonnistuminen oli osa onnistumista Meksikossa.

Voimistelun kaltaisessa arvostelu- ja tuomarilajisa ei ole aina sanottu, että hyvänkään miehen palikat lokdahavat paikalleen. Mutta kun alkuklpailun kynnyksestä pääsee läpi, niin tuomareiden mielipide-erot kummasti tasoittuvat.

Varsinaisessa finaalissa, omavalintaisten liikkeiden toisessa osuudessa, Olli Laiho myöntää hiukan hermoilleensa, mutta sisulla ja suurella sydämellä suomalainen voimisteli hopeamitalin arvoisesti. Pisteitä tuli 19.255, joilla hän hävisi lopulta vaiin kymmenyksen Jugoslavia Miroslav Cerarille.

• Siinä vaiheessa ei paljon tuuletettu. Mieli oli päinvastoin vähän maassa, sillä mitalin piti olla kirkkain mahdollinen. - Muutaman päivän jälkeen tajusin hopeamitallinkin arvon. Ja arvo vain nousi entisestään, kun huomasin koko Suomen joukkueen voittaneen Meksikossa vain neljä mitalia. Olympia- ja EM-mitalisti (hevosen pronssi 1965) Olli Laihon ura huippuvoimistelijana loppui inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin.Kuukausia kestänyt olkapääleikkausesta toipuminen kypsytti lopettamispäätäksen, jota Laiho ei ole jälkeenpäin katunut.

Olli Laiho

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olli_Laiho

Olli Laihon muistokirjoitus

http://www.hs.fi/muistot/a1364352708770

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 951-30-8902-9

Kalevi Huuskonen – varamiehestä maailmanmestariksi

Valmistautuminen vuoden 1961 ampumahiihtokauteen otti 28-vuotiaan Porkkalan Tulliniemen merivartijan Kalevi Huuskosen kohdalla todella koville. Porkkalan niemi, merenrantakalliot ja metsäpolut olivat koko alkutalven lumettomat, ja vaikka Huuskonen kuinka piti suksiä mukanaan lenkillään merivartioasemalta Kirkkonummelle – 25 kilometriä yhteen suuntaan – ei hän päässyt asuinpaikkakunnallaan kertaakaan suksille ennen MM-katsastuksia. Vähät hiihtokilometrinsä hän oli sauvonnut ampumahiihtäjien Vuokatin leirillä ja kilpailumatkoilla.

Katsastuskilpailuissa Huuskosen näytöt jäivät perin vaatimattomiksi. Ensimmäisiin katsastuksiin hän ei edes päässyt osallistumaan ilmoittautumisessa sattuneen onnettoman väärinkäsityksen vuoksi. Tosisissakin katsastuksissa sijoitus jäi seitsemänneksi. Näillä näytöillä ei olisi ollut mitään asiaan Uumajan MM-kisoihin, elli Porkkalan merivartija olisi katsastusten välillä osoittanut hyvää kuntoa voittamalla Suomenlahden merivartioston mestaruudet ampumahiihdossa ja 30 kilometrin hiihdossa, Kun Huuskosen lisäksi oli maaottelua Itä-Saksaa vastaan jättänyt taakseen kaksi jao MM-joukkueeseen valittua miestä, kelpuutettiin hänet varamieheksi varsinaiseen kisajoukkueeseen.

Viimeistelyleirillä Ruotsissa Huuskonen osoitti vakuuttavaa kuntoa ja niin hänelle avautui paikka henkilökohtaiseen 20 kilometrin kilpailuun. Olosuhteet kilpailupäivänä aamuna olivat kurjat: räntää tuli taivaan täydeltä, mikä tiesi vaikeaa voitelukeliä. Kaiken lisäksi ensimmäisellä ampumpaikalla tuuli pahasti sivusta.

Huuskonen starttasi suomalaisista ensimmäisenä numerolla 6. Hän sai välittömästi peräänsä Squaw Valleyn olympiakisojen kärkinimet, ruotsalaisen Lestanderin ja Neuvostoliiton Privalovin. Huuskosen hiihtovauti ei ymmärrettävästi ihmeitä lupaillut, mutta ampumasuorituksia ei edes oikullinen tuuli ja lumikuurot haitanneet: 19 osumaa 20 mahdollisesta. Muut kärkinimet ampuivat vähintäänkin kolme laukausta ohi.

Kaikkien asiantuntijoiden suureksi ihmetykseksi oli ampumahiihdon maailmamestariksi noussut mies, joka ei käytännöllisesti katsoen ollut päässyt kokon talvena hiihtämään! Kun lisäksi muutkin kolme suomalaista menestyivät hyvin, saavutti Suomi joukkuemaailmanmestaruuden. Täten Uumajan MM-kisat muodostuivat suomalaisten täysosumaksi, ja ampumahiihto lajin asai ensimmäisen kerran sädekehän suomalaisen hiihtokansan arvostuksissa.

Kalevi Huuskosen nimi säilyy ensimmäisenä suomalaisena ampumahiihdon maailmanmestarina. Maailmanmestarina hän oli puhdas amatööri, jolle mieliurheilu oli pelkkä harrastus työn lomassa. Itse rauhalisuutena hän oli oivallinen tyyppi ampumahiihtoon.

Hämeenlinnassa seuraavana vuonna pidetyissä MM-kisoissa Huuskosen ammunta oli edelleen kohdallalla, mutta hiihtovauhti ei riittänyt nostamaan häntä kahdeksatta sijaa korkammalle. Joukkuekilpailussa hän oli tuomassa Suomelle hopeaa. Vuoden 1962 jälkeen Huuskonen jätti vakavan kilpailemisen sikseen.

Kalevi Huuskonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalevi_Huuskonen

Suomen mitalistit MM-kisoissa

http://yle.fi/urheilu/suomen_mitalistit_mm-kisoissa/5090375

Lähdeaineisto Kilpakenttein sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Jouko Launonen – luistelijan valssi

Kaksi viikkoa ennen Oslon MM-kisoja vuonna 1965 Jouko Launonen oli mennyt nurin EM-ksojen 500 metrillä. Tai oikeastaan hän kaatui kahdesti, sillä paluumatkalla hotellista hän liukastui uudelleen. - Istuin takapuolellani kadulla aivan pöölämystyneenä. Hetken ajattelin, että tästä en enää liikahda mihinkään. Onneksi liikahti, sillä viikkoa myöhemmin Jyväskylän harjoituksissa luistin alkoi liikkua. - Itse en varsinaisesti yllättyyt, mutta väliaikojani oli ottanut isäni kyllä. Hän parkaisia, että kello ei pidä paikkaansa. - Olin alittanut 5000m:n Suomen ennätyksen yli 20 sekunnilla.Vastasin isälleni, että kuule, kyllä kello pitää kutinsa.

Yrjö Launonen ei jäänyt sanattomaksi – Saat kuukauden palkan jos olet MM-jäällä kolmen parhaan joukossa. Ennen Osloon lähtöään Launonen varmisti isältään, että veto on voimassa. - Tunne oli ennenkokematon, aivan toista kuin Innsbruckin olympiakisojen 1500 metrillä, jossa olin neljäs.

Vedot kovenivat isän ja pojan välillaä Oslon kisojen aikana. - Ensimmäisen päivän jälkeen isä soitti, ettää veto on voimassa. Kun toisena päivänä menin kolmen matkan jälkeen johtoon, sian Suomesta ennen kymppiä käteen sähkeen: Vuoden tilit maailmanmestaruudesta.

Launonen hoki mielessään, että älä nyt liikoja tarjoa. Mutta mestaruus olisi sittenkin saattanut olla ulottuvilla. Kokemusta olisi tarvittu pikkuisen lisää. Launonen oli väkivahvan ennakkosuosikin, Norjan Per Ivar Moenin kanssa. Moe kyttäsi Launosen takana, kunnes nykäisi puolimatkassa. - Minä vastasin ja lähdin perään, viakka olisi pitänyt jatkaa omaa vauhtia. Vielä olisi ollut kunnon loppuvedolla käyttöä, sillä väsähtäneenäkin tavoitin norjalaista uudelleen. Olisi pitänyt kuroa etumatkaan pikkuhiljaa kiinni: Launonen oli Bisletin jäällä oma itsensä, pirullisen tasainen. 500 m 41,6 – seitsemäs, 5000 m 7.41,7 kuudes, Avauspäivän jälkeen Launosen tahti kiihtyi 1500 m 2.08,7 neljäs – yhteispisteissä johtoon. 10 000 metrillä 16.09,9 yhdeksäs. Maailmanmestaruuden hän menetti Moenille 0,440 pisteellä. - Sen kympistä muistan, kuinka pitkä Moen potkaisi kerran kun minä 167-senttisenä kaksi, nauraa Launonen, joka osasi ottaa Bisletin 25000 ihmisen juhlasta kaiken irti. - Niin tarkkaan katsomo rummutti ja hakkasi käsiään, etteivät katsomo ja luistelijat tehneet yhtään rytmivirhettä.

Launoselle ei tosin rytmi ollut minkäänlainen ongelma, sillä musiikkimiehenä hänellä oli oma salainen reseptinsä. - Sovelsin erilaista musiikkia eri matkoille. Luistleijan valssi oli erinomainen pidenpien matkojen rytmittäjä, 1500 metrille oli valittava jotakin räväkämpää. Beatles kävin hyvin.

Oslon Mm-hopea oli Launosen uran huippu, joka toi hänelle myäs vuoden 1965 urheilijan tittelin. Pikkuista vaille hän kuitenkin jäi, niin Innsbruckin olympiajäällä kuin keväällä 1967 Inzellissäkin.

• Viimeisen kierroksen alussa olin kolme sekuntia ME:tä edellä. Tiesin sataprosenttisen varmasti, että ennätys tulee. Mutta jostakin eteeni ilmestyi verryttelyhousun kappale. Näin sen ja aloin väistää, kun tuuli tuppasi sen suoraan luistimeni alle. Silloin lähdettiin … Ylituomarin suostumuksella Launonen sai uuden yrityksen ja pystyi vielä sivuamaan Juhani Järvisen SE:tä 2.06,3, Mutta SE ei ole koskaan ME.

Launosen hallinnassa oli silloin 1500 metriä, hän tunsi matkan metkut. - 1500 m luistelussa on lähellä 800 metrin juoksua. On lähdettävä matkaan riittävän kovaa, mutta ei niin että maitohapot alkavat painaa ensimmäisellä kierroksella. Annat vain mennä tasaisesti, että saat hyvän vauhdin päälle. Loppu on rytmitettävä niin, ettei veto katkea ennen maaliviivaa. Pitkillä matkoilla Launonen kuitenkin vasta tunsi olevansa oma itsensä. - Kmppitonnia etenin oikein mielihyvällä...

Jouko Launonen oli taitoluistelija. Kun Neuvostoliitossa Launonen kuuli, kuinka ”hänestä otettuja nauhoja oli joka puolella”. Launonen koki itsensä 1960-luvun eräänlaiseksi koekaniiniksi, vaikka pääsikin nauttimaan pikkuhilaa kehittävä urheilutieteen saavutuksista.

Jouko Launonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jouko_Launonen

Suomen mestarit

http://www.luisteluliitto.fi/pikaluistelu/tilastot_ja_ennatykset/suomen_mestarit/

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

Matti Keinonen – purevat piruetit

Matti ”Mölli” Keinonen nappaa kiekon vasemmassa kulmassa. Piiri pieni alkaa pyöriä ja vetää vastustajia kimppuun. Mölli pujahtaa kärppänä väljemmille vesille kiekon kanssa tai livauttaa ovelan syötön omille. Kuuluisat piruetit ovat jälleen tehneet tehtävänsä. - Siinä pyöriessä tiesi aina tarkkaan, mistä vasustajat tulivat ja miten avautui tilaa. Piruetit eivät olleet mikään itsetarkoitus, Tavaramerkkinsä – piruetit- hän kehitti jo poikasena ahtaan pikkulammen jäällä. Koulusta päästyään aina ei edes ehtinyt reppua viefä kotiin, kun oli kiire pelaamaan. Sinne lammelle kerääntyi aina iso joukko poikia ja pienellä jäällä piti osata pienessä tilassa kieputtaa sitten kiekkoa mailassa. Siisä se pyöritystaito syntyi aivan pakon sanelemana, kuvailee Keinonen.

Ikänsä mies on tunnettu mös Möllinä.Lempinimi syntyi, kun Matti epäselvään nimikirjoitukseensa veti t:n viivat väärään paikkaan ja mini luettiin Mölliksi.

Suomen ensimmäiset jääkiekon MM-kisat Tampereella 1965 muistetaan muun muassa noista kuuluisista Keinosen kuvioista. Suomi sai kasaan vain kolme pistettä, mutta niistä yksi sitten oli sitäkin arvokkaampi. Suomi-Ruotsi … Siinä koko kansan varma villitsijä jo tavallisena maaotteluna, MM-pelistä puhumattakaan.

Leijonamiehistö oli kokenut takaiskuja turnauksessa, mutta lähti Ruotsia vastaan itsetunto ylimmillään. Valmentaja Joe Wirkkunen kehitti noissa kisoissa oman kolikkosysteeminsä. Aina hotellissa tai bussissa, kun oli vähänkään joutoaikaa, Joe otti esiin viisi- tai kymmenpennisiä. Mölli oli kymmenpenninen, vastassa oli viiden pennin pakkeja. Mitäs teet Mölli tässä tilanteessa? kysyi valmentaja. Rahoja siirtelemällä sitten taktiikkoja luotiin. Ja kassaan kilahti ikimuistoinen tasapeli Ruotsia vastaan.

Onnen hahmoja olivat Keinonen, puolustaja Jarmo Wasama ja maailivahti Juhani Lahtinen. Keinonen hyökkäsi Raimo Kilpiön ketjussa. Wasama ahersi Ilkka Mesikämmenen parina ja Lahtinen torju ja torjui. Ensi erää oli pelattu 16.36 kun kiekko oli Rutosin maalivahti Leif ”Honken” Holmmqkvistin takana. - Otin kiekon oikeasta nurkasta, Ruotsin isot kankeat pakit tulivat peräkkäin päälle, ensin ohitin Lasse Björnin, sitten Rolle Stolzin – ja siitä aukesi maaliaikka, muistelee Mölli. Toisen erän alussa Ruotsi tasoitti Håkan Wickbergin maalilla. Kolmannen erän aluksi Keinonen uusi temppunsa ja vei taas Suomen johtoon. Maali oli aivan ensimmäisen kopio. Suomi alkoi elätell toiveita jopa voitosta. - Alku oli hyvä, mutta kantti ei kestänyt. Aloimme leijua omassa kovuudessamme. Sanotaan, että jos lumessa oli kävelty, ei jälkiä olisi näkynyt, runoilee Keinonen.

Vajaa yhdeksän minuuttia ennen loppua Tord Lundström iski 2-2 tasoituksen. - Tuon Ruotsi-pelin jälkeen oltiin omalla tasolla ja hävittin jälleen kerran Saksalle. Suomi sijoittui kotikisoissaan seitsemänneksi eli toiseksi viimeiseksi.

Keinonen pelasi yhteensä 11 MM-kisat ja kahdet olympiakisat. Kun Mölli lupui teknisen koulun vuoksi Insbruckin olympiamatkasta 1964, hän tähtäsi täysillä Grenobleen 198. - Nilkkani murtui viikkoa ennen kisoja. Lääkäri tarkasti Ranskassa jalkani ja määräsi sen kuudeksi viikoksi kipsiin. Sanoin, etä ei kipsejä, minä pelaan, Jalkaani lyötiin puudutuspiikki ennen jokaista ottelua, sattui nin pirusti, mutta sainpahan kokeea hienon olympiaturnauksen. Maaotteluja raumalaisväkkärä pelasi yhteensä 196. Mestaruussarjassa Mölli voitti kaksi Suomen mestaruutta, ensin Lukossa 1963 ja sitten RU-38:n riveissä Porissa 1967. Tuolloin hän voitti myös sarjan pistepörssin ja maalikuninkuuden. Peliuransa hän lopetti 36-vuotiaana lyhyeksi jääneen TPS-visitiin jälkeen syksyllä 1977.

Matti Keinonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Matti_Keinonen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Leo Kinnunen – rata-autoilun uudisraivaaja

Leo Kinnunen siirtyi vuonna 1971 Iterserie-sarjaan.

Vaikka maailmalla rata-autoilun mestareista tuli saman tien urheilun supertähtiä, ei Suomessa 60- ja 70-luvulla rata-autoilijaa tahdottu noteerata edes urhelijaksi. Ennakkoluulojen taivaamiseen kului koko Leo Kinnusen menestyksekäs ura ja vasta Keke Rosberg sai lopullisesti poistetuksi esteet rata-autoilun yleisen arvostuksen tieltä.

Useat asiantuntijat pitivät Leo Kinnusta yhä kaikkien aikojen nopeimpana suomalaisena rata-autoilijana. ”Leksa” joutui kokoamaan uudisraivaajan ankean arjen eikä koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta kotimaassaan.

Kiistattoman nopeutensa Kinnunen todisti heti kavuttuaan ensi kerran formula 3:n rattiin Ahveniston radalla. Vastassa oli tulevan ruotsalainen supertähti Ronnie Petterson. Ja Leksa voitti.

Oli heti selvää, että kotimaan radat eivät riittäneet tällaiselle lahjakkuudelle. Niin maailman huipuareenat ja niiden palkintokorokkeet tulivat miehelle tutuiksi. Kinnunen kotiutui välittömästi kaikille radoille, Ajolinjat löytyivät saman tien, ja Leksan kierrosajat herättivät kansainvälistä huomiota kaikkialla.

Ponnahduslaudaksi tuli pohjoismainen Nordig Challenge Cup, jossa Leksa hankki kansainväliset kannuksensa ja teki nimensä kansainvälisesti tunnetuksi. Kinnunen lähti tuohon kolmen osakilpailun haastekisaan Aarnio-Vihurin 908 Spyderilla. Ensimmäinen osakilpailu käytiin Keimolassa.

Parhaiten Kinnunen muistetaan jo lopetetun urheiluautojen C-ryhmän edeltäjän eli ns. prototyyppien maailmanmestarin vuodelta 1970. John Wyer palkkasi meksikolaisen Pedro Rodriquesin ja suomalaisen Leo Kinnusen Porschensa kuljettajapariksi. Vaikka ylpeä Rodriquez ei missään vaihessa halunnut kaveerata Kinnusen kanssa, yhteistyö toimi kuitenkin antoisasti: pari voitti Daytonan, Brands Hatchin, Watkins Glenin ja Monzan osakilpailut, oli toinen Targa Florion hengenvaarallisella radalla Sisiliassa ja vielä neljäs Sebringissä. Pisteet toivat ylivoimaisen maailmanmestaruuden.

Kertaakaan koko kauden aikana ei Rodriquez ei vaivautunut kättelemään pariaan. Palkintopallilla ei pahemmin juhlittu. Kinnuselle ei voitoista jäänyt mitään käteen, sillä kotiinviemisiksi ei kuljettajille annettu edes lusikkaa tai lautasta komeammista pystyistä puhumattakaan.

Seuraavana vuonna Kinnunen siirtyi amerikkalaista CanAm-luokkaa vastanneeseen Interserie-sarjaan Antti Aarnio-Wihurin autoilla. 1971-72 Kinnunen hallitsi Interserie-sarjaa ajokkinaan Porsche 917 ja Porsche 917 turbo, jossa hyrisi peräti 800 hevosvoimaa. Autoja oli äärimmäisen raska ajaa eivätkä renkaat ja jarrut vastanneet läheskään noin hurjien autojen vaatimuksia. Interserie-sarja herätti Suomessakin laajaa huomiota ja Keimolan osakilpailu veti yli 400 000 katsojaa Leksaa kannustamaan.

Voitollaan Kinnunen herätti formula 1-tallinkin huomion, Uusien kuljettajien piti ostaa paikkansa jo noihin aikoihin. Aarni-Wihurin kanssa Kinnunen päätyi ostamaan vuonna 1973 kohtuullisesti Grand Pri-radoilla menestyneen Surteesin auton, mikä osoittautui täysin vanhentuneeksi välineksi.

Vuonna 1974 Kinnunen karsiutui yhdeksän kertaa, mutta onnistui sentään hankkimaan historiallisen 26. lähtöruudun Ruotsin GP:hen suosikkiradallaan Anderstorpissa. Kisä päättyi kymmenen kierroksen jälkeen, mutta joka tapauksessa silloin kirjattiin suomalaisen formula 1-historian ensimmäinen lehti.

Leksan viimeiseksi kilpailuksi jai Teboil-ralli 1982.

Leo Kinnunen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Leo_Kinnunen

Leo Kinnunen 70-vuotias

http://www.ts.fi/moottoriurheilu/muut/519034/Suomen+F1pioneeri+Kinnunen+70vuotias

Leo Kinnunen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/daytonan_voittaja_leo_kinnunen_6206.html#media=6217

Leo Kinnunen

https://www.youtube.com/watch?v=blqTv_2nCdU

Leo Kinnunen

http://www.leokinnunen.com/flashon/index.htm

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Simo Lampinen – varsinainen suurajaja

Simo Lampista voisi kutsua hyvällä omallatunnolla vaikka Mr Suurajoksi. Lampisen vuosina 1962-76 Jyväskylässä ajama sarja säilyy lyömättömänä varmasti ikuisesti. Lampinen ajoi viidentoista vuoden aikana 15 kertaa peräjälkeen maaliin ja sijoittui joka kera viiden parhaan joukkoon. Voittajaksi mies kruunattiin kolmesti, vuosina 1963, -64 ja -72.

