torstai 27. helmikuuta 2014

Edvard Westerlund – yksi painijaveljeksistä


Edward Westerlund oli tunnollinen, määrätietoinen ja monipuolinen harjoittelija.

Nuori 21-vuotias suomalainen paini vuonna 1922 Tukholman MM-kisoissa kevyen sarjan maailmanmestaruudesta. Hän oli kukistanut jo viisi kovaa vastustajaa, kun tie aukeni finaaliin. Vastassa oli Unkarin ylpeys, voitosta voittoon kulkenut Ödon Radvany, erittäin kokenut mattokettu. Alkutunnustelun jälkeen Edvard ”Eetu” Westerlund paiskasi niskalenkillä unkarilaisen siltaan, joka murtui ajassa 6.20.

Westerlundin veljessarjan kuopus oli kääntänyt vuoden taikaisen MM-pronssinsa kultaiseksi nuorimpana suomalaisena kautta aikain. Vanhin veli Emil ja keskimmäinen Kalle olivat olleet pitkään Eetun esikuvina. Hän oli veljessarjan nuorin, mutta menestynein. Neljä vuosikymmentä kolme Westerlundia kuului painieliittiin.

Kalle oli Pariisin olympiakisoissa kevyen sarjan pronssilla 1924 ja Pohjolan mestari 1925. Kuopus Eetu oli veljessarjan paras. MM-pronssia Helsingissä 1921 vasta 20-vuotiaana, maailmanmestari 1922 ja olympiavoittaja 1924, olympiapronssia 1928. Kansainvälinen päätös oli Helsingin EM-kisoissa 1933, jolloin hän sijoittui kuumesairaana pronssille.

Eetu Westerlund painotti useaan otteeseen henkisen puolen harjoittelua, joka oli välttämätöntä kaikille urhellijoille. ”Musiikki on pätevää aivohierontaa. Jopa monet särytkin katoavat, jos otan haitarin käteeni ja soitan. Pikkupojasta alkaen olen uppoutunut muutamaksi hetkeksi säveleitten pariin. Ajatus selkeyty – sen olen todennut – ja maailma näyttää valoisalta. Pystyin soittoni ansiosta paremmin harjoittelemaan ja työssäni taksinkuljettajan en öisinkään väsynyt.”

Sekä Kalle että Eetu olivat autonkuljettajia. Eetu ajoi vuonna 1946 erästä asiakasta asemalta Käpylään. Syyspimeä häiritsi, sillä sotien jälkeen katuvaloissa säästettiin sähköä. Eetu muisteli yllättävää tapausta: ”Nuori asiakas tempaisi Käpylän hämäryydessä pistoolin esille ja karjaisi: ”Tämä on ryöstö”. Painoin toisella jalallani jarrua ja irroitin oikean käteni ohjauspyörästä. Tartuin hänen pistoolikäteensä ja väänsin. Pistooli laukesi ja luoti meni ryöstäjän polvesta lävitse. Neljän kuukauden sairaalassaolon jälkeen hänet tuomittiin useaksi vuodeksi kuritushuoneeseen.” Taksiryöstön yrittäjä joutui Sörkän kuritushuoneeseen. Vankein ”pääluottamusmiehenä” oli painia harrastanut nuorukainen, jota Eetu Westerlund oli monin tavoin auttanut. Kuultuaan tulokkaan yrittäneen Eetun ryöstöä, hän hoiti asian, Ryöstön yrittäjä kompastui saunassa ja menehtyi vammoihinsa.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Elias Katz – juutalainen juoksijasankari

Elias Katz saapuu maaliin Pariisin olympiakisojen 3000 metrin estejuoksussa.

Pariisin kesälympialaisten 3000 metrin estejuoksun osanottajat olivat asettuneet lähtöpaikalle heinäkuun 9. päivänä 1924. Suomalaisista loppukilpailuun olivat selviytyneet Ville Ritola, Kalle Ebb ja Elias Katz. Ulkomaalaisten kilpakumppaneiden kyyrystartti hieman hymyilyttää suomalaiskolmikkoa. ”Pikajuoksuunko tässä ollaan lähdössä?”
Omaperäisesti aitojenyli kompuroiva Ville Ritola lähtee pian omille teilleen ja jättää muut kamppailemaan himmeimmistä mitaleista. Huojuvatyylinen juutalaisnuorukainen Elia Katzz aloittaa kisan rauhallisesti ja antaa Ritolan vauhdillaan tappaa muut mitalinjahtaajat. Puolimatkaan asti Katzz harppoo joukon hännillä, mutta alkaa sitten kierros kierrokselta kivuta parmepiin asemiin.
Viimeistä edellisellä kierroksella Katz on jo noussut toiseksi,mutta sitten hieman huolimaton esteenylitys, ja suomalainen syöksähtää pitkin pituuttaan radalle. Kaksi kilpakumppania rynnii ohi. Siinäkö meni mitali? Elias Katz on kuitenkin päättänyt taistella. Lievästä loukkaantumisesta huolimatta hän aloittaa raivokkaan kirin, saavuttaa kangistuneet karkulaiset ja repii itsensä väen väkisin hopealle. Suomi saa sittenkin komean kaksoisvoiton.

Olympiakultaankin Elias Katz pääsee Pariisissa kiinni 3000 metrin jokkuejuoksussa joukkuetovereinaan kisojen kultarohmut Paavo Nurmi ja Ville Ritola. Nurmi on kisan selvä ykkönen ja Ritola yhtä selvä kakkonen. Viimeisen kierroksen alkaessa Katz aloittaa raivokkaan kirin ja tavoittelee kolmatta sijaa.
Hennon suomalaisen voimat kuitenkin ehtyvät loppusuorala ja kaksi englantilaista kilpakumppania pusertaa eroon Katzista. Mutta viidennelläkin sijallaan Katz varmistaa suomalaisten ylivoimaisen joukkuevoiton. Suomalaisten joukkue-esitys oli niin musertavan ylivoimainen, että maailman yhdistettykin joukkue olisi jäänyt toiseksi.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

torstai 20. helmikuuta 2014

Paavo Nurmi – vuosisadan urheilija



Nurmi ja Ritola Pariisin olympialaisten 5000 metrin juoksussa

Pariisin ohjelmaan kansainvälinen yleisurheiluliitto IAAF teki Nurmen kannalta ikävänä ohjelmamuutoksen: 1500 ma ja 5000 metriä juostiin samana päivänä ja saman tunnin aikana. Nurmi kuitenkin halusi molempien matkojen kultamitalin. Harjoitus koveni tavattomasti, mutta ei ilman harmeja. Kova tahto ja päättäväisyys voittivat ne.

Olympiakarsinnoissa toukokuun lopulla 1924 Helsingin Eläintarhassa Nurmi ei ollut vielä likikään parhaimmillaan, mutta voitti kuitenkin 1500 metrin ja 3000 m:n juoksut. Yleisön suursuosikki oli Yhdysvalloista jo talvella kotimaahan harjoittelemaan tullut Ville Ritola, joka voitti 10 000 metrin juoksun ja riisti samalla ajallaan 30.34,4 Nurmelta ME:n. Nurmi ei hätkähtänyt vaan kovensi harjoitusta.

Kesäkuun 10. päivänä 1924 Nurmi yllätti koko maailman ja kenties itsensäkin Eläintarhan kentällä. Hän halusi kokeilla Pariisin ohjelmaa, ja teki sen niin hyvin, että tuolksena oli ME sekä 1500 m:llä ( 3.52,6) että ( 14.28,2). Tälle miehelle näytti kaikki olevan mahdollista.

Pariisin olympiakisojen 1500 m:n finaali juostiin heinäkuun 10.päivänä. Parinsadan metrin alkurytäkän jälkeen Nurmi pääsi kärkeen, eikä sen jälkeen enää paikastaan luopunut. Viimeisen kierroksen alussa hän heitti nurmikolle Tahko Pihkalalta lainaamansa teräskuorisen sekuntikellon. Muut tulivat kaukana takana, niin kaukana, että Nurmella oli varaa löysätä lopussa, vaikka ME:kin olisi ollut ulottuvilla.

Vajaa tunti myöhemmin Nurmi oli jälleen lähtöviivalla. Nyt vastus tulisi olemaan kovempi: Ritola ja Wide. Wide aloitti kovimmin, mutta hyytyi vauhtiinsa puoleenmatkaan tultaessa. Tämän jälkeen kärjessä vuorottelivat Nurmi ja Ritola, enimmäkseen Ritola. Nurmi lisäsi kierroksia viimeisen kilometrin alkaessa, ja Ritolan oli jäätävä hetkeksi. Sisukkaasti hän kuitenkin pusersi etumatkan umpeen ja hengitti kohta taas Nurmen olkapään takana. Loppusuoralla Ritola yritti vielä ohi, mutta Nurmella oli varaa vastata: hän oli paras. Tulos oli uusi olympiaennätys.

Jo näiden juoksujen jälkeen Nurmesta alettiin puhua yli-ihmisenä, mutta suurin oli vielä kokematta: murtomaajuoksu 12. heinäkuuta, 10650 metriä Seinejojen rantaniittyjä, poolkuja, peltoja, heinikkoa, muureja, lämpötila 36 astetta Celsiusta varjossa. Matkaan lähti 39 kilpailijaa, matkalle pyörtyi 24 ja perilla pääsi vain 15. Wide aloitti jälleen uhkarohkean kovaa, mutta maksoi sen uupumalla kesken. Vain Nurmeen sää ei tuntunut tekevän minkäänlaista vaikutusta. Hän johti kilpailua järkkymättömästi 4,5 km:n kohdalta maaliin. Ville Ritola tuli seuraavana, silmät sumeina lyijynraskain jaloin, 500 metrin jääneenä. Joukkuekilpailun voiton pelasti Suomelle Heikki Liimatainen, joka ei stadionille tullessaan tiennyt tästä maailmasta mitään, mutta löysi kuitenkin perille 12:tena miehenä.

Seuraavana päivän Nurmi ja Ritola olivat jälleen radalla, Vuorossa oli 3000 m:n joukkuejuoksi. Verekset juoksijat, etenkin Yhdysvaltain Joie Ray, luulivat Nurmen ja Ritolan kypsyneen edellispäiviien rasituksissa, mutta toisin kävi: Nurmi oli toinen ja joukkuevoiton varmistanut Elias Katz viides.

Nurmen saavutuksen Pariisissa olivat loistavat, mutta itse hän olisi halunnut vielä enemmän. Nurmen harmiksi Suomen joukkueen johto kielis häntä osallistumasta kisojen ensimmäisenä päivänä juostulle 10000 m:lle. Sen voitti Ville Ritola.

Kun kotiinpaluun ja sen juhlat olivat ohi, Paavo Nurmi näytti vielä kahdesti, mistä aineksista hänet on tehty: Kuopion Väinölänniemessä 31.8.1924 yhdessä juoksussa viisi ME:tä, 4 mailia, 5 mailia, 6 mailia, puoli tuntia ja 10 000 metriä, Viipurissa 1.10.1924 yhdessä juoksussa kaksi ME:tä, uudelleen 4 mailia ja 5 mailia.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Paavo Nurmi

Paavo Nurmi

Paavo Nurmi

Paavo Nurmi

Helsingin Olympialaisten avajaiset

Amsterdam 1928 osa 1

Amsterdam 1928 osa 2




perjantai 14. helmikuuta 2014

Albin Stenroos – veteraanin ylivoimaa olympiamaratonilla

Albin Stenroos Pariisin maratonilla 1924

Pariisin kisojen suomalaiset päättäjäise toimeenpani Albin Oskar Stenroos, 35, joka Tukholman kisoissa 12 vuotta aikaisemmin oli turhaan tavoitellut kultaa, vaikka saikin hopeaa ja pronssia. Pariisin kisoihin tämä sitkeä uurastaja valmentautui, välillä jo urheilusta luovuttuaan, aivan erinomaisen tarmokkaasti tähtäimessään maraton-voitto, joka ei mitenkään utopistiselta tuntunutkaan. Stenroos osoitti hyvää kuntoa kevätkesän koekilpailuissa kotimaassa, minkä lisäksi hän oli edellisenä kesänä saavuttanut 20 000 metrin juoksussa maailmanennätyksen. Vastaavanlaisen noteerauksen hän teki olympiakesänä 30 000 metrin matkalla. Kaikesta huolimatta Albin Stenroos yllätti Pariisissa kaikki ainakin yhdessä suhteessa, voiton ylivoimaisuudessa. Stenroos tiesi kuntona ja oli myös selvillä siitä, miten maraton on juostava. 17-vuotiaana hän oli juossut ensimmäisen maratoninsa ja sen jälkeen lukemattomia pitkiä matkkoja. Suomen mestaruuksia oli kertynyt 15. Olympiavoiton vuoro oli sunnuntaina heinäkuun 15. päivänä 1924.

Kilpailun alkua siirrettiin iltapäivälle, sillä helle jatkui yhä, vaikka ei sentään yhä tukahduttavana kuin perjantaina, maastojuoksun päivänä. Tuuli puhalteli ja teki maraton taivaltajien olon siedettäväksi. Suomalaiskatsomo odotti kuumeisesti hyviä tietoja maratonreitin varrelta. Aluksi sieltä tuli aivan muuta: johdossa kreikkalainen Kranis ensimmäisellä, toisella ja vielä kolmannellakin tarkastusasemalla, parhaat suomalaiset jossakin kymmenen nurkilla. Neljännen väliaika-aseman (14850 metriä) sivuutti ensimmäisenä ranskalainenn Verger, sitten amerikkalainen De Mar, kreikkalainen, toinen amerikkalainen, ranskalainen, belgialainen. Missä suomalaiset?

Mutta viides asema sävähdytti suomalaisia. Matkaa oli taitettu nyt 19250 metriä. Isäntämaan mies Verger johti, Stenroos oli noussut toiseksi. Hyvä. Kuudes asema tiedotti – matkaa oli silloin taitettu 20 300 metriä -: ensimmäinen Albin Stenroos 1.20.08, toinen Verger 1.20.38. Eroa oli jo puoli minuuttia. Seitsemäs asema: Stenroos johti, Verger oli pudonnut kuudenneksi, Halonen noussut viidenneksi. Kahdeksas asema: Stenroos lähes kolme minuuttia De Marea edellä, Halonen neljäs. Mutta virolainen Lossman oli noussut kuudenneksi, Antwerpenin kova kakkonen. Yhdeksäs asema (31050 metriä), Sternoosin etumatka amerikkalaiseen oli jo oli jo yli kolme minuuttia, toiseksi oli tunkeutunut italialainen Bertinit, joka kärkkyi kahden minuutin päässä takana. Halonen oli neljäntenä, Lossman aivan kannoillaan. Kymmenes tarkastusasema ilmoitti Stenroos jatkavan voitollisesti, etumatka oli jälleen kasvanut, ja yhdestoista vihon viimeinen asema (38 km) julisti Stenroos jättäneen lähes neljä minuuttia seuraavaa, Italialaista Bertiniä, Halonen oli neljäntenä, Lossman oli hävinnyt kuvasta.

Kuin kuningashirvi Stenroos kiitää kepein askelin stadionille. Askel säilyy tyylipuhtaana maaliviivalle saakka. Hän oli jo kolmas näisen kisojen suomalainen – Nurmen ja Ritolan ohella – joka ”pilasi” monen ranskalaiskatsojan kisatunnelman liian leveällä voitollaan. Lauri Halonen sijoittui neljänneksi.


Lähdeaineisto: Reino Rinne: Suomen urheilun tähtihetkiä, Kilpakenttien sankarit 1

maanantai 10. helmikuuta 2014

Ville Ritola – melkein Nurmen veroinen



Ville Ritola oli kutsuttu Amerikasta varta vasten puolustamaan Suomen värejä Pariisissa. Hänelle oli taattava muutakin kuin vain kalpeita hopeamitaleja. Mutta ennen kisoja ei osattu laskea, että Paavo Nurmi voisi juosta kaikkai matkat 800 metristä 10 000 metriin ja korjata kuusi henkilökohtaista ja lisäksi kaksi joukkuemitalia. Nurmi itse oli huomannut, että 800 metrillä hän ei olisi voittanut, vaan olisi saanut tyytyä hopeamitaliin, pahimassa tapauksessa pronssiin. Paavo Nurmi lienee tämän kysymyksen kohdalla paras asiantuntija.

