lauantai 29. maaliskuuta 2014

Iso-Hollon juhlaa


Berliinin estekilvanalkuvauhti oli kaamea – ensimmäinen 400 metriä esteineen n.64-65 sekuntia. Volmari Iso-Hollo veti voimainsa tunnossa ja Martti Matilainen koki pysyä kintereillä. Muu porukka polski vielä vesihaudassa kun parivaljakko kiertyi suoralle.

Maitohapot alkoivat vähitellen jyllätä Matilaisen luisissa koivissa, mutta Iso-Hollo ei ollut moksiskaan omasta vauhdistaan. Ja kun pääjoukko hivuuttautui kymmenen metrin tuntumaan, ”Iso” lähti uudelleen lentoon – tutun nykivä meno oli tosiasia myös olympialaisessa estekilvassa. Vesihaudan jälkeen Iso-Hollo aina kiihdytti kun muut melkein pysähtyivät, näytti yleisölle että kas siinä se temppu joka puree!

Martti Matilainen sai maksaa hulluttelunsa seuraukset – hän putosi neljänneksi. Mutta jälkipäästä ylöspäin hivuuttautunut Kaarlo Tuominen riemastutti – valtaisa taistelu isäntämaan Alfred Dompertin kanssa päättyi suomalaisen eduksi.

Estejuoksijain kruunamaton kuningas Volmari Iso-Hollo katkaisi maalinauhan voittajana kevyen juoksu päätteeksi – 9.03,8, epävirallinen maailmanennätys. Tuominen vei hopeaa, Matilainen oli neljäs. Hiuskarvan verran jäi jälleen puuttumaan Suomen kolmesvoitto.

Kello oli 16.10, kun kilvan mitalimiehet kättelivät toisiaan. Tuohon hetkeen elokuun 8. päivänä 1936 pysähtyi suomalaisen kestävyysjuoksun aika. Olympialaisella kultamitalitasolla se lähti käyntiin vasta 36 vuotta myöhemmin, samalla saksalaisella maaperällä. Silloin elettiin vuotta 1972 ja Lasse Viren voitti Munchenissa 10000 metrin olympikilvan.


Lähdeaineisto: Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0-08689-1

torstai 27. maaliskuuta 2014

Viimeinen suomalaistriumfi



Berliinin kympin lähtöviivalla katselivat suomalaiset syrjäkarein vain muutamia vastustajiaan. Britti Burns tai Puolan Noji, Japanin Murakoso tai Argentinan Zabala... Joku heistä saattaa sekoittaa suunnitelmat, mutta kuka..

Kovinkaan monella maailman viidestäkymmenstä kolmesta kansakunnasta ei ole kyllin painavaa panosta nyt alkavassa näytöksessä, mutta mielenkiinto ei sen vuoksi ole vähäisempi. Tämä kilpailu kaikkai maita ja kansoja edustavan katsojajoukon silmien edessä, kymmenien miljoonien kodeissa seuraavien ihmisten kodeissaan seuraavien ihmisten kuunnellessa on harvinainen näytelmä, vaikka se esitetetään ja eletään puolen tunnin kuluessa.

Juoksijat ilmestyvät vihreän stadion ruskealle hiilimurskalle. Kymmenettuhannet kiikarisilmät tutkivat heitä. Yksikään merkitsevä nimi tai numeron omistaja ei jää osattomaksi. Mutta suurimman ennakkohuomon kohteeksi joutuivat sinipaitaiset siniristilippua rinnassaan kantavat suomalaiset. Valittamisen aihetta ei varmaankaan olisi myös Japanin pienellä vinosilmäisellä Murakosolla, jos hän ihmisten tuijottelusta välittäisi.

Jo ilmestuyy paikalle myös valkotakkinen lähettäjä. Hänellä on ollut äskettäin tarkkutta vaativa tehtävä pikamatkojen starttikuopilla. Se näkyy hänen merkkipistoolinsa uljaasta asennosta, hartoiden kohentumisesta, koko olemuksen valppaudesta. Niin kuin jouku ehkä tälläkin matkalla pyrkisi varastamaan. Kuuluu paukaus. Valtavan sähkökellon sekuntiviisari alkaa sätkähdellä vaaksanmittaisia askeleitansa.

Kiihkeässä sekalaisessa tahdissa pinkaisee kymmenpäinenn valiojuoksijoiden serua, hätäisimmät kiivasti johtopaikkaa tavoitellen. Mutta jo ensimmäisellä suoralla joukko hajoaa ja venähtää. Sinipaitaisten kolmikko vain pysyttelee rauhallisesti keskellä yhdessä, vaikka japanilainen on syöksähtänyt heti johtoon. Jälkimmäistä seuraa askeltuntumassa, molemmilta puolilta rinnalle pyrkien, epälukuinen joukko valkoisia, tummapintaisia, tunnettuja ja tuntemattomia tekijöitä. Japanin Murakoso on ja pysyy johdossa, tikkaa kuin ompelukone suuren viheriäisen näyttämömaton reunaa.

Hänet on jo huomattu laajan katsomon kaukaisimmillakin parvekkeilla. Kymmenentuhannet silmaparit ja kiikarisilmät tarkastelevat pienen idän miehen johtamaa kilpailua.
Viides kierros on jo joutumassa umpeen. Ensi sijoista kamppailevassa kärkijoukossa on tapahtunut useita vaihdoksia. Pieni itsepäinen idän mies vain ei vapise, ei vilkaise edes taakseen. Nähtävästi hän jo hengessään tietää ja tuntee, mitä sieltä seuraa. Hänen kohtalonsa sieltä lähenee. Melkeimpänä huomaamatta puikkelehtien on kolmen sinipaitaisen suomalaisen ryhmä kaivautunut kierros kierrokselta yhä pitemmäksi venyvän juoksijajoukon kärkipuoleen. Kolmannen kilometrin keskivaiheilla he yhtyvät japanilaiseen. Kvartetti on nyt selvä.


Laaja katsomu huutaa ja kohisee. Mutta idän poikien ja tyttärien aitio kuhisee kuin pöyhäisty muurahaispesä. Heidän valkoisten käsilippujensa veripunainen aurikon nousee ja laskee. Arvokkaasta pidättyväisyydestä ei mahtane näkyä jälkeäkään muualla kuin pienen tulirintamassa taistelevan Murakoson kasvoilla. Ne ovat edelleen värähtömättömät. Näin katkeaa tämän pienen itsepäisen muurahaisen johdolla kolmas, neljäs, jopa viideskin kilometri.

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota on jo hiljalleen odotettu. Kiinteäksi rymäksi kiteytynyt sinivalkoisten joukko ryntää idän miehen kimppuun. Ensinnä sujahtaa ohitse Iso-Hollo. Tuota pikaa seuraa jämeräpiiriteinen Askola. Kolmas suomalainen, Kouvolan kova Salminen, seuraa vaivattomasti maanmiehensä matkassa.

Pienen japanilaisen tahti hämmentyy hieman, mutta lopussa mies ei ole, ei läheskään. Hän selviytyy pian, vetää raon kiinni, ja merenä kohisevan katsomon yllyttämänä tämä sisukaa muurahainen kierähtää jälleen johtoon harppauksin, joita ei luulisi hänelle mahdollisiksi.

Katselijat japanilaisten ryhmässä ja muuallakin nousevat seisomaan, huutavat suoraan ääneen. Radalla juokseva muurahainen näyttää imevän voimaa siitä. Mutta pienen hetken kuluttua uhkaava suomalaiskolmikko jälleen ottaa äskeisen paikkansa, Askola ja Iso-Hollo kärkimiehinä vaihdellen.

Jäljellä on enää neljä kierrosta. Sitkeä idän mies kokoaa vielä kerran viimeisensä ja pääsee kuin pääseekin kärkeen. Ihmeisiinn uskvoat innostuvat rajattomasti. Tällä kertaa ei urhea pikkumies kuitenkaan enää kestä. Voimakas ja voimantunnostaan täysin tietoinen kolmikko murskaa, jauhaa hänet häviävän urhelijan kohtalon säälimättömässä myllyssä.

Suomalaiskolmikko piti päänsä kylmänä ja noudatti tasaista kolmen minuutin kilometrivauhtiaan. Siinä oli sinivalkoisen triumfin salaisuus.

Kymppitonnin kolmoisvoitto 1936
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kymppitonnin_kolmoisvoitto_1936_4915.html#media=4923
Berlin 1936 men's 10000m


Lähdeaineisto Antero Raevuori Huippu-urheilun historia 1 ISBN 951-0-08689-4

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Gunnar Höckert – 5000 m olympiavoittaja


Gunnar Höckert oli perin kivulloinen lapsena. Hän poti tuhkarokon, hinkuyskän, influenssan ja vieläpä malarian, jonka aikan kuum nousi 41,2 asteeseen. Oli täysin epätietoista, jäisikö kymmenvuotias edes eloon...
Kaiken lisäksi Gunnar-pojalla olii niin heikot nilkat, että hänen oli pakko käyttää nilkanvahvistimia. Kesti peräti kolme vuotta ennen kuin hän edes kykeni seisomaan luistimilla. Kaksoisveljensä Lassen kanssa Gunnar kävi monta rajua tappelua. Kerran hän iski peukalonsa sijoiltaan Lassen leukaan ja kantoi kättään kipsissä monta viikkoa.
Lasse-veli oli se, joka houkutteli Gunnarin juoksemaan eräisiin koulukilpailuihin. Kun Lasee voitti 1500 metriä, heräsi Gunnarin sisu. Eipähän voita kauan.
Innostus kasvoi niin suureksi, että purjehdusaharrastus syrjäytyi. Konsuli-isä puhisi kiukkua, kun Gunnar ei suostunut pyhisin istumaan 22-metrisen ”Karinin” peräsimeen, vaan lähti mieluummin juoksulenkille.

Gunnar Höckert oli niitä harvoja suomalaisia juoksijoita, joiden voi sanoa harjoitelleen jo nuoresta pitäen. Hän oli nimittäin niin armoton unikeko, että kouluun piti mennä joka aamu juosten 1300 metrin taival Kasarminkatu 20:stä Mikonkatu 25:een, Helsingissä. Ja kun poika pääsi perille, tapasi opettaja lausua hymähtäen: - Jaha, Gunnar Höckert on tullut – voimme aloittaa tunnin.

Elokuun 7. päivänä Berliinissä 1936 5000 metrin juoksun viimeistä edellisella kierroksella suomalaiskolmikko oli omana ryhmänään muiden edellä, ryhmänä jossa jälleen ”kummitteli” japanilainen Murakoso. Hänen seuransa ei kuitenkaan suomalaisia hermostuttanut, he tiesivät loppukirin riittävän pienen Murakoson karistamiseksi kannoiltaan. Gunnar Höckert, 22, ja ”Losin” 5000 metrin kultamitalimies Lauri Lehtinen, 34, olivat tämän matkan erikoismiehet. Kersantista ”kultavääpeliksi” näissä kisoissa ylennyt Ilmari Salminen sai täydentää kolmikkomme, jolle näytti jälleen kypsyvän koko sato. Sitten kuitenkin sattui Salmisen kaatuminen. Hän astui radan reunustalle. Salminen kimmahti hetkessä ylös, mutta ennen kuin oli jälleen vauhdissa – eikä hän enää herkkäään viireeseen päässytkään – oli koko joukko miehiä lappautunut hänen ohitseen. Salminen ohitti heistä muutaman, mutta viimeistä pistesijaa korkeammalle hän ei ehtinyt kiivetä. Olisiko Salminen kenties kiilautunut Höckertin ja Lehtisen väliin, joka tapauksessa varmistanut Suomen kolmoisvoiton. Nyt pääsi pronssimitalille ruotsalainen Henry Jonsson, joka pysty nujertamaan loppukirissä Murakoson. Höckertin hieno voitto tapahtui ajassa 14.22,2, uusi olympiaennätys. Lehtisen aika oli 14.25,8, Johnssoni 14.29,0, Salmisen 14.39,8.
Höckert suoritti ratkaisevan vetonsa 300 metriä maalista. Viimeisellä suoralla hänellä oli tilaisuus kurkistaa taakseenkin. Maalisuora oli kokonaan yksin hänen käytettävissään.

Gunnar Höckert

Gunnar Höckert

Gunnar Höckert

Lähdeaineisto Antero Raevuori Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0-086688-6,

Reino Rinne – Pekka Tiilikainen: Suomen urheilun tähtihetkiä 

sunnuntai 23. maaliskuuta 2014

Volmari Iso-Hollo – estejuoksun kuningas


Volmari Iso-Hollo - estejuoksun kaksinkertainen olympiavoittaja

Volmari Iso-Hollo kiitää Los Angelesin olympialaisissa 3000 metrin estejuokusussa kohti voittoa. Seuraava kilpailija on jäänyt jo lähes sata metriä. Mutta mitä kummaa..? Aikaa on kulunut jo yli 10 minuuttia. Iso-Hollo ylittää maalilinjan ylivoimaisena olympiavoittajana ajalla 10.33,4! Ja alkuerissä Iso-Hollo oli juossut matkan epävirallisen maailmanennätyksen 9.14,6.
Kisajärjestäjät olivat tehneet oikein emätöppayksen juoksuttamalla kilpailijoita kierroksen liikaa. Joka tapauksessa Volmari Iso-Hollo näytti olevansa estejuoksun valtias, sillä hopeamitalisti jäi ”Keravan kirjanpainajaksi” kutsutulta suomalaisjuoksijalle 9.03,8. Suomen kaksoisvoiton varmisti kolme sekuntia heikommalla ajalla Kaarlo Tuominen. Iso-Hollosta tuli myöhemmin kaksinkertainen estejuoksun olympiavoittaja.
Volmari Iso-Hollo oli kisojen suosituimpia voittajia.

Iso-Hollo menestyi mainiosti myös sileillä matkoilla. 10 000 metrillä hän sai 1932 olympiahopeaa ja oli Berliinin olympialaisissa samalla matkalla pronssimitalillaan varmistamassa Suomen kolmoisvoittoa. Iso-Hollon aikana ei 3000 metrin estejuoksussa vielä noteerattu virallisia maailmanennätyksiä.
Iso-Hollon suoritusten arvoa lisää vielä se, että hän sairasti nivelreumaa, joka hänet sitten vanhmempana vei hautaan. Sairaudestaan huolimatta Volmari Iso-Hollo kilpaili vielä vuonna 1945.

Volmari Iso-hollo

Volmari Iso-Hollo

Volmari Iso-Hollo


Elävä arkisto: Volmari Iso-Hollo joutui juoksemaan olympiatuplansa eteen ylimääräisen kierroksen

Kymppitonnin kolmoisvoitto 1936


Kilpakenttien sankarit I ISBN 951-31-8905-35

tiistai 18. maaliskuuta 2014

Skandaalinkäryinen olympiakilpa

Lauri Lehtinen ja Ralph Hill Los Angelesin 5000 m:n juoksun maalissa

Lauri Lehtinen voitti 5000 metrin olympiakilvan Los Angelesissa, muta helpolla ei voitto irronnut. Hän johti suurimman osan matkaa ja tunsi koko loppumatkan niskassaan USA:n Ralph Hillin hengityksen. Ei edes maalinauhan katkaiseminen taannut mitään varmaa, sillä ilmassa leijui diskaamisen uhka. Pitkälti toista tuntia kesti odotusta, joka päättyi vapauttavaan tietoon: Lauri Lehtinen on kuin onkin olympiavoittaja.

Los Angelesin kilpa juostiin iltapäivälä, jolloin Kalifornian aurinko paistaa kuumimmillaan. Ja kuumuus ei ollut Lauri Lehtistä varten, se oli hänelle jopa myrkkyä. Suomalaista ME-miestä ahdisti myös perinteiden paino – oli voitettava niin kuin olivat voittaneet Kolehmainen, Nurmi ja Ritola.
Lisäpainoa oli kasaantunut hartioille heinäkuun 31. päivänä. Silloin puolalainen puutarhuri Janusz Kusocinski juoksi 10000 metrin olympiavoittoon. Matka oli olut Suomen kultamatka läpi olympiahistoria – häpeä piti pestä pois ja pestä perusteellisesti. Tehtävä lankesi Lauri Lehtiselle.
Kuitenkin huippuvire oli jo takanapäin – se oli ajoittunut kesäkuiseen Eläintarhan ME-juoksuun.Kaksiviikkoisen olympiamatkan aikana kunto rapistui lisää, mies hermostui ja psiti Kalifornian lämmössä ylle liian kovan harjoitustahdin. Ylikunto seurasi väistämättömästi.

Ensimmäisessä alkuerässä tuntematon Ralp Hilli oli hymyilyttänyt suomalaisia. Kova loppukiri paiskasi miehen ensimmäisenä maaliviivalle, mutta esitys koettiin typeränä voimain haaskuuna, ei vaaranmerkkinä. Suomalaiset eivät tienneet mitään Hillin kovista (!4.10-14.12)kolmen mailin tuloksista.
Finaalissa Hill ei lähtenyt mukaan Lauri Lehtisen ja Lasse Virtasen hurjaan alkuvauhtiin, jossa ensimmäinen kilometri taittui 2.47,5. Vasta kun finaalia oli juostu 3400 metriä ja mut uuuneet, hivuttautui Hilla matalin, liki laahaavin askelin suomalaisparin tuntumaan.
Ennen kuin 4000 metriä täyttyi, kiersivät rataa kärkiparina Lauri Lehtinen ja Ralph Hill – suomalainen edelle, amerikkalainen varjona perässä. Kierrosvauhti hidastui koko ajan, putosi 70 sekunnista 72-74 sekuntiin. Lehtisellä ei ollut varaa kiristää tahtia ja Hilli lähti hyökkäykseen – ohi oikealta. Lehtinen ajautui viistosti amerikkalaisen eteen ja vilkaisi taakseen. Hill lyhensi askeltaan ja valitsi uuden reitin – ohi vasemmalta. Lehtinen vilkaisi jälleen taakseen ja ajatui taas amerikkalaisen eteen. Ero miesten välillä oli hävittävän pieni mutta se säilyi. Lehtinen katkaisi maalinauha mutta molemmat saivat ajan 14.30,0.

USA:n joukkueen johto protestoi: Hilliä on häiritty, Lehtinen on diskattava. Jämerä ylituomari J.E. Kirby ei hyväksynyt protestia: - Olen sitä mieltä, että n:ro 125 ei tahallaan estänyt n:o 133:a.
IAAF:n puheenjohtaja Sigfrid Edström lähetti lehtimiesaitioon oman viestinsä, joka oli kirjoitettu lyijykynällä ohjelmalehtiseen: - Vaikka Amerikan Urheiluliiton toimihenkilöt ovat sitä mieltä, että kilpailua ei juostu reilusti, ei Amerikka eikä Mr.Hill tule sen johdosta esittämään virallista vastalausetta.
Kun Lauri Lehtinen nousi palkintokorokkeelle, kuului Coloseumin katsomoista vain hajanaisia suosionhuutoja. Kun Ralph Hill hyppäsi hopeakorokkeelle, täyttyi koko stadionsoikio suosionvihellyksistä. Pronssimies Lasse Virtanen sai hänkin osakseen huikeat aploodit.

Lauri Lehtinen

1932 - Lauri Lehtinen vs Ralph Hill 14.30.0 -5000m - Los Angeles Olympics


Lähdeaineisto Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0-08689-4

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Matti Järvinen – maailman Matti

Kolmoisvoitto keihäänheitossa Los Angelesin olymialaisissa Eino Penttilä, Matti Järvinen, Matti Sippala

Yleisurheilussa tehtiin muutamia mielenkiintoisia ”siirtoja” Los Angelesin olympiakisojen lähestyessä. Matti Järvinen, 21, sananmukaisesti haki heinäkuussa 1930 keihäänheiton maailmanennätyksen takaisin Suomeen lahden takaa. Matti ”isänpoika”, myähemmin ”Maailman Matti” täräytti Tukholman stadionilla tuloksen 72,38 ja passitti Erik Lundqvistin ennätyksen urheilumuistojen joukkoon. Jo sitä ennen samana kesänä Matti oli useamman kerran rikkonut ensimmäisenä suomalaisena 70 metrin rajan. Silti kukaan ei voinut vielä aavistaa, millainen yksinvaltias maailman keihäsareenoille oli ilmestynyt: hän tuli pitämään ME:tä hallussaan kahdeksan vuotta niin tiiviisti, ettei kukaan päässyt hänen ketjuaan katkaisemaan, ja paransi ennätystään kahdeksaan otteeseen siirtämällä viirinsä vihdoin 1936 lukemiin 77,23.

Ihmeiden aika alkoi sotaväessä, missä Matti Järvinen venähti kymmenen senttiä pidemmäksi, sai aimo annoksen itseluottamusta, tarttui taas varovasti keihääseen ja etsi luonnonväärälle käsivarrelleen sopivaa heittotyyliä.
Se lytyi Lappeenrannassa kesällä 1929. Vaivattomasti ja hymyillen alokas Matti Järvinen heitti keihäänsä suuresta tuntemattomuudesta monien tietoisuuteen – 59,03. Hän voitti Matti Sippalan, koko kilpailun ja saavutti jotain perin olennaista – uskon omiin kykyihinsä. Käsi taipui enemmän vinkkeliin kuin muilla – mutta sehän oli vain eduksi!

Sitten jämähti SM-kisoissa: Matti Järvinen nujersi itsensä Eino Penttilän, vei mestaruuden ja kiskaisi ihmeellisen tuloksen 66,18. Hän oli valmis siitä, mihin muut pääsivät vasta kymmenvuotisen harjoittelun jälkeen – jos pääsivät. Mutta hän oli tehnyt myös tärkeän oivalluksen: vauhdin on oltava raju ja se nivellettävä vetoon, pelkillä voimilla ei uusia kuningaskuntia valloiteta.

Meni talvi, tuli kevät, alkoi kuuma kesä: Lapuan liike marssitti 12 000 talonpoikaa Helsinkiin ja Matti Järvinen kävi rajuun hyökkäykseen maailmanennätystä vastaan. Budabestin 35 asteen helteessä hän nakkasi 68,38 ja nujersi kovan Bela Szepesin, mutta kiskaisi niin etta narukierre repi keskisormen auki ja sinkautti palasen lihaa stadionin pölisevän kuumaan hiekkaan.

Maaotteluvoitto oli alkusoitti, joka yltyi täydeksi sinfoniaksi heinäkuun puolella. Ensin rikkoutui Tukholmassa haamuraja – 70,02, sitten keihäs kaarsi Turussa 70,23. Matti Järvinen ei jättänyt hyökkäystään kesken, vaikka veri tirskahteli rikkinäisestä sormesta joka heitolla, vaan rynnoi eteenpäin täysin tietoisena päämäärästään.

Matti Järvinen palasi takaisin Oolannin meren yli ja stui heinäkuun 28:ntena uudelleen stadionin nurmikolle.Siellä liehui edelleen sinikeltainen ennätyslippu samassa reiässä, jonka Erik Lundqkvistin keihäs oli kaksi vuotta sitten puhkaissut vihreään verkaan, mutta Matin heittosarjan päättytyä saatiin mittanauhaa suoltaa rullastaan paljon sen ohi. Uusi maailmanennätys oli näet 72,38. Kuusituhantinen yleisö otti sen vilpitömästi vastaan, mutta Idsrottsbladetin Torsten Tegner sai samoissa kilpailuissa vierailleiden japanilaisten johdosta mielestään fiksun idean otsikoida kilpailuselostuksensa sanoilla: ”Mongolien päivä stadionilla – vinosilmäinen Matti Järvinen anasti maailmanennätyksen.

Los Angelesin olympiakaupunkiin matkusti tuskin toista varmempaa voittajaehdokasta kuin Matti Järvinen, pitkä roteva miehenvonkale, kakkulat nenän katolla. Saksan voimakkaan Gustav Weimannin avausheitto kantoi uuteen olympiaennätykseen 68.18, mutta se oli vain kunnes tuli Matti isänpoika Järvisen vuoro 71,23. Moista kaarta ei Amerikan mantereella ollut koskaan nähty. Kultamitalin kohtalosta ei enää kannattanut valaa kannuja.

Matti Järvinen latoi kaikki heittonsa viimeistä lukuunottamatta 70 metrin paremmalle puolelle. Sinne ei muilla ollut vähäisintäkään asiaa. Eino Penttilä lämpeni heitto heitolta – 60,04, 64,13, 64,26, 65,40 ja nykäisi vihdoin viidennellään – 68,70.

Matti Sippala sen sijaan heikensi yritystä yritykseltä, kunnes tuli viimeisen heiton vuoro. Silloin mies päätti että ”nyt on vedettävä vaikka kyttyräselkänä kotiin palaisi”, 69.80. Suomen kolmoisvoitto.

Los Angelesin olympiakisoissa Suomi saavutti keihäänheitossa kolmoisvoiton: Matti Järvinen, Matti Sippala ja Eino Penttilä. Ei ihme, että Järvinen piti Los Angelesia 1932 paitsi uransa tärkeimpänä myös hauskimpana kilpailuna. Järvisellä ei ollut paineita kuin omista odotuksistaan. Harjoituksissa keihäs oli lentänyt lähes päivittäin Turussa ennen lähtöä syntyneille ME-lukemille (74,02) tai relusti ylikin. Väitetään, että salaisimmissa ajatuksissaan Järvinen olisi ollut valmis 80 metrin ylitykseen.
Ensimmäisellään Järvinen heitti yli 71 metriä, joka olisi jo riittänyt ylivoimaiseen voittoon. Mutta hän oli varma , että metrejä tulisi lisää: - Kenttä oli niin mainio, että heittäminen tuntui nautinnolta, kehui Järvinen. Voittotuloksensa 72,71 Järvinen teki kolmannella kierroksella, eikä jäänyt kuin viimeisellään alle 70 metrin.

Matti Järvinen

Keihään tähtihetkiä
http://www.youtube.com/watch?v=bj7301gLymA
Lähdeaineisto: Antero Raevuori Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0- 08689-4,
Reino Rinne Suomen urheilun tähtihetkiä


torstai 13. maaliskuuta 2014

Uusia ennätyksiä



Amsterdamin ja Los Angelesin kisojen välinen olympiadi ei ollut urheilutoiminnan kannalta mitään erikoista kulta-aikaa. Suomen kansaa niin kuin monia muitakin kansoja kovisteli näinä vuosina talouspula, joka vaimensi hurrahuutoja. Toisaalta urheilu saattoi tarjota myös sisältöä yksitoikkoiseen puutteelliseen elämään.

Pian Amsteramista paluun jälkeen suomalaiset urheilijat äityivät eri tahoilla tekemään ennätystuloksia. Martti Martelin kirkasti olympialaista pronssimitaliaan juoksemalla 25 000 m:llä uuden maailmanennätyksen 1.24.24,0 parantaen siten 50 sekunnilla Iivari Rötkön samana kesänä saavuttamaa ennätystä. Väinö Sipilä puolestaan korjaili 30 000 metrin matkalla neljän vuoden ikäistä Albin Stenroosin maailmanennätystä minuuttikaupalla ja lukeman 1.43.07,8. Korjaus oli tarkalleen 3 minuuttia 3,8 sekuntia. Harri Larva oli olympiakesän syksyllä irtonainen poika. Voitti Suomessa ja Saksassa mm. Nurmen kukistajan Otte Peltzerin sekä somisti Suomen ennätyksiä 800 m:llä 1.53,7:ään ja 1500 m:llä 3.52,0:een. Volmari Iso-Hollo, joka aloitti urheilu-uransa TUL:n riveissä, teki ensimmäisen menestyksekkään ulkomaanmatkansa. Hän osallistui elokuussa Moskovan Spartakiadeihin voittaen 3000 metriä 8.54,0 ja 5000 metriä 15.42,8 sekä sijoittuen 10 000 metrillä toiseksi. Samoissa kisoissa nuori suomalainen nyrkkeilij Gunnar Bärlund saavutti ensimmäisen kansainvälisen menestyksensä voittamalla keskisarjan. Saman vuoden lokakuussa Paavo Nurmi kaatoi Berliinissa Jean Bouinin 15 vuoden ikäisen tunninjuoksun maailmanennätyksen. Hän taivalsi 60 minuutissa 19.210 metriä – ME parani 189 metriä. Nurmelle otettiin väliajat mm. 15 kilometrillä ( 46.49,5) ja 10 maililla ( 50.15,0), jotka myös olivat uusia maailmanennätyksiä. ”Nurmen juoksu oli yhtämittaista riemukulkua”, kertoo Sulo Kolkka. ”Katsomo osoitti kovasti suosiotaan ja kanssakilpailijatkin ryhtyivät taputtamaan maailmanmestarille, kun tämä sivuutti heitä kierroksella, kahdella, jopa kolmella. - Nurmen tunninjuoksuennätys ei suinkaan vastannut hänen maksimiaan. V. 1924 kunnossa hän olisi juossut ainakin parisataa metriä pidemmälle, ehkä 19,5 kilometriäkin.” Joka tapauksessa Paavon ennätys oli lujempi kin Bouinin, vasta 17 vuoden kuluttua Viljo Heino muutti sen entiseksi ennätykseksi. Hän juoksi 1945 tunnissa 19339 metriä.

Vuonna 1929 Paavo Nurmi teki toisen Amerikan matkansa ja kilpaili kevätkaudella ”viisaan ennakko-ohjelman ” mukaisesti. Ensimmäisessä kilpailussaan hän nipisiti 3000 jaardin matkala Ville Ritolan heikohkosta ME:stä vajaan sekunnin – aika tällä 2742 metrin matkalla oli 7.43,4, mikä vastasi 3000 metrillä noin 8,25 tulosta. Nurmella oli toisella Amerikan matkallaan ”adjutanttinaan” Amsterdamin kisojen 3000 metrin estejuoksun pronssimitalimies Ove Andersen. Ensimmäiseen ennätysjuoksuun osallistui myös pari amerikalaista. Nurmi ja Andersen kilpailivat keskenään kahdesti viikossa ja keskimäärin 2 mailin matkoilla keskinkertaisin tuloksin. Uskaltautuessaan helmikuussa Madison Square Gardenissa mailille Nurmi hävisi Ray Congerille, USA:n silloiselle mestarimailerille. Aika 4.17,4 ei ollut erikoinen, Nurmi jäi sekunnin. Edvin Widw ja Eino Purje olivat myös matkustaneet Amerikkaan. Nurmi ja Wide eivät halunneet kilpailla keskenään, mutta kumpikin tuli mukaan Amerikan sisämestaruuskilpailuihin helmikuun 23. päivänä. Keskinäisestä sopimuksesta he jakoivat matkat siten, että Widelle tuli 2 mailia ja Nurmelle 2 mailin estejuoksu. Tähän kilpailuun kuitenkin myös Eino Purje yllöättävästi ilmoittautui, vaikka hänelle oli ajateltu mailin juoksua. Nurmi pani tämän pahakseen ja jäi pois koko kilpailusta. Siitä Amerikan urheiluliitto suutahti ja julisti Nurmen kilpailukelvottomaksi. Wide voitti matkansa , samoin Purje esteet (9.55,4). Nurmen osalta asiaa tutkittiin ja hänet vapautettiin pannasta 14 vuorokauden kuluttuaja niin hän kilpaili jo 9.3. nyrhäisten 4 mailin matkalla jälleen Ville Ritolan sisärataennätyksestä pienen palasen. Aika 19.27,4 alitti Villen ME.n 0,2 sekunnilla. Enempää uusia maailmanennätyksiä tämä ”räppiäismatka” ei antanut, mutta yleisön suuri suosikki ja sisäratakilpailujen paras vetonumero Nurmi edelleen oli, sama voittamaton ihmejuoksija kuin aikaisemminkin suuren yleisöns silmissä. Hän palasi Suomeen kesäkuussa, Ove Andersen jäi Amerikkaana asumaan, niin kuin niin monet suomalaiset urheilutähdet häntä ennen.

Harri Larva osoittautui liian hennoksi ja pehmeäksi Paavo Nurmen maileirmanttelin perijäksi. Hän voitti kesällä 1929 eräitä kansainvälisiä kilpailuja, mm. Jules Laoumequenin Berliinissä, mutta kärsi myös tappioita eivätkä ajat kohonneet edellisen kesä tasolle.Hänen laskukautensa alkoi. Koko kestävyysjuoksumme näytti olevan rappeutumistilassa.

Näihin aikoin Suomen urheilu raivasi kuitenkin tiensä huipullle uudella alueella, ammunnassa. Aikaisemmat saaliimme suurilta apajilta rajoittuivat kahteen olympialaiseen hopea – ja seitsemään pronssimitaliin. Vuonna 1929 maailmamestaruuskilpailuissa kuvaan astuviat mukaan Kullervo Leskinen ja S.O. Lindgren, joista molemmista tuli vuoteen 1985 mennessä 9-kertaisia maailmanmestareita, edelleen Alnert Ravila ja Einari Oksa, joka vuosina 1929-35 saavutti kokonaista ww maailmanmestaruutta. Oksa ampui ensimmäisenä suomalaisena vapaakiväärin maailmanmestaruuden helposti muistettavin pistein 1111. Maailmanmestarin tittelin saivat monet muutkin ampujamme 1930-luvun ”pulauvuosina” joukkuekilpailjoina.

Painin maailmanmestaruuksia ei tämän olympiadin aikana kukaan saavuttanut siitä yksinkertaisesta syystä, että MM-kisat oli lopetettu vuonna 1922 – ne aloitettiin uudeleen vasta 1950. 28 vuoden pausi johtui lähinnä yhteistoimintahalun puutteesta. Sen sijaan painin Euroopan mestaruuksista kyllä kilpailtiin ja suomalaiset niittivät niissä runsasta satoa. Painimaailman näiden aikojen kuningas Kustaa Pihlajamäki, kaikkien aikojen suurin suomalainen höyhensarjan painija voitti 9 euroopanmestaruutta, minkä lisäksi hän oli 29-kertainen Suomen mestari. Onni Pellinen, Mikko Nordling ja Aarne Reini jäivät ilman omaa syytään maailmanmestaruuksista osattomiksi. Väinö Kokkinen – pohjoismaiden kruunamaton keskisarjan kuningas – kartutti tiliään myös euroopanmestaruudella. Kultamitaliensa srjan Kokkinen aloitti työläsiolympialaisissa.


Lähdeaineisto Reino Rinne Suomen urheilun tähtihetkiä

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Väinö Kokkinen – kesksarjan kuningas



Väinö Kokkinen, köyhän pienviljelijäkodin kasvatti Orimattilasta, näki 10-vuotiaana elämänsä ensimmäiset painikilpailut Helsingin työväentalolla. Varsinaisen painikipinän hän sai kuitenkin vasta parikymppisenä sahatyöläisena Lahdessa. Helsinkiin muutettuaan hän kohosi Jyryn riveissä nopeasti TUL:n nimekkääseen mestarikaartiin. Vuoden 1925 työläisolympialaisissa Kokkinen kruunattiin jo ylivoimaiseksi mestariksi, vaikka häntä kiellettiin käyttämästä otteluissaan tehokkainta painiliikettään – niskalenkkiä. Kelvollisen vastuksen puute ajoi Kokkisen lopulta Suomen Painiliiton lipun alle.

Puheet uudesta painijahirmusta saivat lisävahvistusta, kun Kokkinen kukisti keskisarjan tanskalaisen ylpeyden Johannes Jacobsenin Suomalaisessa oopperassapidetyissä kolmipäiväisissä kilpailuissa, joita oli seuraamassa mm. presidentti Relander. Mutta tervellistä tappion kalkkia Kokkinen joutui välillä nauttimaan; Milanon EM-kisoissa 1926 tuli selkähäviöt saksalaiselle Bräunille ja unkarilaiselle Pappille.

Väinö Kokkisen nimi oli koko painihullun Suomen kansan huulilla, kun johtavan painimaan mainetta lähdettiin puolustamaan Amsterdamiin 1928. Huippukuntoinen Kokkinen paljasti näissä kisoissa painijan reportoaarinsa kaikessa häikäisevyydessään.

Eriyisen mielenpainuvaksi muodostui ottelu pelättyä unkarilaista Pappia vastaan. Rohkeatyylinen unkarilainen tohtori kävi siekailematta Kokkiseen kiinni, mutta heittoyritykset jäivät tehottomiksi. Kokkinen sen sijaan käytti unkarilaista viidesti harteilaan, mutta mattotuomari antoi ottelun jarkua yleisön raivokkaasta protestoinnista huolimatta. Kun matolla oi temmelletty jo lähes 11 minuuttia, hyvävoimainen ”Väiski” naulitsi loppuunuupuneen pustan miehen hartiat raudanlujalla käsilukolla mattoon, ja Pap katsoi parhaimmaksi antautua sovinnolla.

Väinö Kokkinen selätti ennenkuulumattoman kovassa keskisarjassa kaikki vastustajansa, viimeisenä Tanskan painikuninkaan Jacobsenin peräti parissa minuutissa. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi kreikkalais-roomalaisessa painissa, mutta Kokkisen loisteliaat suoritukset voivat hänelle varauksettomasti Amsterdamin olympiakisojen painikuninkaan arvon.

Amsterdamin mestyksen Kokkinen hyädynsi myös yksityiselämässään; hän perusti asusteliikkeen ja laajensti seuraavina vuosia liiketoimitaan ravintola- ja rakennusalalle. Liiketoimilta ei tahtonut lietä aikaa harjoitus- ja kilpailutominnalle, mutta Loas Anglesin olympiakellojen kutsuessa 1932 painikuningas oli jälleen valmis puolustamaan arvoaan.

Puolinelsonit, lindenit ja sillanmurrot purivat entiseen tapaan harvalukuisiin vastustajiin, ja ainoastaan pakoilevaa unkarilaista Földeakin vastaan Kokkinen joutui tyytymään ylivoimaiseen pistevoittoon.

Väinö Kokkinen osallistui vielä Berliinin kisoihin 1936, mutta nyt harjoittelemattomuus (ja ikäkin) tuli ilmi kestävyyden pettämisenä. Hän kärsi työhäviön ruotsalaiselle kultamitalimiehelle Ivar Johanssonille ja sijoittui kolmansissa olympiakisoissa neljänneksi.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Paavo Yrjölä – Hämeenkyrön karhu


Isän myötämielinen suopeus, veli Artturin seminaarista tuomat opit ja veli Iivarin antama järeä harjoitusvastus hioivat lopullisesti valmiiksi sen Paavo Yrjölän, joka perjantaina 3. päivänä 1928 oli valmis aloittamaan kultamitaliurakkansa.
Tukenaan Amsterdamin olympistadionilla Paavo Yrjölällä oli toinen hämäläinen, komea Akilles Järvinen, Werner ”Isä” Järvisen pojista salskein ja nopein, joka juoksuissa runnoi kiinni sitä etumatkaa, minkä Hämeenkyrön mies heitoissa hankki.

Aloituslajien sadan metrin ja piituushypyn jälkeen olikin Järvinen olympiakilvan kakkosena, kun taas Yrjölän edellä liehui miestä jos minkänäköistä. Hämeenkyrön karhu oli silti loistavalla tuulella, pureskeli ”Oihonna”-laivalta tuotuja voileipiä, ryyppäsi maitoa päälle eikä suuremmin surrut edes yliastuttua hyppyään, joka kantoi 690.

Kuula on perin kevyt kapine Paavo Yrjölälle, joka oli tottunut nostelemaan jauhosäkkejä kotimyllyllä ja tykkimiehenä kantamaan haupitsinammutsia ja siirtelemään raskaita lavetteja. Heti ensimmäiselä irtosi 14.11, mikä riitti muille. Järvinen sai h'nkin pitkän ja komean kehonsa nätitisti rautapallon taakse ja linkosi kaarensa 13,64. Se heitti hänet johtoon ja Yrjölä nousi neljänneksi. Pelätyt amerikkalaiset olivat pettymys – vain leveäharteinen atleetti James Stewart pukkasi päälle 13 metrin.

Korkeushypyssä kehittyi hurja taistelu samassa satsissa hyppäävien Yrjölän, Ruotsin Helge Janssonin ja Stewartin välille. Kuin uhallakin kaikki selvittivät 183 ensimmäisellään, toisella 185 ja vielä kuin piste i:n päälle rima notkuen 187. Ei ollut Paavo turhaan hiihtoladulla kerännyt voimaa jalkoihinsa.

Täysi ratakierros päätti aloituspäivän. Yrjölä vyöryi 400 metriään raskaan kyntöhevosen askelin 53,2, kun taas Järvinen veti silmiä hivelevän sirosti 51,4. Tilanne oli lupaava: 1) Helge Jansson, Ruotsi 4178, 2) Akilles Järvinen 4136, 3) James Stewart, USA 4127 , 4) Paavo Yrjölä 4103, 5) Kenneth Doherty, USA 3648.

Yöllä Paavo Yrjölänäki rauhallista unta kaltevan muhkuraisesta kotipihasta, missä välineet saivat lentää minne kerkesivät – tielle, metsikköön, pellolle; näki polusta niitynpientareella, missä sopi nopeutta harjoitella, näki myös kedonkulman hyppypaikooista ja suurista metsistä, minne sopi painua kesin, talvin, kestävyyttä hankkimaan.

Lauantai-aamu valkeni sateisen koleana ja kylmä tuuli hytisytti unenlämpimiä jäseniä, kun ottelijat kello kymmenen kerääntyivät stadionille. Muuten viilipyttymäisen rauhallinen PaavoYrjölä vimmastui heti alkuun. Neljäs aita oli asetettu väärin, askel ei sopinut, rytmi meni sekaisin ja miten kuten pomppien mies pääsi perille ajassa 17,0. Erä uusittiin. Paavo aitoi 16,6. Mitäpä nyt yhdestä lisäerästä. Kyllä Hämeenkyrön karhulla voimia riittää!

  • Alkaa välierä! Urahti Paavo Yrjölä, kun tarttui kiekkoonsa ja paiskasi kolmasti päälle 40 metrin, parhaallaan 42.09 – toista metriä ohi muiden merkkien.
Kiekonheitto vei Paavo Yrjölän ottelun johtoon – ensi kerran. Yrjölän pistemäärä oli 5833, toisena Stewart 5811, kolmantena Järvinen 5765. Ja tahti oli kova: kärkipari oli koonnut enemmän pisteitä kun Jim Thorpe legendaarisessa Tukholman ottelussaan.

Tihkusade yltyi vähitellen rankkasateeksi. Miehet yrittävät parhaansa mukaan pysyä kuivina pitkän seiväskilpailun aikana. Pääsevätkö amerikkalaiset nyt karkuun? Ei ole seiväshyppy Suomen poikien laji, mutta amerikkalaiset kipuavat ties minne asti, taivaan lakea kutittamaan...

Akilles Järvinen kirautti heri suomalaiskatsomon hermot pintaan. Rima vain 270, mutta kaksi pudotusta. Sitten Tampereen mies lämpeni, paiskasi hermot nurkkaan lensi kuin lintu riman yli. Hän pääsi vielä 330, mutta sitten tulu katto vastaan nii kuin myäs Yrjölälle.
Pirullinen mielihyvän tunne sykhädytti suomalaisten rintaa, kun James Stewart pudotti kolmesti 340. Juuri hän oli poikiemme pahin vastustaja! Muut jenkit liitelivatin yli 360:n – eivät hekään sentään enempää, Mahdollisuudet oli vaikka mihin.

Keihäspaikalla Paavo Yrjölä lopullisesti näytti millaista hamppuköyttä olivat hänen hermosäikeensä. Kenneth Doherty sinkautti ensimmäisellään 56,56, mikä sai amerikkalaiset katsojat repeämään liitoksistaan. Yrjölältä meni kaksi ensimmäistä heitto penkin alle, mutta sitten hän riisui verrytteluasun yltään päättäväisesti, tarttui julma ilme kasvoillaan koivukeppinsö ja kiskaisi niin, että sadepisaratkin tekivät tilaa suhisevan metelliterän edessä. 55,70! Siinä se oli – kultamitaliheitto!

Päätöslajissa 1500 metrillä Paavo Yrjölä taisteli enää omaa, entistä ME-tulostaan vastaan. Hänen 71 pisteen etumatkansa oli muiden toivoton tavoittaa. Paavo Yrjölän piti alittaa 4,50, hän juoksi 4.44,8. Se merkitisi uutta maailmanennätystä – 8053,290 pistettä. Akilles Järvinen nousi hienon keihästuloksensa ja jenkkien avuttoman 1500 metrin takia hopealle – 7932.500 pistettä. Kaikkien aikojen hienoin suomalaissaavutus kymmenottelussa oli tosiasia.


Lähdeaineisto Huippu-urheilun historia 1 ISBN 951-0-08688-6-6

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Toivo Loukola – kun Nurmi joutui taipumaan

Amsterdamin 3000 m:n estejuoksun finaali 1928 hetii lähtölauksen pamahdettua. Toivo Loukola kärjessä Ove Andersen toisena ja Paavo Nurmi viidentenä.

IX olympiadin yleisurheilukilpailut ovat kestäneet kuusi päivää, kun vuorossa on 3000 m:n estejuoksun finaali lauantaina. Suomalaisilla juoksijoilla on ollut Amsgterdamin uudella ja upealla olympistadionilla erinomainen menestys, kun Harri Larva on voittanut 1500 m, Ville Ritola 5000 m ja Paavo Nurmi 10 000 m.

Estejuoksussa ovat mukana myös Nurmi ja Ritola, tosin molemmat loukkaantuneina, sillä Nurmi on satuttanut lonkkansa alkuerissä pudottuaan vesihautaan selälleen ja Ritola nilkkansa lyötyään sen vesiesteen betonireunaan. Kumpikin on silti ollut oman alkueränsä ykkönen, minkä lisäksi Suomi on saanut kolmannessa alkuerässä kaksoisvoiton Toivo Loukolan ja Ove Andersenin ansiosta. Suomalaiset ovat siis selviä ennakkosuosikkeja mitalikamppailua ajatellen.

Lähtölaukauksen pamahdettua kärkeen rynnistää parivaljakko Loukola-Andersen perässää Ruotsin Nils Eklöf, Nurmi, Yhdysvaltain Mike Dalton sekä ranskalaiset Henri Dartiquez ja Lucien Dusquesne. Ritola alkaa jalkaansa aristellen jäädä pääjoukosta jo ensimmäisellä vesiesteellä, kun hän ei pysty hyppäämään sen yli, vaan joutuu käymään eräänlaista kiipeilytekniikkaa.

Kahden miehen kärkiryhmä pysyy koossa lähes 2000 metriin saakka, kunnes Loukola nykäisee rajusti ja jättää seuraavan kierroksen aikana muut parikymmenen metrin päähän. Lonkkavaivainen Nurmii ylittää esteet jäykästi, mutta ottaa silti kakkospaikan ja pitää ulkomaiset uhkaajat helposti takanaan. Kierrosta ennen maalia viimeisenä linkuttava Ritola, tämän lajin olympiavoiton puolustaja, keskeyttää, mutta silti Suomella menee hyvin: Nurmi ja Andersen ovat toisena ja kolmantena.

Kärjessä Kortesjärven 25-vuotias Toivo Loukola viilettää ylhäisessä yksinäisyydessään kauniilla ja tehokkaalla aitomistyylillään, kehittää lopussa viel komean loppukirin ja voittaa yleisön hurratessa ylivoimaisesti 3000 m:n estejuoksun olympialaisen kultamitalin maailman kaikkien aikojen parhaalla ajalla 9.21,8 – virallisia ME-tuloksia ei vielä noteerattu.

Nurmi pitää helposti Andersenin takanaan ja ottaa hopeamitalin, uransa 12. olympiamitalin, vajaat kymmenen sekuntia voittajalle hävinneenä. Andersen varmistaa Suomelle komean kolmoisvoiton nelisen sekunta Nurmesta jääneenä. Estejuoksussa on 1924-28 jaettu kuusi olympiamitalia, Suomi on vienyt niistä viisi.

Harva urheilija on kyennyt aina olympiavoittajaksi asti kilpailtuaan lajissaan vasta neljännen kerran. Sellainen oli kuitenkin Toivo Loukola, 3000 m:n estejuoksun ensimmäinen erikoismies.
Toivo Loukolan aktiiviura suomalaisen kestävyysjuoksun kärkjoukossa kesti kerrassaan parikymmentä vuotta, ääripäinä 5000 m:n ja 3000 m:n estejuoksn SM-hopea 24-vuotiaana vuonna 1927 ja maratonin olympiakarsintojen 15.sija 45-vuotiaana vuonna 1948.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

perjantai 7. maaliskuuta 2014

Suomi ”olympiakilpailukiellossa”



Monet seikat vaikuttivat siihen, että Suomen menestys Amsterdamissa olympiakisoissa 1928 ei ollut Pariisin ehkä Antverpenin kisojen veroinen. Selvää taantumista tai tasaantumista oli tapahtunut. Suomen osanotto Amsterdamin olympialaisiin ja niitä edeltäneisiin saman vuoden St. Moritzin talvikisoihin joutui vuonna 1927 merkillisellä tavalla kyseenalaiseksi. Näin Suomi oli menettämäisillään kolmekymmentä olympiamitalia. Suomen poisjäämisen uhkaa vuoden 1928 olympiakisoista ei suinkaan aiheuttanut ulkopuolinen painostus. Suomen urheilujohtoa teki vapaaehtoisen päätöksen olla osallistumatta St. Moritzin ja Amsterdamin kisoihin. Mistä syystä? Martti Jukolan selityksen mukaan suomalaiset närkästyivät siitä, että olympialaisten ohjelmasta poistettiin Pariisin kisojen jälkeen maastojuoksi, 3000 metrin joukkuejuoksi ja viisiottelu, jotka kaikki olivat olleet suomalaisten heiniä. Arveltiin, ehkä tiedettiinkin, Ruotsin tehneen aloitteen näiden lajien poistamisesta, jottta Suomen menestystä seuraavissa kisoissa voitaisiin rajoittaa. Myös painissa supistettiin osanotto-oikeutta kussakin sarjassa yhteen mieheen. ”Tahko” Pihakla, joka tällöin toimi SVUL:n urheilujaisoton puheenjohtajana, vastusti suomalaisten osallistumista olympiakisoihihn ”henkilökohtaisista syistä”. Muistaen oman heikon menestyksen Tukholman kisoissa, mikä osaksi johtui siitä sivuseikasta, että Pihkala oli aikanaan innostunutnut kasvisravintoon ja halveksi vahvempia suomalaiskansalisia ruokia, mutta erikoisesti todettuaan Suomen kansan hitaanpuoleisen lämpenemisen hänen sovittamaansa pesäpallon ja muihin kuntourheilumuotoihin Lauri Pihkala ryhtyi ”suomalaisen olympiahulluttelun” lopettamiseksi. Kenties hän samalla kaunapäissään tahtoi kostaa Paavo Nurmelle, joka oli edellisenä kesänä Turun satamassa karannut laivasta, kun Tukholmaan lähtevän Suomen maaottelujoukkueen johtaja Lauri Pihkala oli Nurmen kieltäytymisestä huolimatta määrännyt tämän juoksemaan maaottelussa kympin lisäksi myös 5000 metriä.

Joka tapauksessa urheilujohtoa SVUL:N urheilujaoston puheenohtajan aloitteesta teki maaliskuussa 1927 päätöksen, joka mukaan olympiakisoihin ei lähetetä ainoatakaan urheilijaa. ”Oli selvää että urheiluun hullaantunut kansamme nousi takajaloilleen”, kirjoittaa Martti Jukola, ”Aktiiviurheiljat olivat vimmoissaan ja johtomiehet jakaantuneet jyrkästi kahteen erimieliseen leiriin. Julkinen san kamppaili päätöstä vastaan, amerikkalaiset olivat ihmeissään, hollantilaiset ja sveitsiläiset aivan suuttuneita. Painostus korkeintaan urheilujohtoa vastaan kasvoi ja kesäkuussa oli ”pyhät sanat pyörrettävä”. Suomen kansa pääsi pelkällä säihkähdyksellä, ja olympiakeräsys sai neen näkemättömän vauhdin.” Suomi ehti kuitenkin olla kolmisen kuukautta omatekoisessa ”olympiakilpailukiellossa”.

Suomi lähetti Amsterdamiin Oihonna-laivalla 72-miehisen joukkueen, 33 henkeä pienemmän kuin Pariisiin. Osaksi tämä johtui painiedustajiston pakollisesta vähentämisestä. Oihonna oli oikeastaan ”uiva hotelli”, se näet toimi samalla Amsterdamin satamaan kiinnitettynä joukkueemme majoituspaikkana. Näistä kisoista muodostui kahden suuren suomalaisen juoksijan olymialainen jäähyväiskilpailu, 34-vuotiaan Ville Ritolan ja nelisen vuotta nuoremman Paavo Nurmen, jota mahdollisuutta roisn ei voitu ottaa lukuun, tämä selvisi vasta seuraavien olympiakisojen kynnyksellä ulkopuolisten voimien puuttuessa asiaan.

Amsterdamin kisat olivat Pariisin kisoja täydellisemmät ja ”olympialaisemmat” sikäli, että myös sodassa hävinneet saivat vihdoin olla niissä mukana. Paavo Nurmi, joka pian Pariisin kisojen jäkeen oli vallannut Ville Ritolalta taksin nimiinsä 10 000 metrin maailmanennätyksen (30.06,2) oli tällöin ”ohittanut urheilu-uransa huipun” , kuten elämäkerran kirjoittaja Karikko toteaa, ”mutta hänen alamäkensä oli sellaista loistia, että pelkästään sekin olisi riittänyt viemään miehen nimen urheilun historiaan”. Hän oli kärsinyt ensimmäisen häviönsä. Otto Peltzer ja Edvin Wide voittivat hänet Berliinin 1500 metrillä syyskuussa 1926. Se johtui Nurmen tilapäisestä alakunnosta ja vastataudistakin. Mutta joka tapauksessa kello oli soittanut ”viimeiselle kierrokselle”

Paavo Nurmi tiesi Ville Ritolan olevan lujassa kunnossa Amsterdamissa, ehkä samanlaisessa kuin Pariisisissa. Ritola oli syksyllä 1927 voittanut Amerikan maatojuoksumestaruuden. Myös Edvin Wide alkoi pelata omilla korteillaan nähtävästi kovempaa peliä kuin neljä vuotta aikaisemmin. Tosin 10 000 metrillä, josta muodostui pääasiassa kahden suomalaisen jättiläisen kamppailu, Widen panos osoittautui keveäksi, 34 vuotta täyttänyt Ritola johti 23 kierrosta – englantilainen Beavers oli johtanut ensimmäisen, Nurmi toisen – ja piti yllä olympiaennätysvauhtia. 6,5 kilometrin jälkeen Wide hellitti ja jäi aivan kuten Pariisissa, mutta Nurmi seurasi, pyrkimättä kuitenkaan johtoon. Vasta kun enää 100 metriä oli jäljellä, Nurmi syöksyi rinnalle ja pinnisti parin metrin eron, jonka turvin valloitti yhdeksännen kultamitalinsa. Hollantilaiset ja heidän vieraansa juhlivat kenenkään aavistamatta, että juoksijain kuningas oli sinetöinyt ainutlaatuisen olympiamenestksensä, saavuttanut viimeisen voittonsa. Aika oli kova (30.18.8) sitä paremmin ei ollut kukaan toinen maailmassa juossut. Ritola alitti ensimmäisen ja ainoan kerran 30.30 arjan – 0,6 sekunnilla. Kilpailu oli raskas, mutta vanhat konkarit selviytyivat siitä rutiinilla.

Sen sijaan 5000 metrin juoksu oli Paavo Nurmelle yksi hänen ankarimpiaan, henkisesti masentavimpia. Monet arvelivat Nurmen ja Ritolan sopineen ennakolta, toinen ottaa kympin , toinen viitosen voiton. Kumpikin on myöhemmin kiistänyt tällaisen kaupankäynnin eikä sellainen tunnu mitenkään uskottavaltakaan. Wide näytteli nyt paljon näkyvämpä osaa kuin 10 000 metrillä, kuntoero hänen ja suomalaisten suuruuksien välillä oli supistunut, hänen kokemuksensa ja itseluottamuksensa oli kasvanut, minkä lisäksi kumpikin suomalainen oli kolhinut pahanlaisesti itseään 3000 metrin estejuoksun alkuerissä edellisenä päivänä. Ritolan nilkka oli nyrjähtänyt ja Nurmen lonkka kolhiintunut niin pahoin, että jalka seuraavana päivänä oli jäykkä.

Rammat kilpaveikot lähtivät hammasta purren taisteluun. Tavallista pitempään rippui nyt heidän mukanaan muu seurakunta, josta huomattavin mies tälläkin kerralla on Wide”, toteaa Martti Jukola. - Kukaan ei kuitenkaan mennyt Nurmen ohi, hän sai johtaa kohtuullista vauhtia. Puolimatkassa Paavo tarjoaa kärkipaikkaa Ritolalle, joka sen rehdisti ottaakin parantaen vähän vauhtia. Viimeisen kilometrin alkaessa ovat enää Wide ja janekki Lermond suomalaisten kannoilla. 600 metriä maalista Ritola äityy rajuun pinnistykseen, jolloin vieraat miehet jäävät 10-15 metriä. Nurmi seuraa tuskaisin ponnistuksin. Hän ajattelee jo heittää kesken, muttta Wide hänen takanaan pidättäää siitä. Viimeisillä voimillaan hän pysyttelee Ritolan tahdissa ja pysyykin, kunnes Ville loppusuoran auetessa lähtee nelistämään ...Nurmi ei enää voi kiristää. Wide lähenee uhkaavasti. Nurmi ponnistaa viekä kerran tarmon syvyyksien voimalla pari kolme kiivaampaa askelta ja siten tekee tyhjäksi ruotsalaisen aikeet viime hetkellä. Milloinkaan Nurmi ei ole ollut juoksun jälkeen niin lopen uupunut, Hän vaipui nurmikolle lepäämään ennen kuin jaksaa kävellä pukeutumissuojaan. Ritolan kultamitalisnoteeraus 14.38,0 oli 6,8 sekuntia heikompi kuin Paavon aika Pariisissa. Nyt Nurmi jäi 3 sekuntia, Wide hänestä 0,2. Se oli Ritolan hieno jäähyväisjuoksu olympia-areenalla.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Harri Larva – maalerilöytö kiri kultaan



Amsterdamin Olympialaisten 1500 metrin ratkaisu on tapahtunut – Harri Larva voittaa, Jules Laoumeque tulee toiseksi ja Eino Purje kolmanneksi.

Syksyllä 1924 Paavo Nurmi ja Ville Ritola kävivät tiukan kamppailun Turun Urheilupuistossa. Katsomossa oli 18-vuotias turkulaisjuniori, kaivertajaoppilas Harry Lagerström, jota tämän titaanien kaksintaistelu säväytti.
Neljä vuotta myöhemmin saman nuori mies, nyt nimeltään Harri Larva näytti kantapäänsä itse Paavo Suurelle. Larva ja toinen olympiavuoden 1928 löytö oli Eino Purje osoittivat Eläintarhan kentällä käydyissä olympiakatsastuksissa, että mailerivaltikka oli siirtynyt nuoremmille.
Larva ja Purje vetivät ennakkoon sovittua vuorovetoa hurjaa vauhtia. Niinpä Paavo Nurmen oli antauduttava tässä nuorukaisten kirmaamisessa. Loppukirissä Larva oli Purjetta nopeampi ja voiti kisan Nurmen SE-aikaa 3.52,6 sivuavalla tuloksella.

Jos löytyi Suomesta kaksi uutta kovaa maileria, niin myös Ranskasta ilmestyi olympiavuonna pelottavan kova mies, 3.52,2 juossut Jules Ladoumeque. Suomalaiset selvittivät helposti tiensä Amsterdamin olympiafinaaliin. Siinä Purje siirtyi vetojuhdan tehtäviin, kun oli juostu kierros. Kymin mies pitikin yllä vauhdikasta menoa. Larva pysytteli pääjoukon keskellä kymmenisen metriä Purjeen perässä ja ”Latömäki” seurasi Larvaa aivan kintereillä. Ranskalainen oli kuullut Larvan pelottavasta kiristä ja oli päättänyt seurata tätä.

Viimeisen kierroksen alkaessa Purje teki eroa muihin juoksijoihin, ja tämä oli liikaa Laoumequelle. Hän jätti Larvan seurakseen ja ampaisi hurjalla spurtilla koko ryhmän ohi Purjeen kantaan. Takasuoralla ranskalainen yritti ohittaa Purjeen, mutta Eino-poika pisti niin kovasti hanttiin, että viimeiseen kaarteeseen tultaessa ranskalaisen oli vielä tyydyttävä kakkossijaan.

Kaarteen puolivälissä Ladoumeque uuddisti hyökköyksensä ja nyt oli Purjeen peli pelattu. Lennokkain askelin ranskalainen syöksyi loppusuoraa noin kymmenen metriä ennen suomalaiskaksikkoa. Nyt Larva sivuutti Purjeen ja alkoi järkähtämättömästi lähestyä Ladomequeta. Ranskalaisen askel kävi raskaammaksi, ja 20 metriä ennen maalia Larva liukui hänen ohitseen. Larva katkaisi maalinauhan uudella olympiaennätyksellä 3.53,2. Suomen mitalijuhlia täydensi Purje pronssillaan.


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

lauantai 1. maaliskuuta 2014

Kenelle keihäskunnia kuuluu?



Pariisin ja Amsterdamin välimaasto tarjosi Suomen urheilussa vain muutamia suuria hetkiä. Ensimmäinen Suomen-Ruotsin yleisurheilumaaottelu pidettiin vuonna 1925 Helsingissä. Sen voitti Suomi pistein 99-85. Erik Äström, Paavo Nurmi ja Vilho Tuulos olivat maaottelun kaksoisvoittajat. Ruotsilla sellaisia ei ollut. Ville Tuulos teki näissä kilpailuissa kellosepän tarkkaan työtä voittmalla pituuden tuloksella 700 ja 3-loikan tuloksella 15.00. Seuraava maaottelu pidettin 1927 Tukholmassa, jolloin Ruotsi voitti ja miltei tasasi pelin: pisteet olivat nyt 98-86.

Keihäänheitossa tapahtui rintamamuutoksia. Kymmenen vuoden ajan suvereenisti maailman keihäsmarkkinoita hallinnut, Amerikkaan muuttanut Jonni Myyrä meneti ”sattuman kaupalla” maailmanennätyksen. Ruotsalainen Gunnar Lindström ylitti lokakuussa 1924 Myyrän ME:n 52 sentillä tuloksellaan 66,62. Tämä Ruotsin toinen ”suuri L” - Erik Lemmingin jälkeen – hallitsi sitten kiehäshegemoniaa. Hän voitti lajin Suomen-Ruotsin maaottelussa 1925. Seuraavan vuonna Jonni Myyrä heittiRichmondissa Klaiforniassa elämänsä tuloksen 68,55, mutta onnettomuudekseen epävirallisissa kilpailuissa. Tulosta ei voitu hyväksyä ennätysluetteloon. Ruotsin Lindström oli puolestaan saanut tuloksen 67,31, mutta myötätuuli oli tässä tapauksessa esteenä. Suomessa tunnettiin hiljaista maansurua keihäskunnian katoamisen tähde. Ruotsin lisäki oli Amerikassa, Unkarissa ja Norjassa kehittynyt useit 66 metrin keihäsmiehiä.

Miltei kaksi vuotta lahden takana lainassa olleen maailmanennätyksen haki takaisin Suomen Eino Penttilä, lokakuun 8. päivänä 1927 Viipurissa. ”Koko päiän Penttilä oli lojunut matkustajakodin vuoteessa välillä äkkiä sätkyttäen jaloiollaan kuin pikajuoksija. Hän latsi paristojaan, jotka alkoivat kellon lähetessä 17:ää olla purkautumispisteessä”, kertoo Jukkola, joka sitten kuvailee Penttilän toisen kierroksen heittoa: ” Salamana kohoaa teräase kohti pilviä, kohoaa... kohoaa... kulkeutuuu korkeamalle kohti pilviä ja alkaa laskeutua loivassa kaaressa.. rapsahtaen vihodoin sille seudulle, johon tämän kilpailun jälkeen alettiin piirtää 70 metrin kalkkiviivaa. Kansan hurmiontilalla ei ollut rajoja. Vilkas karjalainen yleisö oli nähnyt maailman ensimmäisen 70 metrin heiton – mitä? - ihan totta: välimatka Penttilän heittopaikasta maahan iskeytyneseen keihääseen oli 71,03, mutta sääntöjen mukaan kohtisuraan mitattuna 69,88. Oli sitä siinäkin maailmanennätystä”. Virallinen maailmanennätys parani 3,20 metriä. Se kesti olympiadin loppuun ja aina Amsterdamin kisojen yli, mutta siteen kolmas ruotsalainen ”iso L” Erik Lindqvist, riisti ennätyksen jälleen kerran Ruotsiin. Hän heitti elokuussa 1928 Tukholman stadionilla 71,01.

Painin alalla nämä välivuodet olivat eräänlaista pula-aikaa – maailmanmestaruusluetteloihin ei tullut yhtään uutta merkintää. Sen sijaan Gunnar Sund ja Lauri Virtanen voittivat vuonna 1926 Tukholmassa keilailun maailmanmestaruuden parikilpailussa. Ihmeellistä oikeastaan, sillä meillä oli siihen mennessä harrastettu keilailua vain parin vuoden aikana. Amerikkalainen bowling tuotiin Suomeen vuonna 1924.

Ensimmäiset työläisolypiakisat, joita maalmansotien välisenä ajanjaksona järjestettiin kolmet, pidettiin vuonna 1925 Frankfurt am Mainissa. Yleisurheilussa suomalaiset olivat niin ylivoimaisia, että kisat tuntuivat pikemminkin suomalaiskansallisilta kuin kansvainvälisiltä. Työväen Urheiluliiton edustajat saavuttivat kokonaista 12 kolmoisvoittoa. Muunmaalaisille jäi miesten lajeissa ainoastaan kaksi voittoa – 10 000 metrin kävelyssä ja linkopallonheitossa. Sittemmin myös varsinaisissa olympiakisoissa kunnostautunut Eino Purje voitti kolme juoksumatkaa.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen: Suomen urheilun tähtihetkiä