Viimeiset suurajonsa Simo Lampinen ajoi vuonna 1979, ja heti 80-luvun alussa hän ryhtyi kommentoimaan ”kaikkien suomalaisten rallikisojen äidin” tapahtumia TV-kakkoselle.

Ja vuonna 1992 Lampinen ”palasi kotiin”, Suurajojen kilpailujohtajaksi ja koko organisaation toiminnanjohtajaksi.

Maailman rallipolkuja Simo Lampinen kiersi kilpailijana vuodet 1961-79 ja teki sivussa suksibisnestä. Aina siihen asti kunnes perheyhtiö Lampinen saatiin satamointua onellisesti Karhu Titaniin.

Suurajojen lisäksi Lampinen nousi voittajaksi RAC-rallissa ja Skotlannissa. Kolmesti hän oli voittamassa merkkien maailmanmestaruutta Lancialle ja Fiatille, Markku Alenin tallikaverina.

Pitkään ei Simo Lampinen saanut levät laakereillaan aktiiviuran päättymisen jälkeen. Porvoon Moottorikerhosta tie vei ensin Finnish Junior Rallye Teamin vetäjäksi ja sitten kaksivuotiskaudeksi 1987-88 Suomen Autourheiluliiton puheenjohtajaksi. Hän on toiminut 1990-luvun alun Alastaron Moottoriradan, Formula Finlandian, hallituksen puheenjohtajana.

Simo Lampinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Simo_Lampinen

Simo Lampiselle suurajokultaa 1972

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/simo_lampiselle_suurajokultaa_1972_32373.html#media=32376

Simo Lampinen

http://topgearsuomi.fi/content/simo-lampinen-kyltymattomasta-rakkaudesta-ralliautoiluun

Simo Lampinen

https://www.youtube.com/watch?v=-QoS14Ow0BM

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Eero Tapio – Muhoksen maailmanmestari

Eero Tapio, vuoden urheilija 1967, maailmanmestari

Eero Tapio on ensimmäinen huippu-urheilija, jolle hankittiin arvokisavoiton jälkeen talo. Ja Pohjanmaalla kun oltiin, niin talkoilla tottakai. Vuonna 1967 Bukarestissa painitusn maaimanmestaruuden jälkeen rakennetusta talosta Tapio luopui myöhemmin ja siirtyi rivitaloon perheen pienennettyä. Maailmanmestaruuden lisäksi Eero Tapio ehti voittaa urallaan yhden MM-hopean ja kaksi pronssia sekä EM-kullan ja hopean. Yllättävää kyllä Suomen mestaruuksia Tapiolla on ainoastaan kaksi, kisossakin hän muistaa käyneensä vain kuudesti.

Haukiputaan suuri poika ei suostu syyttelemään kansainvälisiä kilpakumppaneitaan vippaskonstien käytöstä, mutta yleisesti tiedettiin, että varsinkin itäblokin atleettien kunnon takana oli muutakin kuin pelkkää harjoittelua ja kaurapuuroa.

Eero Tapio muistaa olleensa painijana parhaimmillaan vuonna 1969, jolloin hän voitti Argentiinan Ma del Platassa MM-hopeaa ja Italian Modenassa Euroopan mestaruuden. Kyseisest Italian kisat kuvastivat hyvin silloista kylmän sodan aikaa, koko itäblokki boikotoi kisoja, kun italialaiset järjestäjät eivät suostuneet vetämään Itä-Saksan lippua salkoon.

Kylmää sotaa käytiin Eero Tapion aktiiviaikana kotimaassakin, liittojen välillä. Sen sodan sai nuori haukiputaalainen kokea karvaamman kautta. - Painin urani ensimmäisissä SM-kisoissa Lehtosen Kyöstin kanssa, eikä kummallakaan ollut pisteitä. Kymmenen sekuntia ennen loppua Painiliiton mieheksi tiedetty päätuomari antoi minulle sitten täysin käsittämättömän varoituksen, joka nosti Lehtosen voittajaksi. Kyllä siinä tilanteessa nuorta miestä harmitti – ja paljon.

Sama linja jatkui koko 60-luvun. Ainä lähtiessään Oulun asemalta kohti SM-kilpailuja Eero Tapio tiesi, että hänen on oltava selkeästi Painiliiton miehiä parempi, mikäli mielii mestariksi ja sitä kautta arvokisaedustajaksi. Ja yleensä hän myös oli, Pentti Salo, Arto Savolainen, Alpo Koskiniemi, Erkki Alajärvi ja Jouko Lehtinen ekivät parhaansa tiputtaakseen Haukputaan miehen 70- ja 74- kiloisten valtaistuimelta, mutta Tapio istui paikallaan kuten tatti.

Eero Tapio

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eero_Tapio

Eero Tapio

http://www.haukiputaanheitto.fi/seuran_esittely/historian_havinaa/maailmanmestari_eero_tapio/

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8003-9 

Lasse Laine – volttitaituri

Vuoden 1967 voimistelun EM-kisoissa Lasse Laine teki kierteitä kaksin kappalein, peräjälkeen, kaksoisvoltilla ensimmäisenä maailmassa. Seuraavissa EM-kisoissa Varsovassa japanilainen filmiryhmä seurasi Laineen päivän alusta loppuun. - He todella halusivat tietää miten minä sen teen. Kumma juttu?

Kaksoisvoltista ei kenenkään tarvinnut Laineelle vihjaista, ida kpysyi kimmoisan ja oinnitusvoimaisen nuorukaisen käpäliin ja päähän itsestään. - Koska yksi voltti nousi kovin korkealle, aloin pohtia eikä niitä voisi saman tien tehdä kaksikin. - Minua kutkutti aina ajatus, että jos voisin tehdä jotakin mitä ei tehdä muualla maailmassa, Eihän pienestä ja niin aneemisesta voimistelumaasta kuin Suomesta voi edes nousta huipulle ellei tee jotakin erikoista.

Ensimmäisen kaksoisvolttinsa Laine teki vuonna 1966. Tampereen Koulukadun monttuun oli rekkien ja renkaitten alla sahanpurulla täytetty volttimonttu. Kun Laine tunsi olevansa valmis jäi hyppy vain kaksi kertaa hieman vajaaksi, Sitten voltti alkoi sujua, koht askeleen vauhdillakin.

Ennen Tampereen EM_kisoja Laine lähti aamulenkille kl0 5, käv kylmässä suihkusssa ja painui sähkölaitokselle töihin. - Työaikana sain käydä puolentoista tunnin voimaharjoituksessa. Töiden jälkeen neljästä kahdeksaan hääräsin salilla telineiden kimpussa. Sen jälkeen jaksoin hädin tuskin syödä. Tahti ei tietenkään ikuisuuksia kestänyt. - Paikat menivät tukkoon, mutta en tajunnut tilannettani, Puskin päälle vaan. Silloin ei ollut tietoa levon merkityksestä. Ihmettelin mistä kiikastaa, kun mikään ei suju.

Kerran Anatoli Kulakov, muutaman kerran Tampereella noihin aikoihin vieraillut neuvostoliittolainen valmentaja, ajoi minut viideksi päiväksi pois salilta. - Ajattelin, että sinnä vasta hullu mies on. Pysyin kuitenkin nuo viisi päivää poissa, ja sen jälkeen kaikki sujui kuin tanssi. Mikään ei painanut mitään.

Tampereen EM-kisoihin valittiin kaksi suomalaista. Myös Laine, vaikka hänen takanaan ei silloin ollut edes maaottelua. - Jouduin karsimaan ja karsimaan jatkuvasti, koska oli ”väärässä” liitossa. Se oli yksi asia joka pani yrittämään, jouduin tekemään enemmän töitä kuin muut.

Laineen päävastustaja permannolla oli Italian erikoismies Franco Menichelli, joka oli siihen saakka voittanut kaikki permannon arvokisamitallit Rooman olympiakisoisita 1960 lähtien. Laineen volttipari ei yksin tietenkään riittänyt, se oli piste iin päälle 70 sekunnin sarjassa. - Parasta esiyksessäni oli ehkä varmuus ja se, että pystyin niin hyvään esitykseen kuin ikina. Osasin suggestoida itseni niin, etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta.

Ensimmäisen päivän jälkeen Laine oli vasta toisena, sillä volttien viimeiseissä kierteissä jalat hajosivat, - Päätin, että finaalissa ei niin enää käy. Kaikki osuikin aivan nappiin... keskittymisestä voitto on kiinni. Nykyisissä oloissa olisi mielenkiintoista nähdä vuoden 1967 Lasse Laine, sillä superlonmontut ja volttialustat takaavat tuhannet ja taas tuhannet turvalliset toistot. Vaikeatkin liikkeet uppoaisivat ”tietokoneeseen”, hymähtää Laine. - Kun treenasin kaksoisvolttia, kierteellä putosin puoli metriä korkealle patjalla. Kun sieltä tuli niskoilleen alas, ei pää kääntynyt kahteen viikkoon. Nykyisiin monttuihin voi tulla alas miten päin tahansa,

Laine pääsi yrittämään onneaan vielä kolmiin EM-kisoihin, mutta permannon sijoituksiksi jäivät tilat 7-4-10. Neljäs tila tuli Madridista 1971. - Tein silloin elämäni sarjan ja kaikki meni nappiin. Viisi sadasosaa jäin hopeasta, pronssin hävisin, kun mninulla oli heikompi sijoitus kuusiottelussa. Madridiin Laine joutui maksamaan itse matkansa, joskin sai jälkikäteen kulut takaisin. Liitolla olii varaa vain yhden voimistelijan lähettämiseen.

Laine selvityityi Mexicon olympiakisoihin 1968, mutta jäi varamieheksi. - Olin 1967 syksyllä esikisoissa, mutta talvella lihas repesi hauiksen ja hartian välistä. En tervehtynyt karsimaan paikoista. - Rantakarin Hannu loukkasi Mexicossa kätensä, hyvä kun pystyi puristamaan käden nyrkkiin. Jukka Uunila sanoi, että Laine voimistelee, mutta Voimisteluliitto pani hanttiin. - Olin silloin hyvässä kunnossa. Sawao Kato olisi saattanut minut permannolla voittaa, mutta tuskin muut. Kieltämättä olen yhä katkera.

Lasse Laine

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lasse_Laine

Lähdeaineisto Kilapkenttien sankarit 2 951-30-8903-7 

Juhani Peltonen – huippuseuran suomalaissiipi

Isä toivoi Juhani Peltosesta yleisurheilijaa. Pojassa oli ainesta, 100 meriä kulku kumitossut jalassa 11,4 ja hapenottokyky oli hiihtäjien tasoa. Jussi ei raaskinut luopua pallosta. Juoksijan kyvyiööä oli sitä paitsi käyttöä jalkapallokentillä: - nopesu antoi itseluottamusta. Luontainen kestävyys merkitsi, että saatoin harjoitella lajinomaisesti. Aikaa ei tarvinnut tuhlata lenkkeilyyn.

Pääsy Euroopan valioseuroihin ei Suomesta kuitenkaan käy mutkattomasti, oli lahjoja kuinka paljon tahansa. Peltonenkin tarvitsi tilaisuutensa. Ja kun sen hetki löi, hän ei epäröinyt, tilaisuutta ei voinut hukata, hän ei saanut epäonnistua.

Peltonen valittiin Pohjola-Muu Eurooppa-otteluun v. 1965 Kööpenhaminaan. Eikä hän hukannut etsikkoaikaansa; maali oli Juhani Peltosen jalkapallouran ratkaisevin. Ruotsin Harry Bild oli aikaimoinen tekniikkamies, jonka aivoitukset loihtivat Peltoselle tuhannen taalan paikan. Peltonen pääsi vetämään läheltä, eikä hän erehtynyt.

Aluksi hän oli ehkä vähän harmissaan, kun ei ollut pystynyt samaan ensimmäisellä puoliajalla, silloin Euroopan maalissa seisoi legendaarinen Lev Jasin. Suomalaisen pallo upposi Hans Tillkowskin taakse.

Mutta kohta alkoi helpottaa. Tillkowski oli Saksan kansallissankereita, maalivahti, jole maaila seuraamuksetta tehdä. Seuraavana päivänä Peltosen nimi painettiin lihavalla kaikkiin sakalaislehtiin.

Tillkowskilla oli epäkiitollinen tehtävä sinetöidä myös Peltosen ammattilaisuran lopullinen vahvistus. Tillkowski oli maalissa neljä viikkoa myöhemmin kun Länsi-Saksan ammattilaiset ilmestyivtä Helsingin Olympiastadionin ruoholle. Jälleen Tillkowski sai kaivaa Juhani Peltsen laukoman pallan verkostaan.

Sopimusneuvottelu käytiin Valkeakoskella Hamburge Sport-Vereinin kanssa. Sopimus syntyi. Eniten Peltosta kismitti, ettei hän päässyt Hampuriin heti. Vuorineuvos Juuso Walden vaati, että Peltonen pelaa SM-sarjan loppuun.

Peltoselle annettiin sentään lupa käväistä Hampurissa HSV;n ja Manchester Unitedin ystävyysottelussa. Peltosen ”ylivoimaisin” maali tynyti Bundesliigan ottelussa Dortmundia vastaan. Kukapa muu olisikaan vastajan maalissa... Tillkowski. - Olin tuossa vaiheessa elämäni kunnossa. Nautin täysin rinnoinj saksalaisesta perusteellisuudesta. Joka otteluun valmistauduttiin leirillä maaseudun rauhassa,. Keskittyminen oli minulle uutta ja niin täydellistä, että olo ennen otteluita oli kevyt kuin peipposella.

Tilanne oli metka. Ennen ottelua Tillkowski palkittiin vuoden parhaana saksalaispalloilijana. Palkinnoksi ojennettiin valtavankokoinen kultapalloa.- Lohkaisin siinä heti kavereille, että Hansin pelit on tänään pelattu. Tuon kultapallon jälkeen mielenkiinto karkaa harakoille. Peltonen sai nappisyötön ja pääsi vetämään kaukaa, 30 metrin päästä kohti ylänurkkaa. - Oikeastaan Seelerin syöttö oli vahinko. Hän tapasi ottaa tuollaiset pallit vielä itselleen, mutta huusin, että anna olla. Pallo nousi koko ajan ja niin niin yläkulmaan kuin mennä voi...

Peltonen sai siinä ottelussa harvinaiset kuusi pistettä. Hän oli noussut maailmanluokan pelaajaksi. - Peli kulku, maali innosti, oli kevät. Peltonen eli pitkän uransa huippuhetkiä. Kohtuuden nimessä on muistettava, ettei Juhani Peltonen ollut mikään maalihai. Hän oli ennen kaikkea järjestelijä, pelin rakentaja, joka herkutteli enemmän syöttämisestä ja pallon älykkäästä siirtelemisestä kuin sen suoraviivaisesta toimittamisesta maaliin. Juhani Peltonen oli pikkupoikana tekniikka taituri, joka yli kaiken nautti vastustajien naruttamisesta.

Juhani Peltonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Peltonen_%28jalkapalloilija%29

Juhani Peltonen - palloilupioneeri Saksassa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/juhani_peltonen_-_palloilupioneeri_saksassa_23100.html#media=23101

Juhani Peltonen muistelee Aulis Rytköstä lämmöllä: ”Hiljaiseksi vetää”

http://www.iltasanomat.fi/jalkapallo/art-1288678344768.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Jorma Pilkevaara – eurooppalainen koripallotähti

Kasainvälisen tason tähtipelaajt ovat olleet ylen harvinaisia suomalaisessa koripalloilussa. Yksi kuitenkin on: Jorma ”Pilkku” Pilkevaara, v. 1967 Helsingin EM-kisojen tähtiviisikon jäsen.

Suomen joukkuetta tsemppasi valmentaja Kalevi Tuominen, jota Pilkevaara aivan erityisesti arvostaa. - Vaikka harjoittelimme kovaa kolme kertaa päivässä, kesäleireillä oli aina kivaa. Kallu osassi psyykata tyäntekoon ja toisaalta kaivoi myös esin erinomaisen yhteishengen koko ryhmän välille, kehaisee Pilkevaara.

Suomi pelasi alkulohkonsa Helsingin jäähallissa, ja pääosan paakaupunkiseudulta kootun joukkueen pelaajat saivat asua kotonaan. Suomi sai EM-kisoille lentävän lähdön, kun Hollanti polvistettiin avausottelussa 83-70. - Saimme juuri sellaisen voiton, jota hyvälle turnaukselle tarvittiin, kuvailee 15 pistettä tuossa pelissä heittänyt Pilkevaara. Päivää myöhemmin kaatui Romania tarkassa pelissä 57-51. Pilkun saalis oli 7 pistettä. Ensimmäinen tappio kärsittiin pronssia lopulta vieneelle Puolalle 68-83. Pilkevaara pommitti komeasti kuitenkin 23 pistettä.

Kisojen jännittävimmässä ottelussa iskivät yhteen Suomi ja Tsekkoslovakia. Vähäkorisessa ottelussa Suomi hankki riemuvoiton 54-49, ja menetyksen yksi arkkitehdeistä oli 12 pinnaa pussittanut Pilkevaara.

Seuraavana päivänä Helsingin jäähalliin ahtautui yli 11 000 katsojaa. Vastassa oli Jugoslavia, jonka voittamalla Suomi olisi kavunnut peräti mitalipeleihin asti.

Jugoslavia hallitsi ottelua ja piti Suomen takaa-ajajana. Tunnelma hallissa oli etelämaalaisen kiihkeä. - Prässäsimme ylhäällä, kun tuomari yhtäkkiä antoi mitättömästä tilanteesta Olli Ahoselle toisen tahallisen virheen ja passitti hänet suihkuun, muistaa Jorma Pilkevaara. Ennätysyleisölle tuomio oli liikaa ja mellakka oli valmis.

• Katselijat heittelivät kaikenlaista rojua kentälle. Peli oli keskeytettävä pariksikymmeneksi minuutiksi. Me pelaajat yritimme rauhoittaa kansaa, mutta mikään ei auttanut. He eivät edes tajunneet, mistä Ahosen ulosajo johtui ja tilanne ryöstäytyi täysin käsistä.
• Me painuimme pukusuojaan. Kun pelit käynnistyi uudelleen, hyvä vireemme oli kadonnut ja ottelu karkasi käsistä, selvittää 16 pistettä tehnyt Pilkevaara. Jugoslavia voitti 68-59.

Viimeisessä alkulohkon ottelussa Suomi löi Belgian 82-62 ja lähti sijoituspeleihin Tampereelle. Ottelussa viidennestä tilasta Suomi hävisi Romanialle 64-71. Pilkevaara heitti tässä päätöskamppailussa kymmenen pistettä. Suomi sijoittui kuudenneksi, mikä on kaikkien aikojen paras miesten koripallosaavutus. Pilkevaata oli Suomen joukkueen paras pistenikkari 122 pinnallaan. Hänen heittoprosentinsa turnauksessa oli 49 (109 heittoa 53 sisään). Hän koppasi 21 levypalloa ja sai 26 virhettä.

Historiaa Pilkevaara teki tultuaan valituksi kisojen tähtiviisikkoon.- Erityistä mielihyvää aiheutti se, että sain toiseksi eniten äänia Espanjan Emiliano Rodriquezin jälkeen. Muut tähtiviisikon miehet olivat Neuvostoliiton Modestas Paulauskas ja Anatoli Polivoda sekä Puolan Mieczyslav Lopatka.

Vuosi 1967 jäikin Pilkevaaran pitkän peliuran parhaaksi, Torpan Pojat oli voittanut Suomen mestaruuden, ja ToPo:n Euroopan Cup-pelin perusteella Pilkevaara valittiin jopa Euroopan joukkueeseen Belgian turnaukseen.

Tuon turnauksen jälkeen hänelle tarjottiin ammattilaissopimusta Belgian Bruggessa. Silloin mies ei kuitenkaan halunnut riskeerata juuri saamaansa opiskelupaikkaa Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, ja niin jäin ammattilaisuus kokematta.

Jorma Pilkevaara

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Pilkevaara

http://www.hs.fi/muistot/a1364358670610

http://www.basket.fi/uutiset/kaikki_uutiset/?x122462=83494

http://www.mtv.fi/sport/muut-lajit/uutiset/artikkeli/koripallolegenda-jorma-pilkevaara-menehtyi/3611948

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

Kai Pahlman – pallo, banaani ja piano

Kai Pahlman, kevyen musiikn mestari ja banaanipotkun jäljitelemätön taitaja, on jatkuvasti kaikissa papereissa, joissa ammattia kysytään, musiikin opiskelija. Vuonna 1958 Kai Pahlman 14-vuotisen opiskelun jälkeen poistui priimuksena Sibelius-Akatemian oppilaspaikoilta. Pikkupoikana hän koulun ja musiikkituntien välillä leikki muiden 8-10-vuotiaiden pikkupoikien kanssa pallolla Helsingin Kalliossa Aleksis Kivenkadun varrella sijaitsevan Harjn ruumishuoneen pihavihriöllä.

Jo silloin Kaitsu oli pallon kanssa oppinut omalaatuisia temppuja, ja sitten hän lähetti yllättävän kierrelaukauksen. Pallo osui rakennuksen ikkunaan, joka särkyi alkutekijöihinsä. Onneksi pojille ja tietysti tuon tekijälle ei kukaan sisälläolija valittanut mitään. Kierteestä syntyi vähitellen ns, banaanipotku, joka on jäänyt jalkapallon aikakirjoihin maassamme.

Musiikki ja jalkapallo löivät Kaitsun harrastuksissa kättä toisilleen. Yhteistyö kesti parisenkymmentä vuotta, ja jalkapallosta hän siirtyi katsomon puolelle, mutta musikki jatkuu yhä.

Kaitsu oli maa- ja sarjaotteluissa kassamagneeti, joka tempauksillaan veti yleisön mukaansa. Niinpä hänen HJK:ssa pelatessaan Olympiastadioinin katsomot suorastaan pullistelivat. Parhaimmillaan HJK:ta ja eritoten Kaitsua seurasi 15000 – 18000 lipun lunastanutta. Jokainen paikalle tullut tiesi, että Kaitsun pelatessa syntyy aina melkoista silmänruokaa. Hän heilutti tahtipuikkoa mestarillisesti. Hän oli Sörkän Sibelius, jota jotkut käyttivät pilkkanimenä. Toiset silti ihailivat tätä nimeä. Kaitsu oli vihreän veran taitelija.

Joskus tosikkomaiset erotuomarit eivät aina sulattaneet hänen temppujaan. Niinpä joku pillipiipari antoi hänelle jopa varoituksen ennen ottelua. Kaitsu ampui sarjaotteluissa vuosina 1956-1972 yhteensä 191 maalia, joista banaanipotkuiki merkittiin 145 täysosumaa. Kaitsu pelasi 56 A-maaottela ja kuului aina joukkueen kantaviin voimiin. Hän kamppailee tasaväkisesti maamme kaikkien aikojen parhaan pelaajan tittelistä yhdessä Aulis Rytkösen ja Eino Soinion kanssa. Viimeksi mainittu valittiin arvokisojen ainoana suomalaisena all-stars-yhdistelmään Tukholman olympiakisoissa 1912.

Kaitsu säesti vuonna 1979 Aura-yhtiön järjestämässä presidentti-illassa tasavallan silloista presidenttiä Urho Kaleva Kekkosta, joa nuoruudessaa oli harrastanut laulua mm. YL:n riveissä. Aktiiviuransa jälkeen Kaitsu toimi HJK:n vlamentajana 1970-luvulla.

Kai Pahlman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kai_Pahlman

Jalkapallopersoona Kai Pahlman kuollut
http://yle.fi/urheilu/jalkapallopersoona_kai_pahlman_kuollut/6540399

Kai Pahlman on kuollut
https://www.youtube.com/watch?v=yjcUFaWBfmA&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh

https://www.youtube.com/watch?v=k3-vHu5dr50&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh&index=4

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Timo Mäkinen – The Flying Finn

Timo Mäkinen ja kuuluisa ajokki Morris Cooper S

Suomalaisen ralliautoilun nousu maailman kärkeen 1960-luvun alkupuoliskolla lienee yksi maamme urheiluhistorian voimakkaimmista mullistuksista. Ralliautoilijoiden menestykset samaistettiin juoksijooiden urotekoihin puoli vuosisataa aiemmin aina uudelleen käyttöön otetun Flying Finns-nimitystä myöten. Vanha tarina soviteltiin uuden ajan henkeen: nyt Suomi ajettiin maailmankartalle.

Sää Merialpeilla oli surkein miesmuistiin. Lumihiutaleet olivat kuin jalkarättejä, eikä Morris ”Minin” tuulilasin takaa nähnyt juuri autonkonepeltiä pitemmälle. Ensimmäinen pikataival oli 47 kilometriä pitkä Col de Granier, ja se ajettiin valtavassa lumisateessa. Mäkinen ei nähnyt kovin paljon autostaan, mutta hän ajoi ylivoimaisesti nopeimman ajan. Hän ohitti matkalla 19 edellään lähtenyttä autoa. Vaikka Paddy Hopkirk oli samanlaisella BMC-tallin Morris Cooper S:llä toiseksi nopein, hän jäi Mäkisestä melkein kaksi minuuttia.

Toinen pikataival, Chamrousse, ja Hopkirk jäi 80 sekuntia lisää. Ja sama tahti jatkui. Kun auto saapuivat tauolle Gapin pieneen alppikaupunkiin, letkaa veti Mäkinen. Hän oli aloittanut kilpailun numerolla 52! - Timo ajoi aivan kuin eri kilpailua kuin muut, Paul Easter on muistellut. - Hän oli murhaavan ylivoimainen.

Lunta satoi koko ajan lisää. Sitä kinostui teille niin paljon, että monille pelkkä eteenpäin pääseminen alkoi käydä mahdottomaksi. Mäkisen autosta halkesi kerran tuulilasi kun hän joutui sukeltamaan tien yi pakkautuneen lumivallin läpi.

Stuart Turnerin johtama brittitalli oli varautunut huonoa keliä varten. Se oli tuonut Monteen ennennäkemättömän määrän renkaita kuutta autoaan varten, 550 kappaletta. Parhaimman tuoreeseen lumeen näyttivät purevan Mäkisen Suomesta hankkimat liukuesterenkaat, joissa kussakin oli 600 veitsenterävää 12 millin nastaa. Lisäksi Mineissä oli sähkölämmitteiset tuulilasit ja auton nokalla viisi ylimääräistä valaisinta näyttämässä tietä. Ne olivat enemmän kuin tarpeen.

Keskieurooppalaisia kilpailijoita putosi leikistä rypäleinä. Jokaisen erikoiskokeen alussa lähtijöitä oli vähemmän kuin edellisessä. 240:stä ralliin startanneesta autokunnasta vain 35 selviytyi ”etape finaleille”, Monte Carlosta lähtevälle viimeisen yön osuudelle. Mäkisen ja Easterin Mini oli ainoa, joka oli selviytynyt matkasta ilman myöhästymispisteitä.

Viimeisen lenkin alkaessa Mäkisellä oli kymmenen minuutin johto seuraaviin, belgialaiseen Lucien Bianchin ja ranskalaiseen Patrick Neyret`n Citroeneihin. He sortuivat vääriin rengasvalintoihin ja menettivät viimeisetkin mahdollisuutensa. Ratkaiusosuudeksi tarkoitetussa viimeisen yön kuudesta erioiskokeesta tuli Mäkisen riemusaatto. Hän voitti pikataivalajoissa seuraavaa yli 19 minuuttia.

Mäkinen oli liittynyt BMC-talliin 1962 ja ajanut aluksi Austin Heakley 3000:a. Hän tuli nopeasti tunnetuksi kuljettajana, joka oli kotonaan alustalla kuin alustalla, kelissä kuin kelissä.

Ralliautoilun historiaan Mäkinen kirjoitti nimensä varsinaisesti etuvetoisen Cooper S.n ratissa. Hän teki temppuja, joista rallimaailmassa ei ollut ennen kuultukaan. Tapa, jolla hän vei ”koirankoppia” Alpien serpentiineillä, muistutti enemmän heittämistä kuin ajamista. Ja heittämistä se oikeastaan olikin, sillä Mäkinen käänsi auton tiukoissa mutkissa vasemaan jalan jarrutuksella, oikea jalka koko ajan kaasupolkimella.

Mäkisen huioppuvuodet osuivat 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Jos ralliautoilun MM-sarjaa oli ajettu jo tuolloin, hänen nimensä olis sen tilastoissa paljon korkeammalla kuin se on nyt, Mäkisen neljän MM-osakilpailuvoiton joukossa on kuitenkin ainutlaatuinen RAC-rallin hattutemppu, kolme peräkkäistä voittoa vuosilta 1973-75, jota brittiläiset rallifanit muistelevat edelleen uskomattomana saavutuksena.

Suomalaisessa rallihistoriassa ”Maestro” M'kisen paikka on kiistatta ensimmäisenä. Hänen neljä voittoaan Juväskylän Suurajoissa elävät yhä vahvasti suomalaisen ralliyleisön mielessä. Kaikkein suurimmaksi tarinat ovat kasvaneet vuoden 1967 kilpailun voitosta, jossa Mäkinen ajoi puolet Ouninpohjan 25 kilometrin pitkästä pikataipaleesta Minin konepelti pystyssä – eikä jäänyt EK:n nopeimmasta kuin muutaman sekunnin. Siinä on sitä samaa sankariainesta kuin Lasse Virenin kaatumisessa ja voitosta Munchenin olympiakisojen 10 000 metrillä.

Timo Mäkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_M%C3%A4kinen

Tässä on auto, jolla Timo Mäkinen aloitti ralliuransa
http://www.ksml.fi/erikoissivut/autot/timo-makisen-legendaarinen-triumph-tr3-1957-jalleen-jyskalan-maisemissa/1882513

Jyväskylän Suurajoissa juhlittiin Timo Mäkistä ja mallikelpoista yleisöä
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jyvaskylan_suurajoissa_juhlittiin_timo_makista_ja_mallikelpoista_yleisoa_81519.html#media=81521

Timo Mäkinen with Mini Cooper S at 1000 Lakes Rally 1967
http://www.youtube.com/watch?v=5fV6fUR3OeU

Jyväskylän suurajot 1987 - EK13 (YLE) - Onboard Timo Mäkinen
http://www.youtube.com/watch?v=umQZP4bSCck

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Arto Tiainen – kohtalokkaat sekunnit

Arto ”Tintti” Tiainen nousi edustustehtäviin 25-vuotiaana vuonna 1956. Silloin hän hiihti Cortinan olympiakisoissa 15 kilometriä sijoittuen 26:nneksi. Jo Cortinassa nähtiin, että alppi-ilmasto ei sovi Tiaiselle, sillä tuo 26.sija ei suinkaan vastannut hänen silloista kuntoaan.

Seuraavat olympiakisat vuonna 1960 Squaw Valleyssä pidettiin myös korkeassa ilmanalassa. Tiaisen menestys edelleenkin oli vaatimaton. Hän oli 30 km:llä 18.s, eikä päässyt enää hiihtämään muita matkoja.

MM-kisaurakkansa Arto Tiainen aloitti Lahdessa 1958. Siellä hän teki tasaista jälkeä kaikilla hiihtämillään henkilökohtaisilla matkoilla: neöjäs 50 kilometrillä, viiden 30 km:llä ja 12.s 15 kilometrillä. Ensimmäisen suurkisamitalinsa Arto Tiainen sai Lahden viestissä, jossa hän hiihti toisen osuuden Suomen pronssia saavuttaneessa joukkueessa.

Arto Tiaisen suurkisaura ei sujunut aivan onnellisten tähtien alla. Vasta 30-vuotiaana hän vihdoin pääsi mukaan kansainväliseen huippuavuhtiin. Hänestä tulikin yksi maailman luotettavimmista 50 kilometrin hiihtäjistä.

Neljänsissä suurkisoissaan 1962 Zakopanen MM-laduilla Tiainen taisteli tiukasti 50 kilometrin mitalleista. Ruostin Sixten Jernberg oli kisassa täysin ylivoimainen, mutta himmeimmistä mitaleista käytiin todellinen sekuntitaistelu. Tässä kamppailussa onnekkain oli Ruotsin hopeaa vienyt Assar Rönnlund. Hän voitti pronssimitalisti Kalevi Hämäläisen 3,7 sekunnilla ja Arto Tiaisen 4,4 sekunnilla. Kuten MM-lahdessakin Arto Tiainen sai tyytyä viidelläkympillä neljänteen tilaan, vain 0,7 sekuntia pronssista.

Innsbruckin olympiakisojen 50 kilometristä 1964 oli vähällä tulla ruotsalaisten jäsentenväliset. Kultamitalin puolustaja Kalvei Hämäläinen johti kisaa ensimmäiset 35 kilometriä, mutta hiipui lopuksi sijalle 16.

MM-Zakopanen tapaan kärkikaksikon Innsbruckissa muodostivat Aixten Jernberg ja Assar Röönlund. Nyt oli vihodoin Arto Tiaisen vuoro olla parempi sekuntitaistelussa, Arto Tiainen kukisti Ruotsin Janne Stefanssoini 6,2 sekunnilla ja otti 33-vuotiaana olympiapronssin uransa ensimmäisen henkilökohtaisen suurkisamitalin.

Innsbruckissa Arto Tiainen kiidätti Suomen hopeajoukkueen viestiä toisella osuudella,

Ainoan kerran Arto Tiainen oli suurkisojen henkilökohtaisilla matkoilla mukana kultataistossa 1966 Oslon MM-kisoissa. Suomen panos kisassa oli varsin näyttävä. Hannu Taipale johti kisaa vielä 37 kilometrin kohdalla, mutta väsähti lopussa,

Tämän jälkeen Suomen valttikortiksi nousi Arto Tiainen. Hän johti kisaa aivan loppukilometreille asti. Maaliin saapuessaan Tiainen iski pöytään sellaisen kärkiajan, etteis siihen ollut mahdollisuuksia kuin jo kaksi maailmanmestaruutta Oslossa voittaneella Gjermund Eggenillä. Ja niin vain kävi, että viimeisillä kilometreillä takaa-ajoasemaansa hyväksi käyttäen Eggen onnistui puristaa Tiaiseen 10,4 sekunnin ero.

Tiaisen hopean lisäksi Suomen erinomaista panosta täydensivät Eero Mäntyrannan pronssi ja Hannu Taipaleen viides sija.

Neljänsiin olympiakisoihinsa Arto Tiainen osallistui 1968 Grenoblessa sijoittuen 30 kilometrillä 16:nneksi. Arto Tiaisen 50 kilometrin menestystä kansainvälisissä kisoissa kuvaavat hänen todella monet voittonsa. Tiainen oli kestävin Ounasvaaralla viidesti (1957-58 ja 1962-64), viidesti Puijolla ( 1957 ja 1959-62), kahdesti Salpausselällä (1959-60) ja Holmenkollenilla (1964-65). Lisäksi Tiainen voitti SM-kultaa neljä kertaa 1960, 1962-63 ja 1968. 15 kilometriä Tiainen voitti Puijolla neljästi: 1958, 1960 ja 1963-63. Falunista tuli 30 kilometrin voitto 1959.

SM-hiihdoissa Arto Tiainen saavutti kaikkiaan 24 mitalia:14 henkilökohtaista ja 10 viestimitalia, SM-kultaan hän ylti henkilökohtisilla matkoilla kahdeksan kertaa ja viestissä kolmesti.

Arto Tiainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Tiainen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tiainen_jai_toiseksi_viidella_kympilla_5803.html#media=5807

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Arto%20Tiainen

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=910176&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9