Kurt Wires ja Yrjö Hietanen – Helsingin kultamelat

Kurt Wires ja Yrjö Hietanen, 10 000 m:n kajakkikaksikon suomalaiset olympiavoittajat palkintokorokkeella Helsingin olympialaisissa.

Suomen armeijan päämaja oli jatkosodan kiivaana riehuessa antanut käskyn 5. Divisioonan sissiosastolle lähteä tuhoamaan venäläisen divisioona esikunta. Sissiosasto oli vahvistettu tehtävää varten lähes kahden komppanian verran. Kartta-aliupseeri Kurt Wires tutki tarkoin karttaa. Hän oli tunnettu erinomaisena suunnistajana myös olosuhteissa, jossa ei virheisiin ollut varaa. Wires oli ollut myös melonnan olympiaehdokas Helsingin 1940 olympiakisoihin.

Sissiosasto ylitti linjat, mutta saapuessaan vihollisen puolelle suomalaiset huomasivat yllätyksen myöhästyneen. Hyökkäys oli jo alkanut. Kurt Wires haavoittui jo taistelun alkuhetkillä. Vihollisen ampuma luoti osui oikeaan silmään ja tuli takaraivosta ulos. Vaikeasti haavoittuneena hän pääsi takaisin omille linjoille taitavien sotilaslääkäreiden hoitoon. Wires menetti oikean silmänsä näkökyvyn miltei kokonaan. Lisäksi jäi päänsärky, joka oli vaikea varsinkin fyysisissä rasituksissa.

Kun Wires ei milloinkaan valittanut, mutta kaikki uskoivat, että hänen urheilu-uransa ainakin huipulla oli päättynyt. Kuitenkin hän 25 prosentin sotainvalidina jatkoi urheilua. Hän suunnisti sodan jälkeen HIFK:n joukkueessa ja viestinviejänä Suomen suunnistusmestaruudet.

Melonta oli kuitenkin Kurt Wireksen päälaji, ja siinä hän tähtäsi Lontoon 1948 olympialaisiin. Hän käynnisti hirmuisen harjoittelun. Siihen kuului myös talvisunnuntaisin 100 kilometrin hiihto ja arkisin juoksua, voimistelua sekä voimannostoa.

Lontoossa Thamesjoen aalloilla Wires oli valmis taistelemaan 10 000 metrin melonnan mitaleista. Dramaattinen kilpailu käytiin väliaikalähdöllä. Suomalaisten huoltoporras totesi Wireksen johtavan 8000 m:n kohdalla. Hänen fyysiset voimansa alkoivat sen jälkeen ehtyä, ja Ruotsin melontaratojen paavonurmi, Gerd Fredriksson meloi johtoon.

Viimeinen kilometri oli Wirekselle todellinen tuskien taival. Täysin sumussa hän ylitti maalilinjan, menetti tajuntasna ja vaipui joen uumeniin. Järjestäjien valppauden ansiosta hänet ongittiin nopeasti vedestä. Elvyttely kesti tunnin, ennen kuin Wires avasti silmänsä.

• Kuinka kävi? olivat hänen ensimmäiset sanansa. - Voitit upeasti hopeamitalin, valmentaja sanoi. - Vielä tulee minunkin päiväni, tähtäsin vain kultamitaliin, hieman toisissa maailmoissa oleva Kurt Wires tuumi.

Kurt Wires piti Lontoon olympiakisojen jälkeen kolmen vuoden kilpailutauon. Kunnostaan hän silti huolehti säännöllisesti. Helsingin olympiakisat 1952 sai ”vanhan miehen”, kuten hän itseään luonnehti, palaamaan lajinsa kilpailualtaille.

Suomeen oli tällä välillä noussut melonnassa uusia kykyjä kuten 21-vuotias Thorvald Strömberg ja 24-vuotias Yrjö Hietanen. Kuhunkin olympiakisojen melonnan kilpailuluokkaan sai ottaa osaa vain yhden kanootin miehistö kustakin maasta. Lauttasaaren ympärimelonta kesäkuussa oli tärkein karsinta. Strömberg voitti ja valittiin yksikkölajiin. Wires oli toinen ja Hietanen kolmas. Päävalmentaja Olavi Ranta rakensi heistä kaksikon, mutta vain karsintoihin. Suomen Ture Axelsson/Nils Björklöf oli voittanut Lontoon olympiakisoissa kaksi pronssimitalia. Pari tähtäsi nyt vain 1000 metrille. Wires/Hietanen vei kevyesti 10 000 metrin voiton ja seuraavana päivänä he löivät ”lontoolaiset” parilla metrillä 1000 m:n karsinnassa. Edustustehtävät oli siten jaettu.

Karsinnan jälkeen Wires/Hietanen aloitti viimeistelyn, jossa ajoittain jarrun toimi päävalmentaja Olavi Ranta. Hän piti parin harjoittelua liiankin hurjana, sillä Suomenlahden aallokoissa ja ulapalla melottiin kymmeniä kilometrejä päivittäin.

Melonnan 10000 metrillä ei ollut alkueriä, vaan parikymmentä kanoottia starttasi yhtäaikaa. - Lähtö oli minun ensimmäisiä kansainvälisiä kilpailujani, mutta luotin Kurren kokemukseen kovista kisoista. Yhteispelimme sujui nuottien mukaan. Ruotsin vaarallinen pari Gunnar Åkerlund/Hans Wetterström seurasi meitä kuin hai laivaa.

Viimeisen kilometrin autessa Ruotsin kaksikko oli aivan tuntumassa, mutta muut olivat jo jääneet jonkin verran. Maaliin oli enää matkaa satasen metriä, kun Kurre huusi: - Nyt täysillä! Ruotsalaiset jäivät sentti sentiltä ja maalissa oli aikaeroa o,4 sekuntia ja Suomi meloi kultaa.

Wires/Hietanen lepo jäi lyhyeksi. 10 000 metrin jälkeen heti seuraavana aamuna olivat 1000 m:n alkuerät ja neljän tunnin kuluttua finaali. Hieman kankeina kovasta peninkulmasta suomaliset meloivat alkuerässään kolmanneksi varmistaen näin finaalipaikkansa. Muilla mailla oli kokonaan uusi miehistö melomassa loppukilpailua. Ruotsia edusti Lars Glasset/Ingemar Hedberg, joka oli kulkenut voitosta voittoon kansianvälisissä kisoissa.

Finaali oli erittäin kova ja tasaväkinen: vajaan sekunnin sisällä neljä venettä ylitti maalilinjan. Suomi ja Ruotsi saivat saman ajana, mutta maalikameran kuva ratkaisi Suomelle kultamitalin. Itävalta jäi 0,4 ja Saksa 0,7 sekuntia. Kurt Wire ja Yrjö Hietanen palkittiin Helsingin olympiakisojen parhaina suomalaisurhelijoian kaikki lajit mukaan lukien.

Kurt Wires

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kurt_Wires

http://www.hs.fi/muistot/a1364356776537

http://areena.yle.fi/radio/1573934

http://arenan.yle.fi/radio/1564901

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/paikka/Taivalkari

Yrjö Hietanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Hietanen

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Yrj%C3%B6%20Hietanen

http://www.hs.fi/muistot/a1364358558447

http://merimelojat.sporttisaitti.com/?x118281=174018

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Sylvi Saimo – Evakon revanssi

Sylvi Saimo voitti olympiakultaa ja valittiin myöhemmin kolme kertaa kansanedustajaksi.

Sylvi Saimon melontauran alku on monien yhteensattumien summa. Sortavalan maalaiskunnasta Kuokkaniemen kylästä Hämeenlinnaan evakoksi lähtenyt tuleva olympiavoittaja astui kanoottiinkin ensi kerran vasta 32-vuotiaana. Toki urheila hän oli harrastanut ikänsä.

Varavankilassa vartijana työskennellyt Sylvi haki uusia harrastuksia ja sellainen löytyikin. Vapunaattona hän osallistui melontaretkelle, jossa Sylvi Saimon melojalahjat ensimmäisen kerran havaittiin.

Muutamien voitollisten kotimaankilpailujen jälkeen 1947 Sylvi Saimo oli jo voittamassa pohjoismaista mestaruutta kaksikossa Aune Janssonin parina ja vuotta myöhemmin vei karsintavoitto ja Lontoon olympiakisoihin.

• Aloittelijan täytyy käydä katsomaasa yhdet suuret kilpailut, hankkimassa kokemusta. Olin minä sentään kuudes, mutta haaveet paremmasta sijoituksesta menivät turhaan hermoiluun. Siihen saakka kukaan ei vielä ymmärtänyt antaa henkistä tukea. Käytiin vaan taputtelemassa selkään ja kehotettiin antamaan kaikki mahdollinen Suomen puolesta.

Lontoon ja Helsingin välisen olympiadin Sylvi Saimon kulki etujoukoissa suomalaisen naisurheilun arvostuksen nostamisen puolesta. Vähältä piti, ettei hän kiukkuspäissään jättänyt koko melontaa.

• Minä vain meloin kotoisilla vesillä ja tein töitä näännyksiin asti, kun miesmelojat harjoittelivat yhdessä Vuokatilla. Siihen aikaan meitä naisia ei todellakaan arvostettu. Käännekohta oli kesä 1950, jolloin Ruoveden Kannottipurjehtijoihin liittynyt Sylvi rikkoi Ruovedellä Lontoossa olympiakultaa voittaneen tanskalaisen Karen Hoffin vuoden vanhan ”rekordin”.
• Sen jälkeen herroja pyöri ympärillä kuin ampiaisia. Tarjosivat heti paikkaa Kööpenhaminassa järjestettäviin MM-kisoihin, mutta minähän käänsin kanootin ja porhalsin takaisin järvelle. Ajattelin sillä hetkellä, että pitäkää kilpailunne. Lähettäkää enemmän miehiä.

Sylvi Saimon pää saatiin kuitenkin käännetyksi. Kööpenhaminassa hän meloi kultaa yksikössä ja kiskoi vielä Greta Grönholminkinn mestariksi kakkosissa.

Helsingin olympiavuosi oli sikäli poikkeuksellinen Sylvi Saimon uralla, että silloin hän innostui ensimmäisen kerran lajiharjoittelustakin, 37-vuotiaana.

• Korvani olivat todellakin jo höröllään harjoittelun suuntaankin. Talvella oltiin yhdessä hiihtoleirillä ja keväällä haettiin avovettä Oslosta. Sain kuitenkin alkukesästä Solvallan leirillä pyöräiljöiltä angiinan ja koko homma oli mennä pipariksi.

Tauti kutien hellitti ennen varsinaisia kilpailuja, voimat palasivat ja kunto terästyi päivä päivältä.

• Naisten melonta oli ohjelmassa maanantaina, ja perjantaina kävimme Greta Grönholmin kanssa oman karsintamme edustuspaikasta. Sanoin hänelle jo aamullla, että nyt kyllä jäät. Finaalissa melon minä.

Ja niin myös kävi. Sylvi Saimo Suomesta selvitti maanantain alkukilpailuista tiensä illan finaaliin.

• Minun elämässäni ei ole ollut sen pidempää päivää. Vierumäen pitkällä urheiluohjaajakurssilla lehtorina ollut Lasse Vepsäläinen sai kuitenkin onneksi laukaistua jännitykseni puheillaan. Se oli jo henkistä valmennusta. Kilpailussa uhkuin sellaista henkistä voimaa, etten koskaan ennen, Sylvi Saimo kiittelee.

Henkistä voimaa antoi myös tietoisuus siitä, että vierellä meloi neuvostoliittolainen nainen. Kaksi sotaa hävinneellä puolella nähnyt Sylvi saimo päätti siinä tilanteesssa, että ”ainakin sinut voitan”.

• Revanssihenki oli kova. Karjalasta potkut saaneella ja sodat hävinnellä naisella.

Neuvostoliiton Nina Savina sai tyytyä Helsingissä olympiapronssiin. Hopea voitti itävaltalainen Gertrude Liebhart ja voittaja oli Sylvi Saimo Lievestuoreelta, Suomesta ja totuuden nimessä myös Karjalasta. Sylvi meloi voittonsa maalaiskuntaa, rajan taakse jääneelle Kuokkaniemen kylälle.

• Kuka voisi sen voitonhetken tunteen selittää. Siinä minä vain seisoin kaikkeni Suomen puolesta antaneena korkeimmalla palkintopallilla, siniristin liehumista katsellen ja Maammelaulua kyynelet silmissä kuunnellen,

Sylvi Saimo kuuluu niiden suomalaisten huippu-urhelijoiden joukkoon, jotka ovat niittäneet aktiiviuransa jälkeen mainetta myös yhteiskunnallisella estradilla. Hänet valittiin kolmannella yrittämällä eduskuntaan 1966, ja kansanedustajan ura kesti kaikkiaan kolme kautta aina vuoteen 1979.

Sylvi Saimo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sylvi_Saimo

Muistokirjoitus

http://www.hs.fi/muistot/a1364358360269

Sylvi Saimolla oli karhun kädenpuristus

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sylvi_saimolla_oli_karhun_kadenpuristus_30189.html#media=30190

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Kelpo Gröndahl – Reposaaren vanhva kalastaja

Sotavuodet eivät katkaisseet Kelpo Gröndahlin painiharrastusta ( kuvassa keskellå). Asemasotavaihe salli kilpailemisen mm. Tukholmassa 1943, jonne Gröndahl lähti yhtenä joukkueesta

Satamatyömies Selim Gröndahlin pojalle Kelpolle TUL:n seura oli itsestään selvyys. Painia harrastaneen isä-Selimin edustama Reposaaren Kisa lopetettiin, kun sen katsottiin olevan liian punainen. Kisan tuhkasta nousi 1933 Reposaaren Kunto, ja tuollooin paini ilmaisi vavhvaksi kehittyneen Gröndahlin mukaansa.

Kului 13 vuotta, kunnes Kelpo kehittyi kypsäksi voittamaan Suomen mestaruuden. Välirauhan aikana asevelvollisuutensa suorittanut reposaarelainen palveli jatkosodassa Karhumäessä. Siellä oli asemasodan aikana tilaisuus harjoitteluun. Tuberkuloosi jarrutti hieman kehitystä – kaularauhaset joutuivat irurgin veitsen kohteeksi- mutta hammasta purren Pohjanlahden kalastaja harjoitteli entistä lujemmin. Vuoksenniskan SM-kisoissa 1946 Kelpo Gröndahl sai raskaimmassa sarjassa ensimmäisen mestaruutensa.

Kansainvälinen painiliitto elpyi hitaasti sodan raunioista. EM-kisoihin tuli kahdeksan vuoden tauko ennen kuin Prahassa vuonna 1947 vihdoin päästiin mittelemään maanosan mestaruuksista kreikkalaisroomalaisessa painissa. Suomi, entinen painin suurvalta, sai nyt kaikkien raskaiden koettelemustan jälkeen karvaasti todeta, että vain kaksi pronssia lohkesi meikäläisille uroille Moldaun rannalta. Kelpo Gröndahl opiskeli pohjamutien kautta kansainväista meininkiä: kaksi tappiota ja suihkuun. Mutta sisu kasvoi.

Lontoon 1948 olympialaisissa SKP:n Reposaaren osaston puheenjohtaja oli päättänyt edetä paljon pitemmälle kuin surkeasti sujuneiella Prahan matkalla. Sarjassa alle 87 kg Italian Umberto Silvasti läht avauskierroksella matolta kylkiluitaan pidellen ennen täyttä aikaa. Tanskan Lauritsen keikahti selälleen, ja Itävallan Enzinger hyytyi hänkin härkäimäisen vahvan suomalaisvääntäjän käsittelyssä. Loppuottelussa vastakkaiseen nurkkaan asettui painimahti Ruotsin Karl-Erik Nilsson, joka oli edennyt niin ikään vakuuttavasti loppuotteluun.

Kelpo Gröndahlin vahvin liike oli ristivyöheitto, mutta Nilsson oli niin tasavertainen vastustaja, että tässä ottelussa oli turha odottaa näyttäviä miehen paiskomisia. Isot vahvat jässikät kyttäsivät toisiaan. Nilsson nyki käsistä ja niskasta – saikin kerran suomalaisen alleen, mutta ei matossa saanut mitään aikaiseksi.

Vuoromattopainin aikana näytti, että Gröndahö väkevimmillä vääntöyrityksillään sai tuomarit puolelleen, mutta niin vain kaikki kolem arvostelutuomaria sytyttivät lopulta merkkivalon Nilssonin puolelle. Suomalaiset olivat äärettömän pettyneitä. Siivalkoisin silmin katsottuna työvoiton piti tulla Gröndahlille.

Kahden vuoden kuluttua kasianvälinen painiliitto hylkäsi vanhan käytännön ja siirtyi käyttämään pisteytystä, jolloin jokainen pystyi paremmin päättelemään ottelun voittajan.

Vuoden 1950 MM-kisat käytiin Tukholmassa. Maailmanmestaruuskisoissa oli pidetty 28 vuoden tauko – edellisissä mittelöissä Suomi vei puolet mestaruuksista. Nyt käytiin yhdet tois kamppailut jo kotimaassa, ja taas nousi esiin politiikka. TUL:n miehet saivat todeta harjoitelleensa turhaan. Kelpo Gröndahlikin oli kovimmassa kunnossa kuin koskaan, mutta Ruotsi-laivaan ei Gröndahlin tie vienyt.

Ennen Helsingin olympiakisoja 1952 Gröndahlin vanhat tuberkuloosivaivat muistuttivat ikävällä tavalla itsestään, ja karsinnoissa mies näytti asiantuntijoiden silmissä entiseltä painijalta. Mutta sisu ei antanut myöten. Helsingissä avauskierroksella sai Luxenburgin Josph Schummes kyytiä syliheitolla – aikaa kului vain 3.30. Saksan Max Leichter ei kastunut, mutta selvä työvoitto kuului Gröndahlille.Italian Silvestri nousi matosta Kelpon bravuuriheitolla ristivyöstä ja ppätyi lapaluilleen Kisahallin molskin pintaan. Sitten Grönfahlin tielle asettui vanha kilpakumppani , Lontoon voittaja Karl-Erik Nilssoon. Gröndahl sai muutaman kerran ruotsalaisen ahtaalle matossa ja voitti mahdollisimman niukasti 2-1.

Loppuottelussa Kelp Gröndah kohtasi Neuvostoliiton väkivahvan Salva Tsihladzen. Georgialaisyntyinen, tiukkakatseinen Tsihladze yritti kravattiheitolla, takavyöstä, mutta pisteitä ei irronnut. Gröndahl pysyi kylmän rauhallisena, varoi riskiliikkeitä, mutta teki kuitenkin koko ajan aktiivista työtä. Kongi päätti ottelun, tuomareiden pisteet niukat 2-1 ja voittaja on Kelpo Gröndahl.

Ennen kuin Tsihladze ehti nostaa rehdisti kättään onnitallakseen voittajaansa kaapattiin Gröndahl jo kultatuoliin ja kiikutettiin kunniakierrokselle. Kelpo ei jäänyt juhlimaaan voittoaan Helsinkiin, vaan paineli samantien junalla perheensa luoksen Vaasaan.

Vuonna 1953 painittiin MM-mitaleista helteisessä Napolissa. Kelpo Gröndahl eteni vakuuttavasti loppuotteluun saakka, mutta Neuvostoliittoa edustava Viron August Engles oli selvästi parempi. Napolin jälkeen Gröndahl oli lähdössä Bukarestiin kansainväliselle nuorisofestivaaleille. TUL:n sosisaalidemokraatit olivat matkaan vastaan, mutta kiellosta huolimatta Kelpo matkusti Romaniaan. Siitä hyvästä TUL asetti kultamitalistin kilpailukieltoon. 33-vuotiaan Gröndahlin mitta alkoi olla täysi. Harjoittelu ei enää maistunut, työ sen sijaan kyllä, sillä mies sai Porin satamanvalvojan viran. Lähes kylmiltään hän kuitenkin voitti vielä Suomen mestaruudet 1954 ja 1955, mutta olympiakarsinnat näyttivät, että aika oli ajanut jo painijan ohi – oli edessä painitrikoiden lopullinen riisuminen.

Kelpo Gröndahlista tuli aikansa työväenluokan sankari. Ensin hänet valittiin Porin kaupunginvaltuustoon vielä aktiiviurheilijana, sitten SKDL:n edustajana presidentin valitsijamieheksi 1956 ja lopulta kansanedustajaksi 1962 kahdeksi kaudeksi. Parlamentaarikon ura ei tosin häntä innostanut, sillä Gröndahl ei tiettävästi käyttänyt yhtään ainoasta puheenvuoroa eduskunnan suuressa salissa.

Kelpo Gröndahl

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kelpo_Gr%C3%B6ndahl

Kelpo Gröndahl – Yle arkisto

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Kelpo%20Gr%C3%B6ndahl

Muistolaatta

http://tulpaini.fi/grondal_laatta.php

Helsingin olympialaiset

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/helsingin-olympialaiset-1952.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Toivo Hyytiäinen – keihään suurmestareita

Toivo Hyytiäinen - Helsingin olympiakisojen pronssimitalimies

Yleisurheilun neljännet EM-kisat Belgian pääkaupungissa Brysselin Heysel-stadionilla ovat edenneet viimeiseen kilpailupäiväänsä. On sunnuntai 27.8.1950 klo 16.20, kun miesten keihäänheiton finaali alkaa. Suomella ei ole kisoista vielä yhtäkään kultamitalia – kaikissa aiemmissa EM-mittelöissä on tullut vähintään neljä mestaruutta.

Suomen ylväitä keihäsperinteitä ovat puolustamassa kahden vuoden takainen olympiavoittaja, 35-vuotisa Tapio Rautavaara ja kuluvan kauden Suomen mestari, 24-vuotias Toivo Hyytiäinen. Edellispäivän karsinnoissa kukaan heittäjistä ei ole ylittänyt 70 metriä, ja vain yhdeksän kilpailijaa on pystynyt 65 m:n karsintarajan ylitykseen. Hyytiäinen toiseksei 68,02 ja Rautavaara kolmanneksi 57,36 parhaana miehenä.

Loppukilpailun ensimmäisen kierroksen jälkeen pitää johtopaikka Toivo Hyytiäinen tuloksella 67,92, mutta vain kuuden sentin päässä vaanii karsintojen ykkönen, Ruotsin Per-Arne Berglund. Rautavaara pystyy vain niukkaan 62 m:n ylitykseen. Toisella kierroksella Hyytiäinen vahvistaa asemiaan 69,21 m:n kaarellaan, ja Rautavaara 66,20 heitollaan, mutta kolmas kierros on suomalaisille tyli: Berglund 70,06 ja johtopaikka. Suomen kaksikko räpiköi, ja voitto tuntuu jo luisuvan käsistä.

Mutta viidennellä kierroksella Hyytiäinen terästyy omalle tasolleen ja kiskaisee 70,75, joka riittää kaikille muille.Vielä viimeisellään Lanneveden riuska maanviljelija varmistaa Euroopan mestaruuttaan voittotuloksella 71,26, ja kisat ovat Suomen osalta pelastetut viimeisellä mahdollisella hetkellä. Rautavaara ei enää pysty parantamaan ja sijoittuu kilpailussa viidenneksi. Suomi on voittanut miesten keihäänheitossa kolmannen EM-kultansa neljästä mahdollisesta (Matti Järvinen 1934 ja 1938).

XV olympiadin yleisurheilukilpailut ovat olleet käynnissä neljä päivää -isäntämaa Suomi ei ole päässyt riemuifsemaan mitaleista, Nyt kuitenkin odotetaan kultaa, kun käsillä on miesten keihäänheiton finaali keskiviikkopäivänä. Suurimapana suomalaistoivona on maailman kärkituloksen (73,24) haltija ja aamun karsintojen ykkönen (71,29) Toivo Hyytiäinen, kahden vuoden takainen Euroopan mestari. Loppukilpailuun ovat selviytyneet myös Soini Nikkinen ja Eino Leppänen,

Heti ensimmäisellä kierroksella kotiyleisö saa kylmää vettä niskaansa, kun Yhdysvaltain William ”Bill” Miller nakkaa ennätyksensä 72,36 ja ottaa johtopaikan ennen Hyytiäistä, joka saa heitolleen mittaa 71,89. Toisella kierroksella jenkkioote vahvistuu entisestään, kun 194-senttinen jätti Cyrys Young paiskaa uuden olympiaennätyksen 73,78 ja vie samalla USA:n kaksoisjohtoon.

Voittopaineissa kamppaileva Hyytiäinen ei kuitenkaan luovuta ja taistelee sinnikkääsit amerikkalaisparivaljakkoa vastaan, mutta rahkeet eivät tällä kertaa aivan riitä voittoon varmasta ja tasaisesta sarjasta huolimatta; 71,29, 71,24, 70,25, 70,000, 69,55, 71,16. Pronssimitali on tullut, mutta suomalaisille se on äärimmäinen pettymys – vain kulta olisi kelvannut. Soini Nikkinen saa parhaalle heitolleen mittaa 68,80 ja sijoittuu kahdeksanneksi. Eino Leppänen heittää 62,61 ja on 18.s.

Toivo Hyytiäinen nousi yleiseen tietoisuuteen v. 1946 vasta 20-vuotiaana heittämällä Kurikassa vasa 20-vuotiaana maailman kärkituloksen 74,55. Se oli jonkinlainen onnenkantamoinen, mutta Kalevan kisoissa tuli silti ensimmäinen SM-mitali, pronssinen väriltään.

Maaotteluedustajana Matti Järvisen valmentama Toivo Hyytiäinen oli Suomen valttikortti useaan otteeseen ja hankki 26 käymässään maaottelussa 15 ykköspalkintoa. Uransa suurimpana pettymyksenä Hyytiäinen muisteli jälkikäteen Malmön kansainvälisiä kilpailuja v. 1953, jolloin hän sisuuntuneena Cyrus Youngin kovista tuloksista tmepaisi ensimmäisenä miehenä yli 80 metrin, mutta ruotsalaistuomarit hylkäsivät heiton yliastuttuna.

Toivo Hyytiäinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Toivo_Hyyti%C3%A4inen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 951-30-8902-9

Aulis Rytkönen – mestaripelaaja Mölymäeltä Toulouseen

Aulis Rytkönen osoitti 1950-luvulla, että Suomesta löytyy loistavia yksittäispelaajia jalkapallossa.

Sodan vuosina Aulis Rytkönen muiden kuopiolaispoikien kanssa harrasti jalkapalloa. Silloin käytössä kulunutta nahkapalloa korjailtiin jatkuvasti, mutta silti pojat saivat tuntuman palloon. Aulis erttui muista ja jo 16-vuotiaana hän puki Kuopion Palloseuran edustusasun ylleen. Maajoukkueeseen Aulis Rytkönen nousi 19-vuotiaana ja ensimmäisestä edustustehtävästä lähtien pätevät asiantuntijat arvostivat hänet kentän parhaaksi häikäisevän tekniikansa ansioista.

Euroopan värvärit seurasivat Suomen maaotteluita 1952 tarkasti, ja Rytkönen oli ensimmäisenä Toulousen papereissa. Hän allekirjoitti sopimuksen, mutta sai Espanjasta taloudellisesti vieläkin paremman sopimusehdon, mutta liian myöhään. Varatuomari Yrjö Tornivuori, henkeen ja vereen palloilumies, hoiti Rytkösen paperisodan lainopilliset ympyrät. Tornivuori oli myös Paavo Nurmen lakimies.

Taulouse pelasi kaudella 1952-1953 I divisioonassa, jossa joukkue nousi kevätkierroksella kärkeen Rytkösen ollessa eräs joukkueen tukipylväistä. Viimeinen sarjakierros ratkaisi nousun. Monaco hengitti pisteen päässä Toulousen niskaan. Edellisen joukkueen raharuhtinaat olivat etukäteen maksaneet 20 000 frangia Toulousen vasustajille Valencian pelaajille, jotta joukkue taistelisi Toulousea vastaan vähintään tasapelin.

Aulis Rytkönen muisteli kamppailua, joka takasi Toulousen nousun pääsarjaan: - Rankasade oli kastellut kentn, mutta silti 20000 katsojaa huusi kurkku suorana meidän puolestamme. Huomasin ja pitkään, että Valencian puolustus oli vaikea yllättää ja 0-0 roikkui ilmassa. Olin havainnut, että Valencian maalivahti antoi maalipotkuissaan pallon topparille, joka palautti sen säännöllisesti takaisin. Minuuttia ennen päätösvihellystä ko. toppari teki taas saman tempunsa ja nyt aavistin. Pikapyrähdyksellä ennatin ennen maalivahtia pallon tuntumaan ja sijoitin sen maaliin. 1-0 takasi Toulousen nousun pääsarjaan. Minä en kävellyt pukusuojaan.

Monsieur Magic, yleisö huusi Rytköselle, kun häntä kannettiin ympäri kenttää. Kahdeksan vuotta hän oli Toulousen taikuri. Alkuvuosina Rytkösellä oli moneen otteeseen autonsa kanssa pysäköimisvaikeuksia. Sakkolappuja alkoi tulla kymmeniä.

• Kokosin kaikki sakkopaperini ja menin apulaispoliisimestari Jean Hietzlinin luo. Hän kuului Toulousen johtokuntaan ja oli jalkapallomies kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan sakkolappujani hän tuhahti: ”Ranskan presidentin autonkuljettajalle voidaan määrätä Toulousessa sakko, mutta joukkueen tukipelaajalle – ei koskaan. Tällainen on pyhäin häväistystä.” Hän repi samassa sakkolaput ja asia oli loppuunkääsitelty.

Ranskan cupin finaali 1957 pelattiin Pariisissa Colombesin stadionilla. Vastakkain olivat Toulouse ja Angers. Angers kaatui 3-6. Rytkönen syötti neljä maalia harhautettuaan ensin parikin vastustajaa. Toulouse kruunattiin Ranskan cup-mestariksi. Ranskan silloisen presidentin Rene Cotyn onnitelut kentällä olivat ikimuistoiset, Aulis kertoo. Auli Rytkönen oli kahdeksan vuotta Suomen ”suurlähettiläänä” Toulousessa. Kaupungin vanhempi polvi muisti yhä hänen taitonsa marraskuussa 1983, jolloin Suomen tasavallan presidentti teki valtiovierailun Ranskaan, jossa kohteena oli myös Toulouse.

Aulis Rytkönen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aulis_Rytk%C3%B6nen

Aulis Rytkönen hurmasi Toulousessa

http://yle.fi/urheilu/aulis_rytkonen_hurmasi_toulousessa_-_katso_video/7194741

Aulis Rytkönen on kuolllut

http://yle.fi/urheilu/aulis_rytkonen_on_kuollut/7194621

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Raine Lampinen – Eläintarhan sankari

Raine Lampinen voitti keväällää 1934 ensimmäisenä suomalaisena Rudgellaan Eläintarhanajon.

Suomalaisen moottoripyöräilyn tienraivaaja on Raine Lampinen, jonka lähes 40-vuotisen uran sodat ja epäonni sotkivat. Moottoripyörien arvostetuin kilpailumuoto oli vuosikymmeniä TT-ajo eli englanninkieliseltä nimeltään Tourist Trophy. Kun lisääntyneet nopeudet siirsivät sen suljetuille radoille, muuttui nimeksi Road Racing eli RR-ajo. Näissä lajeissa on jo ennen Jarno Saarista ja Teuvo Länsivuorta ollut sellainen tähtikuljettaja kuin Raine Lampinen, jonka todelliset kyvyt jäivät olosuhteiden pakosta aivan loppuun saakka punnitsematta.

Lampisen sotien keskeyttämä kilpialu-ura alkoi 1920- ja päätyi 1960-luvulla , kaikkiaan 34 vuotta. Raine Lampinen pysyi toki moottoripyörän selässä muissakin alan lajeissa. Hän kilpaili luotettavuusajossa sekä kiersi tietenkin Päijänteen moneen kertaa, voittaen kahdesti. Tuttuja olivat myös maa- ja jäärata-ajot. TT-ajo oli kuitenkin jo 1930-luvulla asia erikseen. Se ymmärrettiin Suomessakin, ja 1932 ajettiin ensi kertaa Eläintarhan kisa, jonka ensimmäinen nimitys oli Suomen Suurajo.

Parina ensimmäisenä vuotena kokeennaat ja paremmilla välineillä ajaneet ruotsalaiset näyttivät meikäläisille mallia, mutta jo 1934 Raine Lampisesta tuli ensimmäinen suomalaisvoittaja. Luokka oli kaiken lisäksi C eli 500-kuutioiset, joilla rautatien ja Eläintarhan kunniakkaan urheilukentän välisellä suoralla päästetliin parhaimmillaan 140 kilometrin tuntivauhdilla.

Lampisen ajopelit olivat tuon ajan taattua englantilaisvalmistetta: Rydge, Norton ja Triumph. Kuitenkaan hän ei koskaan päässyt varsinaisen tehdaspyörän selkään, vaikka se 1939 olikin lähellä. Silloin suksitehtailija Emil Lampisen jälkikasvu starttasi legendaarisen Man-saaren ajoon. Tämän edelleen ajettavan kisan yli 60-kilometrinen rata vaatii lähes poikkeuksetta 1-2 kilpailijan hengen joka vuosi.

Suomalainen kuljettaja oli Man-saarelle kuin sattumalta paikalle osunut turisti, kunnes kilpailu pääsi vauhtiin. Amatöörikuljettaja Lampinen osoitti siinä nopeasti kykynsä ja lahjansa. Hän oli kolmen kierroksen jälkeen neljäntenä ja nousi jo kohti kolmatta sijaa, kun tankista loppui polttoaine. Huippupyörien valmistajat olisivat varmasti huomanneet jo pelkän maaliinpääsyn. Nyt se jäi näkemättä eikä toiseen yritykseen ollut enää koskaan mahdollisuutta.

Muita ratoja Lampinen kyllä kiersi ahkerasti. Ruotsin Saxtorp ja Hedemora, Hollannin Assen sekä Norjan, Sveitsin, Belgian, Tanskan ja Viron moottoripyöräväki seurasi Kerkkoon pojan ajoa.

Uransa loppuvuosina Raine oli muuttunut rauhalliseksi tukevaksi tehtailijaksi, mutta kaasujalka oli kohdallaan kullonkinn tarvittavalla teholla. Uhkarohkea ei Raine ollut, vaan tyytyi ajamaan varman päälle. Siinä saattoi joku voitto mennä ohikin – Eläintarhassa 1954 Esko Lahti oli 0,6 sekuntia edellä maalissa – mutta henki ja terveys säilyivät.

Eläintarhassa Raine Lampinen tunnettiin parhaiten, siellä hän kilpaili 21 kertaa. Hän piti itse Pyynikin voittoa 1933 tärkeimpänä. Ehkä juuri siksi hän katsoi sopivaksi päättääkin pitkän uransa juuri siellä. Kun ykkössijoja Eläintarhasta tuli kolme ja aikanaan myös arvostetussa Turun Ruissalon kahdeksan, jäi uralta riittävästi esimerkkejä nuoremmille.

Raine Lampinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Raine_Lampinen

Viimeinen Eltsun ajo ennen talvisotaa

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/viimeinen_eltsun_ajo_ennen_talvisotaa_4382.html#media=4391

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN951-30-8903-7

Aarne Honkavaara – suuri jääkiekkovaikuttaja

Aarne Honkavaara vuonna 1947

Aarne ”Dynamo” Honkavaara on mies, jota ilman suomalainen jääkiekko olisi jäänyt paljosta paitsi. Pelaajana hän oli armoton maalintekijä ja valmentajana väsymätön virtuoosi. Hän loi suomalaisen jääkiekkotilastoinnin ja oli keskeinen voima Suomen jääkiekkomuseon perustamisessa.

Lempinimi Dynamo tulee karvalakista, jota Aarne käytti pelatessaan ja joka muistutti venäläissotilaiden päähinetää.

Vuonna 1924 Tampereella syntynyt Honkavaara vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kaupungin keskustan liepeillä. Heti nuoresta iästä Aarnen poikaporukan tekemisiin kuului kaikenlainen urheilu, juostiin, pelattiin jalkapalloa, tyännettiin kuulaa, hypättiin korkeutta ja mitä vielä. Nuori Aarne olikin urheilijana hyvin lahjakas ja monipuolinen. Hän jopa voitti nuorten Suomen mestaruuden seiväshypyssä vuonna 1941. Ennätykseksi bambuseipäällä jäi tulos 371 cm.

Ensimmäiset luistimensa Honkavaara sai 11-vuotiaana, ne olivat siskon vanhat. Niillä Honkavaara opetteli luistelemisen alkeet. Kiinnostuttuaan jääkiekosta Honkavaara liittyi Ilvekseen vuonna 1936. Joukkue oli selvä valinta, sillä toinen vakavasti otettava tampelaisseura TBK oli silloin vielä pelkästään ruotsinkielinen. Ensimmäisen ottelunsa Honkavaara pelasi A-junioreissa jo 13-vuotiaana.

Ensimmäiset miesten mestaruussarjaottelunsa Honkavaara pelasi sotasarjatalvena 1943-44. Maalien tehtailijaksi hän paljastui heti ensimmäisessä SM-sarjan ottelussan 1944. Honkavaara iski viisi maalia HSK:n verkkoon. Heti ensimmäisellä kaudella Honkavaara näytti, mitä tuleman pitäisi. Hän sai armeijasta lomaa vain kolmeen otteluun, joissa hän napautti tulokaskaudellaan seitsemän maalia. SM-sarjassa Honkavaara pelasi 62 ottelua. Läpi koko uransa hän takoi pisteitä hurjalla tahdilla. SM-sarjassa Honkavaara saavutti yhteistehot 143+61= 204. Hän pokkasi seitsemälle Suomen mestaruudelle Ilveksen paidassa ja teki yhteensä 26 ns. hattutemppua.

Maajoukkueessa Honkavaara pelasi myös tehokkaasti. Pelaamissaan 67 maaottelussa hän pamautti 46 maalia.

Tiedä millaisia lukemia olisi Honkavaara voinut saada ellei Honkavaaran ura olisi katkennut moneksi vuodeksi sääluiden ja nilkan murtumiseen jo v. 1953 Puolan Katovicessa.

Maalikuninkaat syntyvät kesällä. Aarne Honkavaaran maalijyvän ja tarkkuuden takana ovat tuhannet ja taas tuhannet laukaukset, joita hän talven jälkeen laukoi läpi kesän vaneerin päältä.

Honkavaara ei laukonut summittaisesti kohti maalia, vaan kehitti koko ajan tarkkuuttaan tähtäämällä erityisen pilkkaan. Tarkkuus oli Honkavaaran tavaramerkki.

Maajoukkuepelaajana, valmentajana ja johtajana Honkavaaralla on pisin yhtämittainen pesti, yli 20 vuotta. - Laukaukset löhtivät kuin hevosenpotku ja tarkkuutta oli kuin Vilho Ylösellä, analysoi Honkavaaran kuuden SM-kullan joukkuetoveri, Eero ”Roope” Saari. Valmentajana Honkavaara johti Ilveksen kolmeen Suomen mestaruuteen ja kahteen himmeämpään mitaliin. Maajoukkuetta Honkavaara veti kuusi vuotta.

Aarne Honkavaara

http://fi.wikipedia.org/wiki/Aarne_Honkavaara

http://www15.uta.fi/koskivoimaa/henkilot/honkavaara.htm

http://ilves.com/?p=20137

http://jaakiekkomuseo.vapriikki.fi/leijonat/honkavaara.htm

http://www.leijonat.fi/uutiset/tuoreimmat/item/10957-aarne-honkavaara-90-vuotta-suomi-kiekon-suurmies-juhlii.html

Lähdeaineisto Janne Lahti – Juha Paavola Suomen jääkiekkoleijona ISBN 951-20-6683-1, Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Pekka ja Benjam Vanninen

Benjam Vanninen

Pekka Vanninen

Kohtalo puuttui molempien Vannisen huippuveljesten kilpailu-uraan tavallista ankarammalla kädellä. Niinpä ainoaksi olympiasaavutukseksi jäi Benjamin eli tuttavallisemmin Benin 50 kilometrin pronssi Sankt Moritzin 50 kilometrin hiihdossa vuonna 1948. Hän olisi paremmalla onnella voinut olla mitaleilla vielä Oslossa vuonna 1952. Temperamenttinen luonne teki kuitenkin temppunsa jo pari vuotta aikaisemmin, kun Suomen Hiihtoliiton valitsijat jättivät hänet MM-joukkueesta. Ainakin omien sanojensa mukaan epäsuosiossa ollut boheemi nosti suksena kotitalon vintille ja sinne ne myös jäivät.

Toinen kohtalokas sattumus kävi Pekka-veljen kohdalle, kun hän vuoden 1938 Lahden MM-kisojen 50 km:llä hiihti selvässä johtoasemassa harhaan. Edellisen vuoden Suomen mestari ei 32 km:n jälkeen enää ilmestynyt väliaika-asemalle, ja niin maailmanmestariksi leivottiin Kalle Jalkanen. Hopeallekin hiihti toinen mies. Alvar Rantalahti. Ratoja ei vielä tähän aikaan merkitty niin huolellisesti kuin nykyään.

Vanniset olivat Laatokan rannoilla sijaitsevasta Harlun pitäjän Rantalahdesta. Varsinkin tumma Beni muisteli isäänsä Ontreita. Rantalahdessa alkoivat myäs hiihtäjäurat, mutta sotien jälkeen kotipaikat vaihtuivat olosuhteiden pakosta. Ikäeroa veljeksillä oli kymmenen vuotta. Pekan kilpailu-ura kesti yli kaksi vuosikymmentä Benin tyytyessä pakostakin vähempäään.

Vanhempi veli Pekka voitti 50 km:n SM-kultaa esimmäisen vuoden 1937 voiton jälkeen vielä viidesti, mutta nuoremman parhaaksi saavutukseksi jäi SM-hopea. Salpauselän päämatkan kumpikin voitti kahdesti. Siihen aikaan arvostettiin korkealle myäs Puijoa ja Ounasvaaraa. Edellisen maisemissa Pekka oli paras kolmasti, pohjoisempana Beni voitti kaksi kertaa. Viisikymppisiä ei kumpikaan kaihtanut, vaan molemmat saattoivat hiihtää meillä nykyisin suorastaan pelätyn matkan vaikka kerran viikossa.

Vuoden 1948 talviolympiakisojen karsintahiihto Vuokatissa muodostui Benjam Vanniselle kohtalokkaaksi. Uuden vuoden päivän aamuna oli pakkasta yli 40 astetta, eikä se montaa pykälää laskenut kilpailun alkuun mennessä. Mutta siihen aikaan pakkasrajoituksia ei tunnettu, vaikka valmentaja ja vuoden 1932 Lake Placidin olympiavoittaja Veli Saarinen oli varmasti tilanteesta hyvin selvillä.

Kisa hiihdettiin, ja Beni Vanninen voitti toiseksi tulleen Aarne Jalkasen 17.48 minuutilla. Yimääräisenä muistona mies sai kuitenkin ikuisen vamman; keuhkoputken tulehduksen, joka jäi olymiakiireissä hoitamatta. Svetisin alpeille lähdettiin vaikka hengitys kulki tuskaisesti.

Sankt Mortizissa käytiin mitalitaistelu Vannisen veljesten ja Ruotsin Anders Törnqvistin kesken. Kohteena oli tosin vain pronssi, sillä hyvinvoivan länsinaapurin Nisse Karlsson ja Harald Eriksson olivat menneet menojaan. Nuorempi veli veti sillä kertaa pitemmän korren, sillä 15 minuuttia myöhemmin ladulle lähtenyt Pekka ei hurjasta loppuvedostaan huolimatta aivan tavoittanut tätä. Maalissa oli eroa 30 sekuntia ja mitali oli Benin.

Pekka sijoittui neljänneksi myös Zakopanen MM-ladulla 1939 ja kuudenneksi Rumfordissa 1950. Jälkimmäisissä oli takana jo kaksi haavoittumista, lievempi talvisodassa Pitkärannan lähistöllä ja vakavampi Siiranmäessä kesäkuussa 1944. Välirauhan aikana hän oli 1941 sotilaspartion johtajana Cortinan dÀmpezzon MM-kisoissa, kun kilpailu oli pakko keskeyttää kolmannen veljen, vääpeli Aki Vannisen olkapäävamman vuoksi.

Harvilaatuisen kilpailu-uransa Pekka Vanninen päätti Vasa-hiihtoon olympiavuonna 1952. Benjam Vanninen oli jo silloin siirtynyt suksivoiteiden valmistajaksi kokeilematta oikeastaan koskaan kykyjensä ylimpiä rajoja.

Pekka Vanninen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Vanninen

Benjam Vanninen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Benjam_Vanninen

Sinivalkoista suksea vauhditettiin dopingilla jo 1940-luvulla
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sinivalkoista_suksea_vauhditettiin_dopingilla_jo_1940-luvulla_82483.html#media=94690

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903--7

Heikki Hasu – voittoisa talonpoika

Sankt Moritzin olympiakisojen 1948 yhdistetyn yllätyskolmikko kuuntelee Maamme-laulua voittaja 21-vuotias maanviljelijä Heikki Hasu, hopeaa Martti Huhtala ja pronssia Sven Israelsson.

Ennen toista maailmansotaa oli talviolympiakisojen yhdistettyä kilpailua hallinnut Norja. Vuonna 1948 yhtään tunturimaan edustajaa ei näkynyt palkintokorokkeella, jonka korkeimmalla askelmalla seisoi 21-vuotias talonpoika Myllykoskelta.

Talven 1948 yhdistetyn olympiavalinnat olivat kolmen miehen osalta selvät. Martti Huhtala, Olavi Sihvonen ja Pauli Salonen olivat varmoja tapauksia. Valitsijat puntaroivat, valittaisiinko neljänneksi hyvä hiihtäjä Heikki Hasu vai hyvä mäkimies Alpo Heikkinen. Lopulta näytöt olympiakatsastuksissa toivat myllykoskelaiselle Hasulle kisalipun.

Sotien tuhoilta säästynyt Sveitsi järjesti talviolympialaiset Sankt Moritzissa 1948. Viimeisen kerran yhdistetyn suurkisoissa hiihto oli ennen mäkikilpailua.

• Olympiajoukkueemme kuljetettiin Sankt Moritziin kahdella Aeron DC-3:lla. Kovan sumun vuoksi emme voineet laskeutua Zurichiin, vaan jouduimme menemään Baseliin. Nämä Aeron koneet olivat silloin ainoat, jotka laskeutuivat sinne. Sitä ennen oli toinen koneistamme joutunut alppisolaan. Matkustajina olleet urheilijat kertoivat laskeutumisen jälkeen kalvakkaina kokemuksia siitä,miltä tuntui lentää, kun alppien sienämät näkyivät ikkunoista, Heikki Hasu kertoo. Itse olympiakisoihin Hasu saattoi lähteä vapautunein mielin ilman ennakkopaineita. Eihän tähän edellisvuoden yhdistetyn SM-kisojen yllätysvoittajaan vielä mitalitoiveita asetettu.

Sankt Moritzin 18 kilometriä oli samalla sekä yhidstetyn että erikoiskilpailun kisa. Heikki Hasu eteni kuin tuulispää aivan erikoismiesten vauhtia. Hän hiihteli jonkin aikaa erään ruotsalaisen perässä, mutta hellitti, kun näki, ettei tänä ollut yhdistetyn miehiä. Olipahan ollut muuan Martin Lundströn, josta tulikin kohta tämän matkan olympiavoittaja. Hasu sai matkan varrella suomalaishuoltajilta väliakoja, mutta ei uskonut sitä, että taisteli jopa erikoismatkan mitalista. Lopulta Hasu jäi 37 sekuntia pronssimitalista ja oli neljäs.

Muita yhdistety kilpailjoita Hasu jätti minuuttikaupalla. Toiseksi sijoittunut Martti Huhtala jäi lähes kolme minuuttia. Seuraavana päivänä mäessä tarvittiin vain kaksi kohtuullista pystyssä pysyttyä hyppyä.

Ja Hasun hermot pitivät, vaikkei hän varmimpiin mäkimiehiin kuulunutkaan. Mäen kahdeksas sija riitti. Näin 21-vuotias Hasu otti ensimmäisissä suurkisoissaan olympialaisen kultamitalin yli 15 pisteen erolla joukkuetoveriinsa Martti Huhtalaan.

• Olin todella yllättynyt siiitä, miten helposti tuo olympiavoitto tuli. Hiihto-osuuden jälkeisenä iltanakin hermoilusta vastasivat lähinnä muut suomalaiset kuin minä ja toisena ollut Huhtala. Tosin toiseen hyppyyn lähtiessäni paineet olivat melkoiset, Heikki Hasu muistelee.

Sodanjälkeiset ensimmäiset maailmanmestaruuskilpailut käytiin vuonna 1950 USA:n Lake Placidissa. MM-kisat olivat nyt siirtyneet nelivuotisrytmiin, kun niitä ennen sotia oli pidetty joka vuosi.

Lake Placid näytti suomalaiset kasvonsa kuin vuoden 1932 olympiakisoissa. Lunta ei kisapaikalla juurikaan ollut. Mäkikisa sentään saatiin käytyä Lake Placidissä, kun amerikkalaisen ”ihmekeksinnöllä” läheisen järven jäätä murskattiin ja puhallettiin mäkeen. Nyt ensimmäisen kerran yhdistetyn suurkilpailu vietiin läpi järjestyksessä mäki – hiihto.

Hasu sijoittui mäkosuudella viidenneks, vaikka tuska paistoikin miehen kasvoilta alastulon kohdalla. Hasu oli kisojen alla saanut harjoitushypyssä lievän murtuman nilkkaansa. Taju oli lähteä alastulotärähdyksessä, sillä siinä vaiheessa nilkkaa vihloi niin vietävästi.

Hiihto-osuus käytiin noin 50 kilometrin päässä Rumfordissa, jossa oli satanut reippaasti pehmeää lunta. Keli oli raskas ja se miellytti vahvaa hiihtäjää Heikki Hasua. Mutta kyllä oli eroa kurottavanakin, sillä hänen pitäisi voittaa johdossa ollutta Norjan Simon Slåttvikiä yli viisi minuuttia.

Tässä tempussa vauhdikkaasti viilettänyt Hasu onnistui, sillä hän oli yli viisi ja puoli minuuttia nopeampi kuin mäkispesialisti Slättvik. Mutta vaara uhkasikin toisaalla, Norjan yllättäjä Ottmar Gjermundhaud hävisi Hasulle kaksi ja puoli minuuttia. Näin Hasun voittomarginaaliksi jäi vain 3,2 pistettä.

Joka tapauksessa Heikki Hasu oli siirtynyt siihen eliittiurheilijoiden harvinaiseen ryhmään, joilla on sekä olympiavoitto että maailmanmestaruus. Hasu toimi 410 kilometrillä Suomen joukkueen avaajana. Suomi otti kisassa hopeaa Ruotsin jälkeen, ja 18 kilometrillä Hasu oli kymmenes.

Vuoden 1952 Oslon talviolympiakisoihin Heikki Hasu lähti puolustamaan olympiakultaansa ainoana tavoitteena sen uusiminen. Kisojen avajaisissa Heikki Hasu toimikin Suomen joukkueen lipunkantajana.

Kovin vastus tuli jälleen Norjasta. Tuttu kilpakumppani Simon Slättvik liiteli taas meässä komeasti ja pitkälle. Vaikka Hasu hiihto-osuudella pisteli taas erikoismiesten tahtiiin, niin aivan hän ei onnistunut Slättvikiä tavoittamaan. Eroa nojralaisen eduksi jäi 4,1 pistettä.

18 kilometrin hiihdon mitali jäi Hasulta todella harmittavan pienen eron päähän. Hopeamies Tapio Mäkellän eroksi tuli 15 sekuntia ja pronssimitalisti Paavo Lonkilaan vain neljä sekuntia. Tuloksena oli taas neljäs sijä, kuten neljä vuotta aikaisemmin Sankt Moritzissa. Lake Placidin MM-kisojen tapaan Hsu oli Suomen joukkueen aloittaja 4x10 kilometrin viestissä. Ja komeasti yhdistetyn mies leiviskänsä hoitikin. Hasu toi Suomen värit vaihtoon kärjessä. Hasun jälkeen voittoisaa tahtia jatkoivat Paavo Lonkila, Urpo Korhonen ja Tapio Mäkelä. Hopealle sijoittunut Norja jäi Suomesta lähes kolme minuuttia.

Salpausselän kisa olivat Heikki Hasulle todellinen menestys, Yhdistetyssä tuli kaikkiaan viisi voittoa. Pikamatkalla hän sijoittui vuonna 1952 toiseksi ollen samalla toiseksi paras Myllykosken Kilpa-Veikkojen edustaja, sillä voiton vei seurakaveri Arvo Viitanen.

Huippu-urhelijauransa jälkeen Heikki Hasu siirtyi politiikan pariin. Hänet valittiin kaksi kertaa kansanedustajaksi, jota tehtävä hän hoiti vuosina 1962-1970.

Heikki Hasu

http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Hasu

Oslon talviolympialaiset

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/oslon-talviolympialaiset-1952.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Kun Suomi voitti muun maailman

Suomen voimistelujoukkue 1948 Lontoon olympialaisissa

Lontoon olympiakisojen miesten voimistelukilpailuissa 1948 jaettiin yhteensä kymmenen olympialaista kultamitalia. Niistä suomalaiset kahmivat peräti kuusi. Suomalaiset telinevoimistelijat ovat menestyneet kansainvälisissä suurkilpailuissa hyvin 1920-luvulta lähtien, mutta sodan aiheuttamat välivuodet ovat saattaneet tilanteen arvoitukselliseksi ennen Lontoon olympiakamppailuja – edellisten kisojen voittajamaa Saksakin, kun poissa koko kisoista.

Voimistelunopettaja-hammaslääkäri Birger Stenmanin valmentama ja johtama Suomen kahdeksanmiehinen joukkoue hurmioituu kuitenkin hyvän yhteishengen myötä uskomattomiin suorituksiin Emppress Hallin telineillä. Joukkukilpailuissa lasketaan lopputuloksiin kuuden parhaan voimistelijan pisteet, ja monien tarkistuslaskelmien jälkeen Suomi saadaan voittajaksi 1,6 pisteen erolla ennen Sveitsiä. Paras suomalainen ja samalla 12-ottelun kultamitalimies on Veikko Huhtanen (229,7), seuraavina Paavo Aaltonen (228,8), pronssia, Kalevi Laitinen (225,65, 8.sij., Olavi Rove (225,2, 10:s, Einari Teräsvirta (225,0) 12:s, neljänsissä olympiakisoissa voimisteleva 40-vuotias Heikki Savolainen (223,95 14:s), Aleksanteri Saarvala (222,1 17:s) ja Sulo Salmi (217,45, 31:s). Kaikille kahdeksalle luovutetaan kultamitali Lontoossa 13. elokuuta 1948.

Telinekohtaisissa kilpailuissa suomalaiset kunnostautuivta parhaiten hevosella, joolla kolme miestä päätyy samaan lopputulokseen 38,70 pistettä, ja kulamitali jaetaan ensimmäisen kerran olympiahistoriassa kolmelle voimistelijalle. Paavo Aaltonen, Veikko Huhtanen ja Heikki Savolainen. Aaltonen ottaa vielä kultaa hypyssä. Huhtanen hopeaa renkaillea ja pronssia rekillä sekä Olavi Rove hopeaa hypyssä.

Veikko Huuhtanen aloitti voimisteluharrastuksensa Aleksanteri-isänsä innottamana Viipurin Reippaassa 1920-luvun lopulla. Ensimmäinen kilpailumenestys tuli 1934, jolloin Veikko voitti nuorten piirinmestaruuden voimistelussa. Vuotta myöhemmin hän osallistui 16-vuotiaana nuorten SM-kilpailuihin ja sijoittui heti hopealle Tampereen Lauri Aarnion jälkeen. Vuonna 1936 taidot riittivät jo nuorten Suomen mestaruuteen. Työtehtävät veivät Veikko Huhtasen Sunilaan 1939, jolloin hän paikallisen Sisu-seuran riveissä voitti vapaaliikkeiden joukkuekilpailun Suomen mestaruuden. Sotavuodet katkaisivat kilpailutoiminnan lähes kokonaan, mutta joukkue SM:ta Huhtanen oli hankkimassa Sisulle 1941 ja 1945.

Koneteknikoksi valmistunut Veikko Huhtanen asettui sodan jälkeen pysyvästi Helsinkiin ja keskittyi työnsä ohessa ponnekkaasti voimisteluharjoitteluun. Tulokset alkoivat näkyä 1948, jolloin Veikko Huhtanen voitti Helsingin Voimistelijoita edustaen Suomen mestaruuden rekillä, SM-hopeaa moniottelussa ja nojapuilla sekä pronssin hevosella. Saavutukset varmistivat olympiamatkan Lontooseen, missä Veikko Huhtanen nousi yllättäen maailman parhaaksi voimistelijaksi ja samalla kisojen eniten mitaleja (5) saavuttaneeksi urheilijaksi, kultamitali tuli 12-ottelussa, hevosella ja joukkuekilpailussa, hopeaa nojapuilla ja pronssia rekillä. Saavutukset riittivät Suomen urheilulehden kultaiseen ansiomitaliin vuoden urheiluteosta ja vuoden parhaat äänestyksessä kakkossijaan yhdistetyn olympiavoittajan Heikki Hasun jälkeen.

Kalevi Laitinen kuului Suomen kovatasoiseen voimistelujoukkueeseen lähes 20 vuotta, mikä tuntuu hämmästyttävältä, kun kilpailijoiden ura huipulla nykyisen mittapuun mukaan näyttää kestävän korkeintaan parin olympiadin verran.

Lähes koko ikänsä asunut Kalevi Laitinen innostui voimistelusta jo poikavuosinaan, jolloin harrastuspiiriin kuuluivat myös hiihto, jalka-ja pesäpallo sekä uinti ja uimahypyt. Voimistelussa hänen innottajanaan olivat SM-tasolla menestyneet Kotkan Innon kärkihahmot Leo Pylkkö ja Birger Stenman. Kalevin ensimmäinen merkittävä saavutus tuli 1937, jolloin hän voitti nuorten Suomen mestaruuden moniottelussa.

Sota keskeytti kilpailu-uran moneksi vuodeksi ja ammatinhankinta oli rintamallaolon ohella pääasiassa 1940-luvun alkuvuosina. Vuonna 1947 Kalevi Laitinen valittiin olympiavalmennettavien ryhmään. Seuraavan vuoden SM-voimisteluissa hän oli jo iskukunnossa ja voitti mestaruuden permannolla ja hevosella sekä sijoittui moniottelussa pronssille Paavo Aaltosen ja Veikko Huhtasen jälkeen.

Lontoon olympialaisissa 1948 Laitinen oli olkapäävammastaan huolimatta Suomen kultamitalijoukkueen kolmanneksi paras yleisvoimistelija ja sijoittu 12-ottelussa kahdeksanneksi. Seuraavina vuosina hän kehittyi edelleen ja voitti Suomen mestaruudt moniottelussa 1949, 1950 ja 1952, nojapuilla 1951 ja hypyssä 1953. MM-kisoissa Baselissa 1950 hän oli hankkimassa Suomelle joukkuehopeaa ja sijoittui 12-ottelussa kahdeksanneksi. Helsingin olympiakisoissa 1952 Laitinen kuului Suomen pronssimitalijoukkueeseen ja oli parhaalla telineellään permannolla kuudes.

Voimistelunopettaja Olavi Rove nousi Suomen telivoimistelijoiden kärkiryhmään 23-vuotiaana 1938 voittamalla SM-kultaa hypyssä. Parhaimmillaan Olavi Rove oli 1950, jolloin hän voitti 12-ottelussa Baselissa MM-pronssin sekä renkailla, nojapuilla ja joukkuekilpailussa hopean. Suomen mestaruus tuli samana vuonna renkailla ja nojapuilla, ja nämä saavutukset riittivät vuoden voimistelija arvonimeen sekä neljänneksi parhaan urhelijan sijaan vuoden parhaat-äänestyksessä. Vuoden voimistelija Rove oli myös 1951, jolloin hän voitti SM:n moniottelussa ja hypyssä.

Toisissa olympiakisoissaan Helsingissä 1952 Olavi Rove oli hankkimassa Suomelle joukkuepronssia.

Sulo Salmi oli vuoden 1948 Suomen kultamitalijoukkueen tuntemattomin jäsen, joka selviytyi Lontoon-matkalle onnistuneiden olympiakarsintojen ansiosta. Itse kisoissa Salmi oli hypyssä kahdeksas ja 12-ottelussa 31:s, eikä hänen pisteistään – samoin kuin Ale Saarvalankaan -laskettu Suomen lopullisiin pisteisiin. Silti joukkueen seitsemäs ja kahdeksaskin mies saivat kultamitalin.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7.

Paavo Aaltonen – todellinen kolmoisvoitto

Lontoon 1948 olympiakisojen voimistelusta muodostui yllättäen todellinen suomalaisjuhla. Paavo Aaltonen oli yksi kolmesta, jotka toivat Suomelle kultamitalin hevosella.

Suomen voimistelu koko huippuhetkensä Lontoon olympialaisissa 1948. Saalina oli huikeat kuusi kultaa, kaksi hopeaa ja kaksi pronssia. Hevosen finaalin jälkeen kultakorokkeelle ponnahti kolme salskeaa suomalaisvoimistelijaa.

Suomalaisten kultasuoni avautui heti ensimmäisessä lajissa eli joukkuekilpailussa. Suomen kultamitalikahdeksikon muodostivat Paavo Aaltonen, Veikko Huhtanen, Kalevi Laitinen, Olavi Rove, Aleksanteri Saarvala, Sulo Salmi, Heikki Savolainen ja Einari Teräsvirta.

Henkilökohtaisen 12-ottelun voiton vei Veikko Huhtanen ja pronssia monien mielestä yllättäen Paavo Aaltonen. Aaltonen jatkoi huikeita esityksiään telinekohtaisissa finaaleissa. Hyppy ei yleensä kuulunut Aaltosen vahvoihin telineisiin, mutta Aaltonen voitti Hyppykisankin. Vain yhden kymmenesosapisteen hänelle hävisi Suomen kaksoisvoiton varmistanut Olavi Rove.

Todella valtaisan menestyksen suomaisvoimistelijat saavuttivat hevosen loppukilpailussa. Paavo Aaltonen, Veikko Huhtanen ja Heikki Savolainen saivat kaikki parhaan pistemäärän 38,70. Kun mitalisijoista ei Lontoossa poikkeuksellisesti järjestetty uusintakilpailua, niin jokaiselle suomalaiselle ojennettiin kultamitali. Maamme-laulun kaikuessa korkeimmalla korokkeella seisoi ryhdikkäästi kolme salskeaa ”suomalais-adonista”.

Palkintokorokkeella riitti väkeiä, sillä avokätinen tuomaristo antoi hopea- ja pronssimitalit italialaisille Luigi Zanetille (38,30) ja Guido Figonelle (38,20). Normaali käytäntö olisi ollut, että Zanetti olisi ollut neljäs ja Figonelli viides. Näin Karhulan ”katajainen” Paavo Aaltonen oli sitkeydellään raivannut tiensä maailman ehdottomalle huipulle.

Aaltonen nousi jo 3-luvun lopulla maamme kärkivoimistelijoiden kaartiin, mutta sitten kutsui viisivuotinen sotasavotta, jonka aikana Aaltonen piti kuntoaan yllä rintamalla omatekoisilla voimistelutelineillä. Sodan jälkeen jatkui tiivis harjoittelu, joka sitten kruunattiin Lontoossa.

Sankat yleisöjoukot olivat Karhulassa odottamassa, kun ”raisu teknikko” Paavo Aaltonen palasi kotikonnuilleen kolminkertaisena olympiavoittajana. Olihn hän paikkakunnan ensimmäinen urheilija, joa oli yltänyt olympiakultaan saakka.

Paavo Aaltonen ei myöhempinä vuosina enää päässyt vuoden 1948 hirmukuntoonsa, muta menestystä tuli jatkossakin. Vuoden 1950 Baselin maailmanmestaruuskilpailuissa Aaltonen voitti niukasti rekkikisan ennen Suomen kaksoisvoiton varmistanutta Veikko Huhtasta.

Joukkuekilpailussa Aaltonen sai vielä MM-hopeaa vuonna 1952. Paavo Aaltonen ja Heikki Savolainen ovat ainoat suomalaisvoimistelijat, jotka ovat saavuttaneet sekä olympiavoiton että maailmanmestaruuden.

Paavo Aaltosen voimistelussa korostuivat vauhdikkuus ja suoritusten puhtaus. Hän oli mestari esittämään erilaisia yhdistelmiä. Hänen liikkeissään oli varsin runsaasti voimaosia. Niinpä sotien jälkeinen voimistelumaajoukkueen valmentaja, entinen huippuvoimistelija Birger Stemman antoi Paavo Aaltoselle lempinimen ”Vahva-Paavo”.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Heikki Savolainen – kaikken aikojen paras?

Heikki Savolaista pidettiin Lontoon kisojen aikana veteraanina. 40-vuotiaan olympiavoittajan rahkeet kestivät kuitenkin seuraaviin kisoihin, Helsinkiin, jossa hän sai pronssia.

Ainakin olympiauran pituudessa Heikki Savolainen hakkaa useimmat urheilijat. Hän kävi vuosina 1928-52 viidet olympiakisat, vaikka maailmanpalo peruutti kisat 1940 ja 1944.

Myös mitalien määrä on tänä päivänä uskomaton, kun puhutaan suomalaisesta voimistelusta. Savolainen saavutti urallaan yhdksän olympiamitalia. Näistä kaksi oli kultaa.

Savolainen aloitti kilpailu-uransa 17-vuotiaana Joensuussa vuonna 1924. SM-kisoihin Savolainen uskaltautui seuraavan vuonna, siis vasta 18-vuotiaana. Voimistelija Savolaisesta tuli varsinaisesti vasta 1931, kun Pariisissa pidettiin MM-kisat. Savolainen voitti MM-kisoissa 15-ottelun mestaruuden, mitä hän pitää komean uransa parhaana saavutuksena yhdeksästä olympiamitalista huolimatta.

Savolainen voitti ennen MM-kisoja Italiassa kaikki Euroopan huiput ja tunsi olevansa kovassaiskussa, Toiveet ennen mestaruuskisoja olivat korkealla. Silti Voimisteluliitto ei ollut lähettänyt häntä kisoihin. Liitto taipui vasta kansan painostuksesta ja seuraväen ja paikallisen sanomalehden kerättyä matkarahat.

MM-kisamatkan ratkettua onnellisesti Savolaiselle jäi vain neljä viikkoa aikaa harjoitella kisojen pakolliset liikkeet. Se ei ole kovin paljon. Kun hänellä ei vieläkään ollut oman liittonsa tukea ja kannustusta, ei mielikään ollut tässä vaiheessa kovin korkealla. Silti Savolainen päätti yrittää. Hän jätti lääkärin työt ja jäi neljäksi viikoksi kokopäiväurheilijaksi.

-23-vuotiaana jaksaa harjoitella yllättävän paljon, muistelee Savolainen viimeistelyjakson kovaa urakkaansa. Tässä vaiheessa Voimisteluliittokin lopulta heräsi. Se päätti lähettää kisoihin toisenkin miehen. Savolainen sai Pariisin markakumppanikseen Birger Srenmanin.

MM-voimistleun 15-ottelussa oli 12 voimistelulajia. Lisäksi pisteitä tuli 100 metrin juoksusta, kuulantyännöstä ja korkeushypystä. Urakka oli erikoinen ja haastava, mutta Savolaiselle vanhana yleisurheilijana sopiva. Kun vielä kisa vietiin yhdessä päivässä läpi kovassa helteessä, suomaisen mahdollisuudet vain paranivat.

• Kunt olli todella kovalla koetukselle. Onneksi minulla sitä oli. Voitin maailmanmestaruuden puolentoista pisteen erolla.

Vaikka kilpailussa tuli voitto, kultamitali ei vielä ollut varma. Savolaista vastaan tehtiin protesti. Se hylättiin vasta konsuli Kaarlo Brusiinin sinnikkään taistelun ansioista. Heinäkuussa pidetyn MM-klpailun kultamitali tuli postissa joulun jälkeen.

• Harmitti, kun oman liitto ei tässäkään asiassa tehnyt mitään. Monelle jäi pitkäksi aikaa käsitys, että tsekkoslovakilainen voimistelija oli mestari ja minut hylättiin.

Sen sijaan kaikista käymistään olympialaisista Savolaisella on mukavat muistot. - Los Angeles 1932 oli erittäin miellyttävä tapahtuma. Elämä kisakylässä oli hienoa ja itse kisat todella lämminhenkiset. Amerikkalaiset pitivät hyvin vieraitaan.

• Berliini 1936 toi olympiahistorian paremmin esille kuin mikään muu kisakaupunki. Käynti myöhemmin antiikin olympialaisten todellisilla kilpailupaikoilla oli sen jälkeen sellainen kokemus, että paikat piti kiertää kahdesti, vaikka tavallinen turisti uskoo ne kerralla.
• Helsingin kisat 1952 olivat sitten ehkä kaikkein parhaimmin järjestetyt. Ne olivat hienostuneet kisat, kaupallisuudesta ja markkinatunnelmasta ei ollut tietoakaan.

Savolaisen ura huipentui Lontoossa 1948. Hän voitti olympiakultaa hevosella ja joukkuekilpailussa. Ilman loukkaantumista hän olisi kilpaillut myös 12-ottelun mitaleista. Savolaine loukkasi varpaansa pari päivää ennen kisojen alkua painimatolla. - Se oli niin kipeä, ettå paikallinen lääkäri kielsi kokonaan liikkkumisen. Hän ei ollut millään uskoa, että osallistun muutaman päivän päästä olympialaisiin, Savolainen kertoo.

Toisenlainen uran huipennus tuli neljä vuotta myöhemmin Helsingissä. Savolainen pääsi 44-vuotiaana vannomaan olympiavala. - Se oli suuri ja velvoittava kunniatehtävä. Kertasin koko olympiahistorian, kun valmistauduin tuohon tehtävään. Olympiavalaa edelsi yllättävä kohtaus. Puhujakorokkeelle juoksi valkopukuinen nainen, rauhanenkeli, kuten myöhemmin sanottii, joka ehti lausua kolme sanaa, ennen kuin Erik von Frenckell talutti hänet käsipuolessaan tyylikkäästi katsomoon.

Heikki Savolainen muistaa olympiavalan vannomishetken elävästi. - Se oli juhlahetki elämässä. Tunsin, että voin vannoa valan siinä kuin muutkin. Olinpuhdas amatööri, jota suinkaan kaikki muut lippujensa takana stadon nurmella seisoneet urhelijat eivät olleet.

Heikki Savolainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Heikki_Savolainen_(urheilija)

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

Kullervo Leskinen – maailmanmestari 15 kertaa

Toholammilla syntynyt, mutta suurimman osan elämästään Jyväskylässä viettänyt Kullervo Leskinen rohmusi pitkän kilpailu-uransa aikana peräti 15 kultaista MM-mitalia ja toisen mokovan himmeämpiä.

Kaikkien aikojen menestyksekkäin suomalainen kivääriampuja Kullervo (Kurre) Leskinen harrasti poikavuosinaan liikuntaa varsin monipuolisesti, mm. hiihtoa ja eri palloilulajeja, erityisesti jalkapallia. Siitä hän saikin erinomaisen pohjan keskittyessään jo varsin nuorena ampumaurheiluun.

Ensimmäisen kipinän ampumaurheiluun Kullervo Leskinen sai jo 14-vuotiaana käydessään seuraamassa Vaasan länin Metsästys- ja Ampumaseuran kilpailuja. Lähin kilpakumppani löytyi pian perhepiiristä, sillä Leskisen vuotta nuorempi veli Viljo kehittyi hänkin MM-tason ampujaksi.

Kullervo Leskinen kipusi maailman huipulle poikkeuksellisen nuorena. Vuonna 1930 vasta 21-vuotias Leskinen paukutteli vapaakiväärillä ensimmäisenä suomalaisena suurmesteriluokan tuloksen, jolla pohjalaisnuorukainen lunasti paikkansa saman vuoden MM-ksoihin Antwerpeniin.

Antwerpenissä rämäpäinen nuori mies ei turhaan kunnioittanut kokeneempia kilpakumppaneitaaan, vaan nappasi heti ensimmäsissä arvokisoissaan kultaa vapaakiväärillä makuulta ja vieläpä maailmanennätystä sivuavalla tuloksella 398. Lisäksi tuliaisina oli vielä kaksi hopeaa, pienoiskiväärin polvelta ja makuulta. Kullervo Leskinen oli näin ensimmäinen suomalaisampuja, joka MM-kisoissa ylti henkilökohtaiseeen kultamitaliin.

Leskisen värikkään ja menestyksekkään uran erikoisuuksiin kuuluu sekin, että hän saavutti ensimmäisen Suomen mestaruutensa vasta vuonna 1931, vuosi MM-kullan jälkeen. Tosin ennen Antwerpenin täysosumaa hän oli ltänyt vähintään SM-kullan arvoiseen Suojeluskuntien ampumestaruuteen.

Vuodesta 1945 Valmet Oy:n Rautpohjan tehtaila viilarina, myöhemmin työnjohtajana työskennellyt Kullervo Leskinen saavutti pitkän uransa aikana kaikkiaan 19 maailmanmestaruutta, joista viisi henkilökohtaista ja kolme vieläpä ME-tuloksella. Aivan ”huulilla” oli muutama lisäkultakin, sillä kolme kertaa Leskinen saavutti MM-kisoissa voittotuloksen, mutta menetti kirkkaimman mitalin kymppien laskennassa. Joku jo ehtikin epäillä ”Kullervon kirouksen” vaivanneen suomalaista mestariampujaa.

Henklökohtaisia MM-hopemitaleja Leskiselle kertyi kaikkiaan kahdeksan ja pronsseja viisi. Vastaavaan mitalisaaliiseen ei kukaan muu suomalaisurheilija ol koskaan yltänyt.

Kullervo Leskinen pysyi maailman huipulla poikeuksellisen pitkään. Jos Leskinen oli ensimmäistä MM-kultaansa ampuessaan poikkeuksellisen nuori, nin viimeinen mestaruus tuli jo reilusti miehen iässä vuonna 1952 Oslossa, jolloin Keski-Suomen Ampujien sankari täytti 44 vuotta. Oslon kultamitali oli tavallaan 22 vuoden takaisen Antverpenin kisojen toisinto. Sekin tuli vapaakiväärillä ja makuukilvassa.

Uransa huikeimman tuloksen Kullervo Leskinen ampui vuonna 1933 Presidentin kilpailuissa, jolloin hän laukoi vapaakiväärin täysottelussa peräti 25 pistettä ME:tä paremman tuloksen 1139. Maailmanennätykseksi hyväksyttiin silloin vain MM-kisoissa tehdyt tulokset. Leskisen lukemiin virallinen maailmanennätys kipusi vasta vuonn 1955. Suomen ennätyksenä huikea tulos säilyi 25 vuoden ajan.

Kullervo Leskinen ( 15.9.1908)

MM-kilpailut Antwerpenissa 1930

kultaa

300 m vapaakivääri makuu 389

hopeaaa

50 m pienoiskivääri makuu 392

50 m pienoiskvääri polvi 382

50 m pienoiskivääri makuu joukkue 1924

50 m pienoiskivääri polvi  joukkue 1863

pronssia

300 m vapaakivääri asennot 5337

MM-kilpailut Lvovissa 1931

kultaa

50 m pienoiskivääri polvi

50 pienoiskivääri poliv joukkue 1909

50 m pienoiskiväri pysty joukkue 1781

hopeaa

300 m vapaakivääri kaikki asennot 1104

300 m vapaakivääri makuu

300 m vapaakivääri asennot joukkue 5482

pronssia

300 m vapaakivääri polvi 373

50 m pienoiskivääri makuu joukkue 1938
50 m pienoiskivääri pysty

MM-kilpailut Granadassa 1933

kultaa

50 m pienoiskivääri polvi joukkue 827

50 m pienoiskivääri pysty joukkue 749

hopeaa

300 m pienoiskivääri makuu 383

300 m vapaakivääri asennot joukkue 356

50 m pienoiskivääri makuu joukkue 9212

50 m pienoiskivääri polvi 372

pronssia

50 m pienoiskivääri 360

MM-kilpailut Roomassa 1935

kultaa

50 m pienoiskivääri pysty 375

50 m pienoiskivääri pysty joukkue 813

300 vapaakivääri asennot joukkue 488

hopeaa

300 m vapaakivääri,  kaikki asennot 111

pronssia

300 m vapaakivääri polvi 375

MM-kilpailut Helsingissä 1937

Vapaakiväärin ja sotilaskiväärin eri asentojen joukkuekilpailussa jaettiin myös poikkeuksellisesti mitalit joukkue/henkilökohtainen

kultaa

300 m sotilaskivääri makuu joukkue 916

300 m sotilaskivääri pysty joukkue

hopeaa

300 m vapaakivääri, polvi 380

300 m sotilaskivääri, asennot joukkue 563

300 m vapaakivääri, makuu joukkue 915

300 m vapaakivääri, asennot joukkue 493

300 m vapaakivääri, polvi, joukkue

pronssia

300 m vapaakivääri, pysty joukkue

300 m sotilaskivääri, polvi joukkue
300 m sotilaskivääri, makuu
50 m pienoiskivääri pysty, joukkue

MM-kilpailut Buenos Airesissa 1949

kultaa

300 m vapaakivääri, pysty 375

300 m vapaakivääri,  kaikki asennot
300 m pieniskvääri kaikki asennot joukkue5512

50 m pienoiskivääri, asennot joukkue 77p

hopeaa

300 m sotilaskivääri  kaikki asennot joukkue 605

MM-kilpailut Oslossa 1952

kultaa

300 m vapaakivääri, makuu 392

hopeaa

50 m pienoiskivääri pysty joukkue 873

pronssia

300 m vapaakivääri, asennot joukkue

Kullervo Leskisen MM-mitalit 1930 -1952

15 kpl kultaa ( joista 10 joukkuemitalia)

19 kpl hopeaa (joista 10 joukkuemitalia)

10 kpl pronssia ( joista 5 kpl joukkuemitalia)

yhteensä 44 MM-mitalia

Argentiina-pokaali, ammunnan MM-kilpailujen arvostettu joukkuekiertopalkinto on voitettu kaksi kertaa Suomeen, vuonna 1935 Roomassa ja vuonna 1949 Buenos Airesissa, Kullervo Leskinen oli mukana molemmissa joukkueissa.

Lauri Kaarran 7 MM-mitalia

http://www.kalajoenjunkkarit.fi/seura/kaju_80v/80-v_historiikki/ammunta/

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9