Paavo Nurmelle sanottiin jo hyvissä ajoin ennen kisoihin matkustamista, että hän ei saa juosta 10 000 metriä. Kympin kulta varataan Ritolalle. Luultavasti pian tämän jälkeen Nurmi teki oman valintansa ja päätyi vakaumukseen: - En valitse 1500 metriä tai 5000 metriä, valitsen molemmat, vaikka ne juostaan samana päivänä ja saman tunnin kuluessa. Paavo Nurmi olisi kaikesta huolimatta voinut valita 10 000 metriä. Hänellä oli poikkeuksellista sananvaltaa. Mutta hän saattoi luopua kympin kultamitalista Viile Ritolan hyväksi, olletikin koska hänen kaikesta huolimatta oli varmistettava 1500 ja 500 metrin voitot.

Pariisin kymppi oli Ville Ritolan huippujuoksu. Siinä oli hohtoa. Tämä kilpailu suoritettiin kisojen ensimmäisenä päivänä. Ensimmäisen kerran juostiin olympialainen kymppi suoraan loppukilpailuna. Ranskalaiset eivät tunteneet Ville Ritolaa eivätkä muita suomalaisia, nimet Eero Berg ja Väinö Sipilä eivät sanoneet heille mitään. He eivät tunteneet myöskään Edvin Wideä. Wide lähti liikkeelle voitto mielessään. Hän kuvitteli olevansa tämän kilpailun Nurmi ja näännyttävänsä kanssakilpailijansa kovalla vauhdilla. Wide teki kovan johtajan työtä ja taival taittui ”puolentunnin taulukon mukaisesti”. Kun Ritola vähän ennen 5000 metrin täyttymistä otti oman paikkansa, todettiin puolimatkan väliajaksi tasan 15 minuuttia. Ritola johtaa joustavin askeli, Wide jäljessä kuin varjo. Ritola tekee koenykäyksen tunnustellen ruotsalaisen mielialaa. Tämä kokeilu kesti puolisen kierrosta. Sen jälkeen Ritola nykäisi tosissaan ja totesi, että peli on selvä. Wide katkesi, hän jäi. 8000 metrin kohdalla ruotsalainen oli jo 10 sekuntia jäljessä.

Ville Ritola oli juoksun tiimellyksessä unohtanut seurata kierroksenäyttöä ja seonnut omissa laskuissaan. Kun hän aloitti viimeisen kierroksen, hän luuli vielä olevan jäljellä kaksi kierrosta, Kellonsoitto hukkui yleisön pauhinaan. Matkan jo päätyttyä hän syöksyi vimmattuun kiriin ja vasta takasuoran alkaessa hämmästyksissään hellitii, kun joku toimitsija kävi kiinni hänen käsipuoleensa. Villen viimeinen kierros ei kansaa oikein julistanut. Se olisi tahtonut nähdä vimmattua ponnistelua lopussa.

Ville Ritolan aika oli 30.23,2. Kukaan maailmassa ei ollut aikaisemmin taittanut 10 000 metrin taivalta niin nopeasti. Hän paransi toisen kerran saman kesän kuluessa kympin ennätystä. ”Perhana, olisin minä 5-6 sekuntia nopeammin juossut, jos en kierroslaskussa olisi sekaantunut:” Ville pahoitteli näyttäen kokonaan unohtavan, että hänestä oli tullut olympiavoittaja. Edwin Wide saavutti maaliviivan lyötynä miehenä 32 sekuntia myöhemmin kuin voittaja. Eero Berg ja Väinö Sipilä kuorivat tähteet - Berg saavutti pronssimitalin ja Sipiläkin kolme pistettä.

Ville Ritolan toinen uroteko Pariisissa oli 3000 metrin estejuoksun kultamitalin voittaminen. Laji oli ensimmäistä kertaa olympiakisojen ohjelmassa. Bille teki siitä historiaa suorittamalla suomalaisen pelinavauksen, jota paitsi Elias Katz rynni epäilyttävän kompuroinnin jälkeen maaliviivalle toisen ja toi Suomeen hopeaa. Eikä kolmaskaan suomalainen Karl Ebb kovin huonosti menestynyt, viides sijä ja pari pistettä.

Ville Ritola

Ville Ritola

Olymiavoittaja Ville Ritola

Yle Arkisto Ville Ritola

Ville Ritolan haastattelu

Ville Ritola haastattelu 1954
http://www.youtube.com/watch?v=tV9knHE6Jjs

Ville Ritola



Lähdeaineisto Reino Rinne Suomen urheilun tähtiherkiä

lauantai 8. helmikuuta 2014

Kustaa Pihlajamäki – voittamaton vapaapainija




Kustaa Pihlajamäki on herännäiskodin kasvatti, joka hallitsi painimolskia lähes kahden vuosikymmenen ajan.
Sininen molskimatto houkutteli useampiakin eteläpohjalaisen Pihlajamäen suvun nuorukaisia painiharrastuksen pariin. Kustaa viihtyi molskilla poikasesta lähtien. Synnynnäiset vapaapainijan lahjansa hän osoitti julkisuudessa voittaessaan 22-vuotiaana ensimmäisen Suomen mestaruutensa vapaapainissa. Vielä samana vuonna hän yllätti koko maailman painiasiantuntijat saavuttamalla kultaa Pariisin olympialaisisssa vapaapainin kevyimmässä sarjassa, höyhensarjassa.

Kärpän tavoin matolla pyörähdellyt Pihlajamäki oli verrattoman teknillinen ja väkvahva painija, Vikkelästi hän käynnisti molskilla karusellin, jossa seisaaltaan suoritetut salamannopeat heitot veivät vastustajan kanveesiin useinmiten jo ottelun ensi minuuteilla. Pihlajamäen selkavoittoennätys oli ainoastaan neljä sekuntia: ”kättely, täyskäännös ja heitto”. Useisssa Ruotsi-maaotteluissa hän ei viihtynyt painimatolla 14-15 sekuntia pitempään.

Pariisin olympiakisojen painiareena tuotti Suomelle todellisen ”kultasaaliin”. Vapaapainin puristuksen kesti tosin ainoastaan Kustaa Pihlajamäki. Lasikattoisessa pyöräilymaneesissa lämpötila pyrki nousemaan aina 50:een asteeseen, mutta läkähdyttävä pätsi ei kyennyt pehmittämään Pihlajamäen temperamenttia, sitkeyttä ja voitontahtoa. Ylpeäryhtinen ylikonstaapeli raivasi tiensä kultaan räikeästä tuomarivilpistä välittämättä.

Pihlajamäen sarjassa oli 12 painijaa, aina kaksi samasta maasta. Ennen kilpailuja hän joutui laihduttamaan seitsemän kiloa. Mutta Pihlajamäki selvitti paino-ongelmat pitkällä kävelylenkillä ja ahkeralla saunomisella. Kultamitaliin riitti kolme ottelua, joihin kului aikaa vain runsaat 24 minuuttia. Loppuotteluissa Pihlajamäki kukisti kahdesti suomalaisen Kalle Mäkisen.

Pariisissa alkanut Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin painiura jatkui Pihlajamäen kuolemaan asti, sotavuoteen 1944, jolloin hän oli vasta 42-vuotias. Berliinissä 1936 kulta alkoi olla jo kiven takana muille suomalaisille, mutta ei Pariisin kultamitali- ja Amsterdamon hopemitalimiehelle. Myös Pihlajamäen valmentaja oli menestyksestä etukäteen vuorenvarmana: ”Jos Kustaa häviää, niin silloin on kirkonkirjoissa nimi muutettu”.

Ensimmäisen kilpailupäivän aamuna Kustaan polvessa puhjennut paise nostatti jännitystä suomalaisleirissä. Tuskat eivät kuitenkaan näyttäneet heijastuvan Pihlajamäen otteisiin molskilla: vikkelillä kampituksilla ja jalkoihin syöksyillä sekä ennen kaikkea väkivahvoilla käsillään suomalainen väänsi itselleen toisen kultamitalin vapaapainissa.

Pihlajamäen elämä oli omistettu painille. Menestyksent takaa löytyi elämäntavoiltaan esimerkillinen ja vakavaluonteinen ihminen. Rukous oli hänelle luonnollinen asia:” en rukoile voittoa, rukoilen hyvää ottelua”.
Kuolinvuoteellaan Kustaa Pihlajamäki jätti testamenttinsa urheilevalle nuorisolle: ”Kun vedin Suomen sinivalkoisen painitrikoon ylleni ja minun oli edustettava rakasta isänmaatani, tunsin useinkin, että omat voimani eivät riittäneet voiton saavuttamiseksi. Sen vuoksi pyysin aina voimaa Ylhäältä. Ja minä tunsin, että tätä voimaa minulle annettiin. Rauhallisena, voitonvarmana silloin aina menin matolle..”

Kustaa Pihlajamäki

Pariisin olympialaiset

Suomi kesäolympialaisissa 1924

Pariisin olympialaiset 1924

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5


torstai 6. helmikuuta 2014

Antverpenistä Pariisiin



Anterpenin ja Pariisin välinen olympiatuli ei ollut Suomen urheilussa pelkkää latautumisen aikaan. Varsinkin yleisurheilun ja painin alalla tapahtui myös tuloksia tuottavaa purkautumista. Urheilu valloitti yhä laajempia kansalaispiirejä harjoittajikseen, mutta samalla urheilu elämänilmiönä levisi sellaisenkin kansan keskuuteen, joka ei itse osallistunut kilpaan muutoin kuin ajatuksin ja puhein.

Suomalaisten painijain voittokulku jatkui Antverpenin jälkeen erinomaisena. Sitä osoittaa vuoden 1921 kuusi maailmanmestaruutta: Kalle Anttila, Oskari Friman, Väinö Ikonen, Edil Rosenqkvist, Jussi Salila ja Taavi Tamminen. Vuonna 1922 niitä korjattiin talteen kolme, Anttilan ja Rosenqvistin lisäksi tällöin kiipesi huipulle Edward Vesterlund.

Yleisurheilussa Antverpenin kisoja seuranneet kolme vuotta olivat Paavo Nurmen yksinvaltiuden aikaa. Nurmen suunnitelmalliset hyökkäykset maailmanennätysten kaatamiseksi 1500-10000 metrin matkoilla onnistuivat merkillisellä varmuudella. Koska urheilumaailmassa ei ollut ainoatakaan juoksijaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle vastusta tai veroapua. Ensimmäiset maailmanennätyksensä Paavo Nurmi teki Tukholmassa kesäkuun 20. päivänä 1921 kuuden mailin matkalla (29.41,2) ja 10 000 metrillä, joka oli luonnollisesti hänen päätavoitteensa. Mailimatkojen ennätykset olivat yleensä sivutuotteita. Nurmi lohkaisi Jean Bouinin 10 vuoden ikäisestä kympin ennätyksestä 18,6 sekuntia.

Kesällä 1922 Paavo Nurmi vieraili ensin suomalaisen yleisurheilujoukkueen mukana Englannissa ja voitti siellä 4 mailin matkalla Englannin mestaruuden ajalla 19.42,2. Yksitoista vuotta aikaisemmin Hannes Kolehmainen oli ensimmäisenä suomalaisena voittanut tämän merkittävän kilpailun (20.05.6). Nytkin Hannes oli mukana, hän sijoittui neljänneksi (20.13,0) 25-vuotias Nurmi kokeili tämän kesän aikana ensimmäisen kerran elokuun 27. päivän Turussa vaihdinpitoa tosissaan. Matka oli 3000 metriä ja aika 8.28,6 uusi maailmanennätys. Viikkoa myöhemmin Nurmi juoksi Tampereella 2000 aikaan 5.26,3, uusi maailmanennätys. Syyskuun 12. päivänä Paavo Nurmi teki Tukholmassa kolmannen tosiyirtyksen Hannes Kolehmaisen 5000 metrin ME:n korjaamiseksi. Aika oli 14.35,2 ja oli 1,3 sekuntia alle entisen maailmanennätyksen. Tässäkin juoksussa syntyi sivutuotteena toinen maailmanennätys: kolme mailia katkesi ajassa 14.08,4. Näin Paavo Nurmella oli nimissään kuusi maailmanennätystä.

Vuoden 1922 syksyllä Suomen yleisurheilumaajoukkue matkusti Pariisiin ja suoritti historiansa ensimmäisen maaottelun. Suomen voitto oli varsin ylivoimainen pistein 102-78.

Matkatessaan Tukholmaan elokuun 23. päiväski 1923 lyömään mailin ja 1500 metrin maailmanennätyksiä Nurmi tiesi, ettei hään olisi tällä kertaan yksin radalla, kuten edellisenä kesänä. Edvin Widen onnitteli Nurmea kahdesta maailmanennätyksestä ( maili 4.10,4 ja 1500 mertiaä 3.53,0), ja Nurmi Widwä kahdesta Ruotsin ennätyksestä (4.13,1 ja 3.54,29. Paavo Nurmi paransi 1923 syksyllä Kööpenhaminassa omaa 3000 metrin maailmanennätystään 8.27,8:aan ja lähenteli 1000 m ME:tä ajallaan 2.31,4.

Pariisin olympiakisojen aattovuonna oli Amerikassa lyönyt itsensä läpi uusi tulokas, ei kuitenkaan jenkki vaan suomalainen Ville Ritola, joka oli voittanut Yhdysvaltain mestaruukia ja lyänyt sisäratojen maailmanennätyksiä keskimatkoilla. Ville Ritola oli asunut 10 vuotta Amerikassa, hän oli säilyttänyt Suomen kansalaisuuden. Niinpä Suomen olympiakomitea kutsui ja kustansi Ritolan talvella 1924 valmentautumaan Pariisin kisoihin samoin edellytyksin kuin Suomessa asuvat kestävyysjuoksijat.

Yleisurheilumme muilla sektoreilla ja urheilussa yleensä vallits noin välivuosina hiljaiseloa. Ainoastaan painijat, Paavo Nurmi ja Ville Ritola olivat antaneet urheiluväelle innostavia puheenaiheita.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Vilho Tuulos – kolmien kisojen mitaliponnistaja



Mitkään ylisanat eivät Tampereella syntyneen ja Pyrintöä edustaneen Vilho Tuuloksen kohdalla ole liioitteltuja, sillä jo A-poikaikäisenä hän loikki 14,71. Kesti 51 vuotta ennekuin löytyi toinen samanikäinen, joka hyppsi pidemmälle. Samalla tavalla lahjakas Pertti Pousi pystyi vasta 60-luvulla rikkomaan antiikkisen A-poikien SE:n.

Ville Tuulos lähti Antverpenin olympialaisiin 1920 ennakkosuosikkina loikittuaan edellisenä vuonna maailmantilaston kärkeen tuloksella 15,30.
Perjantaina 20.8.1920 Helsingin Sanomat raportoi Antverpenistä: ”W.Tuulos 3-loikauksessa ensimmäinen hyvänpuoleisella tuloksella 14,50 m. Todellisuudessa Tuulos hyppäsi 14.50,5 ja vasta sitten johti kilpailua, sillä varsinainen loppukilpailu oli vuorossa vasta kahden päivän kuluttua. Ja ilma ei parantunut yhtään. Se ei ollut hyväksi kylmästä kärsivälle Tuulokselle, miehelle, joka kesähelteelläkin piti jaloissaan villasukkia.

Yli viikko kolmiloikkafinaalin jälkeen Helsingin Sanomiin on ehtinyt perusteellinen selvitys kilpailun kulusta: ”Tänään oli sää kylmä ja kolea tuuli toi joskus sadettakin roima tavalla. Sade teki radat huonoksi ja kilpalijat olivat pakotetut käyttämään vaatteita tukevasti llään säilyäkseen vilustumiselta.

Kolmiloikkauksen loppukilpailu oli aamupäivällä. Tuulos kykeni säilyttämään ensi tilansa. Hän hyppäsi 14,50 m, joka oli puoli senttiä huonompi koekilpailussa saavutettua tulosa. Ruotsalainen Jansson hyppäsi viimeisellä yrityksellään 14,48 ma ja Almlöf 14,27 m. Suomalaisen voitto oli niukka, mutta sitäkin kunnioitettavampi. Suomen pieni lippupahanen kohosi tankoon.”

Se oli Suomen toistaiseksi ainoa kultamitali olympialaisten kolmiloikasta. Tuulos saavutti vielä Pariisissa 1924 ja Amsterdamissa 1928 pronssimitalit leipälajissaan. Pariisissa tosin kultamitali ja ME-tulos 15,72 oli ääretömän lähellä. ”Visin” hipaisu ponnistuslankun takan kohonneeseen heikkavalliin oli niin vähäinen,että sille vetääv ertoja niukkuudessaa vain Juha Miedon 0,01 sekunnin tappio Lake Placidissä 15 km:n hiihdossa 1980.

