Yleisurheilijamme
haltoituivat Antverpenin kisoissa ennennäkemättömään
voimainmittelöön. He tekivät hieman enemmän kuin sopi odottaa.
Pisteissä Suomi asettui toiseksi USA:n jälkeen ennen Ruotsia,
Englantia, Ranskaa ja Italiaa. Kultamitaleita suomalaiset saavuttivat
yhtä monta kuin amerikkalaiset – yhdeksän.
Painijamme jatkoivat omaa
menestyksestä tahtiaan. Tukholmassa suomalaiset painijat voittivat
pisteissä koko muun maailman. Aivan samoin ei käynyt Amtverpenissä,
mutta siellää saavutettiin kaikkien aikojen painivoittosaalis,
viisi kultamitalia. Muu maailma oli nyt lähettänyt enemmän
painijoita, mistä johtuen Suomen pisteylivoima hieman kaventui.
Ylivoimainen ykköstila saavutettiin 27 pisteellä Ruotsin 12,5
vastaan. Koko maailma keräsi yhteensä 33 pistettä. Kaikkiaan 12
suomalaista painijaa kiipesi Antverpenissä palkintopallille,
hopeamitalin sai yhtä moni kuin kullankin, pronssimiehiä li lisäksi
kaksi.
Oskari Friman, 27, oli
eräs näiden kisojen suomalaisia sankareita, joiden nimi on
kirjoitettu useammin kuin yhden kerran olymiavoittajien luetteloon.
Hän ei suinkaan olut Anverpen voittajiemme joukossa suurin eikä
arvokkain. Painin kultamitalimiehistä hän oli nuorin ja keveinkin,
mutta ei suinkaan köykäisin. Hän saavutti kultamitalin puhtaalla
pelillä voittaen leikitellen kaikki vastustajansa. Sarjassa esiintyi
21 mitalien tavoittelijaa, joukossa mm. virolainen Eduard Piitsepp,
joka myöhemmällä iällään siirtyi Suomeen ja muutamina vuosina
ennen kuolemaansa valmensti kuusamolaisia urhelijoita; Pariisissa
Piitsepp voitti kultaa vapaapainin kärpässarjassa suomalaisen
hopeamiehen Anselm Ahlforsin nenän edestä. Antverpenissä Oski
Friman seljätti kaikki vastustajansa – neljää enempää heitä
ei kohdalleen osunut – yhteensä 18 minuutissa, ”Oski oli silloin
maailmassa ennenäkemätöntä luokkaa”, arvioi Martti Jukola.
Oskari Friman ei ollutkaan aivan tavallinen painija – hän sai
tovereiltaan, vastustajiltan ja painiasiantuntijoilta
”paini-insinöörin” arvonimen.
Insinöörin työtä hän
todella teki Antverpeinissa, mutta miltei sama oli tahti neljä
vuotta myöhemmin Pariisissa, jossa ainoastaan yksi mies pystyi
väistämään Frimanin otteita niin pitkälle, että hartiat jäivät
kastamatta. ”Pakoilija” oli unkarilainen L. Kerentsztes, joka
suomalaisen mielestä saavutti kaiken muuta kuin selvän voiton Kalle
Vesterlundista, Kale putosi näin pronssille. Pariisissa Friman
paini kevyessä sarjassa samoin kuin vuoden 1921
maailmanmestaruuskilpailussa Helsingissä, missä niin ikään
mestaruusmitali heltisi puhtaasti selkävoitoilla.
Kun Oski Friman aloitti
olympiauransa Antverpenissa, Emil Väre sen siellä lopetti. Komeasti
lopettikin, kultamitalivoitolla. 35-vuotiaan mestarin ottelusarjasta
ei muodostunut niin hohtavaa kuin Frimanin: toisen kultamitalinsa
Väre voitti osaksi hyvän arpaonnensa ansioista. Vaarallisemmat
vastustajat osuivat sarjan toisen edustajamme Taavi Tammisen
kohtaloksi. Värettä neljä vuotta nuorempi Tamminen, joka sitten
vuonna 1921 reivasi tiensä maailmanmestaruuteen aito frimanmaiseen
tyyliin, antoi loppuottelussa painijohtomme kehotuksesta
seuratoverilleen Maailman Eemelille sopuvoiton, tällä tavalla
Suomelle taktikoitiin kaksoisvoitto. Ilmeisesti se ei ollut
sääntöjenvastaista enemmän kuin pahanmakuistakaan. Eemelistä
tuli kaksinkertainen kultamitalimies, Taavi Tammisesta vain ikuinen
hopeapoika.
Kreikkalais-roomalaisen
painin jyryin ja arvokkain voitto oli edelleen suomalsien miehen
heiniä. Siinä oli jälleen hohtoa. Lähes 42-vuotias porvoolainen
Adolf Lindfors, joka kolmeen vuoteen ei ollut enää paininut,
innostui uudelleen olympiakisojen lähestyessä ja raivasikin
itselleen paikan joukkueessa. Muta mikä vielä järeämpää: hän
raivasi Antverpenissa polun sileäksi korkeimmalle palkintopallille.
Sellaiselle pääsyn häneltä oli estänyt vuonna 1911 MM-paineissa
Helsingissä Yrjö Saarela. Ratkaisuottelussa 93-kiloinen Lindfors
paini ruotsalaisen Anders Ahlgrenin (125 kg) kanssa. Sitä ennen hän
selvitti välinsä muiden arvan määrämien vastustajien parissa,
heistä kolme kiertyi selälleen yhteensä noin kuudessa minuutissa,
mutta amerikkalainen Wilkie seisoi 30 minuuttia. Tanskalainen Poul
Hamsen sortui hopeatukkaisen Lindforsin käsissä parissa minuutissa.
Kun Lindfors oli otellut Ahlgrenin kanssa säädetyn ajan ( 10+15
minuuttia) ylituomari julisti kamppailun tasatulokseksi.
Väliajan kuluttua urosten
piti jälleen isken yhteen. Aika oli rajaton. ”Voimaa vastaan ei
seiso muu kuin järki”, sanoi Lindfors. Älyään hyväksikäyttäen
suomalainen voittikin. Hän väsytti ylen lihavan vastustajansa, joka
vihdooin kaatui matolle niin uupuneena, ettei voinut omin voimin
nousta. Aikaa oli kulunut 47,36, kun suomalainen ikämies
julistettiin voittajaksi. Kelpo ruotsalaiselle päivä oli onneton:
Ahlgren sai yhteenotosta niin tarpekseen, ettei voinut otella enemmän
hopemitalista kuin pronssistakaan. Hansen korjasi hopean ja Martti
Nieminen pronssi.
Kalle Anttila,33, joutui
vasten ”parempaa mieltään” painimaan ”vapaata”, johon
suomalaiset ensi kerran toden teolla osallistuivat. Vapaapainia ei
ollut aikaisemmin oympiakisojen ohjelmassa, eikä sitä juuri ollut
Suomessa harrastettu. Anttila ei ollut aluksikaan perillä
vapaapainista, mutta hänet tunnettiin sitkeänä ja väkevänä
vääntäjänä ja nopeana niskasta ja lonkalta sivaltajana.
Loppuotteluun hän joutui kovaa ruotsalaista Gotfrid Svenssonia
vastaan. Sitä kamppailua Anttila itse pitää kilpauransa
raskaimpana. Niin vapaata kuin tässä painittiinkin, ottelu sujui
puhtaasti kreikkalais-roomalaiseen tyyliin, koska kumpikin osapuoli
oli ainoastaan siihen tyyliin syvällisesti perehtynyt. Kultamitalin
lisäksi Anttila voitti Antverpenissa kunnianimen ”räätälien
maailmanmestari”. Kalle Anttila on itse sanonut, ettei yhden miehen
iässä ehdi opetelle kovin monta tosikäytössä perilleviepää
painiliiketta. Häntä on pidetty hivenen yksipuolisena ja ennen
kaikkea varovaisena painijana. Puhe yksipuoisuudesta lienee sittenkin
liioittelua eikä ”varovaisuus” Anttilan kohdalla ole missään
tapauksessa samaa kuin arkuus. V. 1921 Helsingissä ja 1922
Tukholmassa hän voitti kr-roomalaisen painin höyhensarjan
maailmaanmestaruuden, kummassakin tapauksessa selkävoitoin, ja hänen
oli mentävä sellaisten kuuluisuuksien yli kuin Piitsepp, Vro, Erik
Malmberg, Ruotsi ja Egeberg, Norja.
-Kalle Anttila on kakkein
menestyksekkäimpiä painoijoitamme ja ”hiljaisen mahtavuutensa”
hän kruunasi voittamalla Pariisin olympiakisoissa 1924
kr-roomalaisen painin höyhensarjan. Ottelunsa Anttila jälleen
päätti selkävoitoihin yhtä lukuun ottamatta. Oulujoen Muhokselta,
Yrjö Saarelan naapuruudesta lähteneellä Kalle Anttilalla on Suomen
mestaruuksia yhtä monta kuin maailmanmestaruuksiakin, neljä
molempia. Mutta niinpä hänestä sanottiinkin: ”Kova on Kalle
kotona mutta vielä visaisempi ulkomaisissa edustustehtävissä.”
Kalle Anttilan meriittilista osoittaa paitsi sen, että hän oli
loistava painimestari, myöskin sen, ett Suomen painirintama hänen
aikanaan oli syvä ja leveä, todella puolet koko maailman
painikermasta.
Antverpenin kisojen aikana
Eino Leino, 29, oli ainoa todellinen vapaapainijamme. Myähemmistä
vapaapainijoistamme vain Kustaa Pihlajamäki on saavuttanut Leinon,
ohittanutkin. Eino Leinon vakaana aikomuksena oli nuorena seurata
”Kolehmaisen latua”, ryhtyä pitkänmatkan juoksijaksi.
Sattumalta hän kuitenkin joutui painimaan. Matkustettuaan
23-vuotiaana Amerikkaan, jän joutui pakosta vapaapainin pariin:
kr.roomalaista painia siellä ei harrastettu enemmän kuin
yleisurheilussa metrimatkojen juoksua. Leino omaksui varsin pian
vapaapainin tekniikan ja voitti vuonna 1915 Metropolitanin
mestaruuden. Kaiken kaikkiaan hän saavutti Amerikan kaudellaan, joka
kesti 1914:sta 1932:een kuitenkin aina olympiavuosina kekeytyen,
Yhdysvaltojen ja Metropolitanin mestaruuksia 27.
Antverpenissa Eino Leino
kukisti kaikki vastustajansa selviten vierasmaalaisista miltei
leikittelevän helposti, mutta niinpä mukana ollut painimme
johtomies Heikki Lehmusto totesikin kisojen jälkeen: ”Leinon
painitaso on korkeammalla kuin kuudentoista muun kilpailijan
yhteensä”. Vapaapainin keskisarjasssa Väinä Penttala joutui
jäämään hopeamitalimieheksi vain sen tähden, että heitä oli
kaksi liian kovaa suomalaista samassa sarjassa.
Eino Leino hankkii
Suomelle painin viidennen kultamitalin Antverpenissa. Hänen
painiurallaan se oi huippuhetki, vaikka ura siteen jatkui
loisteliaana harvinaisen pitkälle. Pariisissa 1924 Leino kenties
yliarvioi voimansa ja kykynsä painiessaan sveitsiläisen Gehrin
kanssa, sveitsiläinen selätti Leinon nopealla pystykampituksella.
Tämän vahingon Leino osoittain korjasi seuraavassa ottelussa, jossa
hän kävi puoli-intiaani Lookaboughin kanssa. Ylimielisen arvostelun
mukaan tämä ottleu oli teknisesti korkeatasoisin mitä Pariisin
kisoisst nähtiin. Leino voitti sen ja sai hopeaa.
Amsterdamin kisoissa 1928
Eino Leinon oli luovutettava keskisarjan edustus Arvo Haavistolle.
Näissä kisoissa sovellettiin ensi kerran määräystä, jonka
mukaan kukin maa sai asettaa vain yhden edustajan kuhunkin sarjaan.
Leino määrättiin kevyen sarjan edustajaksemme. Hänen oli
laihdutettava 8 kiloa ja kävi niin, että hän ei tällä kertaa
yksinkertaisesti jaksanut painia. Tosin hän hävisi yhden ainoan
ottelun, mutta se merkitsi putoamista pronssille. Los Angelesin
olympiakisojen lähestyessä Eino Leino palasi – ja taisteli
karsintakilpailuissa 42-vuotiaana itsensä joukkueeseen. Tälläkään
kertaa hän ei suomalaisten toiveita pettänyt. Kultamitaliin hänellä
ei enää ollut mahdollisuuksia, mutta ilman palkintoa hän ei
näistäkään neljänsistä olympiakisoistaan palannut: hän
valloitti jälleenpronssimitalin. Eino Leino -painijana ikuinen
nuorukainen – pyrki mukaan vielä Berliinin kisoihin 1936.
Karsintakilpailuissa hän kuitenkin hävisi niukasti Jaakka
Pietilälle, joka ei Berliinissä sijoittunut mitaleille.
Emil Väre
Antverpenin kokonaissaalis
oli kaunoluistelu mukaan luettuna 15 kultamitalia, 10 hopeamitalia,
10 pronssimitalia, yhteensä 35 kolikkoa valuuttaa.
Suomalaiset Antverpenin olympialaisissa
Lähdeaineisto Reino Rinne
– Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä