Taisto Mäki – ensimmäisenä alle puolen tunnin

Kesä 1939 oli Suomessa kaunis ja ilmapiiri tulevaisuuteen uskova, vaikka maailmalta kantautui huolestuttavai uutisia. Helsingin olympiakisat lähestyivät, stadion oli jo valmis ja urheilijat valmiina uusiin suurtekoihin.

Helsingin Olympistadion syyskyyn 17. päivän 1939, katsomossa lähes 6000 ihmistä, sää syksyisen kirkas, lämpötila 15 astetta. Tummatukkainen, punaposkinen mies kiertää rataa, yleisö ulvoo. Se tietää todistavansa jotakin suurta: rataa kiertävän miehen väliajat ovat kertoneet, että puolen tunnin raja 10 000 m:n juoksussa saattaa mennä rikki. Mies on Taisto Mäki, 28-vuotias komen maailmanennätyksen omistaja ja Euroopan mestari, uusin lenkki siinä suurjuoksijoiden ketjussa , joka alkoi Hannes Kolehmaisesta, Paavo Nurmesta …

Taisto Mäen viimeiset kierrokset menevät kuin lentämällä yleisön pauhussa, maalilanka katkeaa, huuto vaihtuu kohinaksi. Stadion räjähtää uudelleen, kun kuuluttaja Sulo Kolkka ilmoittaa ajan 29.52,6, maailmanennätys. Taisto Mäki on ensimmäisenä maailmassa juossut 10 000 metriä alle puolen tunnin. Tämä lupaa hyvää ensi kesälle, olympiakisoihin. Lisäksi Taisto Mäki ei ole yksin: vuoden 1939 maailmantilastossa on toisena Veikko Tuominen, sitten Kauko Pekuri, Ilmari Salminen, Tauno Kurki.

Taisto Mäen kohdalla kohtalo oli määräänyt toisin. Hän ei päässyt koskaan olympiakisoihin, Helsingin ME-juoksu jäi hänen uransa loistavaksi huippukohdaksi. Tuli sota, ensin talvisota sitten jatkosota. Talvisodan rintamalta Mäki komennettiin lievästi haavoittuneena toisenlaiseen tehtävään isänmaan palveluksessa: hän kiersi Paavo Nurmen kanssa Yhdysvalloissa hankkimassa rahaa ja myötätuntoa Suomelle, Kilpailujakin oli, mutta Mäen kunto ei tietenkään ollut huipussaan. Kesällä 1940 hän voitti 10000 m:n Suomen mestaruuden ja sen jälkeen vielä kaksi SM-hopeaa.

Taisto Mäki harrasti urheilua, hiihtoa ja juoksua, pikkupojasta saakka, kuten 1920- ja 1930-luvulla tapana oli. Lempinimensä ”Rekolan paimenpoika” hän sai, kun tiedettin, että hän oli poikasena paimentanut naapurin karjaa Rekolassa, Helsingin lähellä.

Säännöllisen juoksuharjoittelun Mäki aloitti vasta armeijan jälkeen 21-vuotiaana. Hänellä oli lahjoja, hän tiesi sen itse, ja sen tiesivät muutkin. Huipulle oli kuitenkin kestavyysjuoksijoien maassa pitkä mata: Suomen huippu merktisi 1930-luvulla maailman huippua. Siellä olivat Salmiset, Iso-Hollot, Askolat, Lehtiset, Höckertit.

Mäki uskaltautui ensimmäisen kerran kilpailemaan Helsinkiin v. 1932 ja voitti alokassarjan 3000 m:n juoksun. Päästyään työhön Alkon varastoon Helsingin Katajanokalle hän otti tavakseen juosta 23 km:n mittaisen tyämatkansa Rekolasta Helsinkiin ja takaisin.

Kestävyys lisääntyi, mutta nopeuttakin löytyi. Vuoden 1934 SM-kilpailuissa Tampereella HKV:n riveihin siirtynyt Mäki yllätti niin Lauri Lehtisen kuin Gunnar Höckertinkin ja voitti 5000 m:n mestaruuden. Samalla hän alitti ensimmäisen kerran 15 minuutin rajan – hänen edellisen vuoden paras aikansa oli ollut lähes minuutin heikompi.

Vuoden 1934 maailmantilastossa Taisto Mäki oli 5000 m:llä kolmas, mutta SM-kilpailusissa hän joutui keskeyttämän lihasrehtymän vuoksi. Syksyllä oli vuorossa ensimmäinen kympin kokeilu: 31.44,6. Olympiavuonna 1936 Mäki mieli tietenkin Berliiniin, mutta Suomen taso oli niin kova, että rannalle oli pakko jäädä.

Mäki ei kuitenkaan lannistunut, vaan kiristi harjoitustaan: ”Ylös nousin neljän aikoihin. Sitten kiireesti lenkille ja seitsemäksi työhön Helsinkiin. Kahdeksan tuntia työtä ja sen päätyttyä juosten Katajanokalta Rekolaan. Hevosmiehet, jotka lähtivät Kauppatorilta yhtä aikaa Sipooseen, eivät pärjänneet. Lopunmatkaa juoksi rataa pitkin, jolloin ratavartija kiritti resiinalla. Kuutena, joskus seitsemänäkin päivänä viikossa tuli juostuksi 30 km, joten ei ihme, että kuntoa alkoi tulla”.

Kuntoa tuli. Vuonna 1937 Mäki juoksi 33 kilpailua ja voitti niistä 26. Suomen mestaruuden hän voitti maastossa ja 5000 m:llä. 5000 m:n aika 14.28,8 oli maailman kärkiaika.

Yleisurheilun toisten EM-kilpailujen toisen kisapäivän odotetuin ja ennakkoon kohutuin loppukilpailu alkaa 4.9.1938 klo 15.25, kun juoksijat asettuvat lähtöviivalle. Suomen Kauko Pekuri ja Taisto Mäki huolehtivat vauhdinpidosta – tarkoituksena on kypsyttää Ruotsin kova Henry Kälarne-Jonsson vuorovedolla. Kälarne näyttääkin putoavan, mutta saa viimeisellä kierroksella jostakin lisävoimia, ohittaa Pekurin ja lähestyy uhkaavasti Mäkeä, joka on jo karannut Pekurilta takasuoralla. Mäki vilkaisee taakseen, pinnistää kaikkensa ja on maalissa pari metriä ennen ruotsalaista. ”Komea kilpailu, kokonaistasoltaan melken Suomen mestaruuskisojen veroinen”, kirjoittaa Helsingin Sanomien Sulo Kolkka.

Sulo Kolkka oli oikeassa. SM-kilpailuissa aikaisemmin kesällä käytiin ankara kamppailu, jossa Mäki jäi neljänneksi. Edellä olivat Kauko Pekuri,Ilmari Salminen ja Lauri Lehtinen. EM-kisojen jälkeen Mäki juoksi Helsingin olympiastadionilla uransa toisen kympin ja paransi ennätyksensä 30.13,4:ään, voiton kilpailussa vei kultavääpeli Salminen.

Syyskuussa Tampereella järjestettiin uusi ennätyskoe, ja nyt oli tavoitteena puolen tunnin raja. Aivan se ei onnistunut, mutta nut, juostuaan kolmannen kerran 10000 m, Mäki oli ensimmäisen kerran ME-mies. Uusi ennätys kirjattiin numeroin 30.02,0.

Maailman huipulle ja Suomen suureksi olympiatoivoksi Taisto Mäki nousi lopullisesti vuonna 1939. Suomalaiset päättivät kesäkuussa tosissaan käydä Lauri Lehtisen 5000 m:n maailmanennätyksen kimppuun, olihan se jo seitsemän vuotta vanha. Stadionilla käyty juoksu oli kokonaan Taisto Mäen, hän oli kärjessä miltei lähdöstä maaliin, voitti muun joukon 40 metrillä ja teki uuden komean ME.n 14.08,8. Myös Kauko Pekuri alitti Lehtisen ME:n. Väliaikana Mäelle merkittiin myös 3 mailin ME 13.42,4.

Helsingin Olympistadion oli Mäen seuraavankin, vajaa kuukausi myöhemmin syntyneen ME:n näyttämö: 2 mailia 8.53,2. Ennen SM-kilpailuja Mäki kävi kilpailemassa Lontoossa ja Glasgowissa ja paransi molemmissa paikoissa 3 mailin Englannin ennätystä. Kalevan kisoissa hän voitti 10 000 m.

Syyskuun 17. päivän aamuna, ennen 10000 metrin ME-juoksuaan, Mäki verrytteli Käpylässä Alkon kisoissa voittamalla 1500m:n juoksun harjoitusluonteisella ajalla 4.23,0.

Mäen vuosi 1939 oli loistelias: 37 kilpailua, 28 voittoa ja seitsemän toista sijaa, kaksi Suomen mestaruutta. Päämatkoillaan 5000 ja 10 000 m:llä hän ei hävinnyt kertaakaan. Syystäkin hän sai Suomen Urheilulehden kultamitalin vuoden urheiluteosta.

Taisto Mäki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Taisto_M%C3%A4ki

Oulun juhannusjuoksu 1946

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/oulun_juhannusjuoksu_1946_6916.html#media=6920

Taisto Mäki

http://www.yleisurheilu.fi/uutiset/uutispalvelu/taisto-maen-syntymasta-100-vuotta-muistomerkki-julkistetaan-tanaan

Vuoden 1939 parhaat urheilijat

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vuoden_1939_parhaat_urheilijat_5002.html#media=5012

Tunnelmia Helsingin maratonilta

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tunnelmia_helsingin_maratonista_53235.html#media=53243

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Make Uosikkinen – unelma kullasta

Voimistelu kuului Helsingin 1940 toteutumatta jääneiden olympiakisojen odotetuimpiin suomalaislajeihin. Yksi vahvoista ennakkosuosikeista oli Martti ”Make” Uosikkinen. Kohtalo puuttui kuitenkin asiain kulkuun: voimistleijan tie päättyi talvisodan Kollaalle, muutamaa päivää ennen rauhansopimusta.

Martti Uosikkinen oli monipuolinen urhelijalahjakkuus, vaikka 1940-luvun koulu- ja opiskelijapiireissä telinevoimistelu vetikin lopuolta pisimmän korren. Vartaloltaan Make oli lyhyt ja vanttera, joukkuekuvissa hänen paikkansaoli aina viimeisenä rivissä. Urheilumuodon valintaa vaikutti ratkaisevasti pääsy yliopiston voimistelulaitokselle, josta kuopiolaisnuorukainen valmistui voimistelunopettajaksi. Viimeiseksi virkapaikaksi jäi Sortavala.

Makea kiinnosti nuoruusvuosina myös hiihtourheilu, olihan vanhempi veli Eelis voittanut mestaruuksia ja suurkilpailuja yhdistetyssä, jossa pikkuvelikin ylsi SM-mitaleille. Alppilajit tekivät 1930-luvun lopulla tuloaan Suomen ja erikoisesti Kuopioon Puijolle. Uosukkisen veljekset olivat uranuurtajia aikana, jolloin pujotteluakin vielä kutsuttiin ”mtkamäenlaskuksi”.

Suomen nuorten mestaruuden voimistelussa voittaminen 1927 tiesi Uosikkisille pääsyä olympiavalmennettavien joukkoon. Kehitys kulku nopeasti, viimeisissä karsinnoissa Pälkänellä Uosikkinen pesi koko muun joukon. Amsterdamissa hän sai tuntumaa olympiatasolle 19-vuotiaana, mutta pieni epäonnistuminen jätti Maken 23:nnelle tilalle. Rekillä hän oli ollut 16.s.

Olympiavuoden SM-kilpailussa tulokas voitti hypyn ja rekin. Uosikkisesta tuli näin v. 1930 ensimmäisen kerran yleismestari,

Toiselle olympiamatkalleen Martti Uosikkinen lähti kaukaiseen Los Angelesiin v. 1932 osoitettuaan ensin kykynsä kaikissa karsinnoissa ja Oriveden leirillä. Kisoissa ohjelma vietiin läpi viiden miehen joukkuekilpailuna, jossa neljän parhaan suoritukset huomioitiin pisteissä. Telinemitalit ratkaisiin ensi kerran eri kilpailuina. Maken paras teline oli hevonen, mutta eirkoiskilpailuun eikuudes sija vielä riittänyt. Suomi saavutti ensimmäsien joukkuepronssinsa, Make itse oli 15.s.

Vuodesta 1935 Uosikkinen kuului joa maailman parhammistoon. Hän oli Budapestin MM-kisoissa kahdeksas ja oli tietenkin pronssia voimistelleen joukkueen jäsen. Berliinin Dietrich-Eckartin areenalla Make oli noussut jo 12-ottelun viidenneksi. Suomi sai – taas kerran – joukkuepronssia. Saksa ja Sveitsi olivat vielä meikäläisten edellä, mutta Los Angelesin parhaat Italia ja Yhdysvallat pysyivät takana.

Telinekilpailussa Uosikkinen oli lähellä henkilökohtaistakin mitalia lempitelineellään hevosella. Sen voitti Frey, ja Sveitisin Albert Bachmann vei pronssin mahdollisimman niukast eli 0,001 pistettä ennen Makea, jonka voimistelu oli joukkukisassa kärsinyt tuomarien tulkinnoista. Hypyssä Uosikkinen oli kuudes, rekillä seitsemäs, permannolla kahdeksas ja nojapuilla yhdestoista. Saksalais-sveitsiläsien rintaman mursivat vain Ale Saarvala ja tsekki Alois Hudec kultamitalleillaan rekillä ja renkailla.

Vuonna 1938 Uosikkinen oli parhaimmillaan: hän voitti Suomen mestaruudet hyppyä lukuunottamatta kaikissa lajeissa sekä tietenkin yhteiskilpailussa. Maaottelussa Saksaa vastaan hän löi Schwarzmannin ja 1939 Sveitsiä vastaan maailmanmestari Mackin. Puuttui enää vain olympiamenestys, joka silloin tuntui vain ajan kysymykseltä.

Talvisotaan Martti Uosikkinen lähti ensimmäisten joukossa. Maan itsenäisyystaistelu ohitti urheilun. Ainoan mahdollisen tehtävänsä mestari etsi Kollaanjoenn etulinjoilta JR 34:n komppanianpäällikkönä.

Martti Uosikkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Uosikkinen

Sankariluutnantti

http://www.veteraanienperinto.fi/suomi/Kertomukset/sotilas/sotilas/talvisota/sankariluutnantti.htm

Nuoret vänrikit maksoivat raskaimman laskun
http://www.iltalehti.fi/talvisota/2009120410647670_ts.shtml

Sotahistoriaa

http://www.matkaviljanen.fi/sotahistoriaa.htm

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 951-30-8902-9

Hermanni Pihlajamäki – pohjalaisen poliisin pitkä selätys

Los Angelesin olympiakisojen höyhensarjan finaalissa nähtiin yksi painihistorian pisimpiä selätyksiä Hermanni Pihlajamäki piti ruotsalaisen Einar Karssonin hartioita matossa minuutin ennen kuin tuomarit pistivät pelin poikki.

Los Angelesin olympiavuonna oli Hermanni Pihlajamäki muuttanut Nurmosta Vaasaan poliisiksi. Ylikonstaapeli Väinö Valtonen oli hyvä sparraaja ”Hempalle” - parivaljakko kävi yhdessä lenkillä ja veti painiharjoitukset Palosaaren poliisilaitoksen kellarissa. Hermanni Pihlajamäki oli erittäin nopea ja vahva vääntäjä, jonka tavaramerkkinä tunnettiin puolilindeniin yhdistetty kamppi.

Los Angelesin vapaan 61 kg:n sarjassa oppi nurmolaista miehen vientiä ensin Kanadan Rowland. Oppitunti jäi vain kovin lyhyeksi, sillä lonkkaheitto vei Rorowlandin selälleen ennen kahden minuutin täyttymistä. Tanskan Christian Schank pysyi matolla hieman pidempään, mutta kellityi hänkin, käsivarsiväännöllä. USA:n Edgar Nemir pystyi painimaan täyden ajan, mutta hävisi puhtaasti kaikin tuomariäänin – Nemir saikin lopulta hopeaa. Myös Kreikan John Farmakides vältti selkähäviön myllerryksessä, mutta sisukas helleeni oli ottelun päätyttyä aivan puhki.

Vielä oli yksi mies Hermanni Pihlajamäen kultamitalin tiellä. Ruotsin Einar Karlsson oli helisemässä jo pystypainissa. Kun Hermanni Pihlajamäki pääsi päälle niin Karssonia vientiin kuin litran mittaa. Ruotsalainen kellahti selälleen, mutta tuomarit eivät ottelua keskeyttäneet. - No, piretähän se sitte täs, tuumari Pihlajamäki ja liimasi surkeasti sätkivän Karlssonin tiukasti molskiin.

Minuutin selätys vakuutti tuomarit, ja Hermanni Pihlajamäki käsi kohotettiin ylös voiton ja kultamitalin merkiksi. Sukuun oli tullut toinen kultamitali – serkku Kustaa voitti Pariisissa 1924 ja uudestaan neljä vuotta Losin jälkeen Berliinissä.

32-vuotias Hemppa aloitti Berliinissä sarjan 66 kg vakuuttavasti. Belgian Jean Lalemand kääntyi selälleen, britti Arthur Thompson jäi pisteittä ( 3-0), Turkin Sadik Sogauli ja Ranskan Charles Delporte joutuivat tuijottamaan valonheittäjiö Deutschland- Hallen katossa. Mutta sitten sarjan lopullinen voittaja Unkarin Karoly Karati sitoi Pihlajamäen selälleen ja hopeamitalisti Saksan Wolfgang Ehrl mursi Hermannin sillan, joten Los Angelesin kulta vaihtui nyt pronssimitaliksi.

Viimeisen Suomen mestaruutensa Hermanni Pihlajamäki voitti 1937, tuolloin Vaasan Voimaveikkojenn edustajana.

Hermanni Pihlajamäki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Hermanni_Pihlajam%C3%A4ki

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Olavi Elo ja Einari Oksa – pystyasennon ME-taiturit

Einari Oksa

Olavi Elo

Suomi ammuttiin maailmankartalle 1930-luvulla. Einari Oksa ja Olavi Elo tehtailivat maailmanmestaruuksia ja – ennätyksiä kotikisoissa ja merten takana. Vuosi 1930 oli suomalaisen ampumaurheilun läåimurtovuosi. Jo edellisvuonna oli saatu menestyksen esimakua, kun Suomen joukkue voitti MM-kultaa pienoiskiväärin makuuasetokisassa. Tässä kultajoukkueessa oli mukana jo lähes 40-vuotias Einari Oksa, joka seuraavana vuonna pani todella tuulemaan.

Vuoden 1930 MM-ammunnat käytiin Antwerpenissa. Siellä Einari Oksa oli Suomen menestyksellisin ampuja. Hän voitti arvostetun vapaakiväärin 3x40 laukauksen kisan mainiolla tuloksella 1111. Se jäi ME:stä vain kolme pistettä. Lisäksi Oksa voitti vapaakiväärin pystykisan uudella maailmanennätystuloksella 359. Tämä oli ensimmäinen suomalaisampujan tekemä maailmanennätys.

Einari Oksa palkittiin vuonna 1930 Suomen Urheiluliiton kultamitalilla, joka annettiin tunnustuksena lehden valitsemalle vuoden parhaalle suomalaisurheilijalle. Oksan lisäksi Antwerpenin MM-kisoissa henkilökohtaiseen maailmanmestaruuteen ylsivät Kullervo Leskinen ja Sven Oskar Lindgren. Tie Suomen tulevalle hienolle mapumamenestykselle oli avattu.

Ampumaurheilumme ”grand old man” Einari Oksa osallistui MM-ammuntoihin vielä 45-vuotiaana 1937. Silloin hän otti 11:.nnen maailmanmestaruutensa vapaakiväärin makuukisassa. Suurisoissa varmana kilpailijana tunnettu Einari Oksa oli 1030-luvun MM-mittelöissä erinomaisena tukena nuoremmille heidän ottaessaan ensi askeleitaan tässä hermoja kysyvässä rauhallisten miesten lajissa. Suomen ennätystuloksia Einari Oksa paransi kuudesti. Suomen mestaruuksia hän voitti kahdeksan.

Ammunnan vuoden 1937 Helsingin MM-kisojen hahmoksi nousi isäntämään vasta 24-vuotias Olavi Elo. Tämä uusi ampumatähtemme, porilainen liikemies tähtästi kisoista kaksi maailmanmestaruutta maailmanennätystuloksilla.

Vapaakiväärinpystykisassa hän paransi ME-lukemia kahdella pisteellä voitettuaan kisan tuloksella 362. Sotilaskiväärin 3x20 laukauksen kisassa ME-lukemat korjaantuivat neljällä pisteellä, kun Olavi Elo paukutteli 530. Lisäksi Elo saavutti Helsingin kisoissa kaksi hopeaa, yhden pronssin ja yhden neljännen sijan.

Sotien aikana Olavi Elo oli vähällä lopettaa kilpailemisen,mutta veri veti takaisin. Vuoden 1947 Tukholman MM-kisoissa pystyasennon taituri Olavi Elo otti tämän asennon MM-kamppailussa kaksi mitalia: hopeaa vapaakiväärillä ja pronssia sotilaskiväärillä.

Lontoon olympiakisoissa vapaakiväärimitalleista ammuttiin vain yhteistuloksessa. Siinä Olavi Elo sijoittui kuudenneksi.

Uransa huipentuman Olavi Elo koki vuonna 1949 Argentiinassa Buenos Airesin MM-kisoissa. Sieltä porilainen nappasi peräti neljä maailmanmestaruutta. Vapaakiväärin 3x40 laukauksen kisassa käytiin ennen näkemättömän jännittävä kilpailu, jossa kaksi suomalaista kamppaili voitosta loppuun asti. Olavi Elo ja Pauli Janhonen olivat molemmat kovahermoisia suurkisojen kävijöitä. Pystystä molemmat ampuivat ME-tuloksen 364, mutta enemmillä kympeillään Elo sai ennätyksen nimiinsä.

Kun laskettiin yhteen kolmen asennon tulokset, niin sekä Elo että Janhonen saivat tuloksen 1118! Nyt alkoi hillitön kymppien laskeminen ja niita Elolla oli kolme enemmän kuin Janhosella. Näin Elosta tuli vapaakiväärin yhteistuloksen maailmanmestari. Lisäksi Elo voitti Buenos Airesissa MM-kultaa vapaakiväärin ja pienoiskiväärin joukkuekisassa. Vuoden urhelijan valinnassa vuonna 1949 Olavi Elo sijoittui kolmanneksi 10 000 metrin ME-juoksijan Viljo Heinon ja kovan kilpakumppaninsa Pauli Janhosen jälkeen.

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Raul Hellberg – askeettinen PM-pyöräilijä

Suomalaiset ovat eri lajeissa saavuttaneet vuosien saatossa satoja pohjoismaisia mestaruuksia, minkä vuoksi niitä ei yleensä arvosteta. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin pyöräily, koska ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat olleet maailman huippuja niin amatööreinä olympia- ja MM-kisoissa kuin ammattilaisina vaativissa rahakilpailuissa.

Niinpä suomalaiset saivat odottaa ensimmäistä pyöräilyn Pohjoismaiden mestaruutta aina vuoteen 1930, jolloin 29-vuotias Raul Hellberg voitti Kööpenhaminassa 150 km:n maantiepyöräilyn kisojen ennätysajalla 4.21.28,0. Seuraavan kerran PM-pyöräilyt järjestettiin Tukholmassa 1932, ja jälleen Hellberg kruunattiin mestariksi, tällä kertaa 182 km:n matkalla voittoajalla 5.16.13,0.

Tarjolla olisi ollut ollympiamatka Los Angelesiin, mutta Hellberg kielätytyi edustuksesta työkiireisiin vedoten – hän toimi tuolloin urheiluvälinekauppiaana Helsingissä. Jälkikäteen Hellberg piti päätöstä uransa suurimpana virheenä, sillä mahdollisuudet olisivat olleet mitä parhaat. Muun muassa pronssille Los Angelesissa ajanut Ruotsin Bernhard Britz oli hävinnyt lukuisia kertoja Suomen ykköspyöräilijälle.

Raul Hellberg aloitti kilpailu-uransa suhteellisen iäkkäänä, 20-vuotiaana vuonna 1921, jolloin hän sijoittui SM-kilpailujen 30 km:llä hopealle Ilmari Voutelinin jälkeen. Ensimmäiset Suomen mestaruudet hän voitti kaksi vuotta myöhemmin, minkä jälkeen hän oli SM-ratojen suvereeni hallitsija kahdeksan vuoden ajan: yhteensä 24 SM-kultaa 1-120 km:n matkoilla.

Suomen ennätyksiä Hellberg kohenteli niin ikään 24 kertaa. PM-pyöräilyissä hän saavutti mestaruuksiena lisäksi hopean 180 km:llä tanskalaisen Henry Hansenin jälkeen – olympiavoittaja 1928 – Tukholmassa 1927 ja Ruotsin Arne Bergin jälkeen viimeisenä kilpailuvuonnaan 1934.

Amsterdamin olympiakisoissa 1928 Hellberg oli mukana ainoana suomalaispöräilijänä ja sijoittui 168 km:n matkalla kymmenennenksi vajaat yhdeksän minuuttia mitalisijasta jääneenä. Hänen muita kansainvälisiä saavutuksiaan olivat kahdeksa sija Kööpenhaminan MM-kisoissa 1931 ja voitto viiden päivän Oslo-Tukholma-ajossa 1930.

Raul Hellberg osallistui pyöräilyn järjestötoimintaan jo aktiivivuosinaan. Hän kuului SVUL:n pyöräilyjaostoon 1921-25, Suomen Pyöräilyliiton johtokuntaan 1926-43 ja pohjoismaisen pyöräilyliiton hallitukseen 1936-45. Suomen Pyöräilyliiton puheenjohtajana hän toimi 1963-65 ja perustamansa Kaksipyöräisten Käytön Edistämisyhdistyksenpuheenjohtajana 1961-68. Järjetötyön ja liiketoimintansa ohessa hän ehti julkaista Pyöräily-nimisen oppaan 1937. Vuonna 1973 hänet kutsuttiin Suomen Pyöräilyliiton kunnianpuheenjohtajaksi.

Raul Hellberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Raul_Hellberg

Suomalaisten PM-mitalit

http://www.spusaitti.com/tilastot/tilastot/pm_mitalit_vuosikohtaisesti.pdf

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-35

Toivo Reingoldt – suomalainen uintilegenda

Toivo Reingoldt ei ollut pelkästään uimari, vaan hän teki merkittävän pioneerityön myös maamme mäenlaskussa. Kotkassa syntynyt ”TopI” kuten häntä sanottiin, innostui jo poikasen kokeilemaan mäenlaskua, joka 1920-luvulla oli Suomessa lapsen kengissä kuten osittain maastohiihtokin. Kotkassa oli mäki, josta pystyi hyppäämään yli 20 metriä. Siellä Topi vietti nuoruutensa poikavuodet talvisin. Kesäisin hän pääsi parin kuukauden aikana uimaan jollakin tavoin lämpimissä vesissä.

Lahden MM-hiihdoissa 1926 Reingoldt oli mäenlaskussa Suomen edustajana. Norja hallitsi mielin määrin lajia legendaarisen Jacob Tullin Thamsin johdolla. Holmenkollenilla olivat jo pitkät perinteet, kun Suomessa oli Lahden lisäksi vain Helsingissä, Viipurissa ja Kotkassa mäet, jossa voitiin kilpailla.

Suomen mäkikuningas oli vuonna 1926 Yrjö Kivivirta, joka sijoittui viidenneksi MM-mäessä. Topi Reingoldt oli seitsemäs ja jätti yllättäen jälkeensä norjalaisen Harald Holmin. Voittaja Thams hyppäsi 37 ja 38,5 metriä, kun Kivivirta leiskautti 32 ja 33,5. Reingoldt lensi 33 ja 34 metriä, mutta tyylistä hänt sakotettiin. Myös yhdistettyä kilpailua Reingoldt kokeili muutaman kerran.

Uinti tuli Topi Reingolthin päälajiksi, kun hän muutti Viipuriin Lahden MM-kisojen jälkeen. Uintia oli siihen asti Suomessa voinut harrastaa vain kesäkuukausina. Tilanne alkoi vähitellen parantua, kun Helsinkiin valmistui maamme ensimmäinen uimahalli vuonna 1928.

Reingoldt ui Suomen mestariksi rintauinnissa 200 metrin matkalla kaikkiaan kahdeksan kertaa. Pohjolan paras hän oli vuonna 1931. Samoihin aikoihin hän muutti Helsinkiin, jossa oli mahdollista harjoitella ympäri vuoden. Tosin uimahalliin kilpauimarit pääsivät aluksi vain kahdesti viikossa.

Vuonna 1931 Topi Reingoldt nousi paitsi Pohjoismaiden mestariksi myös jo Euroopan parhaaksi ja kaiken lisäksi uinnin ensimmäiseksi maailmanennatysuimariksi. Huhtikuun 26. päivänä 1931 Helsingin uimahallissa järjestettiin suuret kansainväliset kilpailut. Toivo Reingoldt oli loistavassa vireessä. Hän voitti 500 m:n rintauinnin uudella maailmanennätysajalla, joka kesti viisi vuotta. Se oli myös siihen mennessä kaikkien aikojen ensimmäinen ME, jonka suomalainen oli uinut.

Topi Reingoldtin kunto kesti koko kesän, ja sen kruununa hän valtasi ensimmäisenä suomalaisuimarina Euroopan mestaruuden. Matka oli 200 metriä. Topi valmistautui myös Los Angelesin olympiuinteihin vuotta myöhemmin. Hän oli täyttänyt 26 vuotta. Reingoldt voitti alkueränsä, mutta putosi niukasti välierässään. Silloin juhlivat japanilaiset, filippiiniläiset ja amerikkalaiset, jotka olivat nauttineet lämpimistä vesistä ja uimahalleista jo vuosikymmeniä.

Reservin sotamies Toivo Reingoldt joutui talvisotaan ja taisteli helsinkiläisen Ässärykmentin riveissä Hatjalähdelta Viipurinlahdelle. Jatkosodassa reservin alikersantiksi ylennetty Toivo Reingoldt kaatui syyskuun 28. päivänä 1941 Viitanan rajuissa metsätaisteluissa Petroskoin porteilla. Muutaman metrin päässä haavoittui toinen huippu-urheilija Sten Suvio, jolta kranaatin sirpaleet repivät oikeasta kädestä peukalon ja katkaisivat pari muuta sormea.

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-35

Maggie Kalka – melonnan ensimmäinen suomalainen maailmanmestari

Maggie Kalka istuutui kanottiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana ja osoittautui heti tämä lajin taitajaksi. Voitot seurasivat toisiaan ensimmäisestä startista lähtien; valitettavasti vain kilpailutoiminta – myös kansainvälinen – oli vielä vähäistä. Melonta oli mukana olympialaisissa vasta vuonna 1936 Berliinissä. Suomen mestaruudesta alettiin kilpailla v. 1937, ja siitä lähtien vuoteen 1940 saakka naisten mestarin nimi oli aina sama: Maggie Kalka, Drumsö Kanotisteria, Helsinki, Lauttasaari.

Kanotti ja melat Kalkalle valmisti koko hänen uransa ajan oma aviomies, Harry Kalka. Vuonna 1940 Kalka revähdytti käsivartensa niin pahasti, että melonta oli jätettävä. Sitä ennen hän kuitenkin ehti tehdä yhden mainteon, joka säilyy Suomen urheilun historiassa: hän voitti ensimmäisenä suomalaisena melonnan maailmanmestaruuden. Kisat järjestettiin v. 1938 Vaxhomissa Tukholman lähellä, ja naisten 600 m:n kajakkiyksikkö oli ohjelmassa 8. elokuuta. Kilpailusta ei puuttunut vauhtia eikä väriä, sillä sen päätyttyä Suomen joukkue jätti protestin Tsekkoslovakian Pavlisovaa vastaan. Tämä oli melonnut Suomen 25-vuotiaan Kalkan tielle ja näin tullut estäneeksi hänen menoaan.

Suomen protesti meni läpi, ja Kalkasta tuli maailmanmestari. Muilla kilpailumatkoila ei ollut mitään sanomista näiden kahden vauhtiin. Pitää muistaa, että tuohon aikaan ratoja ei ollut vielä merkitty, ja pitemmillä matkoilla peesaaminenkin oli joittakin määrin hyväksyttyä. Maggie Kalkan muita melontasaavutuksia ovat Lauttasaaren ympärimelonnan ylivoimainen voitto v. 1939 ja PM-kilpailujen hopea v.1939.

Miekkailijana uran kohokohta sijoittuu v. 1952 Helsingin olympialaisiin, joissa hän oli naisten floretin alkuerässä 5.s SM:n Maggie voitti kolmesti.

Maggie Kalka

http://fi.wikipedia.org/wiki/Maggie_Kalka

Vuoden 1939 parhaat urheilijat

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/vuoden_1939_parhaat_urheilijat_5002.html#media=5012

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit I 951-31-8904-5

Verne Lesche – koulutyttö, joka luisteli ME:n

Verne Lesche kiertää kunniakierrosta Helsinsingin Pallokentällä 26.helmikuuta 1933. Porilaisten marssi soi ja kansa hurraa lakitta päin. Vasta 15-vuotias koulutyttö Verne Lesche on kukistanut 1500 m:llä Yhdysvaltain mestariluistelijattaren Helen Binan ja tehnyt samalla ME:n 2.49,0. Eikä tässä kaikki: hän on samalla luistellut ensimmäisenä naisena alle kolmen minuutin, ja lisäksi kyseessä on ensimmäinen suomalaisen naisen tekemä ME.

Verne Lesche oli osallistunut luistelukilpailuihin ensimmäisen kerran vasta edellisenä vuonna ja sijoittunut tavallisilla hokkareilla kolmanneksi. Saatuaan kunnon luistimet ja vähän tyyliohjeita hän oli heti vamis suurempiin tekoihin: hän voitti Suomen mestaruuden 13 kertaa v. 1933-49 ja saavutti SM-kisoissa yhteensä 37 matkavoittoa. SE-tuloksia hän luisteli uransa aikana yli 20.

Kansainvälista vauhtia ulkomaanradoilla Verne kokeili ensimmäisen kerran Oslossa epävirallisissa EM-kilpailuissa 1934. Tuloksena oli toinen sija yhteispisteissä ja 1000 m:n ME 1.45,7.

Naisten ensimmäisissä MM-kilpailuissa 1936 Tukholmassa alkoi USA:n Kitty Kleinin, Norjan Laila Schou Nilsenin ja Suomen Verne Leschen kamppailu maailman parhaan luistelijattaren arvosta. Kitty Klein oli yhteispisteissä paras v. 1936, 1000 ja 3000 m:n kilpailut voittanut Lesche toinen. Seuraavana vuonna Davosissa Schou Nielsen voitti kaikki matkat ja oli kiistaton metari, Vernelle ojennettiin nyt pronssi. Schou Nielsen oli paras myös Oslossa 1938, mutta Verne Lesche jäi vähän; kaksi matkavoittoa ja hopeamitali.

Täysosuman vuoro oli Tampereella 1939. Vain 500 m:n voitto lipsahti ulkomaille, Hollannin Glou Donkerille, muilla kolmella matkalla Verne Lesche oli omaa luokkaansa ja voitti maailmanmestaruuden. Ensimmäistä suomalaista naispuolista maailmanmestaria hänestä ei tullut; se arvo oli mennyt edellisenä vuonna meloja Maggie Kalkalle.

Sotien aikana Verne Lesche harrasti enimmäkseen hiihtoa, mutta oli heti rauhan tultua jälleen jäillä. Neuvostoliitossa hän kilpaili ensimmäisenä suomalaisurheilijana v. 1946 Kiovassa. Naisten MM-kisossa Drammenissa v. 1947 hän osoitti nuoremmilleen, että sodanedellinen kunto ja taidot olivat tallella; neljä matkavoittoa ja toinen maailmanmestaruus. Samana vuonna Verne avioitui norjalaisen lehtimiehen Knut Wanbergin kanssa, mutta edusti Suomea vielä kaksissa MM-kisoissa. Mitaleita ei enää tullut, mutta pitkillä matkoilla rva Wanberg oli edelleen kova; hän voitti 5000 m sekä vuoden 1948 että vuoden 1949 MM-kisoissa – jälkimmäisissä matka taittui ME-ajassa 9.26,8. Siinä vauhdissa uupuivat radoille tulleet neuvostoliittolaisetkin, jotka sitten hallitsivatkin pitkään naisten pikaluistelua.

Verne Lesche

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vern%C3%A9_Lesche

Arvokisojen mitalistit

http://www.luisteluliitto.fi/pikaluistelu/tilastot_ja_ennatykset/arvokisamitalistit/arvokisojen_ns_matkamitalit/

Suomalaisten tekemät maailmanennätykset

http://www.luisteluliitto.fi/@Bin/237853/Suomalaisten+tekem%C3%A4t+maailmanenn%C3%A4tykset.pdf

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35