Tuuloksen tavaramerkkinä oli hnen huikean pitk keskimmäinen loikkansa. Villen 20 vuotta kestäneen kilpailijauran aikana ehti moni ihmetellä, miten heinäsirkan nivuset kestivät moista venytystä. No ihan voittoon ei Tuuloskaan uraansa läpi vienyt, sillö pari vuotta ennen Antwerpenia häntä kiusasi vesi polvessa. Kaksi kautta jäi väliin ennenkuin nivelpussi palautui normaalitilaan.

Ville Tuulos teki 1923 uskomattoman tempun voittaessaan Suomen mestaruuden kolmiloikan lisäksi pituudessa ja korkeudessa. Pituushypyssä Ville oli kaksi kertaa mukana olympiakisoissa - Pariisissa jopa mitalin tuntumassa neljäntenä.

Uransa viimeisissä olympialaisissa Ville Tuulo esitteli loistavat kilpailjan ominaisuutensa.Amsterdamissa 1928 Tuulos astui avaushyppynsä yli ja toinen yritys meni läpihuutojuoksuksi. Loppukilpailupaikka oli viimeisen yrityksen varassa, mutta liikemiehenä myöhemmin toiminut Tuulos hallitsi hermonsa ja pamautti 14,73 mikä riitti finaaliin.

Tuulos lämpeni loppukilpailussa huomattavasti ja hänen voimakkaita, tyylipuhtaita hyppyjä ihaltiin yleisesti. Hänen tuloksensa parani 14,97:ään ja 15.09:ään. Viimeisen hyppynsä hän suoritti esikuvallisesti keskittyen. Ponnistus osui kuitenkin valitettavan huonosti lankun taakse, mutta hyppy kantoi siitä huolimatta 15,11. Sillä tuli vain pronssimitali tälläkin kertaa...” kirjoittaa Martti Jukola Huippu-urheilun historiassaan.

Metsästys ja kalastus alkoivat viedä yhä enemmän aikaa harjoittelulta, mutta siitä huolimatta Tuulos hyppäsi vielä 37-vuotiaana 14,34. Los Angelesin 1932 kisamatkaan se ei enää rittänyt.
Ville Tuuloksen ennätys 15,48 olisi yhä 70 vuoden jälkeenkin kovaa valuttaa suomalaisissa loikkakisoissa. Puhumattakaan Pariisin 1924 haamuhypystä.

Ville Tuulos

Vilho Tullos Wins Triple Jump Gold For Finland - Antwerp 1920 Olympics
http://www.youtube.com/watch?v=t0RoRNEl9Fg
Kiveen hakatut

Valokuvia Antverpenin olympialaisista


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

tiistai 4. helmikuuta 2014

Eero Lehtonen – lajinsa viimeinen voittaja



Metsäalasta elämänuransa valinnut Eero Lehtonen löi itsensä läpi 5-ottelun lisäksi pituushyppääjänä. Antverpenin olympiavuonna 1920 Eero Lehtonen ponkaisi pituushypyn Suomen ennätykseksi 702. Antverpenin kisoihin 22-vuotias Lehtonen sai kumppanikseen pitkän linjan ottelijan Hugo Lahtisen. Ja siinäkös järjestäjillä riitti samantyyppisisssä sukunimissä ihmettelemistä, kumpi oikein oli Lehtonen ja kumpi Lahtinen.

5-ottelun lajit olivat pituushyppy, keihäänheitto, 200 m, kiekonheitto ja 1500 m. Paremmuus ratkaistiin sijoituspisteiden perusteella. Urheilijan loppupisteet muodostuivat viiden eri lajin sijoitusten summasta.
Eero Lehtonen teki Antverpenissa selvää jälkeä. Hän voitti 14 pisteellään hopeamitalistia peräti kymmenen pistettä. Lehtonen oli paras 200 metrillä ja keihäässä, toinen pituudessa ja 1500 metrillä sekä kahdeksas kiekossa. 200 metrillä Lehtonen sivusi Suomen ennätystä 23,0. Hugo Latinen oli oiva aisapari ottamalla 26 pisteellään pronssimitalin.

Olympiavoittonsa jälkeen metsänhoitaja Eero Lehtonen otti seuraavat vuodet kilpailullisesti kevyemmin. Keväällä 1924 hänet saatiin kuitenkin houkuteltua mukaan oloympialeirille. Ja tämän leirin ansiosta komearaaminen Lehtonen oli kesällä mm. pituushypyssä taas seitsemän metrin kunnossa ja sijoittui 5-ottelun olympiakarsinnassa toiseksi.

Pariisin olympiakisojen 5-ottelun avauslajissa, leipälajissaan pituushypyssä Lehtonen jäi onnettomuudekseen tulokseen 668, joka syntyi ensimmäisellä, hieman epäonnistuneella hypyllä. Kun kaksi muuta yritystä olivat yliastuttuja, niin tuo kehno avaushyppy jäikin voimaan. Lehtonen oli pituudessa vasta seitsemäs.
5-ottelun pituuskisassa USA:n Robert LeGndre hyppäsi lajin uuden maailmanennätyksen 776. Ilmeisesti tämä ME-hppy häiritsi sen verran paljon jenkkipojan keskittymistä muihin lajeihin, että hän jäi niissä lajeissa parhaista tuloksistaan melkoisesti.
Eikä keihäskään lentänyt Lehtosen kädestä aivan odotetulla tavalla. Niukasti yli 50 metrin kaarella Lehtonen oli neljäs. Jatkossa ei kultamitalin puolustajalla ollut muuta mahdollisuutta kuin sijoittua kolmessa viimeisessä lajissa aivan kärkipäähän, mikäli aikoi uusia voittonsa.

Sitten Eero Lehtonen osoitti oivat kilpailijan hermonsa. 200 metrillä hän jakoi ykköstilan samalla tuloksella kun neljä vuotta aiemminkin, 23,0. Kiekossa Lehtonen kiskaisi ainoana kilpailijana yli 40 metrin. Tulos 40,44 jäikin Eero Lehtosen tämän lajin ennätykseksi. Näin Lehtonen oli kahdella ykkössijallaan siitynyt kisan johtoon. Pisteen perässä tuli Unkarin Elemer Somfay ja kaksi pistettä LeGendre. Loppuratkaisu jäi 1500 metrin varaan.

Kärkikolmikko vaani toisiaan päätöslajin ensi kierroksilla. Viimeisellä kierroksella LeGender joutui antamaan periksi, mutta Somfay spurttasi 200 metriä ennen maalia rajuun kiriin. Lehtonen siirtyi viimeisessä kaarteessa hetkeksi johtoon, mutta Somfay meni ohi heti loppusuoran autessa.

Mikäli Somfay nyt voittaisi Lehtosen, niin miehet päätyisivät samaan pistemäärään. Silloin pitäisi avuksi ottaa kymmenottelun pistetaulukko. Suomalaislaskujen mukaan Lehtonen olisi siinä parempi, mutta varma olisi aina varmaa...
Ja samaa mieltä oli Lehtonen, joka noin 30 metriä ennen maalia kiskoi itsensä Somfay rinnalle ja ohi. Kultamitalin puolustaja otti taisteluvoiton päätösmatkalla ja uusi hienosti olympiavoittonsa.
Näin Eero Lehtonen korvasi pituushypyn epäonnistumisensa voittamalla kolme viimeistä lajia.
Tämän jälkeen 5-ottelu poistettiin olympiakisojen ohjelmasta. Näin Eero Lehtonen jäi lajinsa viimeiseksi voittajaksi.


Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-7

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kaksitoista painijaa palkintopallilla

Oskari Friman

Yleisurheilijamme haltoituivat Antverpenin kisoissa ennennäkemättömään voimainmittelöön. He tekivät hieman enemmän kuin sopi odottaa. Pisteissä Suomi asettui toiseksi USA:n jälkeen ennen Ruotsia, Englantia, Ranskaa ja Italiaa. Kultamitaleita suomalaiset saavuttivat yhtä monta kuin amerikkalaiset – yhdeksän.

Painijamme jatkoivat omaa menestyksestä tahtiaan. Tukholmassa suomalaiset painijat voittivat pisteissä koko muun maailman. Aivan samoin ei käynyt Amtverpenissä, mutta siellää saavutettiin kaikkien aikojen painivoittosaalis, viisi kultamitalia. Muu maailma oli nyt lähettänyt enemmän painijoita, mistä johtuen Suomen pisteylivoima hieman kaventui. Ylivoimainen ykköstila saavutettiin 27 pisteellä Ruotsin 12,5 vastaan. Koko maailma keräsi yhteensä 33 pistettä. Kaikkiaan 12 suomalaista painijaa kiipesi Antverpenissä palkintopallille, hopeamitalin sai yhtä moni kuin kullankin, pronssimiehiä li lisäksi kaksi.

Oskari Friman, 27, oli eräs näiden kisojen suomalaisia sankareita, joiden nimi on kirjoitettu useammin kuin yhden kerran olymiavoittajien luetteloon. Hän ei suinkaan olut Anverpen voittajiemme joukossa suurin eikä arvokkain. Painin kultamitalimiehistä hän oli nuorin ja keveinkin, mutta ei suinkaan köykäisin. Hän saavutti kultamitalin puhtaalla pelillä voittaen leikitellen kaikki vastustajansa. Sarjassa esiintyi 21 mitalien tavoittelijaa, joukossa mm. virolainen Eduard Piitsepp, joka myöhemmällä iällään siirtyi Suomeen ja muutamina vuosina ennen kuolemaansa valmensti kuusamolaisia urhelijoita; Pariisissa Piitsepp voitti kultaa vapaapainin kärpässarjassa suomalaisen hopeamiehen Anselm Ahlforsin nenän edestä. Antverpenissä Oski Friman seljätti kaikki vastustajansa – neljää enempää heitä ei kohdalleen osunut – yhteensä 18 minuutissa, ”Oski oli silloin maailmassa ennenäkemätöntä luokkaa”, arvioi Martti Jukola. Oskari Friman ei ollutkaan aivan tavallinen painija – hän sai tovereiltaan, vastustajiltan ja painiasiantuntijoilta ”paini-insinöörin” arvonimen.

Insinöörin työtä hän todella teki Antverpeinissa, mutta miltei sama oli tahti neljä vuotta myöhemmin Pariisissa, jossa ainoastaan yksi mies pystyi väistämään Frimanin otteita niin pitkälle, että hartiat jäivät kastamatta. ”Pakoilija” oli unkarilainen L. Kerentsztes, joka suomalaisen mielestä saavutti kaiken muuta kuin selvän voiton Kalle Vesterlundista, Kale putosi näin pronssille. Pariisissa Friman paini kevyessä sarjassa samoin kuin vuoden 1921 maailmanmestaruuskilpailussa Helsingissä, missä niin ikään mestaruusmitali heltisi puhtaasti selkävoitoilla.

Kun Oski Friman aloitti olympiauransa Antverpenissa, Emil Väre sen siellä lopetti. Komeasti lopettikin, kultamitalivoitolla. 35-vuotiaan mestarin ottelusarjasta ei muodostunut niin hohtavaa kuin Frimanin: toisen kultamitalinsa Väre voitti osaksi hyvän arpaonnensa ansioista. Vaarallisemmat vastustajat osuivat sarjan toisen edustajamme Taavi Tammisen kohtaloksi. Värettä neljä vuotta nuorempi Tamminen, joka sitten vuonna 1921 reivasi tiensä maailmanmestaruuteen aito frimanmaiseen tyyliin, antoi loppuottelussa painijohtomme kehotuksesta seuratoverilleen Maailman Eemelille sopuvoiton, tällä tavalla Suomelle taktikoitiin kaksoisvoitto. Ilmeisesti se ei ollut sääntöjenvastaista enemmän kuin pahanmakuistakaan. Eemelistä tuli kaksinkertainen kultamitalimies, Taavi Tammisesta vain ikuinen hopeapoika.



Kreikkalais-roomalaisen painin jyryin ja arvokkain voitto oli edelleen suomalsien miehen heiniä. Siinä oli jälleen hohtoa. Lähes 42-vuotias porvoolainen Adolf Lindfors, joka kolmeen vuoteen ei ollut enää paininut, innostui uudelleen olympiakisojen lähestyessä ja raivasikin itselleen paikan joukkueessa. Muta mikä vielä järeämpää: hän raivasi Antverpenissa polun sileäksi korkeimmalle palkintopallille. Sellaiselle pääsyn häneltä oli estänyt vuonna 1911 MM-paineissa Helsingissä Yrjö Saarela. Ratkaisuottelussa 93-kiloinen Lindfors paini ruotsalaisen Anders Ahlgrenin (125 kg) kanssa. Sitä ennen hän selvitti välinsä muiden arvan määrämien vastustajien parissa, heistä kolme kiertyi selälleen yhteensä noin kuudessa minuutissa, mutta amerikkalainen Wilkie seisoi 30 minuuttia. Tanskalainen Poul Hamsen sortui hopeatukkaisen Lindforsin käsissä parissa minuutissa. Kun Lindfors oli otellut Ahlgrenin kanssa säädetyn ajan ( 10+15 minuuttia) ylituomari julisti kamppailun tasatulokseksi.
Väliajan kuluttua urosten piti jälleen isken yhteen. Aika oli rajaton. ”Voimaa vastaan ei seiso muu kuin järki”, sanoi Lindfors. Älyään hyväksikäyttäen suomalainen voittikin. Hän väsytti ylen lihavan vastustajansa, joka vihdooin kaatui matolle niin uupuneena, ettei voinut omin voimin nousta. Aikaa oli kulunut 47,36, kun suomalainen ikämies julistettiin voittajaksi. Kelpo ruotsalaiselle päivä oli onneton: Ahlgren sai yhteenotosta niin tarpekseen, ettei voinut otella enemmän hopemitalista kuin pronssistakaan. Hansen korjasi hopean ja Martti Nieminen pronssi.



Kalle Anttila,33, joutui vasten ”parempaa mieltään” painimaan ”vapaata”, johon suomalaiset ensi kerran toden teolla osallistuivat. Vapaapainia ei ollut aikaisemmin oympiakisojen ohjelmassa, eikä sitä juuri ollut Suomessa harrastettu. Anttila ei ollut aluksikaan perillä vapaapainista, mutta hänet tunnettiin sitkeänä ja väkevänä vääntäjänä ja nopeana niskasta ja lonkalta sivaltajana. Loppuotteluun hän joutui kovaa ruotsalaista Gotfrid Svenssonia vastaan. Sitä kamppailua Anttila itse pitää kilpauransa raskaimpana. Niin vapaata kuin tässä painittiinkin, ottelu sujui puhtaasti kreikkalais-roomalaiseen tyyliin, koska kumpikin osapuoli oli ainoastaan siihen tyyliin syvällisesti perehtynyt. Kultamitalin lisäksi Anttila voitti Antverpenissa kunnianimen ”räätälien maailmanmestari”. Kalle Anttila on itse sanonut, ettei yhden miehen iässä ehdi opetelle kovin monta tosikäytössä perilleviepää painiliiketta. Häntä on pidetty hivenen yksipuolisena ja ennen kaikkea varovaisena painijana. Puhe yksipuoisuudesta lienee sittenkin liioittelua eikä ”varovaisuus” Anttilan kohdalla ole missään tapauksessa samaa kuin arkuus. V. 1921 Helsingissä ja 1922 Tukholmassa hän voitti kr-roomalaisen painin höyhensarjan maailmaanmestaruuden, kummassakin tapauksessa selkävoitoin, ja hänen oli mentävä sellaisten kuuluisuuksien yli kuin Piitsepp, Vro, Erik Malmberg, Ruotsi ja Egeberg, Norja.

-Kalle Anttila on kakkein menestyksekkäimpiä painoijoitamme ja ”hiljaisen mahtavuutensa” hän kruunasi voittamalla Pariisin olympiakisoissa 1924 kr-roomalaisen painin höyhensarjan. Ottelunsa Anttila jälleen päätti selkävoitoihin yhtä lukuun ottamatta. Oulujoen Muhokselta, Yrjö Saarelan naapuruudesta lähteneellä Kalle Anttilalla on Suomen mestaruuksia yhtä monta kuin maailmanmestaruuksiakin, neljä molempia. Mutta niinpä hänestä sanottiinkin: ”Kova on Kalle kotona mutta vielä visaisempi ulkomaisissa edustustehtävissä.” Kalle Anttilan meriittilista osoittaa paitsi sen, että hän oli loistava painimestari, myöskin sen, ett Suomen painirintama hänen aikanaan oli syvä ja leveä, todella puolet koko maailman painikermasta.



Antverpenin kisojen aikana Eino Leino, 29, oli ainoa todellinen vapaapainijamme. Myähemmistä vapaapainijoistamme vain Kustaa Pihlajamäki on saavuttanut Leinon, ohittanutkin. Eino Leinon vakaana aikomuksena oli nuorena seurata ”Kolehmaisen latua”, ryhtyä pitkänmatkan juoksijaksi. Sattumalta hän kuitenkin joutui painimaan. Matkustettuaan 23-vuotiaana Amerikkaan, jän joutui pakosta vapaapainin pariin: kr.roomalaista painia siellä ei harrastettu enemmän kuin yleisurheilussa metrimatkojen juoksua. Leino omaksui varsin pian vapaapainin tekniikan ja voitti vuonna 1915 Metropolitanin mestaruuden. Kaiken kaikkiaan hän saavutti Amerikan kaudellaan, joka kesti 1914:sta 1932:een kuitenkin aina olympiavuosina kekeytyen, Yhdysvaltojen ja Metropolitanin mestaruuksia 27.

Antverpenissa Eino Leino kukisti kaikki vastustajansa selviten vierasmaalaisista miltei leikittelevän helposti, mutta niinpä mukana ollut painimme johtomies Heikki Lehmusto totesikin kisojen jälkeen: ”Leinon painitaso on korkeammalla kuin kuudentoista muun kilpailijan yhteensä”. Vapaapainin keskisarjasssa Väinä Penttala joutui jäämään hopeamitalimieheksi vain sen tähden, että heitä oli kaksi liian kovaa suomalaista samassa sarjassa.

Eino Leino hankkii Suomelle painin viidennen kultamitalin Antverpenissa. Hänen painiurallaan se oi huippuhetki, vaikka ura siteen jatkui loisteliaana harvinaisen pitkälle. Pariisissa 1924 Leino kenties yliarvioi voimansa ja kykynsä painiessaan sveitsiläisen Gehrin kanssa, sveitsiläinen selätti Leinon nopealla pystykampituksella. Tämän vahingon Leino osoittain korjasi seuraavassa ottelussa, jossa hän kävi puoli-intiaani Lookaboughin kanssa. Ylimielisen arvostelun mukaan tämä ottleu oli teknisesti korkeatasoisin mitä Pariisin kisoisst nähtiin. Leino voitti sen ja sai hopeaa.

Amsterdamin kisoissa 1928 Eino Leinon oli luovutettava keskisarjan edustus Arvo Haavistolle. Näissä kisoissa sovellettiin ensi kerran määräystä, jonka mukaan kukin maa sai asettaa vain yhden edustajan kuhunkin sarjaan. Leino määrättiin kevyen sarjan edustajaksemme. Hänen oli laihdutettava 8 kiloa ja kävi niin, että hän ei tällä kertaa yksinkertaisesti jaksanut painia. Tosin hän hävisi yhden ainoan ottelun, mutta se merkitsi putoamista pronssille. Los Angelesin olympiakisojen lähestyessä Eino Leino palasi – ja taisteli karsintakilpailuissa 42-vuotiaana itsensä joukkueeseen. Tälläkään kertaa hän ei suomalaisten toiveita pettänyt. Kultamitaliin hänellä ei enää ollut mahdollisuuksia, mutta ilman palkintoa hän ei näistäkään neljänsistä olympiakisoistaan palannut: hän valloitti jälleenpronssimitalin. Eino Leino -painijana ikuinen nuorukainen – pyrki mukaan vielä Berliinin kisoihin 1936. Karsintakilpailuissa hän kuitenkin hävisi niukasti Jaakka Pietilälle, joka ei Berliinissä sijoittunut mitaleille.


Emil Väre

Antverpenin kokonaissaalis oli kaunoluistelu mukaan luettuna 15 kultamitalia, 10 hopeamitalia, 10 pronssimitalia, yhteensä 35 kolikkoa valuuttaa.

Suomalaiset Antverpenin olympialaisissa

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä





sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Hannes Kolehmaisen neljäs kultamitali



Hannes Kolehmaisen viimeinen olympiakultamitali sinetöi omaleimaisen, merkillisen urheilijakaaren. Seppele, joka hänen kulmilleen asetettiin elokuun 22. päivänä 1920 Antverpenin olympiastadionilla, oli todellisen voittajan seppele. Hymyilevä suomalainen Hannes Kolehmainen oli kruunannut urheilu-uransa voittamalla olympiamaratonin vakuuttavan kauniisti ja viidennentoista kultamitalin Suomelle näissä kisoissa, joista ainoatakaan varsinaista jobinpostia kotimaahan ei ollut lähtenyt. Se oli hänen neljäs henkilökohtainen olympiavoittonsa. Hän oli voittanut jokaisen olympiakilpailunsa. Hanneksen neljän loppukilpailun ja neljän kultamitalin sarjan veroista suoritusta hakiessa tulee mieleen nelinkertainen olympiavoittaja, amerikkalainen kiekonheittäjä Al Oerter.

Ilmojen jumala rikkoi täydellisesti olympialaiset maratontradiot. Aikaisemmin oli joka kerran vallinnut sietämätön kuumuus. Nyt sää oli kammottavan kolkko, satoi ja tuuli niin kuin Suomessa koko syksyn 1823”, kirjoitti luotettava Antverpen-oppaamme Lauri Pihkala vuonna 1924 Pihkala jatkaa – vapaasti siteerattuna:
Kello 16.12 juoksijat lähtivät matkalle. Kisojen isäntämään edustaja Broos pinnisti parikymmentä metriä toisista edelle ja kohteliaasti tietä näyttäen johti maratoonarit stadion portista. Saatiin tietää, että 8 kilometrin päässä oli edelleen johdossa belgialainen Broos kintereillään Tukholman kisoista tuttu Gitsham, sitten italialainenBlasi ja Hannes, joista vähän jäljessä englantilainen Mills. Kun tunti lähdöstä oli kulunut ilmoitettiin Gitshamin ja Hanneksen olevan johdossa ja taivaltaneen 18 kilometriä, siis kauhea vauhti”, kuten Pihkala sanoo. ”Mutta Hannes olikin sellaisessa kunnossa, että hän olisi kenties ottanut palkinnon 10 000 metrillä, päättäen siitäkin helpoudesta, jolla hän pari viikkoa myöhemmin voitti Liimataisen tällä matkalla.” Mutta mitä tapahtui Gitshamille 5 kilometriä ennen maalia? ”Eteläamerikkalaisen säärikarvat sojottivat kalseina pystyssä”, sanoi Martti Jukola myöhemmässä tilannekatsauksessaan. Mutta koleus koetteli Hannestakin, joka kenties suomalaisena oli edullisemmassa asemassa. Hän tarkkaili naapuria ja arvioi omat voimavaransa. Hän teki operatiivisen päätöksen. En tee kovaa nykäystä, kiihdytetään hitaasti vauhtia. Tämä tapahtui kun 37 kilometriä oli juostu. Eteläamerikkalainen jäi. Hänen kohtalonsa oli pian keskeyttää. Mutta hannes näki jollakin aukealla toisen uhkaajansa lähestyvän ja hän sai tietää, että virolainen ”veli” Lossman oli pystynyt kiristämään vauhtia ja lyhentämään välimatkaa.

Me suomalaiset stadionilla olimme pysyneet jokseenkin hillittyinä”, Lauri Pihkala muistelee. ”Oli tuoreessa muistissa pettymys Tukholmassa 1912 ja yleensä maratonin epävarmuus. Mutta toisaalta: Hannes ei ollut koskaan aikaisemmin pettänyt.” Ja sitten: ”Hannes saapuu! Sittenkin siis rohkea unelma toteutuu. Pidätetty riemumme purkautuu hillittömänä, vaijetakseen hetkeksi, kuten näemme, että hän on väsynyt. Hän juoksee verkkaista, pehmeää intiaanihölkkää, mutta väsymyksen verhon alta hohtaa kasvoista ikuinen, haihtumaton Hanneksen hymy.”

Kun Hannes turvallisen välimatkan päässä katkaisee maalinauhan, puhkeaa riemu.” Myrskyisät suosionosoitukset tervehtivät puolueettomasti katsomon joka kolkalta suomalaista olympiasankaria, neljän kultamitalin voittajaa – ihme jollaista olympialaisilla jouksuradoilla siihen asti ei ollut tapahtunut. Sama katsomo, joka kolme päivää aikaisemmin ”närkästyneenä” vaikeni Paavo Nurmen nenäkkäästi voittaessa 10 000 metrin juoksunsa ranskalais-belgialaisen yleisönsuosikin, on nyt sydämellisesti mukana suomalaisten reimujuhlissa.

Hannes loi viimeisestä olympiajuoksustaan suuren hetken. Hänen kirkkaudessaan helposti unohdettiin, että kolme mukana ollutta suomalaista suoriutui tehtävästään erinomaisesti. Milloinkaan muulloin neljää suomalaista ei ole nähty olympiamaratonin palkintoluettelossa kymmenen parhaan joukossa. J.Tuomikoski, joka vahvasti ylitti häneen kiinnitetyt toiveet, sijoittui viidenneksi, U. Tallgren oli yhdeksäs ja Tatu Kolehmainen kymmenes.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

lauantai 1. helmikuuta 2014

Nelitahtinen alkusoitto



Antverpenin kisojen ensimmäinen päivä elokuun 15:s oli Suomen kannalta eräs loisteliaimpia olympiakisapäiviämme. Suomalainen keihäskaarti, joka Tukholmassa oli taistellut tasapäisesti lajin aikaisempaa hallitsijasukua ruotsalaisia vastaan, valloitti tällä kaiken mitä valloitettavissa oli. Neljän miehen ryhmämme – laji- ja maakohtaista lukumäärää ei ollut vielä rajoitettu kolmeen – ei päästänyt ainoatakaan muunmaalaista seruaansa, joskin neljäs miehemme sai tyytyä vain puolta senttiä parempaan tulokseen kuin viidenneksi sijoittunut virolainen. Ruotsin oli tyydyttävä kuudenteen sijaan.

Keihäskilpailun alku ei suinkaan luvannut sitä mitä Johansson-Jaale – heittivät aamupäivän alkukilpailuissa erinomaisesti, yli 63 metriä, mutta Tukholman kultamitalimiehenne Saaristo ja ennen kaikkea maailmanennatysmiehenne Jonni Myyrä antoivat aihetta huoleen: kumpikin selvisi nipin napin 60 metrin rajasta ja vaivoin loppukilpailuun. Alku- ja loppukilpailun väliset tunnut olivat suomalaisille piinallisia. Edellisenä kesänä Tukholmassa neljännen kerran kolmen vuoden sisällä maailmanennätystä parantanut ja markkinoit aatänä aikana itsevaltiaana hallinnut Jonni Myyrä oli aamupäivällä stadion kentällä maatessaan, sillä tavalla rentoutuessaan ja keskittyessään, saanut amerikkalaisen Jamen Loncolnsin harjoitusheitosta keihään vasempaan käsivarteensa. Kärki upposi olkavarteen ja mursi luita. Belgialainen lääkäri poisti haavasta luunsiruja ja sitoin käsivarren – onneksi Myyrä ei ollut vasenkätinen.

Niinpä sitten loppukilpailussa iltapäivällä ”kävi melkein hävettävän hyvin” , kuten Lauri Pihkala sattuvasti sanoo. Jonni Myyrä tempaisi alkajaisiksi tuloksen 65,78, jota kukaan ei näissä kilpailuissa lähennellyt. Urho Peltonen oli aamupäivällä tehnyt uuden olympiaennätyksen63,60, ja vaikka sen ikä oli lyhyt, hopea sillä heltisi. Pekka Johansson lunasti pronssimitalin (63,09). Julius Saaristo jouti loppukilpailussa kaikein tiukimmalle kamppailessaan neljännestä tilasta. Mittamiehet saivat Saaristolle tuloksen 62.39,5 ja virolaiselle Klumbergille 62.39. Ruotsin Lindström sai tuloksen 60.52.

Uutiset tästä kisojen nelitahtisesta alkusoitosta aiheutti kotimaassa riemua. Todellakin oli kysymys vain hyvästä alkusoitosta. Sillä niin kentältä ja radalta kuin stadionin ulkopuoletakin oli tulossa saalista, joka määrällisesti, kun sitä kisojen päättyessä inventoitiin suorastaan hirvitti ja sai kysymään: Onko tämä totta?

Yllätyssankareita oli useita. Eräs heistä oli pohjalainen Ville Pörhölä, joka kukisti kuuluisat amerikkalaiset kuulamiehet, jotka lisäksi saivat todeta toisenkin suomalaisen, Elmer Niklanderin, 30, paremmakseen. Nämä suomalaiset urhot, ”Röytän karhu” ja ”Oitin kanuuna” vastasivat Antverpenissa Euroopan kuulamaineesta. Kuulantyöntä suoritettiin kolmantena kisapäivänä. Alkukilpailussa ”vanha” Niklander asetti johtolukemiksi 14.15. Mc Donald jäi reippaasti metrin normaalistaan (14.08), samoin kuin hänen maanmiehensä Liversedgekin (14.05), muttaa paremmin eivat olleet Ville Pörhölän asiat: neljäs sija ja tulos 14.03. Martti Jukola pitää todennäköisenä, että mikäli järjestäjät eivät antaneet Ville Pörhölän työntää sääntöjen vastaisesti viimeisenä miehenä loppukilpailussa, hänestä ei olisi tullut Antverpenissä kultamitalimiestä eikä hän saanut minkäänlaista mitalia. Tosin Suomi oli siinäkin tapauksessa voittanut ”Oitin kanuunan” ansiosta. USA:n vanha kanuuna McDonald, 43, oli voittanut Tukholman kisoissa kultaa tuloksella 15,34. Häneen luotettiin yhä eikä häneltä suinkaan kokemusta eikä painoa – noin 130 kiloa – puuttunut, mutta ei hän saanut itsestään mitään irti, työnnöt epäonnistuivat, viimenenkin. Mutta Ville Pörhölällä oli vielä yksi jäljellä. Valmistautuessaan siiehn hän ökkiä tunsi aivan kuin kivikontti olisi pudonnut selästä. Hän astui renkaaseen uutena miehenä. Kukaan ei häneltä enää mitään odottanut. Niinpä hän latasi ylivoimaisesti päivän parhaan kaareen, joka tosin jäi uupummana aprikymmentä senttiä 15 metristä – tarkalleen se oli 14.81 – mutta joka nosti nuoren pohjalaisena neljänneltä sijalta kultamitalimieheksi. ”Oitin kanuuna” sai hopeaa 64 senttiä heikommalla tuloksella. Mitään ei merkinnyt se, että vain puoli senttiä hänelle hävisi USA:n Liversedge.

Kiekonheitossa juhlivat ilman jännitystä suomalaiset suurmiehet – Oitin kanuuna ja Iso-Armas. ”Kumpikaan ei ollut enää aivan ehossa teräskunnossa”, huomauttaa Jukola. Kilpaveikkojen täytyi olla sitäkin epäehommassa. Loppukilpailun aikana saoti, heittokehä oli litisevä ja lipsuva ja ilma hytisytti. ”Mutta kiekkomiehemme panivat auringon paistamaan suomalaisille täydellä naamalla”, Jukola toteaa. Niin Niklander kuin Taipalekin heittivät pari metriä muita pitemmälle ja vain heill oli sanansa sanottavana kullan jaossa. Jenkki Pope ja Ruotsin Zallhagen selvittelitävt pronssin kohtalon. Niklanderin voittotulos oli 44,68,5, Armas Taipal heitti 44,19 ja Pope 42,13.

5-ottelussa kultamitalin voitti 22-vuotias Eero Lehtonen. Hugo Lahtinen sijoittu pronssille. Ne suomalaiset urheiluhullut, jotka päivästä päivään seurasivat Antverpenin olympiatapahtumia, saivat samana päivänä, jolloin Paavo Nurmi sävähdytti ensimmäisellä kultamitalillaan – 19.8. - nautittavakseen myös toisen uuden kultamitalimiehen maineteon. ”Hämmeen heinäsirkka” Ville Tuulos loikkasi ensi yrityksellään 14.50,5. Tulos ei ollut tyydyttävä, mutta sateesssa ja tullessa, koleudessakin, Hämeen heinäsirkka jäi auttamattomasti yli puoli metriä normaalituloksistaan. Tuuloksen tulos kuitenkin riitti kultamitaliin.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä