Paavo Nurmi Antverpenissä

Antverpenin olympiakisat olivat selväpiirteisemmin kuin mitkään toiset koko suomalaisten joukkueen menestys. Kukaan yksityinen suomalainen tähti ei niissä häikäissyt samalla tavalla kuin Hannes Tukholmassa ja Nurmi myöhemmin Pariisissa. Vuoden 1920 kisat olivat myös vahvinvaihto: sodan edellinen polvi luovutti manttelinsa nuorille tekijöille, hymyilevä Hannes kapteenina uudelle johtajahahmolle, salaperäiselle vakavamieliselle, luoksepääsemättömälle Paavo Nurmelle.

Paavo Nurmi, 23,maksoi kalliit mutta hyödylliset oppirahat ensimmäisen olympiakilpailunsa aikana, joka kesti tasan 15 minuuttia. Nurmi oli päättänyt voittaa tämän 5000 metrin kilpailun, joka tapahtui elokuun 16 päivänä. Edellispäiväiset koe-erät hän oli ottanut löysästi välittämättä voitosta, jolla ei ollut mitään merkitystä. Nurmi tiesi, että hänen vaarallisin vastustajansa oli ranskalainen Guillemot, niin kuin Hanneksen vastustaja Tukholmassa ranskalainen Bouin. Mutta Paavo Nurmi aliarvioi vastustajansa, hän johti alkumatkan suhteellisen lujaa. 2500 metriä taittui noin 7.11 eli kuutisen sekuntia nopeammin kuin Hannes-Bouin-juoksussa Tukholmassa paremmalla radalla. Muttaa 3000 metrin kohdalla Nurmi oli vertailukilpailun vastaavasta väliajasta enää 2 sekuntia edellä. Hannes oli juuri vastaavalla 500 m:llä siirtynyt ja vinkannut ranskalaiselle ja sanonut suomeksi: ”Mene ohi!” Niin oli tapahtunutkin ja Bouin kiihdyttänyt vauhtia. Sen sijaan Nurmi ei kiinnittänyt riittävää huomiota siihen, että Guillemot seurasi häntä kevyesti. Muut kilpalijat olivat kyllä jääneet. Nurmi jatkoi suhteellisen tasaista ankaraa menoa. Hänen teki mieli päästää ranskalainen johtoon, mutta hän ei voinut. Vauhti hiljeni hitaasti, hiljeni kuitenkin. 4000 metriä tuli täyteen, pari kierrosta enää. Nurmi uusi menetelmänsä virheellisesti, hän tiesi tehneensä tyhmyyden, joita ei enää voinut korjata. Toisaalta hän yritti luottaa onneensa, mutta se vain lisäsi harmin tunnetta, joka nieli voimia. Hänen olisi pitänyt hiljentää neljä-viisi kierrosta ennen maalia. Nyt oli jäljellä viimeinen kierros. Sen aikana Paavo Nurmi taisteli kahta vastaan: toisaaltaei suinkaan ylivoimaista eikä edes aivan tasaväkistä Josph Guillemotia, toisaalta ”omaa tuomariaan”, jota hän ei saanut edes viemeisen kaarteen kriittisimpien sekuntien ajaksi vaikenemaan. Pelko, että ranskalainen menisi ohi, lamautti. Loppusuoran avautuessa Guillemot siirtyikin rinnalle ja meni menojaan. Paavo Nurmen taistelu oli päättynyt. Hän antoi ranskalaisen mennä. Hän vilkaisi taakseen varmituakseen, ettei Ruotsin Backman päässyt yllättämään. Nurmi ohitti maailiviivan 5 sekuntia myöhemmin kuin kymmentuhantisen katsomon juhlima Guillemot ja tunsi olevansa maaillman kehnoin urheilija.

Tämä oli Paavo Nurmen ensimmäinen kilpailu ulkomailla. Hänellä ei ollut vielä nimeä. Lähtiessään tähän kilpailuun hänen harteillaan ei ollut mitään ennakkosuosikin painolastia, suomalaisetkaan eivät asettaneet häneen liikaa toiveita siitä huolimatta, että hän samana kesänä kotimaan kilpailuissa oli osoittanut kehittyneensä hämästyttävästi edellisestä vuodesta, että hän oli kaatanut 3000 metrin Suomen ennätyksen maailmanennätystä lähetelevällä ajalla ja juossut 5000 metriä nopeammin kuin kukaan aikaisemmin Suomen maaperällä. Kansainvälisesti hän oli täysin tuntematon suuruus. Sijoittuessaan toiseksi juoksussa, jota hän oli miltei koko matkan johtanut, hän herätti urheiluasiantuntijoiden ensimmäiset kiinnostukset oraat: Mikä on tämä suomalainen?

Ranskalaisten juhliessa Guillemotia Bouinin kahdeksan vuoden takaisen tappion kostajana Paavo Nurmi tunsi hoitaneensa huonosti Hannes Kolehmainen hänelle ojentaman leiviskän. Monelle suomalaiselle hänen hopeamitalinsa oli liian himmeä, useimmille joka tapauksessa voitollinen saavutus: Paavo itse suorastaaan inhosi sitä.

Onneksi – tai onnettomuudeksi – 10 000 metrin kilpailu oli edessäpäin, koe-erätkin lepopäivän takana. Antverpenissä juostiin kymppi poikkeuksellisesti kisojen loppupuolella eikä alkajaisiksi, kuten yleensä on ollut tapana. Nurmi harjoitteli, murjotti ja nukkui pois harminsa.10 000 metrin koe-eränsä hän juoksi ikään kuin olisi ollut harjoituslenkill, antoi englantilaisen Wilsonin voittaa. Nurmi loi uusia suunnitelmia seuraavana päivänä tapahtuvaa toista todellista yhteenottoa varten. Huomenna hänen olisi voitettava. Huomenna hän juoksisi järkevästi. Huomenna hän voittaisi.

Elokuun 20.s 1920 oli Paavo Nurmen ensimmäinen suuri urheilupäivä. Tuleva juoksijain kuningas teki ensimmäisen suuren juoksunsa, jossa toiset olivat vain välttämätöntä matkaseuraa, jotta kilpailu olisi juoksijoiden välinen eikä vain yhden ihmisen taistelua aikaa vastaaan.

Kahden päivän takainen 5000 metrin kilpailu taustanaan olympiakatsomo odotti näytelmän toista esitystä 10 000 metrin alkaessa. Ruotsalaisen Backmanin, Englannin Wilsonin, Italian Maccarion puolesta ei monikaan ollut halukas lyömään vetoa, Suomalaisen Nurmen uskottiin antavan sankari-Guillemotille vakavimman vastuksen, mutta hänenkään puolesta ei kukaan olisi panut frangejaan likoon. Useimmat läsnäolevat suomalaiset uskoivat kuitenkin Nurmen nyt näyttävän.

Loppunäytöksen alkuvalmistelu, johon kului aikaa pyöreästi puoli tunita, oli katsomon kannalta piinallinen. Mitään suurenmoista ei tapahtunut. Miehet juoksivat pehmoisella radalla kohtalaisen hyvää vauhtia, taittoivat kierroksen toisensa jälkeen. 700 metrin vaiheilla oli kärkijoukossa enää Wilson, Guillemot, Maccario ja Nurmi, joka ei kertaakaan mennyt johtoon, vaan pysytellyt hieman taaempana jälkijoukoissa ja johtanut jonkin aikaa sitä. Nyt hän kuitenkin siirtyi merkillisen helposti etukolmion kantaa, matka taittui häneltä leikittelevän kevyesti.

Miten tämä näytös oikein tulisi ppäättymään? Hengitystahti katsomossa alkoi kiihtyä. Yhdeksännen kilometrin täytyttyä italialaisen voimavarat pettivät, viimeisen alkupuolella myäs Wilsonin. Hänkin jäi. Guillemot johti. Toinen kultamitali kimalteli hänen silmissään, mutta häntä väsytti. Nurmi seurasi hellittämättä, hermostuttavan helposti.

Kello soi. Nurmi tempautui ranskalaisen edelle ja juoksi kaarteen jatkuvasti kiihdyttäen. Guillemot ajatteli ettei hänen olisi pitänyt ollenkaan lähteä tälle matkalle. Takasuoralla hän menetti kokonaan hermonsa, ehkä ne olivat hajonneet jo matkan aikaisemmissa vaiheissa. Hän ryntäsi Nurmen rinnalle, ohi, ksikois viimeiseen kaarteeseen toivonkipina mielessään: kenties toinen sittenkin hellittäisi, jäisi. Mutta Nurmi seruasi miltei kuin vauhtia pidätellen vanavedessä, malttamattoman odottaen vain viimeisen suoran avautumista. Sekunnit tuntuivat matelevan hitaasti. Nurmi näki sisimmässään näytöksen lopun. Häntä miltei hymyilytti. Ranskalainen hänen edellään taisteli uupumista vastaan ja sitä lamaannuttavaa tunnetta, että voittaja tulee takana.

Seuraavat sekunnit olivat olympiastadionin mykistyneimmät. Nuori suomalainen, jonka nimi oli vielä monelle karsomossa istuvalle hämärä, erkani kuin aave kilpaveikoistaan, hermoihinsa sotekutuvasta, tyylinsä rikki repivästä Guillemotista, joka jäi viimeisen sadan metrin matkalla 15 5qi 30 metriä, silminnäkijäin kuvuakset poikkesivat toisistaan. Virallinen aika otettiin vain voittajalle. Olympiastadion ranskalais-belgialainen katsomo oli saanut tainnuttavan iskun vasten kasvojaan. Se oli hiljaa, vaikeni kuin muuri ja vaiensi myös ne muutamat suomalaiset, jotka katsomossa edustivat Suomen kansaa ja joiden riemulla ei ollut rajoja.

Paavo Nurmi oli voittanut. Hän oli ottanut ensimmäisen kuninkaallisen askelen maailman juoksuradoilla. Valokuvaajat ja haastettalijat ryntäsivt taivoittamaan voittajaa. Hänelle itselleen hetk oli niin suurenmoisen vapauttava, että kun neljäntenä perille ehtinyt italialainen Maccario tuli jo säteilivin silmin, vaikkakin käsittämättömin italiankielisin sanoin onnitteli voittajaa. Nurmi hymyili – ilme jota häen myöhemmistä kuvistaan tuskn lainkaan tavoitettavissa. Eikö tämä ollut Suomen urheilun eräs kaikkien suurimpia hetkiä?

Antverpenin helteessä Nurmi sai viettään kultamitalijuoksunsa jälkeen leppopäivän. Kun hän elokuun 22. päivänä ilmestyi murtomaajuoksun lähtoviivalle, yleisön joukosta tuhannet silmäparit suuntutuivat häneen. Joseph Guillemot kuitenkin anasti vielä kerran, viimeisen kerran Nurmelta, yleisön huomion johtamalla juoksijain joukon ulos stadionilta. Parin kilometrin jälkeen hän keskeytti, Nurmi juoksi omia menojaan ja oli noin 6000 metrin kohdalla 75 metriä toisena tulevaa ruotsalaista Backmania edellä. Matkaa oli maaliin vielä 2000 metriä. Miksi Nurmi hiljensi tässä vaiheessa vauhtiaan, sitä hän ei ole kenellekään kertonut. Se että häntä olisi kohdannut jokin fyysinen vaiva, tuntuu vähemmän todennäköiseltä kuin se, ettei hän voinut vastustaa kiusausta näyttää kansalle kahden miehen kamppailua hiilimurskan viimeiselleä kierroksella. Joka tapauksesa hän antoi suoralaisen kilpaveikon Backmanin tavoittaa, menne edelle ja johtaa stadion portista sisälle tullessa. Ehkä se oli vain taktillinen voiton varmistus. Lepotuokio pahimman kilpailijan kuluttaessa viimeiset voimavaransa pitkän välimatkan umpeen kirimistämiseen. ”Nurmi leikki Backmanin kanssa kissaa ja hiirtä”, kertoo Lauri Pihkala mukana olleiden suomalaisten ajatelleen. Nurmi ei ole itse antanut mitään selitystä. Joka tapauksessa hän näytti katsomolle, joka kaksi päivää aikaisemmin oli vaieten juhlinut hänen 10 000 metsin kultamitaliaan, miten todella ylivoimainen juoksi irtautui kanssakilpailijasta ja tuli voittajan maaliin.

Maastojuoksi toi Nurmelle voittajan kultamitalin lisäksi joukkuevoiton kultaa, jonka takuumiehinä olivat Heikki Liimatainen, henkilökohtaisesti pronssia, ja Teudor Koskenniemi, joka eitä elämänsä juoksussa tarvinnut laske enempää kuin kolme vierasta miestä edelleen. Ruotsin Backmanin ja Englannin Wilsonin lisäksi englantilainen Hegarty heittäytyi matkan viimeisellä metrillä Koskenniemen ohite, mutta kuudennella sijaluvulla hän varmisti Suomelle ylivoimaisen murtomaajuoksun voiton ja kirjoitti nimens suomalaisten olympiavoittajien luetteloon.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä.

Ensi kerran oman lipun alla

Antverpenin olympialaiset aloitettiin jo huhtikuussa, varsinaiset kesäkisat tosin vasta elokuun 15. piäivänä. Erilliset, säännönmukaiset talviolympialaiset alkoivat vasta Antverpenin kisojen yhteydessä. Kisojen ohjelmaan sisältyi nimittäin jääkiekkoilu ja kaunoluistelu. Viimeksi mainittuun lajin Suomi saattoi lähettää pätevän edustuksen, Ludovica ja Walter Jakobsson olivat voittaneet maailmanmestaruuden vuosina 1911 ja 1914 ja hopeaa MM-kisoissa kolmena vuotena. Sodan aikana he olivat voineet osallistua vain kotimaisiin kilpailuihin, mutta kuntossa he olivat erinomaisesti säilyttäneet.

Pariluisteluun Antwerpenin jäähallissa osallistui 8. paria, suomalaiset luistelivat areenalle viimeistä edellisenä parina. He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat loistavan vapautuneessa vireessä. Ei merkkiäkään kilpailukuumeesta. Vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Kaikki asiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, esitys ei ollut ainoastaan kilpailun paras, vaan että se ylimalkaan oli parasta mitä siihen saakka oli pariluistelussa koskaan esitetty.

Insinööri ja rouvat Jakobssonit avattua Antverpenin olympiakisojen kultamitalitilin oli Maamme-laulu vähällä jäädä soittamatta. Onneksi Jakonbssonit itse tulivat aikaisemmine tiedustelleeksi opympiaorkesterin kapellimestarilta, oliko hänellä Suomen kansallislaulun nuotteja. Ei ollut, mutta suomalaiset opettivat hyräillen, laulaen ja soittaenkin säveltä kapellimestarille, jan niin kansallishymnimme jotenkin Belgiassa ensi kerran soitettiin. Elokuussa sen sävelet tulivat kajahtamaan neljätosita kertaa suomalaisen voiton kunniaksi.

Kun Antverpenin olympiakisat annettiin belgialaisten hoidettavaksi ja kun kunnon belgialaiset ne ottivat, oli järjestelyaikaa suhteellisen vähän, käytännöllisesti katsoen yksi vuosi. Nykyisin tuskin mikään maa ottaisi vastuulleen olympiakisojen järjestämistä niin lyhyessä ajassa. Moninaisista vaikeuksista huolimatta Antverpen onnistui kisojen toteuttamisessa sangen kunniakkaasti. Tosin kisjoen jälkipuinnissa esitettiin varsin ankaraa arvostelua. Esimerkiksi Lauri Pihkala piti päätöstä kisojen antamista Antverpenille onnettomana. Belgialaisilla ei ollut tarpeellista pätevyyttä tehtävän hoitamiseen. Toiseksi hävinneet keskusvallat eivät saaneet eivätkä voineet ottaa osaa kisoihin. Maailma oli välillä käännetty ylösalasin. Urheilun alalla oli kuitenkin tapahtunut myös jotakin edistystä. Kansainvälinen Yleisurheiluliitto (IAAF) oli perustettu v. 1913 Berliinissa. Järjestön ensimmäinen tehtävä oli yhtenäisten säännösten laatiminen kansainväliselle kilpailutoiminnalle. Sellaisia ei ennestään ollut. Myös virallinen maailmanennätysluettelo tyystin puuttui, ensimmäinen sellainen julkaistiin v. 1914 IAAF:n toimesta. Antverpenin kisojen yleisurheilukilpailut toteutettiin siten virallisten säännösten ja määräysten puitteissa – kuinka oikein ja rikkeettömästi, se on sivuseikka, jota tuskin enää tässä vaiheessa kannattaa tutkia. Sen sijaan esim. painikilpailut jouduttiin edelleen suorittamaan pääasiassa kirjoittamattomien sääntojen väljyydessä, perinteisten tapojen puitteissa.

Kun Antverpenin painiotteluissa syntyi erimielisyyksiä, kansainvälinen jury turvatui ohjeeseen, joka ei ollut erityisen demokraattinen: ”Mitä ylituomari sanoo, se pitää aina paikkansa, Jos hän julistaa jonkun hävinneeksi, niin painija on hävinnyt, vaikka hän olisi vielä pystyssä.

Antverpenin olympiakisoihin Suomi marssin ensimmäisen kerran itsenäisenä kansakuntana. Suomalaisten loistava esiintyminen Tukholmassa oli maailmansodan melskeissä ainakin pohjoismaiden ulkopuolella miltei unohdettu. Useat suomalaiset huippu-urhelijat, Hannes Kolehmainen ja Armas Taipale esimerkiksi, olivat siirtyneet Amerikkaan. Monet pitivät selviönä, että Suomi oli heidät lopullisesti menettänyt. Suomen valmistautuminen Antverpeniin ei ollut mitään kulkemista yli kukkasten. Harkittiin sitäkin, olisiko jäätävä kokonaan pois näistä kisoista, joiden portit eivät olleet avoinna kaikille kansoille: eikö ollut väärin juhlia rauhan ja ystävyyden lippujen alla silloin kuun muutamat kansat saivat urheilla ainoastaan omien rajojensa sisäpuolella – omassa vankileirissään? Sitä paitsi Suomikin oli raihnainen, nälkäinen, puolialaston ja henkisesti sairas. Kun suomalaiset kaikesta huolimatta päättivät ryhtyä valmisteluihin ja lähteä Antverpeniin, oli ratkaisevana tekijänä mahdollisuus esiintyä ensi kerran kansainvälisessä seurassa itsenäisenä kansana ja tahto näyttää, ettei Tukholman menestys ollut suinkaan sattumaa.

Mitä mahdollisuuksia suomalaisilla urheilijoilla näytti olevan vuoden 1920 olympiakisoissa? Mahdollisuudet tuskin tuntuivat yhtä hyviltä kuin 8 vuotta aikaisemmin. Tosin sota ei ollut runnellut yksin Suomen kansaa, muitakin se oli pahoinpidellyt, mutta kisoihin tulisi mukaan sellaisia osanottajamaita, jotka sota oli sivuuttanut suhteellisen hellävaraisesti. Suomalaisten urheilijoiden valmentautuminen oli jäänyt – kuten yleensäkin siihen aikaan – pääasiassa kunkin urheilijan omaksi asiaksi. Ajasta ja eväästä oli huolehdittava itse, jopa valmentautumisohjeista ja ohjelmistakin. Kuitenkin moni tyänantaja myös teki parhaansa tukeakseen olympiamatkaa.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Kisat joita ei koskaan tullut

Ihmiskunnan johtajat menetelivät epäoikeudenmukaisesti monien kansojen ja periaatteessa koko ihmiskunnan nuorisoa kohtaan sytyttäessään ensimmäisen maailmansodan elokuussa 1914. Useita huippu-urhelijoilta tai sellaisiksi aikoivilta riistettiin mahdollisuus kamppailla vuoden 1916 olympiakisoissa. Ne oli myönnetty Berliinin kaupungille, ja saksalaiset ehtivät rakentaa loisteliaan Grunewaldin stadionin, joka ei saanut koskaan olympiastadionin arvonimeä, sillä tämä olympialainen rauhanaatteen areena joutui sotaväen käyttöön ja siten palvelemaan kaikkea muuta kuin rauhanaatetta.

Kuinka monta kultamitalia Hannes Kolehmainen menetti Berliinin kisojen pitämättä jättmisen vuoksi? Kenties kolme.Kolehmainen-Bouin kamppailu olisi saattanut uusiutua. Heidän viimeiseksi yhteenotokseen jäi Tukholman murtomaajuoksu, jossa ranskalainen luovutti. Bouin kaatui ensimmäisessä maailmansodassa. Ranskassa käydessään Hannes Kolehmainen laski seppeleen sisukkaan kilpatoverinsa haudalle.

Berliinin kisat 1916 olisivat olleet Hannes Kolehmaiselle samaa kuin Amsterdam Paavo Nurmelle, mutta Berliini olisi merkinnyt hohtoa monelle muullekin suomalaiselle: Albin Stenroosille, Iso-Armas Taipaleelle ja Julius Saaristolle esimerkiksi. Heidän ohellaan Elmer Nikander ja Ville Kyrönen olisivat voineet venyä voittoihin, ellei jo nuori Jonni Myyräkin. Elmeri Anttila murenteli maailmanennätyksiä 1000 ja 2000 metrin matkoilla juuri kesällä 1916.

Entä painijat Emil Väre, Yrjö Saarela ja Kalle Anttila? Painijoistamme Thure Ahöberg ei koskaan päässyt olympiakullan makuun, vuonna 1916 hän olisi ollut parhaimmillaan, 23-vuotias. Kolmena vuotena peräkkäin vuodesta 1915 lähtien hän oli kevyessä sarjassa Suomen mestari. Hän tuli mestariksi alallaan ja sai yksimielisesti kaikissa painipiireissä tunnustuksen taitoesityksistään. Robert Oksa sanoi, että Thure Ahlbergilla on kunnia olla tyylillisesti Suomen loistokkain painija.

Kansainvälinen urheilutoiminta supistui ensimmäisen maailmansodan vuosina jokseenkin vähäiseksi, maanosien ja maaillman erilaiset mestaruuskilpailut jäivät pitämättä. Mutta kansallisella rintamalla Suomessa urheilutoiminta lisääntyi ja tavoitti harrastajia yhä laajemmalla kansan keskuudessa. Sotaväkilaitos oli jo 1800-luvun lopulla tehokas hiihto- samin kuin muunkin urheiluharrastuksen levittäjä maassamme, mutta erikoisen suuriarvoista muokkaustyötä suoritti 1918 syntynyt suojeluskuntajärjestö. Mitä mieltä tästä järjestöstä muuten ollaankin, sen toimesta järjestettiin vv. 1921-36 58221 hiihtokilpailua, joissa oli osanottajia yhteensä 1 162 012. Lisäksi suojeluskuntajärjestö laajensi Suomen juoksurintamaa ja kohtotti tasoa. Vuonna 1930 meillä oli 3000 metrin juoksussa, jota nimenpmaan sk-järjestön kisoissa harrastettiin, 9 minuutin alittajia 38. Mitä tapahtuisi, jos vastaavanlainen kansaliike saataisiin nykyisin 5000 ja 10 000 metrinjuoksukilpailujen järjestämiseksi joka pitäjässä!

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Hannes Kolehmainen juoksi Suomen maailmankartalle

Hannes Kolehmainen

Suomi tuli Tukholman olympiakisoihin kuin supernova. Jotakin maailmalla tiedettiin odottaa suomalaisten taholta, ainakin enemmän kuin neljä vuotta sitten Lontoossa. Kotimaassa oli toiveiden käyrä kohonnut varsin korkealle. Mutta rohkeimmatkaan eivät uskaltaneet odottaa niin valtavaa läimurtoa kuin millaiseksi Tukholman päivät sitten heinäkuun toisella viikolla 1912 muodostuivat. Suomalaiset juoksijat olivat valmentautuneet erikoisella ponnella näihin sijainniltaan Suomen kannalta ihanteellisiin kisoihin. Helsingistä ja Turusta katsoen lähempänä kuin Savonlinna tai Oulu. Tukholmaan voitiin lähettää suuri joukko urhelijoita, Toiset saattoivat lähteä melkein omalla kustannuksellaan. Suomen joukkueen vahvuus olikin 186. Ruotsi asetti tuleen luonnollisesti huomattavasti enemmän urhelijoita, osanottajien määäräähän ei ollut silloin vielä mitenkään rajoitettu. Myös Englanti ja Norja lähettivät suuremman joukkueen kuin Suomi, joka tässä suhteessa oli neljäntenä, kuten myös kisojen kokonaispistemäärässä.

Hannes Kolehmainen, 23, Tukholman kisojen sankari, ei ollut enää kansainvälisesti tuntematon tekijä. Neljän mailin Englannin mestaruus edelliseltä vuodelta ja voitti Jean Bouinnista Berliinissä olympiakesän alkajaiksiksi 7500 metrillä eivät olleet mitään köykkäsenpölähdyksiä. Bouin oli edellisenä kesänä joussut häikäisevän maailmanennätyksen 10 000 m:llä. Aika oli 1,2 sekuntia alle 31 minuutin, jonka rikkomista silloin pidettiin ihmeellisenä saavutuksena. Bouin oli tunnettu hahmo, ratojen valtias, kokenut juoksija, kouliintunut taktikko. Onnistuisko nuori suomalainen suoksija elämänsä suurimmassa ja loistokkaimmassa voittamaan ranskalaisen? Kisojen kynnyksellä tämä oli kaikkein kiinnostavimpia keskustelun aiheita. Tietysti pohdittiin myös muiden suomalaisten mahdollisuuksia. Elmer Nikander oli tehnyt edellisenä kesänä voitokkaan kilpailumatkan Saksaan ja Unkariin, mutta Julius Saaristo, 20, oli kohonnut uuden lajin mahdollisuuksien mieheksi: valintakilpailuissa toukokuun lopulla hän heitti keihästä paremmalla kädellä 61,45 ja molemmilla yhteensä 195,64 – kumpikin tulos uusi maailmanennätys. Armas Taipale, heitti kiekkoa toiveita herättävästi olympiakatsastuksissa. Tämä oli useimmille asiantuntijoillekin yllätys.

Lauri Pihkala kertoo, että juoksijamme valiot, Hannes ja Tatu Kolehmainen, Stenroos ja Halme ”hartaasti tutkivat Viljami Kolehmainen Amerikasta lähettämiä kirjeitä”. Juoksijamme saivat tällä tavalla ”amerikkalaista” valmennusta. Ilman sitä juoksumme nousu tuskin olisi tapahtunut niin nopeasti ja jaohtanut sellaiseen läpimurtoon kuin vuoden 1912 aikana tapahtui.

Suomalaiset lähtivät Tukholmaan suurin toivein, mutta toisaalta tietäen, että vastassa oli ”koko maailma” ja kaikissa lajeissa kovaa, kokenutta vastavoimaa. Muutakin kuin pelkästään urheilullista merkitystä Tukholman kisoilla oli erikoisesti Suomelle. Kisatapahtumiin huipentumassa olevan olympiadin aikana oli käyty merkillistä taistelua vihreäverkaisen pöydän ympärillä. Tsaari-Venäjä ja Itävalta olivat lähteneet taisteluun Suomen ja Böömin (tsekkien) poistamiseksi olympiakisoista. Niin suomalaisilla kuin tsekkiläisillä oli sihen asti ollut itsenäinen asema olympiakomiteassa. Erikoisesti paroni de Coubert piti kiinni näiden kansojen jatkuvasta koskemattomuudesta olympialaisessa rauhanliikkeessä. Niin pitkälle tsaarivenäläiset ja itävaltalaiset pääsivät, että Böömi ja Suomi,vaikka jäivät kansainvälisen olympiakomitean jäseniksi omine edustajineen velvoitettiin olympialaisten avajaisissa marssimaan hallitsijamaan perässä ilman omaa lippuaan. Mikäli joku maiden urhelija pääsisi palkintopallille, olisi sen kunniaksi salkoon vedettävä Venäjän tai Itävallan lippu, jonka alle kuitenkin sallittaisiin asettaa asianomaisen urhelijan oman maan pienoislippu.

Hannes Kolehmainen kiedottiin Tukholman kisoissa ja niiden jälkeen toinen toistaan häikäisempiin superlatiiveihin. Hän oli ihme, palvottu sankari, joka kohosi huippu-urheilun symboliksi. Hän olikin todella omaa luokkaansa, jonka lähellekään kukaan toooinen ei ylettynyt. Tukhoman kisat kokonaisuudessaan muodustuivat Suomen kansalle yhtenäiseksi juhlaksi, joka kesti heinäkuun kuudennesta päivästä videnteentoista ja jonka loiste ei heivin heikentynyt. Hannes ei ollut ainoa suomalainen voittaja, kultamiltan valloittajia oli kuusi ja mitaleista pääsi osalliseksi kaikkiaan 43 suomalaista, kun myös 19-miehinen voimistelun olympiajoukkue lasketaan mukaan.

Hannes Kolehmaisen suvereeni ylivoima tuli selvästi näkyviin 5000 ja 10000 metrin loppukilpailuissa ja 8000 metrin mustomaajuoksussa, joissa kaikissa hän otti omakseen kultamitalit. Hannes sai näissä kisoissa myös yhden hopeamitalin, joka sopi hieman huonosti hänen arvolleen – missä koitoksessa hän ei jäänyt toiseksi. Hopeamitali tuli murtomaalta joukkuejuoksussa. Hanneksen valtavan ylivoimaisuuden osoittamiseksi oli palautetava mieleen myös alkuerät. Avaijaisten jälkeisenä päivänä taivallettiin ensin 10 000 metrin alkuerät, joista Hannes voitti omansa. Aikaa meni hämmästyttävän runsaasti (33,49), mutta se johtui vauhdin hitaudesta, myöhemmin selvisi että rän miehiä juoksutettiin kierros liikaa.

Kympin loppukilpailu juostiin seuraavan päivänä. Matkan maailmanennätysmies Bouin ei pannut arvovaltaansa vaakalaudalle tällä matkalla, hän oli päättänyt kyniä hymyilevän suomalaisen 5000 metrin juoksussa. Hannes voitti10 000 metrin kultamitalin – ensimmäisen kultamitalinsa – leikittelevän helposti. USA:n Tewanima jäi 45 sekuntia, puolisen ratakierrosta. Pronssimitalin korjasi suomalainen Albin Stenroos. Hannes ei hätyytellyt Bouinin maailmanennätystä, hän tyytyi aikaan 31.20,8, mutta niinpä hänellä olikin tiedossa huomispäivänä – heinäkuun yhdentenätoista – uusi urakka: 5000 metrin alkuerät. Ne sujuivat Hannes Kolemaisen kannalta hienosti. Jean Bouin taittoi tuoreena miehenä oman eräsnä huippuvauhtia, aika 15.06 tuntui lähes kullanhohtoiselta. Hanneksen alkuerä sujui hitaammin (15.38,99 pudottaen siten ehdottoman ennakkosuosikin painon hänen harteiltaan. Hannes selviytyi alkuerästään harjoitteluvauhdilla ja sai säästää voimiaan loppukilpailuun, joka juostiin seuraavana päivänä. Siitä tuli Tukholman olympiakisojen suurin tapaus. Hannes Kolehmainen, jolla oli takanaan kolmelta edelliseltä päivältä 25 000 metriä voitollista ratajuoksua, asettui lähtoviivalle ainoana päämääränään voittaa ankara kiistakumppaninsa Jean Bouin. Tuskin hän muisti että oli ksymyksessä olympiakisat.

Kun laukaus pamahti, Hannes ryntäsi arvelematta johtoon Bouin ja brittiläiset Hutsn ja Scott kannoillaan. Hanneksen juoksu ei ollut tavanomaisen lennokasta, pikemminkin kankeata. ”Minusta näytti hänen yrityksensä toivottomalta”, kertoo Lauri Pihkala, joka pyrki turhaan 800 metrin loppukilpailuun, vaikka olikinn näihin aikoihin Suomen nopein puolimaileri. Tärkeämpää vakanssia hän hoiti harrastuksenaan, lehtimiehen ja tulevan urheilukirjalijan ammattia. Ponhagin käytyä välillä johdossa Hannes siirtyi uudelleen pitämään vauhtia, joka ei ollut päätähuimaavaa: 1500 metriä katkesi ajassa 4.17.

Pihkala kertoo, että ”puolimatkassa, sikäli kuin ennätimme sen arvioida, on aikaa mennyt 7.17. Bouin oli saanut tarpeekseen mukanajuoksemisesta ja kiri johtoon. Mutta hän teki samalla palveluksen Hannekselle antamalla hänelle uuden, pitempiaskelisen tahdin. Sitä paitsi Hannes oli vasta tällöin päässyt hikeen. Kun jäljellä oli vajaa kaksi kierrosta, pyrkii Hannes johtoon, mutta Bouin torjuu yrityksen melkein närkästystä osoittavin elein. Takasuoralla Hannes kiristää, mutta Bouin vastaa vielä voimakkaammin. Käänteessä hän alkaa tehdä kaulaa. Mutta hetken kuluttua näien Hanneksen käänteessä aivan Bouinin olkanppän takana”.

Hurja juoksu huipentuu valtavaan kaksintaisteluun, Hannes siirtyy Bouinin rinnalle, mutta ranskalainen ei hellitä vaan lisää vauhtiaan samassa tahdissa. Kun matkaa on enää 50 metriä jäljellä, tunkee Kolehmainen rintansa väkisin ranskalaisen edelle ja 10 metrin päässä maalista ikään kuin taittuu ja lysähtää – suomalainen leikkaa maalinauhan metrin edellä kilpailijaansa. Huutomyrsky on valtava.

Ajanottajat hämmästyvät, häkeltyvät. Kellot ovat pysähtyneet osoittamaan lukemia, jotka tuntuvat mahdottomilta. Oliko tapahtunut inhimillinen erehdys vai oliko tässä kaikeissa jotakin noituutta pelissä. Hannes Kolehmaisen aika 14.36,6 on puolisen minuuttia virallista maailmanennätystä parempi, Bouin oli saanut yhtä sekunninkymmenystä heikomman tuloksen.

Jo tässä vaiheessa voitiin sanoa, vaikka Hannes Kolehmaiselle oli vielä kolmannes urakastaan suorittamatta, että hän oli juossut Suomen maailmankartalle. 5000 metrin suurjuoksun jälkeen Hannes Kolehmainen sai pitää yhden vapaapäivän, mutta heinäkuun kahdennentenatoista hän oli jälleen Suomen asialla. 3000 metrin joukkuejuoksun koe-erässään hän ei enää tyytynyt vähempään kuin maailmanennätyksen kaatamiseen ( 8.36,9). Sitä huolimatta Suomi karsiutui lajin loppukilpailusta, johon kustakin erästä pääsi voittajajoukkue. Tämä juoksulaji ei tuottanut Hannekselle muuta kuin maalmanennätysmainetta. Mutta toisten suomalaisten sijoittuminen 4:lle ja 6:lle tilalle merkitsi joukkueeme putoamists Rutosin jälkeen toiseksi.

Murtomaalla ei Hannes tahtonut päästä alussa vauhtiin. Hän oli väsynyt ja kangistunut, mitä tietenkään ollut ihme, sillä aikaisempien päivien kilpailut, yhteensä 33 000 metriä, painoivat jaloissa. Kun kaksi kilometriä oli juostu, Hanneksen edellä oli vielä kokonainen joukko kilpailijoita. Bouin johti päättäväisesti ja ilmeisen hyvillään. Suomalainen näytti olevan poissa pelistä. Mutta neljännellä kilometrillä pitkässä vastamäessä Hannes alkoi noukkia kiinni miehen kerrallaan. Saavutettuaan kärkimiehenä juoksevan ruotsalaisen Johanssonin hän kuuli Bouinin keskeyttäneen. Hannes saapui ensimmäiseltä kierroksel 150 metriä seuraavaa edellä. Albib Stenroosille tapahtui matkalla pieni onnettomuus, nilkka nyrjähti. Mutta sisukkaasti hän jatkoi. Hannes voitti miten tahtoi, lähes puolen minuutin erolla Ruotsin Anderssoniin. Stenroos kamppaili rampana kuudenneksi ja näin tuli joukkuekilvalla hopeamitali pelastetuksi. Kolmannen renkaan muodosti Lauri Eskola. Joukkuetulosta ei ratkaistu aikojen vaan sijalukujen perusteella.

Häikäisempää olympiasankaria kuin Hannes Kolehmainen Tukholmassa maailma ei ole monta nähnyt. Hänen rinnalleen kohosi kyllä Pariisin kisoissa Paavo Nurmi ja Helsingin kisoissa Emil Zatopek, mutta siinä se sitten ovatkin.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä 

Arvo Aaltonen – uinnin ensimmäinen mitalimies

Arvo Aaltonen

Elokuussa 1909 Suomessa vieraili tukholmalaisen Daphne-uimaseuran joukkue, joka kilpaili mm. Helsingissä. Ruotsalaistähdet voittivat kaikki lajit, mutta suurimman yllätyksen järjesti 17-vuotias porilainen Arvo Aaltonen, joka sijoittui 200 m:n rintauinnisssa kolmanneksi. Se, että samainen poikanen voitti heti perään Suomen mestaruuden samalla matkalla, ei ollut enää yhtä suuri yllätys, mutta aika 3.08,0 oli – Herman Cederbergin SE jäi vain runsaan sekunnin päähän. Tässäpä meillä kauniisti, tyylikkään rauhallisesti mutta kuitenkin joutuisasti etenevä uimari, kirjoittivat lehdet, ja oikeassa olivat: Aaltonen hallitsi suomalaista rintauintia pitkälle 1920-luvulle saakka.

Arvo Aaltonen suoritti uimamaisterin tutkinnon 1908 – nipin, napin, kerrotaan. Ilmeisen lahjakas hän kuitenkin oli ja pääsi kokeilemaan lahjojaan jo Tukholman olympiakisoihin. Sitä ennen hän voitti 200 m:n SM:n 1911 ja 1912 ja teki olympialaiskarsinnoissa 400 m:n SE:ksi jo kansainvälisen luokan ajan 6.43,1.

Tukholmassa uitiin100m:n mittaisella radalla. Suomessa oli tapana kilpailla 25 m:n radalla. Kun ratoja erottavia köysiä ei vielä käytetty, tottumattoman oli vaikea pysys suunnassa. Tämä saattoi olla siihen, että Arvo Aaltosen tie nousi pystyyn välierissä sekä 200 että 400 m:llä. Kotiin palattuaan hän uin 400 m:n ajan, jolla Tukholmassa olisi tullut neljäs sija.

Läpimurto kansainvälisen huipun suuntaan tapahtui v. 1919 Tukholman kansainvälisissä kisoissa, joissa Aaltonen voitti 200m:n rintauinnin ja sijoittui 100 m:lläkin toiseksi. Pohjoimaisessa uintimaaottelussa Kööpenhaminassa hän otti hopean mielimatkallaan 200 m:llä – edelle ehti vain Ruotsin tähti Håkan Malmrot.

Myös Antwerpenin olympialaisissa uitiin 100 m:n mittaisella radalla. Nytse ei enää haitannut kansainvälistä kokemusta saanutta Aaltosta, vaan hän eteni sekä 400 että 200 m:n rintauinnin finaaliin ilman suurempia vaikeuksia. Ensin on vuorossa pitempi matka.

”Loppukilpailuun pääsi 3 ruotsalaista, 1 suomalainen ja 1 amerikkalainen. Malmrot johti alusta loppuun. Henningin ja Aaltosen välillä oli ankara ottelu. Lopuksi Henning pääsi edelle. Howel ja Cederblom jäivät jälkeen.” Näin lakooninen on paikalla olleen uimahyppääjään Toivo Aron kuvaus 400 m:n rintauinnin finaalista. Uinti oli tuohon aikaan suomalaisesta näkökulmasta pieni laji. Uimahalleja ei ollut eikä uintiin erikosituneita seurojakaan kovin monta.

Yhtä hillittyä oli Aron teksti, kun hän kirjoittaa neljä päivää myöhemmin käydystä 200 m:n rintauinnin loppukilpailusta: ”malmrot lähti heti johtamaan, mutta Aaltonenkaan ei jättäytynyt kauas. Henning oli sairas, mutta ui sisulla. Käännyttäessä toiselle sadalle metrille olivat Henning ja Aaltonen rinnatusten, mutta Aaltosen vauhti alkoi hiljentyä. Amerikkalainen Howell alkoi lopussa päästä vaarallisen lähelle häntä.”

Kotimaassa Arvo Aaltonen jatkoi kilpauraansa lähes lyömättömänä rintauimarina vuoteen 1927 saakka. Hän oli mukana myös Pariisin olympiakisoissa 1924, mutta ei enää selvinnyt loppukilpailuun Viimeisen SE:nsä hän ui v. 1925: 200 m:n rintauinti 2.58,9. Vuonna 1928 Suomen mestari oli viipurilainen Topi Reingoldt. Aaltonen saattoi keskittyä siviilitöihin voitettuaan yhteensä 22 Suomen mestaruutta. Amerikan kultamaa kutsui häntäkin, mutta ei pitänyt omanaan. Aaltonen palasi Kanadasta v. 1937 ja omisti Porissa vesi- ja lämpöjohtoliikkeen.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Jonni Myyrä – keihään keisari

Nelosvoitto keihäänheitossa Antwerpenin olympialaisissa: kuvassa Paavo Jaale, Julius Saaristo, Urho Peltonen ja Jonni Myyrä

Jonni Myyrän ensimmäinen keihäs ei ollut varsinainen urheiluväline, vaan sudentappokeihäs, jota vuosisadan alussa Jonnin kotipitäjässä Savitaipaleella vielä tarvittiin. Urheilusta innostunut roteva nuorukainen heitti ensimmäisen kerran keihästä kilpailuissa vuonna 1910 Luumäellä.

Jonni Myyrä tutustui ihailemaansa Julius Saaristoon ja pääsi osalliseksi hänen opeistaan. Olympialaista ilmapiiriä hän haisteli 20-vuotiaana nourukaisena 1912 Tukholman olympialaisissa. Myyrä sijoittui keihäskisassa kahdeksanneksi vaatimattomalla tuloksella 51,33. Vuonna 1914 alkoi Jonni Myyrän valtakausi keihäänheitossa. Myyrä ylitti sinä vuonna kaksi kertaa Rutosin Eric Lemmiingin maailmanennätyksen 62,34. Ensin Baltian kisoissa Malmössä keihä lensi 63,29, mutta myötätuulen vuoksi sitä ei hyväksytty ennätykseksi. Saman vuoden syksynä keihäs kaarsi hväksyttävissä olosuhteissa komeasti 62,58.

Vuonna 1915 Myyrä heitti ensin syntymäkunnassaan Savitaipaleella 62,80, mutta Lappeenrannassa samana kesänä syntyneessä kaaressa 64,81 oli myötätuulella osuutensa.

Seuraavat vuodet Jonni Myyrä oli monessa toimessa mukana. Hän mm. nousi Savitaipaleen Urheililijoiden puheenjohtajaksi. Myös kunnalliset luottamustoimet työllistivät ahkeraa miestä, ja sisällissotaan hän osallistui pitäjänsä suojeluskunnan riveissä.

Urheilullisesti Myyrä piti itsensä kunnossa, paranteli kättään ja palasi vuonna 1919 kilpakentille entistä ehommassa kunnossa. Tutulla kentällä Savitaipaleella keihäs kaarsi heinäkuussa komeasti 65,55. Tästä heitosta eräs ruotsalaislehti kirjoitti, että Myyrän heitto oli tehyt niin pienellä kentällä, että se oli pompannut kentän päässä kasvaneesta puusta ja saanut näin lisämetrejä.

Jonni Myyrä päätti näyttää ruotsalaisille. Niinpä hän matkustikin Ruotsiin kilpailemaan. Elokuun 25. päivänä Myyrä tempaisi Tukholman olympiastadionilla ruotsalaisten silmien edessä uuden komean maailmanennätyksen 66,10.

Eipä lahden takana kukaan enää puhunut mitään kentällä kasvavista puista. Tämä tulos jäi myös Jonni Myyrän menestyksekkään uran parhaaksi. Silti Myyra ei vuosina 1914-24 hävinnyt yhtää käymäänsä keihäskilpailua.

Antwerpenin olympiakisojen keihäskisassa 1920 Jonni Myyrä oli ehdoton ennakkosuosikki. Juuri ennen kilpailua Myyrä oli lepäilemässä stadionin ruohikolla, kun takaa kuului sihisevä ääni. Tämä ääni tuli amerikkalaisheittäjän lappeeleen maahan tulleesta keihäästä, joka osui Myyrän vasempaan kyynärpäähän. Oli onni onnettomuudessa, ettei keihäs osunut Myyrän heittokäteen. Lääkäri sitoi Myyrän kyynäsrpään, jota särki vietävästi. Savitaipaleen mies oli kuitenkin sitkeää laatua ja ilmestyi heittovuorollaan vauhtiradan päähän. Heitto ei kuitenkaan kulkenut parhaalla mahdollisella tavalla. Yksi 60-metrinen riitti kuitenkin niukasti iltapäivän finaaliin.

Kuuden miehen finaalissa oli mukana neljän suomalaisen lisäksi eestiläinen ja ruotsalainen heittäjä. Urho Peltonen ja Paavo Jaale johtivat kisaa finaalin alkaessa yli 63 metrin heitoillaan.

Lääkityksen avulla Myyrän kipeassa kyynärpäästä saatu kipu pois ja finaalin asteli aivan eri mies kuin aamupäivän karsintaan.

Myyrä kiskaisi viidennellä heitollaan lähes ME-lukemiin ja siirtyi vakuuttavaan johtoon. Tällä 65,78 kantaneella vetäisyllään Myyrä otti kultamitalin johdattaen Suomen uljaaseen nelosvoittoon.

Tosin tiukalle tämä meni, sillä viimeisellään Eestin Klumpers heitti vain puolen sentin päähän neljäntenä olleesta Julius Saaristosta, joka kahdeksan vuotta aiemmin oli ottanut olympiahopeaa ja voittanut kultaa molempien käsien keihäskisassa.

Antwerpenin ikimuistoisen keihäskisan tulokset:

1. Jonni Myyrä Suomi 65,78
2. Urho Peltonen Suomi 63,60
3. Paavo Jaale Suomi 63,09
4. Julius Saaristo 62.39,5
5. Aleksander Klumpers Eesti 62.39
6. Gunnar Lindströn Ruotsi 60,52

Vuoden 1928 olympiakisoista lähtien kukin maa on saanut lähettä yhteen urheilulajin enää vain kolme osanottajaa, joten suomalaisten keihäreiden nelosvoitto jää historian lehdille ainutlaatuisena.

Ennen seuraavia olympiakisoja Pariisissa 1924 Myyrä siirtyi Lahteen sikäläiseen seuraan Lahden Ahkeraan. Neljä vuoden takainen keihäänheiton olympiavoittaja Jonni Myyrä asteli vuonna 1924 Parisin Olympiakisojen keihäsfinaalissa viidenteen heittoonsa. Kultamitalin puolustaja oli ennen tätä heittoaan kisassa toisena, ja 60 metrin raja oli vielä ylittämättä. Ruotsin Gunnar Lindström johti yllättäen heikkotasoista kilpailua tuloksellaa 60,92.

Myyrä oli päättänyt satsata tähän heittoonsa kaikki jäljellä ovat voimansa ja taitonsa. Niinpä hän vei tossunsakin merkitsi juuri siihen kohtaan, josta ristiaskeleet piti aloittaa, jottei vain heitto lipsahtaisia yli.

Vauhdissa olikin aivan eri sähinä kuin edellisillä kierroksilla. Veto luonnistui hyvin vauhtiin ja keihäs lähti kaartamaan mukavassa asennossa. Se lensikin selvästi yli 60 metrin rajan. Jonni Myyrän tuloa oli 62,96 ja se kesti kisan loppuun saakka.

Näin Jonni Muura otti toisen olympiakultansa. Tähän saavutukseen ei kukaan muu suomalainen keihäänheittäjä ole yltänyt.

Pariisin olympiakisojen jälkeen Jonni Myyrä matkusti ensin Japaniin. Sieltä matka jatkui Yhdysvaloihin, mihin Myyrä yllättäen päätti jäädä asumaan. USA:ssa Jonni Myyrä jatkoi kilpailemistaan. Keihäänheiton lisäksi hän pääsi kiekonheitossa aivan ME-lukemiin. Vuonna 1925 Myyrä heitti keihäänsä komeasti yli Lindströmin ME-merkin kiskaisemalla vapansa peräti 68,55. Seuraavana vuonna Myyrä sinkosi kiekonheitossa tuloksen 48,80, kun USA:n Clrence Houserin ME-tulos silloin oli 48,20. Myyrä heitti kuitenkin nämä tulokset epävirallisissa kilpailuissa, joten ME-listoille ei näillä noteerauksilla ollut asiaa.

Jonni Myyrä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jonni_Myyr%C3%A4

Jonni Myyra Wins Another Scandinavian Javelin Gold - Paris 1924 Olympics
http://www.youtube.com/watch?v=J3wmLFcGTYk

Jonni Myyrä
http://willimiehenjaljilla.blogspot.fi/2013/08/savitaipale-jonni-myyra.html

Jonni Myyrä
http://www.yleisurheilu.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-jonni-myyra

Jonni Myyrä
http://www.savitaipale.fi/matka/muistomerkit.php


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Emil Väre – vuosikymmenen painikuningas

Emil Väre

Emil Väre ”Maailman Eemeli” oli rautatieläinen, hänen asemapaikkansa oli 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Pietari. Siellä hän aloitti suomalaisten perustamassa Tarmo-seurassa monipuolisen urheilun harrastuksensa. Hän oli tuttu yleisurheilukentillä ja hiihtoladuilla. Kamppailulaji paini valtasi kuitenkin Emil Väreen omakseen. Painiottelut olivat hänen aikanaan suosittuja ohjelmanumeroita sirkuksessa ja se saattoi vaikuttaa lajivalintaa.

Emil Väre kesrtoi itse 80-vuotispäivänään 28.9.1965 Uuden Suomen haastattelijalle: - Olin kasvuiässä hintelä ja heikko, sillä vielä rippikoulua käydessäni painoin vain 33 kiloa. Kasvoin ja vahvistuin aina 28-vuotiaaksi saakka, olin jonkunlainen myöhäissyntyinen. Paini antoi sen sysäyksen, jolla kasvoin mieheksi. Emil Väre korosti aina raittiutta ja säännöllisiä elämäntapoja. Kuitenkin ruumista on rääkättävä kovalla työllä.

• Painiharjoituksissa ei saa koskaan pelätä selätystä ja varsinkin siltaa on treenattava lujasti. Huippupainija pystyy jopa nukkumaan sillassa, jos siihen on tarvis. Minä en ollut mikään nopea voittaja. Luotin aina kestävyyteeni ja kokemukseeni, jote selätykseni tapahtuivat miltei aina ottelun loppuvaiheilla.

EmilVäreen painisaavutukset olivat mahtavat: maailmanmestaruus Helsingissä 1911, Euroopan mestaruus Budabestissa 1912 ja samana vuonna olympiakultaa Tukholmassa, toisen kerran olympiakultaa 1920 Antwerpenissä. Helsingin MM-kisoissa Väre selätti kaikki seitsemän vastustajaansa. Budabestissa Euroopan mestaruus heltisi kuudella selätyksellä. Tukholman olympiakisoissa painien mitaliottelut pidettiin stadionilla. Kevyessä sarjassa oli peräti 48 osanottajaa, joista Väreen lisäksi Ruotisin kaksikko Gustaf Malmström ja Edvin Matiasson erottuivat muista. Väre jatkoi loisteliasta painiaan ja pani molemmat ruotsalaiset katsomaan taivaankannen sineä. Suomalaisen käsittelyssä Ruotsin toivot tuijottelivat poutapilviä ja aurinkoa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Väre hellitti jopa raskaan työnsä johdosta painia, vaikka lajissa pidettiinkin muutamia kilpailuja. Rauhan tultua hän palasi tosissaan matole, mutta vielä 1919 hän oli keskenkuntoinen. Hän hävisi Norjassa suomalaisten kompastuskivelle Birger Nielsenille niukasti. Samaten EM-kisoissa Ruotsissa Väre joutui tyytymään hopeatilaan Carl Westergrenin jälkeen.

Antwerpenin olympiakellot saivat kuitenkin painimestarin uudelleen kovaan harjoitteluun. Kukaan ei pystynyt häntä vastustamaan ja hänen seuratoverinsa Taavi Tamminen varmisti Suomen kaksoisvoiton. Vuosikymmenen ”Maailman Eemeli” oi kantanut kevyen sarjan kuninkaankruunua kenenkään uhkaamatta hänen valtaistuintaan.

Väreen alkuvuosien painiuralla on sattunut hauskojakin tapauksia. Helsingin Atleettiklubin maaliskuussa 1910 järjestetyissä kilpailussa Väreen ensimmäinen vastustaja oli mattotuomarin suosikki. Väre selätti kolmesti miehen, mutta kolmesti pari kutsuttiin takaisin kilpailumatolle. Väre pani vastustajansa kolmannen kerran selälleen ja piti häntä pinteessä pitkän aikaa, vaikka mattotuomarin pilli soi. Yleisökin sekaantui otteluun ja katsomosta kuului ääni: - Väre, naulaa kaveri mattoon, muuten ne painittavat teitä koko illan ja silloin emme näe lainkaan muita otteluja.

Aktiiviuransa jälkeen Emil Väre teki mittavan päivätyän painin järjestötehtävissä. Hän oli kymmenkunta vuotta Painiliiton hallituksessa sekä toimi kahteen otteeseen Viipurin Voimailijoiden puheenjohtajana. Emil Väre oli painin legenda. Vain kolme muuta suomalaista on kaikki urheilulajit mukaan lukien on kruunattu olympiakullan lisäksi maailman ja Euroopan mestaruuksilla. He ovat Clas Thunberg pikaluistelija, Kaarlo Kangasniemi painonnosto ja Pertti Ukkola paini.

Emil Väre

http://fi.wikipedia.org/wiki/Emil_V%C3%A4re

Emil Väre

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Emil%20V%C3%A4re

Tukholman olympialaiset

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tukholman_olympialaiset_1912_30954.html#media=30959

Viipurin Voimailijat

http://viipurinvoimailijat.sporttisaitti.com/seuran_esittely/vv_n_80-vuotishistoriikki/

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Kaarlo Koskelo – tuntematon kotkalainen olympiavoittaja

Kaarlo Koskelo

Olympialaisissa painikilpailuissa ei vielä 1912 ollut osanottorajoituksia. Höyhensarjassa ( alle 60 kg) on mukana seitsemän suomalaista ja kaikkiaan 38 miestä. Tarvitaan kahdeksan helteistä päivää, ennen kuin mitaliottelijat ovat selvillä. Voittajaksi veikataan Otto Lasasta, mutta toisin käy: 24-vuotias kotkalainen muurari Kaarlo Koskela kellistää miehen toisensa jälkeen ja kohtaa loppuottelussa Saksan Georg Gertstackerin. Saksalainen kestää 18 minuutin ajan Koskelan vääntöjä, mutta sitten hänen on antauduttava. Mies tuntemattomasta on tullut ja vienyt olympialaisen kultamitalin. Lasanen saa pronssimitalin.

Kaarlo Koskelosta ei todellakaan tiedetty edes Suomessa kovin paljon ennen Tukholman kisoja, ei paljon niiden jälkeenkään: hän ei voittanut yhtään Suomen mestaruutta lyhyen uransa aikana ja muutti Yhdysvaltoihin 1910-luvun lopussa. Painimisen Koskelo aloitti v. 1910, mutta ei erityisemmin erottunut muistan niskanvääntäjistä edes vielä olympiavuoden 1912 kevätalvella: toinen sija Kymenlaakson piirin mestaruuskilpailuissa. Olympiakarsinnoissa Porissa toukokuussa hän esitti kuitenkin niin vakuuttavia otteita, että pääsi mukaan Tukholmaan.

Koskelosta on sanottu, että hän paini älykkäästi, oterikkaasti ja nopeasti, hänessä eli todellinen painitaiteilija. Paini hallitsi hänen elämäänsä niin vahvasti, että hän näki siitä untakin, kirjoitti näkemänsä muistiin ja yllätti monesti vastustajansa arvaamattomilla heitoillaan ja puolutusotteillaan.

Tukholman olympiakisojen jälkeen Koskelo paini harvakseltaan; mestaruuskilpailuihin hän osallistui vain tuomarina. Kansalaissotaan Koskelo lienee ottanut osaa punaisten puolella. Sen jälkeenhän muutti maasta Yhdysvaltoihin, jossa hän hankki elantonsa mm. saunanomistajana.

Kaarlo Koskelo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaarlo_Koskelo

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Ville Pörhölä – Röytän Karhu

Ville Pörhölä

Ville Pörhölän nousu kuulantyönnön kansainväliselle huipulle tapahtui ennätysmäisen nopeasti. Vuonna 1919 kimmoisa ja vahva Pörhlä työnsi jo noin puolentoista metrin päähän maailmanennätyksestä pukattuaan 13,90. Samana vuonna hän astui suorittamaan asevelvollisuuttaan, ja hänen esimiehensä huomasivat nuorukaisessa piilleet valtavat lahjat. Keväällä 1920 Villelle järjestettiin Santahaminaan leiri.

Urheiluliitto lähetti Pörhölän leireilemään Oittiin vanhan konkarin, Elemr Niklanderin oppiin yhdessä Antwerpwenin olympiakisoihin valmistautuvien viisiottelijoiden Eero Lehtosen ja keihäänheittäjä Paavo Jaalen kanssa. Ville Pörhölä innosti vielä Niklanderinkin harjoittelemaan tosissaan, mikä lienee olllut liiton taka-ajatuksenakin, kun se lähetti Pörhölän Oittiin.

Antwerpenin kuulakisan ehdoton ennakkosuosikki oli kahdeksan vuoden takainen olympiavoittaja, USA:n Pat McDoanld. Tämä 190-senttinen, lähes 130-kilooinen ja jo 43-vuotias jässikä oli edelleen yli 15 metrin kunnossa. Itse kisassa kolmen kierroksen jälkeen Niklander johti tuloksella 14,15. Ville oli tässä vaiheessa neljäntenä. Välissä oli kaksi amerikkalaista. Tämä nelikko kävi aivan omilla lukemillaan tiukkaa Suomi-USA-ottelua.

Normaalisti kolme viimeistä kierrosta työnnettiin siinä järjestyksessä, että heikoin ensin ja parhaat lopuksi. Yllättäen järjestäjät työnnättivötkin miehet juuri päinvastaisessa järjestyksessä. Tämä sopi Villelle.

Viidennelle työnnöllään Pörhölä siirtyi kilpailun johtoon 14,22 kantaneella kaarellaan. Nyt Suomella oli kaksoisjohto. Viimeisellä kierroksella eivät Niklander ja amerikkalaiset parantaneet. Sittena stui Ville Pörhölä rinkiin. Kultamitali oli jo lähes varma, joten vapautuneesti Ville pukkasi upeasti 14,81. Niklander varmisti Suomen kaksoisvoiton kukistamalla USA:n Harry Liversedgen vain parilla sentillä.

Vile Pörhölä jatkoi kuulantyöntäjän uraansa vuoteen 1925 asti. Hänen parhaaksi tuloksekseen jäi Suomen ennätys 14,87. Ville Pörhölä vietti kuulantyöntäjän uransa jälkeen muutaman luppovuoden, mutta teki yli 30-vuotiaana huimaavan paluun maailman huipulle moukarinheittäjänä.

Vuonna 1930 Ville heitti lajinsa ensimmäisen Suomen ennatyksen 49,15. Vuonna 1931 ylittyi sitten 50 metrin maaginen raja monen monta kertaa. Ville siirsi Suomen ennätyksen lukemiin 53,77, joka jäikin hänen uransa parhaaksi tulokseksi.

Vuoden 1932 Los Angelesin olympiakisoissa Ville Pörhölä näytti taas loistavat kilpailijan lahjansa. Hän kiskaisi ensimmäisellä heitollaan 51,27 kisan johtoon lisäten tähän toisella vielä metrin lisää. Samalla kierroksella Irlannin Pat O`Callaghan nousi vain kuuden sentin päähän Pörhölästä. Pörhölä johti kisaa aivan sen viimeisiin heittoihin asti, mutta sitten rävähti. O`Callaghan kiskaisi viimeisellään hurjien pyrähdysten jälkeen voittoheitoksi 53,92. Ville Pörhölä otti kuitenkin uudessa lempilajissaan hienosti Olympiahopeaa.

Ville Pörhölästä tuli EM-historian ensimmäinen moukarinheiton mestari. Torinosssa 1934 Pörhölä otti maanosamme mestaruuden tuloksella 50,34 voittaen hopeamitalistia yli puolitoista metriä. Ville Pörhölä osallistui vielä 39-vuotiaana uransa neljänsiin olympiakisoihin Berliinissä 1936. Siellä ikämies sai tyytyä moukarikisassa sijalle 11.

Ville Pörhölä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ville_P%C3%B6rh%C3%B6l%C3%A4

Kuula- ja moukarimies Ville Pörhölä
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kuula-_ja_moukarimies_ville_porhola_5880.html#media=5882


Radiohaastattelu Ville Pörhölä
http://www.youtube.com/watch?v=0pjl7ZZ9fYs


Ville Pörhölä
http://www.urheilunhalloffame.fi/hall+of+fame/p/ville+porhola/


Ville Pörhölä
http://www.sul.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-ville-porhola


Ville Pörhölä

http://www.kainuunmuseo.fi/nayttelyt/perusnayttely/tunnettuja-kainuulaisia/urheilu/porhola-ville

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Elmer Niklander – Oitin kanuuna

Elmer Niklander

Elmer Niklander oli Suomen kaikkien aikojen monipuolisin heittolajien taitaja, kiekon olympiavoittaja, kuulan hopeamitalimies, Suomen mestari mös oukarin- ja painonheitossa.

V olympiakisojen yleisurheilukilpailut jatkuivat Tukholman kauniilla olympiastadionilla kuulantyönnön molempien käsien kilpailulla kesäisenä torstaipäivänä. Keskiviikkona oli ratkaistu paremman käden mitalit, jotka kaikki ovat menneet amerikkalaisille. Paras suomalainen oli Elmer Niklander, joka sijoitui neljänneksi. Samat miehet ovat kehässä nytkin.

Alkukilpailujen jälkeen tilanne kärjessä on huipputasainen, sillä kolme parasta miestä on 27 sentin sisällä. Johtoasemaa pitää paremman käden kultamitalimies USA:n Patrick Mc Donald tuloksella 14,92 + 11,85= 26,77, toisena on Elmer Niklander lukemin 14,24+12,43= 26,67 ja kolmantena USA:n Ralp Rose sarjalla 15,23+11,27= 26.50.

Suomen toinen edustaja Paavo Aho on kuudes, mutta hän ei pääse finaalikierroksille, joille kelpuutetaan vain kolme parasta.

Loppukilpailu aloitetaan oikean käden työnnöllä. Ensin Mc Donald parantaa 15.08:aan, mihin Niklader vastaa komealla SE-tuloksella 14,71 – suomalainen on siirtynyt kokonaiskilpailun johtoon tuloksella 27,14. Tilanne on edelleen sama, kun siirrytään ratkaiseviin vasemman käden työntöihin. Vasta nut pääsevät USA:n miehet vauhtiin: Rose parantaa yli metrin, 12,47_ään, Mc Donald 60 senttiä, 12,45:een. Niklader ei pysty enää venymään, jää alkukilpailun tulokseensa ja putoaa pronssille. Suomen ensimmäinen kuulantyönnön olympiamitali on kuitenkin tosiasia.

Suomen Urheilulehti arvio olympianumerossaan kilpailun mm. näin: ”Jos miesten paino otettaisiin huomioon, niin Nikanderin tulos olisi suhteellisesti paras. Vaikka Niklander ei ole pikkumiehiä, niin amerikkalaisten rinnalla hän ei näytä täyskasvaneelta.”

Suomalaisodotukset ovat jälleen korkealla, kun ratkaistaan molempien käsien kiekonheiton olmpiamitalien kohtaloa. Edellisenä päivänä Armas Taipale oli voittanut paremman käden kilpailun, ja Elmer Niklander on sijoittunut neljänneksi. Nikladerin mahdollisuuksia heikentää harjoituksissa loukkaantunut vasen nilkka. Vakuuttavasti Suomen voimakaksikko silti urakkansa hoitaa. Molemmat voittavat lakukilpailuryhmänsä, Taipale tuloksella 44,68+35,35=80.03 ja Niklander sarjalla 40,28+31,77=72,03. Kolmas finaalin selviytyjä oli Ruotsin Emil Magnusson lukemin 40,28+35,07=75,35. Olympiaveternaai Verner Järvinen saa tyytyä kymmenenteen sijaan yhteistuloksella 66,69.

Kolmantena oleva Niklander aikoo tyytyä pronssimitaliin ja jäädä pois loppukilpailusta kovien jalkakipujen vuoksi. Joukkueen johto saa kuitenkin ylipuhutuksi oittilaisen mukaan ja se kannattaa. Niklander parantaa vasemman käden tulostaaan yli kuus metriä, 37,68:aan ja nousee hopealle ohi Magnussonin, vaikka tämäkin kohentaa tulostaan puolitoista metriä. Myös Taipale intoutuu vielä kerran ja tekee ylivoimaiseksi voittosarjaksi 44,68+38,18=82,86. Niklanderin hopeayhteistulos on 77,96 ja ruotsalaisen pronssilukemat 77,37.

Näin Taipaleesta tulee kaksinkertainen hopeamitalisti ja toisissa olympiakisoissaan kilpailevasta Nikladerista kaksinkertainen mitalimies.

VII olympiadin kisojen yleisurheilutapahtumien kolmantena kipailupäivänä Antwerpenissä 1920 , tiistaina, oli vuorossa kuulantyöntö. Suomelta ovat mukana olympiaveteraanit Elmer Niklander ja Armas Taipale sekä nouseva kyky Ville Pörhölä. Kaikissa aikaisemmissa kilpailuissa kultamitali on mennyt USA:n edustajille. Nyt ovat kuitenkin suomalaiset voimamiehet vedosa.

Alkukilpailun jälkeen kärkipaikkaa pitää Niklander tuloksella 14,15, toisena olmpiavoittoa puolustava Patrick McDonald 14,8 ja kolmantena Ville Pörhölä 14,03.

Kiekonheittäjä Taipale ei sivulajissaan onnistu ja jää kymmenneksi tuloksella 12,95. Loppukilpailun ensimmäisellä kierroksella kukaan neljästä finalistista ei pysty parantamaan, mutta toisella kierroksella rävähtää: Pörhölä 14,225, kärkipaikka. Suomella kaksoisjohto. Niklander ja McDonald ei onnistu, mutta toinen yhdysvaltalainen Harry Lieversedge ohittaa maanmiehensä tuloksella 14,145. Viimeisellä kierroksella vapautunut Pörhölä pukkaa komeasti 14,81 ja ottaa Suomen ensimmäisen kuulantyönnön kultamitalin ylivoimaisesti. Niklanderille hopea on hänen kolmas olympiamitalinsa. Amerikkalaisten mahtiasema on lyöty kahden suomalaisen voimin.

Elmer Niklander osallistuu olympiakilpailuun jo seitsemännen kerran. Täysosuma on jäänyt saamatta, mutta nyt on viimeinkin sen vuoro. Elokuun 20. päivä 1920 on sateinen sää ja navakka tuuli Beerschotin stadionilla eivät pidättele Oitin kanuunaa, kun hän parhaallaan paiskaa 44,685 ja kukistaa kultamitalin puolustajan Armas Taipaleen vajaalla puolella metrillä. Tukholman kaksoisvoitto on uusiutunut, mutta osat kärjessä vaihtuneet. Pitkä kilpailu-ura on saanut ansaisemansa kruunauksen.

Elmer Niklanderin kilpailu-ura oli häikäisevä niin saavutuksiltaan kuinpiituudeltaankin. Olympiakisoihin hän osallistui vieä neljännekin kerran, 34-vuotiaana 1924 Pariisissa, missä hän sijoittui kuulassa kuudenneksi ja kiekossa seitsemänneksi. Hän voitti peräti 44 Suomen mestaruutta, niistä kuulan yhteistuloksella 11 ja paremmalla kädellä seitsemän, kiekon yhteistuloksella 11 ja paremmalla kädelää viisi, moukarinheitossa kuusi, painonheitossa kaksi ja antiikin tyylin kiekonheitossa kaksi.

Elmer Niklander

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/elmer_niklander_oitin_kanuuna_4791.html#media=4801

Elmer Niklander

http://www.akiranta.com/70

Elmer Niklander

http://www.urheilunhalloffame.fi/hall+of+fame/n/elmer+niklander/

Elmer Niklander

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/elmer-niklander

Elmer Niklander

http://www.sul.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-elmer-niklander

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Viktor Smeds – nyrkkeilymme isä

Viktor Smeds johti yli 30 vuotta suomalaista nyrkkeilyä isämäisin ottein. Tässä Smeds Ruotsia vastaan vuonna 1929 lähetetyn joukkueen kanssa.

Kunnianimen ”nyrkkeilyme is” on vain eräs arvostus maisteri Viktor Smedsin, sisvistyneen ja monipuolisen urheilumiehen elämäntyölle. Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla syntynyt Smeds ehti elämänsä varrella toimia Suomen Nyrkkeilyliiton puheenjohtajana 33 vuotta sekä osittain samaan aikaan Kansainvälisen Painiliiton presidenttinä 23 vuotta. Helsingin olympiakisojen jälkeen Smedsistä tuli jälkmmäisen ikuinen kunniapresidentti. Nyrkkeilyn puolella hän vaikutti niin ikään kansainvälisen liiton johtokunnassa ja varapuheenjohtajana kuolemaansa saakka. Viktor Smedsin asemaa eivät horjuttaneet edes toisen maailmansodan poliittiset mullitukset.

Varsinaiselta ammatiltaan Smeds oli kiinteistönvälittäjä. Mies ehti olla kuitenkin sitä ennen mm. liikemiehenä Pietarissa, poliisipäällikkönä Loviisassa sekä voimistelun ja venäjänkielen opettajana.

Jo ennen Loviisaan tuloaan Smeds oli ehtinyt osallistumaan Lontoon olympiakisoihin 1908 kuuluen Suomen pronssimitalijoukkueeseen. Opiskeluaikoinaan hän oli harrastanut myös kilpasoutua ja uintia sekä pelannut jalkapalloa perustamansa Torin joukkueessa. Nyrkkeilyyn saatu kosketus Helsingin yliopistossa pidetyillä kursseilla syrjäytti yhdessä painin kanssa kaikki muut.

Smeds oli vähällä olla Suomen ensimmäinen olympiaurhelija nyrkkeilyssä v. 1924. Hän tyytyi lopulta painituomarin tehtäviin. Niitä hän oli hoitanut jo Antwerpenissä 1920, jolloin hän kaiken liikenevän aikansa käytti nyrkkeilykehän tuntumassa.

Suomeen palattuaan Smeds perusti aluksi Helsingin Nyrkkeilyseuran vuonna 1920. Kolme vuotta myöhemmin pidettiin Suomen Nyrkkeilyliiton perustava kokous 23 syyskuuta 1923 – tietenkin Smedsin aloitteesta.

Hän osallistui saman vuoden joulukuussa pidettyihin ensimmäisiin SM-nyrkkeilyihin niiden johtajana, tuomarina, toimitsijana ja kilpailijana voittaens raskaan keskisarjan. Smeds arveli aktiivisten näyttöjen osaltaan jo riittävän, mutta palasi vielä 1925 voimaanaan 40-vuotiaana raskaan sarjan mestaruuden.

Viktor Smeds pystyi luomaan suurelle yleisölle myöhemmin kuvan aikaisemmin meidän oloihimmme liian raakana pidetystä lempiurheilulajistaan. Vähiten ei vaikuttanut hänen oma aina reipas, ystävällinen ja auttavainen olemuksensa. Smeds oli suuri ihminen niin elämässä kuin urheilussakin.

• Nyrkkeilyliiton seurojan yksityisten jäsenten on kuljettava käsi kädessä, puhtain asien ja askeettisen elämän merkeissä. Vaatikoon jokainen itseltään enemmän kuin naapuriltaan yhteisen asian hyväksi, totesi Smeds vuonna 1947. ”Sporting is my life” - oli hänen tunnuslauseensa.

Tuomarina Smedsoli ehdottoman oikeudenmukainen. Jopa niin, että oman liiton jäsenet arvostelivat häntä, kun hän yritti jo vuonna 1926 yhdistää osaltaan Suomen kahtiajakautunutta urheilua. Unelma valtakunnallisesta liitosta ei kuitenkaan toteutunut hänen eläissään mutta arvostusta ”Isä-Smeds” nautti yli liittorajojen.

Amsterdamin olympiakisoissa kunnon maisteri oli paitsi paini- ja nyrkkeilytuomari myös ensimmäisen nyrkkeilyjoukkueemme johtaja. Samat vakanssit odottivat häntä Los Angelesin, Berliinin ja Lontoon kisoissa. Helsingissä 1952 Smeds vaikutti nyrkkeilyn olympiatoimikunnan puheenjohtajana, olihan hän Suomen Olympiakomitean hallituksen jäsen sekä aikaisemmin sen sivutoiminen sihteerikin.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8905-35

Aappo Luomajoki – poikkeuksellinen luonnonlahjakkuus

Juho Ritola, Aappo Luomajoki ja Juho Räihä vuonna 1891

”Nuorena en uupunut missään vauhdissa”, väitti haapvetinen mökinmies Aappo Luomajoki noustuaan Suomen ensimmäiseksi hiihtokuninkaaksi 44-vuotiaana. Luomajoki oli jo ennen kilpahiihtäjän kauttaan paikallinen kuuluisuus. Vaikka hän oli pienehkö mies, oli hän todellinen voimanpesä ja kestävyysihme. Emännän ottonsa aikoihin hänen kerrotaan hakeneen kesällä niittämiään heiniä jäätä pitkin kahden peninkulman päästä vetäen hevoselle tarkoitetulla reellä ja heinähäkillä kaksi kuormaa yhden päivän aikana. Ei ollut Aappo ennättynyt kävelemällä: - Vain minä juoksin. Kukapa sitä kahdeksaa peninkulmaa päivässä ehtii kävelemällä!

Metsästäjänä Aappo oli myös kihlakunnan kuulu. Mies oli jo kauan tunnettu taidoistaan ampua talven aikana metsoja niin paljon kuin niitä parvessaan on. Luomajoen salaisuutena oli raskaslentoisten lintujen väsyttäminen hiihtämällä. Pitäjän lukkari Jäskeläinen kertoi Kaiku-lehdessä: ”Olen omin silmin nähnyt hänet kolmen peninkulman päässä iltasella joulun aikaisena päivänä, kun aamusella oli kotoaan lähtenyt, neljä metsoa selässään.”

Luomajoen poikkkeukselliset kyvyt saattoivat haapavetiset jopa outoihin tuumiin kykyjen alkuperästä. Tuumailuja vahvisti se, että Aapon veli oli kuuluista Hätämaan tietäjä, selvännäkijä ja parantaja, joka tuli laajemmastikin tunnetuksi Pentti Haanpään varhaisteosten voimahahmona. ”Luvattomien menetelmien” käyttöäkö, noituutta vai dopingia? Joku erehtyi kerran jopa kyselemään, että ”miten sinä niitä lintuja niin paljon?”. Sanavalmis Aappo tokaisi, pijä (pyssy) kohalla, niin minnää teen”.

Luomajoki oli myös hiihtäjänä kuuluisuus ennen ensimmäistäkään kilpailua! 44-vuotiaana Luomajoki lähetettiin suorastaan pitäjänsä Haapaveden edustajana ensimmäisiin Oulun hiihtoihin 1889. Melkeinpä yli-ikämiehenä Aappo oli aloittamassa hiihtouraansa. Tunnettu oli Aapon vastaus tuntemattomalle, joka ennen Oulun hiihdon alkua erehtyi kysymään, että aikooko vanha mieskin hiihtää koko matkan? Tähän Aappo: - Ei oo mies vanha vaan lakki.

Kuuluisa haapavetinen kanteleenrakentaja ja -soittaja Pasi Jääskeläinen muisteli pari vuosikymmentä myöhemmin kilpailun jälkeisiä tunnelmia Haapavedellä: - Jännityksellä odotettiin Oulun kilpailusta tietoja merkillisestä Oulun kilpailusta, mihin Luomajoki oli lähtetty paikkakuntaa edustamaan – nuori Ritola oli mennyt omin nokkinsa. Jo ajaa postimies maantiellä. Kuka oli Oulussa ensimmäinen? huudetaan hänelle. - Luomajoki, vastaa postimies. Entä toinen? - Risto-Jussi! Eläköön- huutoihin puhkesi innostus maantiellä ja niin olivat alkaneet Haapaveden hiihtohommat, joissa kuten muuallakin , Luomajoki oli monet vuodet ensimmäinen.

Oulun hiihdoista, jonka matkat vaihtelivat kolmesta viiteen peninkulmaan, tuli Luomajoellle jokatalvinen kilpailu. Kahdesti hän voitti ja kahdesti tuli toiseksi. Toisen kakkossijan hän saavutti 49-vuotiaana! Viimeisissä Oulun hiihdoissaan 51-vuotiaana hän sijoittui yhdeksänneksi.

Luomajoki kilpaili muuallakin, mutta 1890-luvun alussa käynnistyneeseen hiihtokaruselliin hän ei lähtenyt, vaan jätti sen nuoremmille. Kävi hän kuitenkin Helsingissä asti ja voitti kolmen peninkulman matkalla ”Hämeen jättiläistä” Heikki Kuusiniemeä reilut 14 minuuttia.

Luomajoki ei varsinaisesti harjoitellut kilpailuja varten, mitä nyt ystävänsä ja kilpaveljensä Heikki Erkkilän kanssa joskus ”huilasi”. Kymmenien peninkulmien matkat kilpailupaikoillee tehtiin etupäässä suksella, mikä kävi kestävyysharjoittelusta mutta ei ainakaan itse kilpailun kannalta liene ollut parasta verryttelyä. Kunto tuli pääasiassa metsästyksen myötä ja poikkeuksellinen luonnonlahjakkuus hän ilmiselvästi oli.

Harjoitelussaan Luomajoki oli harrastelija, silti palkintojen suhteen häntä voi pitää ammattilaisena. Linnuilla pääasiallisen elantonsa hankkineelle miehelle seitsemän kilpailutalven aikana hankitut palkintorahat, yli puoli tuhatta markaa olivat sievoinen summa. Saipa hän kotipitäjäisiltäänkin vuonna 1892 Oulun hiihtojen jälkeen lahjakellon ja melkoisen rahasumman tunnustukseksi siitä, että Haapaveden mies oli hiihtäjänä ”maailman paras tätä nykyä”.

Aappo Luomajoki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aappo_Luomajoki

Aappo Luomajoki

http://www.kirjastovirma.net/henkilogalleria/Luomajoki_Aappo

Aappo Luomajoki

http://www.kirjastovirma.net/nivala/vaino_vahasarja/1982-01-16

Hirviää hiihtoa Oulussa

http://oulu.ouka.fi/ppm/naakka/elokuu/naakka_lue.htm

Urheilumuseo/ valokuvat

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3393

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Fredrik Wathen – Suomen ensimmäinen maailmanmestari

Fredrik Wathen

Gustaf Estlanderin avaamaa pikaluistelu-uraa seurasi heti toinen helsinkiläisnuorukainen, joka ylsi peräti maailmanmestaruuteen, ensimmäisenä Suomessa.

Pikaluistelun yhdeksännet MM-kilpailut järjestettiin pohjoismaisten hiihtokisojen yhteydessä Ruotsin pääkaupungin Tukholman Brunsvikenin rannalla. Osanottajia oli mukana 26, jotka edustivat Hollantia, Norjaa, Ruotsia ja Suomea. Suurimapana ennakkosuosikkina pidettiin tuoretta Euroopan mestaria Rudolf Gundersenia. Säännöt oli samat kuin aiemmissakin MM-kisoissa: maailmamestaruuteen tarvittiin vähintään kolme matkavoittoa, muutan mestaruutta ei jaettu lainkaan.

Lauantaina alkavia kilpailuja hattasi tuulinen ja leuto sää, joka tekee jään pehmeäksi, joten huippuaikoihin ei pysty kukaan. Avausmatkan voittaa yllättäen 22-vuotias helsinkiläien Fredrik Wathen, vaikka aika ei ole kuin 54,o. Temperamenttista suomalaista kehnot olos pikamatkalla kuitenkin haittaavat vähemmän kuin pahimpia kilpakumppaneita. Puolella peninkulmalla ykkässijan ottaa Norjan Gudersen vaatimattomalla ajalla 9.56,8 Wathenin sijoittuessa kolmanneksi.

Sunnuntain avauskilpailussa 1500 m:llä Wathen luistelee voittoajaksi 2.43,4 ja kukistaa Gundersenin runsaalla sekunnilla – maailmanmestaruus jääpäätöslajin varaan. Peninkulman matkalla Suomen ja Norjan miehet ovat samassa parissa, joten jännitys ennen lähtöä on huipussaan. Wathen ei kuitenkaan anna mitään mahdolllisuuksia Gundersenille, vaan kukistaa tämän runsaalla puolella minuutilla, voittaa koko kilpailun ajalla 20.13,2 ja samalla kolmen voiton ansiosta Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden.

Jääkenttien kiitäjät

http://luisteluliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/5f66905a9dc5e6f1db33251e5d30ea4b/1389666648/application/pdf/1238348/2501_luistelu_taitto_naytto.pdf

Gustaf Estlander – Suomen ensimmäinen Euroopan mestari

Gustaf Estlander

Pikaluistelussa saatiin ensimmäinen kansainvälinen suurvoitto jo 1898; helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Gustaf Estlanderista kruunattiin Suomen urheiluhistoria ensimmäinen Euroopan mestari.

Suomalainen kilpaurheilu alkoi hankkia ensimmäisiä kansainvälisiä kosketuksiaan 1890-luvun alussa, ensin yleisurheilussa ja hiihdossa sekä vuosikymmenen puolivälissä myös pikaluistelussa. Helsinki sai järjestettäväkseen pikaluistelun kuudennet Euroopan mestaruuskilpailut, jotka olivat samalla ensimmäiset urheilun arvokisat Suomen maaperällä, tosin veden päällä, Pohjoissataman jäällä.

Sankka lumipyry perjantaina panee järjestäjät kovalla koetukselle, mutta kovalla työllä 500 m:n rata saadaan lauantaiksi siedettävään kuntoon; viime hetkeksi aiottua jäädytystä ei kuitenkaan ehditä tehdä aikapulan vuoksi. Mukaan ilmoittautuu yhdeksän kilpailijaa, kuusi suomalaista ja kaksi venäläistä ja ennakkosuosikki Alfred Naess, vuoden 1895 Euroopan mestari.

Suomen toivona pidetään 21-vuotiasta arkkitehtiopiskelijaa Gustaf Estlanderia, joka oli ehtinyt hankkia kansainvälistä kokemusta jo MM-kilpailuissa Pietarissa 1896 ja Davosissa 1898 sekä EM-sadalla Amsterdamissa 1897. Estlander ei petäkään odotuksia vaan on kotikentällään suorastaan ylivoimainen. Launtaina klo 14.15 alkavissa kilpailussa hän voittaa 500 metriä SE-tuloksella 49,2 ja vähän myöhemmin 5000 metriä ajalla 9.28,8. Eikä tahti muutu miksikään sunnuntai-iltapäivänäkän 1500 m:n ykkössija SE-ajalla 2.36,8 ja 10000 m:n voitto SE-lukemin 19.21,4. Näin Gustaf Estlanderista kruunataan ensimmäinen suomalainen Euroopan mestari neljällä matkavoitollaan.

Suomen Urheilulehti kirjoittaa historiallisessa ensimmäisessä numerossaan 1.4.1898 tapahtumasta mm. tähän tapaan: ” Niinkuin ylempänä olevista numeroista näkyy, voitti herra G. Estlander, jonka ”urheilun jumala jo nuorena valitsi yhdeksi lipunkantajakseen” - kuten muuan täkäläinen sanomalehti sattuvasti kyllä lausuu – näissä kilpailuissa vuodeksi eteenpäin Euroopan mestarin arvonimen. Eikä syyttä, sillä hän voitti Wnäjän t.n. Etevimmän pikaluistelijan Nic. Krjukoffin ja Alfr. Naessin, joka on Norjan parhaimpia luistelijoita (Euroopan mestari 1895). Sen lisäksi hän voitti, paitsi 5000 m matkalla, loistavasti kaikki entiset suomalaiset rekordit. Muuten on hänen sympaattinen esiintymisensä, hänen sulavat, kauniit liikkeensä, aistikas, huolellinen pukunta – hänen koko apparitsiooninsa – kaikin puolin omansa tekemään hänet siksi yleisön lemmikiksi, jona hän jo kauan on ollut”.

Paitsi, että Gustaf Estlander oli ensimmäinen suomalainen Euroopan mestari, hän oli myös ensimmäinen suomalainen urheilija, joka osallistui virallisiin maailmanmestaruukilpailuihin. Omilla varoillaan hän matkusti 19-vuotiaana Pietariin 1896 tunnustelemaan luistinratojen kainsainvälistä ilmapiiriä, eikä hän huonisti menestnytkään: kolmella pisimmällä matkalla toinen sija hollantilaisen maailmanmestarin Jaap Edenin jälkeen ja kolmas sija 500 metrillä.

Vuoden 1897 MM-kilpailut pidettiin Kanadan Montrealissa, joka nuorelle opiskelijalle sijaitsi liian kaukana. Sen sijaan Amsterdamin EM-kisoihin Estlander osallistui hyvällä menestyksellä; hän sijoittui kaikilla matkoilla toiseksi mestaruuden voittaneen saksalaisen Julius Seylerin jälkeen.

Kaksi viikkoa ennen Helsingin EM-kilpailuja Estlander kilpaili MM-jäällä Davosissa, missä hän sijoittui 500, 1500 ja 10 000 metrillä kolmanneksi sekä 5000 metrillä viidenneksi. Samalla paikkakunnalla järjestettiin vuotta myöhemmin EM-kilpailut, jotka jäivät Estlanderin luistelijauran viimeisiksi. Euroopan mestaruuttaan hän ei pystynyt uusimaan, mutta sijoittui silti mainiosti 1500 ja 5000 metrin matkoilaa toiseksi norjalaisen maailmanmestarin Peder Östlundn jälkeen sekä 500 ja 10000 metrillä kolmanneksi.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit ISBN 951-30-8903-7