sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Kalevi Kotkas – kahden lajin herra


Ensimmäinen laji Torinon EM-kisoissa 7. syyskuuta 1934 oli korkeushyppy. Kilpailun voittaa ”amerikkalaistuloksella” 200 cm Suomen Kalevi Kotkas. Suomeen tulee myös toinen mitali, sillä pronssille nousee kolme sentti heikommalla tuloksella Veikko Peräsalo.
Kiekonheitto oli ohjelmassa seuraavana päivänä, mutta siinä Kotkas ei menestynyt yhtä hyvin. Tyylirikko vie pohjan hyviltä tuloksilta, ja suomalainen jää 10:nneksi.
Mikä on tällainen mies, joka osallistuu kahteen niinkin erilaiseen lajiin kuin korkeushyppyyn ja kiekonheittoon? Iästään - 21 vuotta – huolimatta jo yhdet olympiakisat käynyt urheilija, Euroopan ennätysmies, kolminkertainen Suomen mestari ja nyt myös Euroopan mestari.

Kalevi Kotkaksen aikoina ja vielä pitkään sen jälkeenkin korkeutta hypättiin saksi- tai ulkojalantyylillä hiekka- ja sahanpurukasaan. Sisäjalka teki vasta tuloaan, eikä kierähdyksestä tiedetty mitään. Kotkas kehitti itselleen oman saksi- ja ulkojalan tyylin risteytyksen, joka vaati paitsi rajua voimaan myös tekniikan hallintaa – kukaan muu sitä ei oppinutkaan.

Kotkas paransi 30-luvun alussa muutamassa vuodessa omaa ennätystää 24 senttiä, ja kuultuaan syksyllä 1933 mahdollisuudesta päästä kilpailemaan Brasiliaan, hän jatkoi harjoituskauttan pitkälle syksyyn. Se oli uutta, mutta tuloksellista: maaliskuun 7. päivänä sähkötettiin Rio de Janeirosta maailmalle, että suomalainen Kalevi Kotkas oli hypännyt 201 senttiä, ensimmäisenä eurooppalaisena yli 2 metriä. Torinon EM-kisoissa hän oli suosikki ja voitti myös,

Olympiakatsastuksissa 1936 Kotkas paransi ennästystään 203:een, mutta teloi samalla lonkkansa niin pahoin, että ei ollut Berliinissä parhaassa terässä. Olympiakisoissa hän hyppäsi 200 cm, mutta jäi kolmen amerikkalaisen taakse, neljännekksi.

Kisojen jälkeen hän teki Göteborgissa kolmannen Euroopan ennätyksensä ja kukisti samalla ME-mies Dave Albrittonin tuloksella 204. Kaikki EE:t olivat kuitenkin myös Suomen ennätyksiä. Suomen mestaruuden Kotkas voitti viidesti peräkkäin 1934-38.
Pariisin EM-kisoissa 1938 Kotkas urakoi kolmessa lajissa. Korkeushypyssä hän sijoittui hopealle ja kiekonheitossa neljänneksi, kilpailemista saattoi haitata se, että korkeus ja kiekko käytiin samaan aikaan kentän eri puolilla. Kuulantyöntö sen sijaan meni huonommin 11.sija.

Kiekonheitossa Kalevi Kotkas erottui ensimmäisiä kertoja poikaurheilupäivillä 1930 ja 1931 voittaessaan lajin ylivoimaisesti. Hänet valittiin 19-vuotiaanan Los Angelesin kisajoukkueeseen 1932, eikä lainkaan huonoin tuloksin: seitsemäs. Losin vuoden jälkeen Kotkas hallitsi suvereenisti suomalaista kiekonheittoa aina vuoteen 1938 saakka: mestaruus joka vuosi 1933-1938, kahdeksan SE:tä. Kotkas oli myäs sen mies, joka rikkoi ensimmäisena suomalaisena kiekonheittäjänä 50 m:n rajan. Tämä tapahtui Helsingissä 18. elokuuta 1937.

Kalevi Kotkaksen voi hyvin sanoa olleen aikaansa edellä. Hänen kiekonheittoennätyksensä 51,27 (1937) kesti Suomen ennätyksenä 17 vuotta – vasta Carol Lindroos pystyi sen rikkomaan v. 1954. Korkeushypyn SE:n ( 203 v. 1936) rikkoi Eero Salminen v. 1956. Euroopan ennätyksenä Kotkaksen korkeustulos piti pintansa 17 vuotta.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31- 8905-35

torstai 24. huhtikuuta 2014

Veli Saarinen – kultatilin avaus olympiahiihdossa


Suomen Hiihtoliitto oli valinnut Lake Placidiin viisi olympiahiihtäjäämme talven näyttöjen perusteella. Helmikuun alussa pidettäviin olympiamittelöihin joukkueemme matkusti tammikuun alussa ilman yhtään kilpailua sen talven lumilla.
Pitkän laivamatkan aikana hiihtäjämme yrittivät pitää kuntoaan yllä harjoittelemalla laivan kannella. Kun suomalaisten saapuivat ”rapakon taakse”, niin kisapaikalla ei ollutkaan lunta. Niinpä he viettivät kisojen alusviikot New Yorkin seudulla suomalaisten siirtolaisten vieraina.

50 kilometrin alkuperäinen reitti ei ollut erityisen vaikea, mutta kun vesisade sulatti siltä lumet, niin hiihto siirrettiin korkeammalle vuoristoon. Tällä vähälumisella ja ylipitkällä ( noin 58 km) reitillä oli usean kilometrin mittaisia yhtäjaksoisia nousuja ja varsin huikeita laskuja, joissa piti olla tarkkana, etteivät sukset ja sauvat katkenneet.

Kisan aloitti rajulla vauhdilla ennakkosuosikki Ruotsin Sven Utterström. Alkupäässä startanneen Utterströmin kärkiaika piti puolimatkassa, kunnes sinne ruotsalaisten yllätykseksi saapui vauhdikkaasti Virolahden kaksikko Veli Saarinen ja Väinö Liikkanen. Saarinen meni noin 2,5 minuuttia Utterströmin edelle ja Liikkanenkin alitti ruotsalaisen ajan puolella minuutilla.

Loppumatkalla Saarinen sai pahan suomenvedon ja oli jo vähällä keskeyttää, mutta matkan varrella olleet suomalaishuoltajat kannustivat Saarista jatkamaan. Maali näkyi jo noin 5-6 kilometrin päästä korkealta harjanteelta. Saarinen otti loppulaskun tarkasti, jottei jo hyppysissä ollut olympiavoitto karkaisi käsistä. Kun Saarinen tuli maaliin, hän löi johdossa olleen Norjan Arne Rustadstuenin lähes neljällä minuutilla. Mutta vielä ei olympiavoitto ollut varma. Suonenvedot olivat hivuttaneet Saarisen vauhtia sen verran, että toinen Virolahden Sammon mies Väinö Liikkanen alkoi saavuttaa seuratoveriaan. Liikkanen sivakoi rivakasti maaliin, mutta sai havaita hävinneensä Saariselle 20 sekuntia.

Suomen hiihdon ensimmäinen olympiakulta oli tosiasia. Sen oli ottanut sitkeä ”Virolahden kalastaja” Veli Saarinen, jonka hyvänä adjutanttina seuratoveri Väinö Liikkanen varmisti kaksoisvoittomme. Ennakkoon epäiltiin sitä, riittävätkö suomalaisten voimat Lake Placidin korkeilla vuorilla. Monet kovat tyrskyt käynyt kalastaja Veli Saarinen oli pitkilä ja vaativilla soutureissuillaan kehittänyt itselleen varsin vahvan yläkropan. Ja näitä avuja Lake Plasidin rinteillä tarvittiinkin.

Lake Placidin 18 kilometrillä keli vaihteli paljon kisan aikana. Niinpä alkupäässä lähteneet kilpailijat hyötyuvät lähtönumerostaan. Numerolla 60 startannut Saarinen kärsi melkoisesti sään lämpenemisestä, mutta sauvoi siitä huolimatta sisukkaasti pronssille. Neljä vuotta aiemmin Saarinen oli Chamonixin olympialaisissa tällä matkalla neljäs, joka oli niissä kisoissa Suomen paras hiihtosaavutus.

Ensimmäisen suurkisamitalinsa Veli Saarinen saavutti jo vuoden 1926 Lahden MM-kisoissa ottamalla pronssia 30 kilometrillä. Suomi otti siinä kilvassa kolmoisvoiton, jota olivat tuomassa Matti Raivio, Tauno Lappalainen ja Veli Saarinen.
Zakopanen MM-kisoissa kolme vuotta myöhemmin Saarinen teki lopullisen murtonsa terävimpään kärkeen. Hän voitti 18 kilometriä ja sijoittui 50 kilometrillä hopealle.

Saarinen saavutti vielä kaksi maailmanmestaruutta. Vuonna 1933 hän voitti 50 kilometriä. Seuraavana vuonna Saarinen hiihti viestissä ankkurina Suomen joukkueen maailmanmestariksi. Saarinen sijoittui 18 kilometrillä hopealle Sulo Nurmelan jälkeen.
Veli Saarinen lopetti menestyksekkään uransa vuoden 1934 MM-kisoihin. Hän siirtyi Saksaan valmentajaksi vuosiksi 1934-36. Suomeen palattuaan hän suoritti liikuntaneuvojan tutkinnon ja vuonna 1937 hänet valittiin Suomen Hiihtoliiton päävalmentajaksi,jossa tehtävässä hän toimi aina vuoteen 1968 asti. Vuodesta 1949 lähtien hän toimi myös Hiihtoliiton toiminnanjohtajana.

Veli Saarinen

Veli Saariselle kultaa Lake Placidissä

Veli Saarinen

Veli Saarinen Virolahden Sampo


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Bengt Sjöstedt – pika-aituri ME-vauhdissa


Suomalaisten kestävyysjuoksijoiden menestys oli 1920-30-luvulla itsestään selvyys, mutta pikamatkoilla kansainvälisen huipputason saavuttaminen ei tahtonut onnistua. Poikkeuksen teki Bengt ”Benkku” Sjöstedt, joka 24-vuotiaana pyyhälsi 110 m:n aidat ME-ajassa 14,4.

Eläintarhan kentällä puhaltelee lakusyksyisenä lauantai-iltana 5. syyskuuta 1931 kolea tuuli – lämpöä on vain 12 astetta-, kun Helsingin IFK:n kansainväliset Nurmi-kilpailut järjestetään viikko Ruotsi-maaottelun jälkeen. Yksi päivän pääkilpailuista on 110 m:n aitajuoksu, jossa SE-mies Bengt Sjöstedtillä on ankara revanssinhalu ruotsalaisesta olympiapronssimiehestä Sten-Pelle Petterssonista. Tämä on vienyt harmillisesti maaotteluvoiton maaililinjan ensimmäisenä ylittäneen suomalaisen kaadettua sääntöjenvastaisesti kolme aitaa.

Lähtölaukauksen pamahtaessa Sjöstedt saa unelmalähdön ja on selvässä johdossa heti ensimmäisellä aidalla. Sulavatyylinen helsinkiläinen ahnetii aidan toisensa jälkeen riskirajoilla, mutta se kannattaa: maalinauha katkeaa sivuvastaisesta tuulesta huolimatta uskomattomassa ajassa 14,4, joka sivuaa Ruotsin Erik Wennströmin nimissä olevaa kahden vuoden takaista maailmanennätystä ja on kaksi kymmenystä alle entisen Suomen ennätyksen.

Ruotsin Petterson jää neljä kymmenystä ja entinen SE-mies Erik ”Erkka” Wilen 0,9 sekuntia. Tarkistusmittauksessa radan pituudeksi todetaan 110,21 metriä, joten tulos on ME-kelpoinen.
Bengt Sjöstedt nousi Suomen pika-aiturien aateliin 19-vuotiaania. Hän sijoittui Kalevan kisoissa v. 1926 hopealle vain kymmenen senttiä SE-mies Erkka Wilenille hävinneenä myöttuuliajalla 15,5. Tämän jälkeen Benkun asemaa ei pystynyt kukaan uhmaamaan kymmeneen vuoteen, sillä Suomen mestaruus tuli kymmenen kertaa ennen uran päättymista v. 1937 – vian v. 1932 kultamitali jäi saamatta Los Angelesin olympiamatkan estettyä osanoton.

Arvokisoissa Sjöstedt ei onnistunut aivan kykyjään vastaavalla tavalla. Olympia-areenalla hän esiintyi kahdesti, mutta kummallakin kerralla finaalipaikka jäi niukasti saavuttamatta. Amsterdamissa 1928 hän oli välierässään neljäs vain 20 senttiä kolmossijasta ajalla 15,0 ja Los Angelesissa neljä vuotta myöhemmin välierässään viides ajalla 14,9. Ensimmäisissä yleisurheilun EM-kilpailuissa Torinossa 1934 mitalintavoittelu päättyi kaatumiseen ja keskeyttämiseen 4. alkuerässä.

Bengt Söstedt kuuluti Suomen nopeimpiin myös sileillä pikamatkoilla. SM-kultaa hän voitti 100m:llä v. 1931 ja HIFFK:n kvartetin aloittajana 4x400 m:llä v. 1930 ja 1931. SE-aikaa hän kohenteli 110 m:n aidoissa viidesti v. 1928 – 31 ( 15,4-14,4). Pika-aitojen 14,4 säilyi maailmanennätystilastossa kolme vuotta ja Suomen ennätyksenä peräti 36 vuotta (Matti Harri 14,3 v.1967) eli kauemmin kuin mikään muu SE-tulos yleisurheilun historiassa.

Maaottelusankarit muistelevat Ruotsi-kamppailuja
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/maaottelusankarit_muistelevat_ruotsi-kamppailuja_6091.html#media=6094


Lähdeaineistoa Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-35

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Armas Toivonen – ikämiehenä Euroopan mestariksi


Maratonjuoksijat asettuivat EM-kisojen lähtöviivalle 19 syyskuuta 1934 yli 30 asteen helteessä. Kyseessä oli kisojen viimeinen laji. EM-Torinossa menestyneet urhelijat odottivat kiihkeästi viimeisen maratonjuoksijan maaliintuloa, sillä välittömäästi sen jälkeen alkaisia kisojen palkintojen jako. Suomalainen Armas Toivonen lähestyi ensimmäisenä maalia selvässä johdossa. Mutta mitä kummaa, aikaa oli kulunut jo 2.50?

Järjestäjät olivat tehneet todella mahtavan mittavirheen. Radasta oli tullut lähes kaksi kilometria liian pitkä ja juoksijat saivat juosta peräti 44 kilometriä. Armas Toivonen oli kisassa omaa luokkaansa ajallaan 2.52.29. Hopealle sijoittunut Ruotsin Thore Enochsson jäi mestarista yli kaksi minuuttia.
Vihdoin yli kolmikymppisenä Armas Toivonen oli löytänyt oman leipälajinsa. Hän oli jälleen osoittanut, että Pohjolan urheilijat eivät ole etelän auringossa sulavia lumiukkoja. Tämä oli nähty jo v. 1924 Pariisin olympiapätsissä, jossa suomalaiset voittivat maastojuoksun ja maratonin.

Armas Toivonen oli lähes 30-vuotiaaksi asti ollut kansallisen tason kestävyysjuoksija, kunnes hän 1930-luvun alussa siirtyi maratonille. Hänen maratonuransa ei alkanut mitenkään lupaavasti, sillä hän keskeytti kaksi ensimmäistä kisaansa.
Los Angelesin vuoden 1932 kesäolympiakisojen maraton suomalaisosanottajaksi hänet kuitenkin valittiin. Kilpailu sai suomalaisittain nolon ratkaisun jo ennen starttia. Suomen karsintakilpailun voittanut Paavo Nurmi julistettiin ammattilaiseksi juuri kisojen alla, eikä hänellä näin ollen ollut asiaa olympiaradoille.

Suomen edustajat Losin maratonilla olivat tämän jälkeen Armas Toivonen, Ville Kyyrönen ja Nurmen tilalle otettu kympin pronssimitalisti Lasse Virtanen.
Kisaa johti puolimatkaan asti Argentiinan Juan Zalaba. Sen jälkeen otti ohjat käsiinsä ensimmäistä maratoniaan juossut Virtanen, joka johti 34 kilometriin asti, mutta sitten ratajuoksijan pohkeet menivät täyisn jumiin. Kärkeen siirtyi taas rohkeasti aloittanut Zabala, josta Toivonen oli hieman jäljessä.
Zabala jatkoi kärjessä, mutta Iso-Britannian kaksikko Samule Ferris jja Duncan McLeodWright ohitti Toivosen. Näytti siltä, että mitali ei Suomeen tule.

Lopun uupuneena Zabala saapui stadionille ja eteni horjuvin jaloin kohti maalia. Takaa tuli kovaa Ferris, mutta matka loppui kesken. Vähän ennen stadionia Toivonen ohitti sammahtaneen Wrightin ja nousi kolmanneksi hyvävoimaisen näköisenä. Noin sadan metrin välein kärkinelikko taivalsi stadionilla juostavaa 300 metrin matkaa, Juuri kun voittaja Zabala saapui maaliin, niin Wright kaarsi radalle. Yleisölle tarjoittiin olympiahistorian jännittävin maratonkisa, jossa neljä ensimmäistä juoksijaa oli yhtä aikaa stadionkierroksella.

Los Angelesissa juostiin myös maailman nopein amatööritason maratonkisa. Kärkinelikon ajat olivat Zabala 2.31,36, Ferris 2.31,55, Toivonen 2.32.12 ja Wright 2.32.41.

Mitalikolmikon ajat alittivat siihen asti nopeimman tuloksen 2.32.35, jonka oli juossut Hannes Kolehmainen voittaessaan Antwerpenin olympiakisoissa 12 vuotta aikaisemmin.
Kaikkiaan Toivonen juoksi uransa aikana vain kuusi maratonkisaa.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 951-30-8905-35

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Kondrad Huber – haulikon massiivinen mestari


Suomi oli valinnut kuusihenkisen joukkueen haulikkoammuntakilpailuihin VIII olympiadin kisoihin Ranskan pääkaupunkiin vuonna 1924. Ampumarata sijaitsi Issy-les-Moulinaux`n kukkulalla Versailles`n radan varressa. Pariisin esikaupunkialueella. Suomi on joukkuekilpailun varsinaisen kilpailupäivän jälkeen varmistanut itselleen jo olympiamitalin sijoituttuaan toiseksi yhdessä Kanadan kanssa yhteispistein 360. Kultamitalijoukkue on Yhdysvallat 362 osumalla. Henkilökohtaisesti tarkin mapuja Suomella on ollut 31-vuotias helsinkiläinen Konnin Huber 94 osumalla.

Uusinta hopea- ja pronssimitalisijoituksesta ammutaan maanantaiaamuna 7. heinäkuuta, ja siinä Kanada osoittautuu täpärästi paremmaksi osumin 36-35. Suomen pronssijoukkueessa ampuvat Konni Huber (94/100), hänen nuorempi veljensä Robert Huber (92), Werner Ekaman (91) ja Robert Tikkanen (83). Joukkueeseen kuuluvat myös Gerog Nordblad (80) ja Magnus Wegelius (79), mutta heidän pisteitään ei lasketa lopputuloksiin, ja he jäävät ilman olympiamitalia. Wegelius on todellinen olympiaveteraani, sillä hän on ollut saavuttamassa Suomelle voimistelun olympiapronssia Lontoossa 1908 ja kolmea ammunnan joukkuemitalia Antverpenissä 1920.

Haulikon henkilökohtainen kilpailu ammutaan pian joukkueuusintojen jälkeen. Suomen ykkösmies on jälleen Konni Huber, joka laukoo kolmannessa sarjassa kaksi ohilaukausta, mutta saa muissa sarjoissa kaikki kiekot alas ja lopputuloksen 98 osumaa – se on uusi olympiaennätys.

Tiukassa kilpailussa samaan pistemäärään pääsee Unkarin Gyula Halasy, joten kultamitalista joudutaan suorittamaan uusinta. Sinna kaikki kiekot pudottanut Halasy on onnekkaampii, sillä Huber menettää heti ensimmäisen kiekon ja samalla kultamitalin ampumatta lainkaan, kun aurinko häikäisee näkyvyyden olemattomaksi. Kaksi olympiamitalia ja olympiaennätys samana päivänä osoittavat kuitenkin Konni Huberin maailmanluokan taitotason ja loistavan keskittymiskyvn, joista hänet on opittu tuntemaan koti-Suomessakin.

Konni Huber alkoi kilpailla melko iäkkäänä, 26-vuotiaana 1919, jollooin hän aloitti insinööriopintonsa Saksan Mittweidassa. Valmistuttuaan hän palasi Suomeen 1921 ja osoitti jo seuraavana vuonna olevansa kovan luokan haulikkoampuja voittamalla Suomen ja Pohjoismaiden mestaruuden.

EM-kisoissa Hampurissa hän tähtäsi kamppailussa pronssille Saksan H. Göldelin ja Unkari Alexander von Lummicserin jälkeen. Vuodet 1923-25 toivat Huberille kolme Suomen mestaruutta sekä olympiahopean ja – pronssin. Sen jälkeen hän keskityi työelämään Karl Fazerin , Hietalahden telakan ja Yhdistyneiden villatehtaiden palveluksessa, kunnes teki hämmästyttävän paluun huipulle.
Konni Huberin ura Suomen parhaana haulikkomiehenäjatkui vielä puolitoista vuosikymmentä. Hän voitti kuusi SM-kultaa olympiahaulikolla ja skeetissä 1937-52, PM-hopean 1938 ja Pohjoismaiden mestaruuden olympiahaulikolla 1948-49 sekä PM:n metsästyshaulikolla 1938, sijoittui MM-radalla viidenneksi Luzernissa 1939 ja Tukholmassa 1947. Uransa päätteeksi 59-vuotiaana, Konni Huber sijoittui viidenneksi Helsingin olympiakisoissa 1952 – kultamitali jäi neljän ja pronssi vain kahden osuman päähän.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-35

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Julius Skutnabb – olympiavoittaja


Julius Skutnabb


Julius Skutnabb ja Clas Thunberg

Julius Ferninand Skutnabb (12. kesäkuuta 1889 Helsinki – 26. helmikuuta 1965 Helsinki) oli suomalainen pikaluistelija ja olympiavoittaja.

Skutnabb nousi Suomen pikaluistelun huipulle vuonna 1914, jolloin hän yllättäen voitti Suomen mestaruuden ja luisteli 10 000 metrillä Suomen ennätyksen 18.25,3. Kristianian (nyk. Oslo) MM-kisoissa hän ei vielä menestynyt, mutta kun maailmanmestari Oscar Mathisenmyöhemmin samana talvena saapui kilpailemaan Helsinkiin, voitti Skutnabb hänet niin 5 000:lla kuin 10 000 metrilläkin. Skutnabbin uusi 5 000 metrin Suomen ennätys 8.46,0 pysyi voimassa 14 vuotta. Vuonna 1917 Skutnabb luisteli Suomen ennätykset 1 500 metrillä (2.25,7) ja 10 000 metrillä (18.06,8).

Kristianiassa 19. helmikuuta 1922 Skutnabb alitti ensimmäisenä suomalaisena 18 minuutin rajan 10 000 metrillä luistellessaan uudeksi ulkomaan ratojen epäviralliseksi Suomen ennätykseksi ajan 17.59,3. Chamonixin talviolympialaisissa 1924 Skuttnabb löi 10 000 metrillä "jääkenttien Nurmen" Clas Thunbergin kolmella sekunnilla ja voitti kultaa. Chamonix'ssa hän osallistui kaikille matkoille ja voitti kullan lisäksi hopean ja pronssin.

St.Moritzin olympialaisissa 1928 Skutnabb voitti hopeaa 5 000 metrin matkalla 38-vuotiaana ja on kaikkien aikojen vanhin olympialaisten miesmitalisti pikaluistelussa. Kultamitalinsa uusimista 10 000 metrillä hän ei päässyt yrittämään, koska kilpailu keskeytettiin jään sulattua luistelukelvottomaksi jo muutaman ensimmäisen parin aikana.

Skutnabb oli ennen kaikkea pitkien matkojen luistelija, ja SM-kisoissa hän voitti sekä 5 000:n että 10 000 metrin matkan kuusi kertaa. Yleismestaruuden hän voitti kolmasti.
Siviiliammatiltaan Skutnabb oli palomies ja palovakuutusyhtiön matkatarkastaja.

Julius Skutnabb

Pikaluistelu

Arvokisamitalistit

Suomen mitalit talviolympialaisissa


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Clas Thunberg – jääkenttien kiivas kuningas


Pikaluistelun ensimmäinen olympiavoittaja on Clas Thunberg, Suomi, ikä 30 vuotta. Tämä on itsestään selvää, Thunberg on sprintteri, hän on voittanut 500 metriä edellisvuoden MM- ja EM-kisoissa, näin arveltiin Chamonixissa lauantaina 26. tammikuuta 1924 ennen 500 m:n kilpailua. Urheilussa mikään ei ole varmaa, ei varsinkaan voitto, ennen kuin kaikkia ovat maalissa. Thunberg luistelee ajan 44,8 , saman kuin Norjan Roald Larsen, mutta sen alle pistelee kaksi yllättäjää, Norjan Oskar Olsen 44,2 ja USA:n Charles Jewtraw, joka pysäyttää kellot lukemiin 44,0! Thunberg saa tyytyä jaettuun pronssiin.

Iltapäivällä on vuorossa 5000 metriä. Thunberg luistelee kahdeksannessa parissa yhdessä Latvian Roumban kanssa. Edellisessä parissa Julius Skutnabb, 34, on vienyt suomalaisvärit kärkeen ajalla 8.48,0. Thunberg on vihainen, täynnä näyttämisen halua, ja luistelee kuin takaa-ajettu peto, väliajoista piittaamatta 41 sekunnin kierrosvauhdilla, kiristää vauhtia viimeisellä kierroksella ja saa ajan 8.39,0. Olympiavoitto on hänen, hopea Skutnabbin.

Clas Tunberg ei tyydy yhteen kultamitaliin. Sunnuntaina 27. tammikuuta hän voittaa 1500 metriä ja tulee 10 000 metrillä hopealle. Voiton ottaa Thunbergin parina luistellut Julius Skutnabb. Kun neöjän kilpailun sijalukupistett on laskettu yhteen, Thunbergille tulee vielä yksi kultamitali ja Skutnabbille pronssi. Tämän ainoan kerran olympiahistoriassa jaetaan myös yhteiskilpailun mitalit.

MM-kisoissa vastavalmistuneella Bislettin stadionilla Oslossa 1925 Thunberg näytti arvotelijoilleen: hän voitti 500 metriä, 5000 metriä ja 1500 metriä. Pisimmällä matkalla, 10 000 m:llä, hän luovutti voiton jalomielisesti Uuno Pietilälle, hänellä oli varaa, hän oli kolmella matkavoitollaan jo maailmanmestari. Norjalaisyleisö oli ihastuksissaan, alimmasta ylimpään. Kuningas kutsui hänet vierailulle linnaansa, kansa rakasti häntä, ja tämä rakkaus kesti pitkään: talvisodan aikana v. 1940 Thunberg kiersti Norjassa hankkimassa tukea Suomelle, ja sitä tuli, rahana, tavarana, suksina, reppuina. Kiitosta viralliselta Suomelta ei tullut koskaan...

Pikaluistelun olympialainen 500 m:n kilpailu suoritettiin 13. helmikuuta 1928 kovassa tuulessa ja pumipyryssä. Clas Thunberg, 34, on voittanut ennen kisoja kolmannen maailmanmestaruutensa Oslossa ja toisen Euroopan mestaruutensa Davosissa. Kello on yhdeksän paikkeilla aamulla. Thunberg luistelee kolmannessa parissa yhdessä tutun Roald Larsenin kanssa, voittaa tämän ja kaikki ennen lähteneet, aika on 43,4. Samaan pääsee myöhemmin luistellut Norjan Bernt Evensen, joten hän jakaa kultamitalin Thunbergin kanssa. Iltapäivällä 5000 m:llä Thunberg jää 12:nneksi, mutta mitali Suomeen tältäkin matkalta tulee, sillä Julius Skutnabb luistelee hopealle.

1500 metrin kilpailun alkaesa tiistaina 14. helmikuuta sää on paras mahdollinen, lämpötila nollassa. Thunberg starttaa 11:ntenä parinaan Evensen. Hän panee peliin kaikkensa ja voittaa viidennen olympialaisen kultamitalinsa. Hän on jääkenttien Nurmi.
Päivän mittaan sää lämpenee koko ajan, ja 10 000 m:n kilpailu joudutaan keskeyttämään. Jää ei kestä. Thunberg ei kasvata enää mitalitiliään.

Clas Thunberg

Clas Thunberg kilpailee vuonna 1927

Clas Thunberg

Cals Thunberg


Lähdeaineisto Urheilukenttien sankarit I ISBN 951-31-8905-35

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Tapani Niku – murtomaan sisukas mestari


1924 Chamonix`n talviolympiakisojen 50 km:n latu sai suomalaisilta hiukset pystyyn. Rata nousi lähes 2000 m:n korkeuteen ja palasi sieltä alas maalialueelle. Nousu ei suomalaisia hirvittänyt, ainahan ylös pääsee, mutta laskut … Esimakua oli toki jo saatu Ruotsin ja Norjan murtomailta, mutta alppirinteet olivat kokonaan toista kuin Åre ja Holmenkollen, Salpausselästä ja Puijosta nytpuhumattakaan.

Matkaan oli kuitenkin lähdettävä. Menestykseen oli kotimaassa kiinnitetty suuria toiveita, ja rahaakin oli kerätty sen verran, että luopumista ei voinut ajatellakaan. Matkan varrella suomalaisten pelot osoittautuivat aiheellisiksi. Voittajasuosikkeihin luettu Tapani Niku, suksiseppä Haapajärveltä, selviytyi nousuista hyvin, mutta lasku jäistä rinnettä pitkin oli liikaa. Niku yritti jarruttaa menoa panemalla sauvansa jalkojen väliin ja istumalla niiden päällä,mutta se ei auttanut: mies suistui ladulta, ja kompuroi tunteja myöhemmin suomalaisten majapaikkaan kylki ja käsi kipeänä, huuli halkinaisena, sekopäisenä ja yltä päältä mustelmissa. Saman kohtalon oli kokenut toinen kahden vuoden takainen Holemnkollen sankari Anton Collin. Ainoana suomalaisena selvityi maalin asti Matti Raivio, joka lopputuloksissa seitsemäs.

Kolme päivää myöhemmin 2. helmikuuta, oli edessä 18 km:n kilpailu. Rata oli jälleen vaikea, rinteet olivat yhtä jyrkkiä kuin ennenkin, mutta poisjääntiä ei voinut kuvitellakaan. Tapani Nikun kylki muistutti jokaisella sauvanvedolla 50 km:n taipaleesta, mutta sinnikkäästi mies painoi eteenpäin jäistä latua. Tasamaalla ja nousuissa hän pysyi hyvin norjalaisten vauhdissa, mutta alamäissä tuli vaikeuksia. Maalissa Niku oli kolmanneksi nopeimpana. Edellä olivat Norjan yhdistetyn miehet Thorleif Haug ja Johan Gröttumsbraaten. Mikäli sääntöpykäliä olisi tulkittu oikein, Nikulle olisi kuulunut kultamitali, nyt hän sai tyyytä pronssiin, joka sekin oli Suomen kaikkien aikojen ensimmäinen hiihdossa.

Tapani Niku ehti urallaan hiihtää yhdeksän henkilökohtaista Suomen mestaruutta.

Tapani Niku

Chamonix´sta Sankt Moritziin

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/chamonixsta_sankt_moritziin_4838.html#media=4855




Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Anton Collin – Holemenkollenin valloittaja


Tukholman vuorolaiva S/S Nordstjärnä kamppailee Ahvenanmeren jäissä helmikuun alussa 1922. Matkustajat ovat kärsimättömiä, etenkin suomalaiset hiihtäjät, joilla on kiire Tukholman pohjoismaisiin hiihtoihin ja sieltä Norjan Holmenkollenille. Suomalaiset eivät ehdi Tukholmaan ajoissa, mutta saavat kuitenkin hiihtää kilpailun ulkopuolella. Ruotsalaisten kannalta se on hyvä, sillä Tapani Nikun ja Anton Collinin ajat ovat paremmat kuin kenenkään muun.

Holmenkollenille miehemme pääsevät hyvissä ajoin ja alkavat heti harjoitella ja tutustua maastoon, joka rankkoine nousuineen ja laskuinee poikkeaa kotimaisista hiihtomaisemista, Erityisen kovaa harjoittelee 30-vuotias Anton Collin, jonka hiihtoharjoitukset ovat muiden työkiireiden takia jääneet tätä ennen vähiin. Peruskuntoa toki on, vaikka muille jakaa.

Collinin lähtönumero kilpailupäivänä 23. helmikuuta 1922, on 76. Lähes koko talven piilossa pysynyt kilpailuvietti purkautuu rajulla voimalla, Väliajat 50 km:n kilpailun varrelta kertovat suomalaisen hiihtävän vallan hirmuista vauhtia. Kun maalin on matkaa 14 kilometriä Collin tavoittaa edellään numerolla 32 lähteneen Norjan hiihtokuninkaan Thorleif Haugin ja hiihtää tämän kanssa sulassa sovussa loppuun. Haug ylittää suosionosoitusten pauhussa maalilinjan esin, mutta vielä suuremmaksi suosionosoitukset kasvavat, kun kansalle selviää, että voittaja ei ole Haug, vaan Anton Collin – Holmenkollenin 50 km:n kilpailun voitto on ensimmäisen kerran mennyt ulkomaalaiselle. Eikä pelkästään voitto, vaan myös toinen sija, sillä kakkoseksi sivakoi Tapani Niku. Suomalaiset ovat viimeinkin, monen vuoden yrittämisen jälkeen oppineet murtomaahiihdon salat.

Suomalaisten uroteko herättää suurta huomiota koko hiihtomaailmassa, sillä Holmenkollenin voitot ovat tähän saakka pysyneet aina norjalaisilla. Vuodesta 1922 lähtien järjestettyjen kilpailujen suuria nimiä ovat olleet mm. Paul Braaten, Per Bakken, Lauritz Bergendahl ja viimeisimpänä Tholrleif Haug, jolla oli sekä 18 että 50 km:n voitto neljästä edellisistä kisoista.

Pihlajavedellä syntynyt Anton Collin oli metsänvartijan poika ja hiihti jo lapsuus- ja nuoruusiässä isänsä apulaisena paljon, kaikenlaisissa maastoissa ja säässä. Kova metsätyö kasvatti lihaksia, kuntoa ja sisua. SM-kilpailuihin hän uskaltautui mukaan ensimmäisen kerran v. 1916 ja sijoittui 30 km:llä lupaavasti neljänneksi. Seuraavana vuonna hän voitti 30 km:n mestaruuden Puijolla. Ensimmäisen 60 km:n kokeilu Suomen talvikisoissa Helsingissä v. 1919 toi kakkossijan Manne Vuorisen jälkeen. SM-hiihdot Jyväskylässä jo molemmilla matkoilla 10 km ja 60 km:llä. Kolmellakympillä Haminassa Collin jäi kolmanneksi, mutta oli jo ehtinyt todistaa monipuolisuutensa. Toisen 60 km:n mestaruutensa Collin voitti v. 1921.

Olympiamatka v. 1920 lahden taaksen Ruotsiin ja Norjaan ei mennyt aivan toiveiden mukaan, vaikka meikäläisillä oli jo murtomaasukset allaan. Ruotsissa Collin hiihti kaksi toista sijaa, mutta Holmenkollen meni penkin alle. Sää oli tehnyt tepposet suomalaisille. Collinin ja Niku oli pakko keskeyttää.

Anton Collin uran olympiavuodeksi jäi 1922. Holmenkollenin voiton jälkeen hän hiihti vielä Suojeluskuntajärjestön mestariksi 10 ja 20 km:llä v. 1922 ja Suomen mestariksi 10 km:llä. Salapausselällä hän voitti kerran, 10 km:n kilpailun 1923.

Chamonixin talviolympiakisojen kauhulaudulla v. 1924 Collin keskeytti 50 km:llä ja oli 18 km:lläkin vasta 17.s. Collin osallistui Pariisin olympiakisoihin pyöräilijänä,mutta hän joutui keskeyttämään lihasrevähtymän takia.
Anton Collin
http://fi.wikipedia.org/wiki/Anton_Collin




Lähdeaineisto ISBN 951-31-8905-35

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Gunnar Bärlund – Suomen ensimmäinen nyrkkeilyn Euroopan mestari


Gunnar Bärlund lähti suurin toivein vuoden 1932 olympiakisoihin Los Angelesiin. Raskaan sarjan kultamitali tuntui täältä katsoen olevan silloin 21 vuoden ikäisen merisotilaan saavutettavissa. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä arpa heitti GeeBeen vastustajaksi Argentiinan Santiago Alberto Lovellin. Lovell voitti pistein GeeBeen. Myöhemmin Geebee sai maksaa kalavelat takaisin 29.12.1937. Bärlundin täysosumat pudottivat Lovellin sekä 4. että 6. erässä kanveesille. Lopullinen tyrmäys jäi tulematta mutta suomalaisen pistevoitto oli selvä.

Gunnar Bärlund ja Buddy Baer kohtasivat ensi kerran toisensa punnituksessa. Vaaka näytti suomalaisen painoksi 90,9 kiloa aj pituutta 187 cm. Byer oli suomalaista 13 cm pitempi ja painoi 110,3 kiloa. Vedonlyönnissä Baer oli suosikki suhteessa 3-1, mutta ero pieneni iltaan mennessä olen Gardenin ovien ja lippuluukun auetessa enää 2-1. Katsomoon saapui 8565 maksanutta katsojaa. Joukossa kymmeniä, ehkä satoja siirtolaisia Suomesta ja Ruotsista, pidettiinhän Bärlundia monella taholla nimensä ansiosta ruotsalaisena.

Viiden esiottelun jälkeen ja kellon näyttäessö pääottelujen perinteistä aikaa 22.00 saapuoi GeeBee kehään sinisessä viitassaan ja Suomen lippu rinnassaan sekä nyrkkeilyhousujen lahkeessa. Baerilla oli yllään ruskea viitta, jonka selkaan oli sommiteltu karhun kuva, merkitsihän Baer suomeksi karhua.

Alku näytti suomalaisen kannalta uhkaavalta, sillä vastoin odotuksia Baer iski vasenta suoraa, vaikka miehen valttina edellisissä 40 ottelussa ilman amatöörikokemusta oli ollut oikean käden suora sekä swingi eli heiladuslyönti. Bärlund onnistui vasta erän lopulla sukeltamaan Buddy käsien alta ja lyömään tämän vartaloon. Tuomari näyttikin antavan erän Baerille. New Yorkin valtiossa ottelu arvosteltiin voitettujen erien perusteella eikä osumien pistelukuna, kuten muualla yleensä oli tapana.

Toisessa erässä Bärlundin kohokoukut ja vasen suora purivat, erä oli suomalaisen. Bärlundin päättäväinen ote jatkkui. Baer perääntyi ja joutui sitomaan pidellen kolmanen erän lopulla vatsaansa yleisön huutaessa pahehksuvasti. Kehän tapahtumat etenivät samaan tapaan Berin nenän valuessa 5. erässä jo verta ja seuraavassa aukeni Buddy silmäkulmakin. Seitsemäs erä oli ratkaiseva, kun Bärlund ahdisti vastustajansa kehän kulmaan ja pippuroi väsynyttä jättiläistä mielin määrin. Tämä katseli omaan nurkkaansa, laski molemmat käde sivuilleen ja kehätuoamri kiirehti hoippuvan nyrkkeilijjan avuksi nostaen 1.36 minuutin kohdalla suomalaisen käden voiton merkiksi. Se oli teknillinen tyrmäys eli knock out!

Voitto nosti edellisenä vuonna kerran neljäntenä olleen suomalaisen maailmanmestari Joe Louesin toiseksi haastajaksi Max Barin jälkeen. Seuraavana oliva Bob Pastor, Tony Galento, Tommy Farr, Maxie Rosenbloon, Max Schmeling, Buddy Konx, Lou Nova ja Alberto Lovell. Gunnar Bärlundin osakkeet olivat korkeammalla kuin koskaan.

Korttitalo romahti kuitenkin vielä saman vuoden kuluessa, kun ”Kalifornialainen veriappelsiini” Lou Nova murjoi GeeBeen silmäkulmat tohjoksi ja kukisti tämän toisessa sekä samalla viimeisessä esiintymisessä Gardenin kehässä. Vaikka Bärlun tämän jälkeen kohtasi Mannin, Buddy Bearin ja Novan lisäksi viisi Joe Lousin kanssa MM-kehään nousutta vastustajaa, eivät edes voitot Mannista ja Baerista nostaneet suomalaista enää vuoden 1938 tasolle.

Gunnar Bärlund

Gunnar Bärlund

Gunnar Bärlund

Gunnar Bärlund

Gunnar Bärlundin vaiheita
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/gunnar_barlundin_vaiheita_4892.html#media=4897

Gee-Bee voitti jäähyväisottelunsa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/gee-bee_voitti_jaahyvaisottelunsa_6405.html#media=6409

Radiohaastattelu Gunnar Bärlund 1965
http://www.youtube.com/watch?v=XUw0m1ma4OQ

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Helsinki valmistautuu järjestämään kisat



Tokio oli anonut ja sille myönnettiin Berliinin kogressissa 1936 XII olympiakisojen järjestämisoikeus. Parin vuoden aikan japanilaiset jollakin tavalla valmistautuivat kisojen pitoon, mutta luopuivat niistä, koska Japanin ja Kiinan välinen sota jatkui sitkeänä. Taloudellisetkin syyt pakottivat luopumiseen. Vuoden 1940 kisoja tarjottiin sen jälkeen Suomeen ja Helsinki päättikin ottaa ne vastaan valmisteluajan lyhyydestä huolimatta. Ryhdyttiin rakentamaan olympiastadionia ja muita kisojen vaatimia laitoksia ja kilpailuareenoita.

Kansainvälinen urheilutoiminta Berliinin kisojen jälkeen oli sangen vilkasta ja Suomen kannalta melkoisen voitollistakin. Vuonna 1937 pidettiin Antverpenissä III ja viimeiset työläisolympialaiset, joiden yliesurheilussa suomalaiset miehet voittivat 9 kultamitalia henkilökohtaisissa lajeissa, muunmaalaiset 13. Painissa suomalaiset voittivat kaikki sarjat, 7 kultaa sekä lisäksi 4 hopeaa ja 2 pronssimitalia. Muille maille jäi ainoastaan 3 hopea- ja 5 pronssimitalia. Kisat olivat niin suomalaisvoittoiset – vaikka esim. Neuvostoliitot oli mukana voimakkaammin kuin aikaisemmin – että voitot eivät maistuneet kansan mielestä paljon miltään. Joka tapauksessa ne osoittivat Suomen urheilun pohjan laajuutta.

Noihin aikoin Suomen ampumaurheilu eli todellista loistokauttaan. 1930-luvun alussa saavutetut asemat näyttivät vakiintuneen. Uusia maailmanmestareita merkittiin aikakirjoihin. Olavi Elo, 24, saavutti maailmanmestaruudrn sotilaskiväärillä ja kuului vapaakiväärin maailmanmestaruusjoukkueeseen 1937. Vielä hän saavutti joukkuemaailmanmestaruuden pienoiskiväärillä 1939. Konni Huberista, 45, tuli 1937 lentoonammunan mieskohtainen ja joukkuemaailmanmestari. Kalle Liuhala, 39, ampui samana vuonna maailmanmestaruuden sotilaskiväärillä. Toivo Mänttäri, 45, paukutteli maailmanmestaruuden pienoiskiväärillä makuulta ja toisen pystystä 1939, viimeksi mainittu oli joukkuekohtainen. Lisäksi 11 muuta ampujaa sai noina vuosina maailmanmestaruuskilpailuissa kultamitalin joukkueen osanottajina ”eri aselajeissa”.

Samana vuonna, 1938, jolloin Helsinki sai luvan ryhtyä valmistautumaan olympiakisojen isännäksi, heitti Yrjä Nikkanen keihästä 77,87 ja näin oli hieman yli 8 vuoden mittainen Matti Järvisen ”hallituskausi” päättynyt. Samana syksynä Nikkanen vielä varmisti ennästystään pyrkimällä yhä lähemmäksi uutta haamurajaa, 80 metriä. Hän heitti 16.10 Kotkassa 78,70.

Lähes vuotta myöhemmin, syyskuun 17. päivänä 1939 toinen tulevien olmpiakisojen voittajaehdokas Taisto Mäki, 28, mursi eräänlaisen aikamuurin, puolen tunnin rajan 10 000 metrin juoksussa. Siitä oli moni urheilija haaveillut. Paavo Nurmi olisi sen pystynyt tekemään ja ilmeisesti huippuvaiheessaan myös Puolan Janus Kusocinski – Los Angelesin kisojen kynnyksellä tai nimenomaan kisojoen kympillä – mutta kumpikin tulityytyneeksi puolen tunnin alitukseen vain harjoituksissa. Jo edellisenä kesänä, 1938, Taisto Mäki oli ravistellut ennätysten linnakkeita. Hän voitti Pariisin eruroopanmestaruuden 5000 metrillä (14.26,5). Samoissa kisoissa Väinö Muinonen voitti maratonkultaa. Kesäkuunn 16. päivänä 1939 Taisto Mäki kaatoi ensimmäisen maailmanennätyksen. 5000 m taittui aikaan 14.08,8. Kolme viikkoa myöhemmin syntyi uus kahden mailin ME 8.53,2 ja syksyllä romahti kympillä maaginen puolen tunnin raja. ”Rekolan paimenpoika” juoksi ensimmäisenä säännönmukaisessa kilpailuissa 10 000 metrillä alle puolen tunnin (29.52,6)

Samana kesänä suomalainen moukarimies Uuno Vierilä pääsi kopistelemaan maailmanennätyksen kynnystä. Hän pamautti Malmössä tuloksen 58.67, joka uupui 33 senttiä ME:stä. Se oli uusi SE ja kärkitulos maailmassa 1940, olympiakisojen aattovuotena. XII olympiakisojen liekki ei kuitenkaan syttynyt. Maailmansodan vuoksi ei myöskään vuoden 1944 kisojen järjestämisestä voitu edes keskustella. Ihmiskunta kisaili muulla tavalla.

Sodan ankaran ajan maastosta kohosi ”haamuolympialaisvuuonna 1944 uusi suomalainen suurjuoksija, joka ilmeisesti lähes samanlaisella varmuudella ja loistolla kuin Taisto Mäki 1940 olisi voinut voittaa maailmanvalioiden joukossa olympiakultaa, jos sitä olisi ollut tarjolla.Kenttäarmeijan kersantti Viljo Heino, 30, osoitti elokuussa 1944 sensaatiomaista kuntoa. Helsingin stadionilla hän juoksi 25.8. kolme maailmanennätystä. 10 000 metrillä hänen aikansa 29.35,4 alitti 17,2 sekunnilla Mäen maailmanennätyksen. Tuossa juoksussa kaatuivat myös 5. ja 6. mailin ME:t. Heino siirsti 1945 kaksi Paavon Nurmen ennätystä omiin nimiinsä. 10 maililla ja tunnin juoksussa, ja sitä seuraavana vuonna oli vuorossa euroopanmestaruuden valtaus 10 000 metrillä Oslossa (29.52,0). Helge Perälä sijoittui juoksussa toiseksi (30.31,4). Näissä kisoissa suomalaiset Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen saavuttivat maratonilla kaksoisvoiton, Valle Rautio voitti 3-loikan tuloksellaan 15.17.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä