Pauli Aapeli Janhonen – kolmen kiväärin maailmanmestari

Palkintojen jako Kairon MM-kilpailussa 1962. P.A. Janhonen sai uransa kolmannen maailmanmestaruuden.

Pauli Aapeli eli P.A.Janhosen tulo kilpa-ammunan piiriin kävi luonnollisesti: hän kävi isänsä kanssa metsällä ja tuli aseiden kanssa tutuksi jo pikkupoikana. Tuskin hän vielä silloin osasi aavistaa, että pikkuhiljaa kehittyvä ura ampumaradoilla tulisi kestämään yli 40 vuotta ja tuomaan mukanaan lähes uskomattoman määrän mitaleja ja palkintoja eri puolilta maailmaa.

Janhonen väläytti kykyjään ensimmäisen kerran nuorten SM-kilpailuissa v. 1932 voittamalla pienoiskiväärin 3x20 ls:n kilpailun. Aikuisten sarjassa hän voitti ensimmäiset Suomen mestaruutensa v. 1939, enteellisesti vapaakiväärin ja pienoiskiväärin täysotteluissa.

Hyvät kilpailuhermot olivat koetteella kansainvälisillä radoilla ensimmäisen kerran samana vuonna Luzernissa, ammunnan MM-kisoissa. Niissä Janhonen liittyi suomalaisten maailmanmestareiden joukkoon pienoiskiväärin joukkuekilpailun kultamitalimiehenä. Henkilökohtaisista kilpailuista onnistui parhaiten vapaakiväärin 3x40 ls, josta tuli pronssimitali.

Ensimmäiset sodanjälkeiset ammunnan MM-kilpailut järjestettiin Tukholmassa. Suurimman mitalisaaliin keräsi odotetusti Ruotsi, mutta arvokkaimpana pidetyn lajin, vapaakiväärin 3x40 ls:n kilpailun 300 m:ltä voitti Pauli Aapeli Janhonen tuloksella 1116. Lisäksi hän otti pronssimitalin vapaakiväärin polviasennosta ja sotilaskiväärin makuulta. Muuten suomalaisten menestys jäi 1930-luvun saavutuksiin verrattuna vaatimattomiksi.

Vuonna 1948 Janhonen kuului Suomen olympiajoukkueeseen ja oli maailmanmestarina tietenkin yksi Lontoon kisojen vapaakiväärikilpailun suosikeista, Tulos 1120 toi hopeamitalin. Kulta jäi kuuden pisteen päähän.

Buenos Airesin kuumuudessa v. 1949 järjestetyissä MM-kisoissa kiväärilajeista kaksi toi kultaa Suomeen. Olavi Elo huolehti tällä kertaa vapaakiväärin täysottelusta; asentokilpailuissa Elo oli paras pystystä ja Kullervo Leskinen polvelta. P.A. Janhosen vuoro tuli pienoiskiväärin täysottelussa, jonka hän voitti tuloksella 1165. Kultaa tuli myös pystyasennosta ja joukkuekilpailusta ME:tä sivuavalla tuloksella 380 ja hopeaa vapaakiväärin täysottelusta ja pystyasennosta.

Janhonen kilpaili koko 1950-luvun ajan ja keräsi tasaiseen tahtiin SM-mitaleita ja muita palkintoja kaikista kiväärilajeista. Helsingin olympiakisoissa P.A. Janhonen sijoittui vapaakiväärillä 12:nneksi. Sen jälkeen hän antoi edustehtävissä tilaan nuoremmilleen, mutta ei vielä lopullisesti.

Vuoden 1962 MM-kilpailut saivat 48-vuotiaan miehen vielä kerran terästämään harjoitteluaan. Moni piti häntä jo liian vanhana, mutta ammunnassa nuoruus ei välttämättä ole samanlainen etu kuin joissakin muissa lajeissa.

Kairon MM-kiosjen sotilaskiväärikilpailu käytiin kisojen viimeisenä päivänä, joten se herätti tavallista enemmän huomiota. Suomella ei ollut vielä koossa kuin yksi mitali, hirviammunnan joukkuepronssi, joten kaikki oli yhden, mutta varman kortin varassa. Kisasta tuli kenties kovin, missä P.A.Janhonen on koskaan ollut. Olosuhteet olivat oudot, kuumuus tukahduttava, paineet kovat. Nyt tarvittiin rautahermoista, kokenutta kilpailijaa ja sellainen Janhonen oli. Hän ampui 3x20 laukauksellaan tulosen 537. Yhdysvaltain Verle Franklin Wright pääsi samaan, mutta jäi toiseksi vähempien kymppiensä takia, pronssimies, Neuvostoliiton Andrei Jakonjuk jäi pisteen.

Janhonen oli päässyt yhteen tavoitteeseensa: hänestä oli tullut ensimmäinen ampuja, joa on voittanut henkilökohtaisen maailmanmestaruuden kaikkien kolmen kiväärin täysottelussa.

Pauli Janhonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Janhonen

http://suomenmuseotonline.fi/fi/kohde/Suomen+Mets%C3%A4stysmuseo/SMM+1710%3A786?pathId=1.90.1656.3863.&itemIndex=7

Lontoon olympialaiset

http://yle.fi/vintti/yle.fi/elavaarkisto/index2ac7.html?s=s&g=3&ag=15&t=163

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Suruviestejä

Paavo Vierto

Birger Wasenius, pikaluistelun maailmanmestari, kaatui tammikuun 3. päivänää 1940 Laatokan Lunkulansaaressa. Vänrikki Birger Waseniuksen joukkue vetäytyi taaksepäin voimakkaan vihollisen tieltä. Peltoaukeaman keskellä aitaa ylittäessään miehet joutuivat vihollisen automaattiaseiden tuleen. Omia konepistooleja ei ehditty saada kuntoon, jotta niiden pikatulella olisi voitu suojat vetäytymistä.

Birger Wasenius jäi tulittamaan käsiaseella vihollista suojatakseen miestensä vetäytymistä. Samoin tekivät ryhmänjohtajat. Suuri osa miehistä pääsi menemään suojaan, mutta ryhmänjohtajat ja joukkueenjohtaja puuttuivat.

Muutamia päiviä myöhemmin partio lähetettiin tutkimaan taistelukenttää. Se löysi Birger Waseniuksen ja muiden kaatuneiden ruumiit. Joukkueenjohtaja oli uhrautunut miestensä puolesta.

Ennen kesää Birger Waseniuksen vaimo synnytti tyttären, sotaorvon.

Birger Wasenius

http://fi.wikipedia.org/wiki/Birger_Wasenius

Kalle Jalkanen, hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari, kaatui syyskuun 4. päivänä 1941 Inkerin Kirjasalossa Lehtosyrjän kylässä. Kun hälytys tuli, ei ollut aikaa viivytellä, vihollisen partio oli päässyt läpi ja tunkeutunut etumaastoon. Miehet etenivät tuttua moneen kertaan kuljettua jotosta pitkin.

Korpraali Kalle Jalkanen astui askeleen verran polulta syrjään, suoraan polkumiinan päälle. Jalka silpoutui nilkkaa myöten. Räjähdyspaine heitti hänet selälleen ja sitten kyljelleen toisen miinan päälle. Siihen päättyi Kalle Jalkasen sotiminen ja maallinen elämä.

Kalle Jalkanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Jalkanen

Pauli Pitkänen, 18 km:n ja viestinhiihdon kaksinkertainen maailmanmestari, kuoli syyskuun 28. päivänä 1941 Tarinaharjun sotasairaalassa Siilinjärvellä. Talvisodassa Pauli Pitkänen sai sirpaleen reiteensä ja invalidisoitui osittain; kilpahiihdot oli hiihdetty. Jatkosodan alettua hän ilmoittautui vapaaehtoisena kotirintaman palvelukseen ja sai komennuksen Sortavalaan. Mukanaan ahän toi sieltä erään kotipitäjän sankarivainajan varusteet, joiden seasssa oli unkarilainen käsikranaatti, se sytti – syystä tai toisesta. Pihalla oli lapsia, sitä ei voinut heittää ikkunasta ulos. Jalkavaivainen maailmanmestari ei ehtinyt ovelle, kun kranaatti räjähti pöydän alla.

Kuusi viikkoa sotasairaalassa, välillä toivon kipina, sitten käänne huonompaan ja loppu.

Pauli Pitkänen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pauli_Pitk%C3%A4nen

Martti Lappalainen, viestinhiihdon maailmanmestari ja 18 km:n MM-pronssimies, kaatui lokakuun 6. päivänä 1941 Syvärillä Mätysovan kylässä. Punatähtiset syöksypommittajat ilmestyivät varoittamatta suomailaisen patteriston tuliaseman ylle. Moottorit jymisivät kumeasti ja pommit irtosivat, ilma vinkui ja vihelsi, maa jytisi, räjähteli ja leimahteli.

Kun pöly laskeutui ja savupilvet ohenivat, havaittiin, että pommit olivat tehneet tuhoisaa jälkea esikuntaportaassa: vain yksi kahdeksasta miehestä oli jäänyt eloon. Pommikuopasta löytyivät myös vääpeli Martti Lappalaisen maalliset jäännökset.

Martti Lappalainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Lappalainen

Eino Olkinuora, viestinhiihdon maailmanmestari, kaatui lokakuun 21. päivänä Gavrilvjakassa Syvärillä. Jatkosodan neljän ensimmäisen kuukauden aikana kersantti Eino Olkinuora teki 81 partiomatkaa edessään III/JR 30:n riveissä Moskovan rauhan rajalta kohti Syväri-jokea. Konekiväärin suihku repi hänet rikki, kun hän joukkueenjohtajansa kanssa raivasi aukkoa vihollisrintamaan, joka olit motittanut suomalaisjoukot. Viimeisinä sanoinaan hän huusi:”eteenpäin”.

Kersantti Eino Olkinuoran uroteot eivät olleet vähäiset. Hänelle ehdotettiin Mannerheim-ristin ritarin arvoa. Hän sai sen jonkin aikaa kuolemansa jälkeen.

Eino Olkinuora

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eino_Olkinuora

Paavo Vierto, mäenlaskun epävirallinen maailmanmestari, kaatui joulukuun 9. päivänä 1941 Jasinovskissa Ukrainassa. Keväällä 1941 muutama sata vapaahetoista suomalaista lähti Saksaan, missä heidät lyhyen koulutuksen jälkeen liitettiin SS-divisioona Wikingin alaisin rykmenteihin. Suomalaiset etenivät saksalsiten kesäkuun 22. päivänä aloittaman suurhyökkäyksen mukana ensin Ukrainaan ja sitten syvemmälle Neuvostoliiton alueelle. Paavo Vierto ei toivottavasti tiennyt, millaiset olivat sen armeijan saamat käskyt, joihin hän oli liittynyt; tappakaa jokainen siviili – nainen, vanhus tai lapsi, riittää että he katsovat heitä alta kulmain. Slaavit eivät ole ihmisiä!

Mius- joen rintamalla lähellä Don-virtaa vastustajan partio iski odottamatta Nord-rykmentin asemiin. Konetuliaseet puhuivat, käsikranaatit räjähtelivät. Yksi kaatuneista oli Paavo Vierto. Hänet haudattin Uspenskajan sotilashautausmaahan, jonka valkoisten, vinokattoisten ristien rivi tuntui ulottuvan aina taivaanrantaan asti.

Paavo Vierto

http://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Vierto

Olli Remes, epävirallista olympiahopeaa sotilaspartiohiihdossa, MM-pronssia 50 km:n hiihdossa, kaatui joulukuun 31. päivänä 1942 Vienan Karjalassa. Ensin luutnantti Olli Remes sai kiväärinluodin käsivartensa läpi, sitten hän haavoittui tykistötulesta ja kolmannen kerran käsikranaatista käsiin ja kasvoihin – lievästi jälleen. Syyskuussa 1941 hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.

Vielä kahdesti luutnanti Olli Remes haavoittui, sitten tarkka-ampujan luoti osui kuolettavasti. Kaatumispäivänään hän oli saanut ylennyksen kapteeniksi.

Olli Remes

http://fi.wikipedia.org/wiki/Olli_Remes

Lähdeaineisto Huippu-urheilun maailma 4 ISBN 951-0-08692-4

Pekka Niemi – kulta-ajan mestareita

Pekka Niemi oli kiertänyt Lapin savottoja 12-vuotiaasta poikaklopista lähtien. Vuonna 1937 Pekka Niemi hiihti Cahmonix`n alppirinteillä 50 km:n erillisten MM-kisojen voittajaksi, joita ei hänen jälkeensä ole Suomesta lähtenyt kuin kaksi – Kalle Jalkanen 1938 ja Kalevi Oikarainen 1970.

Chamonix`n kilpailu ei ollut helppo muutenkaan, sillä oman onnensa varassa sai hiihtää koko viisikymppisen. Avustajia ei ladun varressa juuri ollut ja ruokaa sai vain puolimatkassa.

Samoissa Chamonix`n kisoissa Pekka Niemi otti myös hopea viestistä ja pronssia pikamatkalta, joilla hän oli ylränyt olympiapronssiin jo Garmisch-Partenkirchenissa vuotta aikaisemmin.

Todella vaativan viisikymmpisen Pekka Niemi hiihti talvella 1938 Holmenkollenilla, vesikeli oli yhtäkkiä vaihtunut paukkupakkaseksi ja koko latu oli yhtä iljannetta. Alamäessä ei ollut latuja ollenkaan, pekkä merkitty ura.

Pekka Niemi voitti kilvan ja Jussi Kirjavianen, hiihtomme historioitsija, on pitänyt tuota voittoa ”uuden ajan suomalaisten suurhiihtäjien ihmeellisimpänä saavutuksena”. Kilvan kakkonen Pekka Vanninen jäi viisi ja puoli minuuttia, paras ullkomaalainen yli kymmenen minuuttia, Klaus Karppinen liki 15 ja Kalle Jalkanen yli 18 minuuttia.

”Pekka Niemen hiihto oli mielikuvituksellisinta mitä oli nähty!” täräytti eräs ruotsalainen toimittaja, kun oli nähnyt voittajan täysin valkoisiksi kuluneet suksenpohjat. Voiteluvoitosta ei tosiaan sopinut edes vihjaista saavutuksen takana oli mies itse, ei mikään muu.

Pekka Niemi

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pekka_Niemi_(hiiht%C3%A4j%C3%A4)

Lähdeaineisto Huippu-urheilun historia 4 ISBN 951-0-08692-4 

Erkki Kataja – seiväshypyn ensimmäinen yllättäjä

XIV olympiadin kisojen kolmas kilpailupäivä 2.8.1049 Lontoon Wibleyllä valkenee Ison-Britannian pääkaupungissa sumuisen harmaana, sadetta enteilevänä. Yleisurheiludinaaliesta on ohjelmassa ensimmäisenä klo 14.30 alkamassa seiväshyppy, jonka mitalikamppailuihin on selvinnyt kaksi päivää aikaisemmin käytyjen karsintojen perusteella – raja 400 – yhteensä 12 miestä kuudesta eri maasta, heidän joukossaan molemmat suomalaiset osanottajat, 24-vuotias Erkki Kataja ja 27-vuotias Valto Olenius. Heidän mahdollisuuksiinsa kärkikamppailussa ei kuitenkaan uskota , sillä ylivoimaisia suosikkeja olivat amerikkalaiset lähes neljän ja puolen metrin miehet Dick Morcom (447), Owen Guinn Smith (447) ja Robert ”Bob” Richards (442).

Katajan pari viikkoa aieimmin tekemä Suomen ennätys on 425 ja Oleniuksen oma ennätys 420. Suurkilpailu on kuitenkin aina suurkilpaiu, jossa tilastotulokset jäävät omaan arvoonsa – niin myö Wembleyn seiväsfinaalissa 1948.

Jo aamupäivällä alkanut sade kiihtyy yhä pahemmaksi seiväshypyn ratkaisuvaiheiden ollessa käsillä. Kun rima on nostettu 410:een, mukana on yhä 11 miestä, mutta sitten kurjat olot, pehmeä vauhdinottorata ja kilpailijoihin kohdistuneet paineet olivat liikaa kahdelle puertoricolaiselle, yhdelle ranskalaiselle, yhdelle ruotsalaiselle ja myös Suoen Oleniukselle.

Erkki Karaja sen sijaan ylittää korkeuden komeasti ensimmäisellään, samoin Norjan EE-mies (431) Erling Kaas. USA:n Smith joutuu käyttämään komen yritystään, ennen kuin 410 on selvitetty. Kolmas amerikkalainen Dick Morcom jättää korkeuden väliin. Ruotsin Ragnar ”Ragge#Lundberg tarvitsee kaksi yritystä. Mukana on vielä kuusi miestä, kun rima kohotetaan 420:een.

Sinivalkoinen pipo päässään kilpaileva Erkki Kataja saa seipään kuivausapua ja kannustusta joukkuetoveriltaan Valto Oleniuiselta, ja miesten yhteistyä tuottaa myös erinomaisen tuloksen: 420 ylittyy komeasti heti ensimmäisellä yrityksellä. Suomalainen johtaa olympialaista seiväskilpailua ensimmäisen kerran kautta aikojen.

Amerikkalainen Smith selvittää korkeuden ensimmäisellään ja Ricahds toisellaan, mutta Morcomin tekniikalle sadesää ei sovi ja hän putoaa jatkosta, kuten myös Norjan Kaas ja Ruotsin Lundberg. Enää kolme miesät mukana – mitali Suomelle on varmistunut.

Rima nousee 430:een – se on viisi senttiä yli SE-tuloksen. Kataja on vuorossa ensimmäisenä, tekee kohtuullisen yrityksen, mutta pudottaa. Sitten Richards pudottaa. Ja Smith pudottaa, Toinen kierros tuottaa täsmälleen saman tuloksen, kun kukin vuorollaan tekee epäonnistuneen yrityksen. Jos kukaan ei pysty ylitykseen viimeisellä hypylläkään, on kultamitali Suomen.

Kilpailun huipennus on käsillä. Sade piiskaa Wembleyn tilimurskarataa. Erkki Kataja on uransa tärkeimmässä suorituksessa. Pikainen keskittyminen, seivät ylös ja matkaan. Tulinen kiihdytys, seiväs kuoppaan, hyvä nousu, jalta kohti korkeuksia, vartalo yli riman, mutta: käi pudottaa riman miehen peräsää purukasaan. Katajan lopputulokseski jää 420, mutta mikä on mitalin väri – sen ratkaisevat amerikkalaisten suoritukset. Ensin on vuorossa Bob Ricahrds, mutta hänen hypystään on paras puhti poissa, ja kohtalo on sama kuin suomalaisen. Kataja on vähintään hopealla.

Jäljellä enää O.G.Smith ja hänen viimeinen yrityksensä. Mies vaihtaa jalkaansa kuivat piikarit ja ottaa bambuseipään liukastelevan terässeipään tilalle. Tiukka keskittyminen , lennokas vauhti, seivät kuoppaan, komea nousu ja selvä ylitys. Amerikkalaiste katkeamaton kultaketju seiväshypssä ei ole katkennut nytkään, mutta se on ollut lähempänä kuin koskaan aikaisemmin, kiitos suomalaisen Erkki Katajan. Hieno yllätyshopea oli kautta aikojen ensimmäinen olympiamitali seiväshypyssä.

Erkki Katajan ura Suomen kärkihyppääjänä kesti viitisen vuotta. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti v. 1947 ja uusi SM-arvonsa myös kahtena seuraavana vuonna. Vuoden 1950 Kalevan kisoissa hän joutui tyytymään pronssimitalin Valto Oleniuksen ja Jukka Piiroisen jälkeen. Helsingin olympialaisissa Kataja oli kymmenes tuloksella 410. Suomen ennätystä Erkki Katja kohensi kolmeen otteeseen v. 1947 -50 tuloksin 423, 425 ja 427. Maaotteluedustajana hän oli 14 kertaa ja hankki niissä seitsemän voittoa.

Erkki Kataja

http://fi.wikipedia.org/wiki/Erkki_Kataja

Erkki Kataja

http://areena.yle.fi/radio/1576290

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Mikko Hietanen – sotaveteraanin voittojuoksu

Oslon EM-kisojen maratonin suomalaiset sankarit, korkeimmalla korokkeella Mikko Hietanen vierellään toiseksi tullut 48-vuotias veteraanijuoksija Väinö Muinonen.

Suomen leisurheilun eräs sykähdyttävimmistä hetkistä koettiin täpötäydellä Oslon Bisletin stadionilla yleisurheilun kolmansissa EM-kilpailuissa 1946. Raskaiden sotavuosien hiljentämät suomalaisurheilijat palasivat kansainväliseen seuraan sotaa edeltävien aikojen muistoissa, kultaisin vauhtiaskelin.

EM-kisojen avauspäivän nostalgisessa illassa 22. elokuuta 1946 kenttää kiersi yhtäaikaa peräti kaksi suomalaista Euroopan mestaria, tosin eri suuntiin. 32-vuotias Viljo Heino oli tehnyt 10000 metrillä ratkaisevan nykäyksen, kun stadion portista kirmaisi sisään ulkoradalee maraton voittaja, 34-vuotias Mikko Hietanen. Tunnelma katsomossa herkistyi, monet katsojat pyyhkäisivät silmäkulmiaan mestaruuteen kiitävien suomalaisjuoksijoiden kohdatessa toisensa valojen loisteessa.

Kestävyysmatkojen suomalasjuhla jatkuu myös mestareiden takana. Helge Perälä juoksi 10000 metrillä toiseksi ja 47-vuotias Väinö Muinonen tuli vajaan maratonin matkalla (40,1 km) maaliin toisena, runsaan minuutin ensimmäisen kerran ulkomailla juossutta Hietasta hitaammin.

Mikko Hietanen pääsi sodasta johtuen elämänsä vauhtiin vasta ikämiessarjan kynnyksellä. Uudellakirkolla, Karjalassa 1911 syntynyt Hietanen mittaili koulupoikana kotiseudullaan Hyttilän kylässä eri pituisia juoksumatkoja, mutta ensimmäisiin kilpailuihin hän osallistui vasta 21-vuotiaana. Pitkistä juoksumatkoista kiinnostunut Hietanen voitti neljä vuotta myöhemmin Kaivopuiston maratonin alokassarjan. Kansallinen juoksu-ura lähti nousuun, mutta sota katkaisi haaveet kansainvälisestä menestyksestä.

Maratoonariksi Mikko Hietanen oli sopivankokoinen, 167-senttinen ja 54-kiloinen kapeakasvoinen juoksija. Hän jaksoi odottaa omaa tilaisuuttaan. Vuosien sitkeä uurastus palkittiin EM-vuonna 1946, jolloin Hietasen hurja juoksukunto toi voittoja. Kesäkuussa hän rikkoo Vuoksenniskalla 15 mailin ja 25 km:n maailmanennätykset. Heinäkuussa Hietanen uusi maratonin Suomen mastaruuden. Vuosi huipentui Oslossa Euroopan mestaruuteen, mutta jatkoakin seurasi. Hietanen paineli vielä lokakuussa 20 kilometrin Suomen ennätyksen ja lumen peittäessä jo maan hän juoksi Kosicen maratonin voittajaksi.

Seuraavana keväänä Hietanen sijoittui Bostonin maratonilla toiseksi huippuajalla 2.29.31. SM-maratonilta heltisi jo kolmas perättäinen mestaruus Pohjoismaiden maratonmestaruuden lisäksi. Vuoden urheilija-äänestyksessä Mikko Hietanen jakoi kärkisijan luistelija Lassi Parkkisen kanssa.

Lontoon olympiakisoissa 1948 Mikko Hietanen ei onnistunut odotetusti. Maratonilla hän joutui keskeyttämään, kun jalkineet hiersivät akillesjänteet verille. Helsingissä 1952 Hietanen oli jo 46-vuotias, mutta juoksi tyydyttävästi. Sijoitus oli 17:s Zatopekistä 11 minuuttia jääneenä.

Hersyvän huumorin sävyttämänä Mikko Hietanen askelsi uutterasti lenkkejä Vihtavuoren kodistaan yli 75-vuotiaanakin. Hän juoksi useita ikäluokkansa sarjavoittoja Keski-Suomen hölkkäkilpailuissa.

Mikko Hietanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Mikko_Hietanen

Mikko Hietanen

http://www.sul.fi/uutiset/uutispalvelu/mikko-hietasen-syntym%C3%A4st%C3%A4-100-vuotta

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Ale Saarvala – kaksoisvoltilla rekkikultaan

Berliinissä 1936 voimisteltiin ensi kerran miesten 12-ottelua sekä jaettiin mitalit myös eri telineillä. Sama tapa on käytännössä edelleen. Suomen joukkueelta odotettin ennakoltakin hyvää sijoitusta. Huipumiehemme olivat Heikki Savolainen johdolla menestyneet Los Angelesin jälkeen mainiosti voimistelua siihen aikaan hallinneiden Saksan ja Sveitsin kanssa käydyissä maaotteluissa.

Mahtavan Reichssportfeldtin tuntumassa sijaitseva Dietrich-Eckartin suppilomainen ulkoilmanäyttämö oi muuttunut nimeltään Waldbuhneksi. Juuri siellä ratkaistiin olympiavoimistelujen mitalit 10.-13. elokuuta 1936 jopa 20 000 katsojan seuratessa tarkasti tapahtumia.

Suomen menestys joukkuekilpailuissa oli tyydyttävä, tulihan jälleen pronssimitali Saksan ja Sveitsin jälkeen huolimatta sääntöuudistusten aiheuttamista tulkintaongelmista. Henkilökohtaisesti Ale Saarvala oli sijalla 19, mutta loistava rekkiliike teki hänestä kultamitalimiehen.

Viipurilaisen taiturimainen, hallittu ja vauhdikas liike sai tuomareiltakin yksimielisen hyväksymisen, eikä siinä ollut varaa tulkinnoille. Upeat jättiläiset, hienot taitot salamannopein ojennuksin, lapapyörähdykset ja päätteksi komea kaksoisvoltti täsmällisine alastuloineen toivat suomalaiselle peräti 19,367 pistettä.

Se oli tosin vain pisteen kymmenyksen parempi nojapuilla ja hevosella kutlaa voimistelleen saksalaisen suosikin Konrad Freyn vastaa,mutta enempää ei tarvittukaan.

Ale Saarvalan palkintokorokkeella muistoksi saama tammentaimi istutettiin kisojen jälkeen Viipurin keskuskentän sisäänkäynnin varrele, kun kaupungin suuret pojat Saarvala ja Sten Suvio oli ensin kuljetettu juhlasaatossa rautatieasemalta juhlapaikalle.

Ale Saarvala kuului nuoresta pitäen kotikaupunkinsa mestarivoimistelijoihin. Seura oli Kelkkalan Kisailijat esikaupukialueelta ja innostu poikien keskuudessa valtava. Alesta tuli nuorten Suomen mestari 15 vuoden ikäisenä. Rekki oli tuolloin hänen mieluisin telineensä. Voimistelu sujui toki muiltakin, sillä seuran vuosina 1932-33 ja 1935 SM-kultaa voittaneeseen joukkueeseen ei päästy loistavallakaan yhden telineen hallinnalla.

Saarvalan hevosliike herätti huomiota Tsekkoslovakian perinteisillä Sokol- voimistelujuhlilla 1932. Hän oli ehdolla olympiakisoihin jo samana vuonna. Maan taso oli tulokkaalle vielä liian kova, vaikka Ale joulukuussa voittikin myäs yleisen sarjan mestaruuden. Lisäksi tulivat mestaruudet myös hevoselle, renkailla ja nojapuilla, mutta rekin voitti toinen tuleva olympiavoittaja Einari Teräsvirta.

Vuotta myöhemmin tulivat toinen yleismestaruus ja voitto myös hevosella. Nyt aukenivat edustehtävätkin, aluksi Unkari-maaotteluun. Kun telinemestaruuksia kertyi seuraavan vuonna lisää, Ale matkusti myös Budabestin MM-kisoihin. Voimistelumaaotteluja Suomi kävi 1930-luvulla Unkarin lisäksi Saksaa ja Sveitsiä vastaan. Saarvala oli mukana seitsemän kertaa. Tuohon aikaan Helsingin Messuhalli oli täyteen kansoitettu, kun maailman parhaat voimistelijat mittelivät taitojaan kuudella telineellä.

Sotavuosien jälkeen Saarvala jatkoi kilpailemistaan päästen 35-vuotiaana toisen kerran olymmpialaisiinkin 1948. Lontoossa hän jäi ilman henkilökohtaisia mitaleja, mutta kuului Suomen kaikkien aikojen kultamitalijoukkueeseen. Veteraanin sijoitus 12-ottelussa oli 17:s. Myöhemmin Saarvala lähti siirtolaiseksi Kanadaan.

Ale Saarvala

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ale_Saarvala

Urheilumuseo sai voimistelija Saarvalan olympiamitalit

http://www.mtv.fi/sport/muutlajit/uutiset.shtml/2005/09/394789/urheilumuseo-sai-voimistelija-saarvalan-olympiamitalit

Voimistelu - Kesäolympialaisten 1908-2012 suomalaiset olympiavoittajat - mitalistit

http://www.jkauppi.fi/sport/kesaolympialaisten-suomalaiset-mitalistit-voimistelu

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Sten Suvio – lajilleen vihkiytynyt

Urheilun suurimmistakin tähdistä vain harva vihkiytyy niin täydellisesti lajilleen kuin nyrkkeilymme ensimmäinen olympiavoittaja Sten Suvio. Hän oli myös suomalaisen nyrkkeilyn uupumaton ideologi, joka lähes tieteellisen tarkasti paloitteli tämän vaativan urheilumuodon mikroskooppisiin osiin kootakseen ne uudelleen parhain mahdollisin tuloksin.

Berliinin olympiakisojen nyrkkeilykilpailujen välisarjassa oli mukana alunperin 25 ottelijaa. 15.elokuutta 1936 li myöhäisiltana mahtavan Deutschlandhallen kehässä jäljella vain kaksi miestä. Saksan Michael Murachin ja Suomen Sten Suvion noustessa kehään oli tunnelma lähes 20000 katsojan täyttämässä, tupakansavuisessa hallissa noussut edellisten ottelujen jälkeen lakipisteeseensä.

Willy Kaiser oli jo hankkinut isäntämaalle alimman sarjan kultamitalin, ja nyt odotettiin toista, olihan voimansa tuntevalls kansallissosialistisella Saksalla mukana neljä loppuottelijaa. Suomalainen oli tuntematon suuruus, vaikka olikin ehtinyt raivata tieltään neljä aikaisempaa vastustajaansa. Mustapaitainen ja valkohousuinen Murack aloitti täydellä vauhdilla ajaen vastustajaansa tarkkailevaa sinipaitaa edellään. Muutama osuma menikin perille, pistejohto ois saksalaisen ja ote kultamitaliin selvästi havaittavissa.

Murachin laskelmat olivat muuten oikeat, mutta hän ei tuntenut Suvion taktisia kykyjä. Vauhti jatkui toisessa erässä, Murah tuli yhä rohkeammaksi. Tummatukkainen suomalainen katseli vielä hetken, osu tunnustelevasti vasemmallaan ja täräytti sitten tarkan oikean koukkunsa hyökkävän Murachin leukaan. Iskussa oli ruutia, se tehosi ja saksalainen menetti paitsi tasapainonsa myös henkisen yliotteensa. Ennen erän loppua Suvion oikea osui uudelleen jarkuen vielä molempien käsien iskusarjalla. Ottelua Suomen radiolle selostanut tohtori Martti Jukolakin yltyi lisäämään kuuntelijain jännitystä, olihan tilanne tasaantunut ja Suviolla jopa mahdollisuuden kultamitaliin.

Kolmannen erän alussa ottelu oli jo lähellä ratkaisuaan. Suvio hallitsi ottelua, saksalaisen kunto alkoi pettää ja hän joutui hakemaan turvaa kanveesiltakin. Jukolan mjukaan olisi neljäs erä merkinnyt suomalaisentyrmäysvoittoa. Amatööriottelun kesto on kuitenkin kolme erää ja niiden päätyttyä olivat tuomarit yhtä mieltä Suvion voitosta.

Suomen nyrkkeily oli saanut ensimmäisen kultamitalinsa. Loppuottelijan ohimoille painettiin näiden kisojen tapaan laakeriseppele. Voittaja sai ikuiseksi tarkoitetuksi muistoksi tammipuun taimen, joka valitettavasti jäi Talvisodan Vippuriin. Suomessa myöhemmin kehitetty tarina, jonka mukaan itse Adof Hitler olisi poistunut Murachin tappion jälkeen katsomosta ei pidä paikkaansa. Kaikkiin tilaisuuksiin ei tarmokas valtakunnankanslerikaan ehtinyt.

Ennen loppuottelu oli 24-vuotias Suvio ehtinyt kukistaa Japani Keikan Rin, Australian Arthur L. Cookin, Unkarin Imre Mandin ja Tanskan tulevan pronssimitalimiehen Gerhard Petersenin.

Historiallinen legenda kertoo Viipurin pamauksesta, kun Knut Posse räjäytti kaupungin tunnuksena edelleen olevan linnan. Sanonta tunnetaan myös nyrkkeilyssä ja se liittyy Sten Suvioon. Viipurin Voimailijoiden painisalilla nuorukainen lumoutui nyrkkeilyyn. Ensimmäisen kerran Suomen maaotteluedustajaksi hänet valittiin 19-vuotiaana. Viipurilainen yllätti Ruotsin Per ”Pelle” Edlundin tyrmäämällä tämän toisessa erässä Helsingin Kaartin maneesissa 15. helmikuutta 1931.

Neljä muutakin maaotteluaan Suvio voitti. Suomen nyrkkeilijät kohtasivat siihen aikaan vain ruotsalaisia ja virolaisia. Muissa suurkilpailuissa ei Suvio olympiakisojen lisäksi päässytkään näyttämään kykyjään.

Olympiavoittonsa jälkeen Suvio siirtyi ammattilaiseksi menestyen kohtuullisen hyvin. Uusi ura alkoi tosin Lontoossa tappiolla vuoden 1934 amatöörien Euroopan mestaria Dan McCleavea vastaan.

Sotavuoden vaikuttivat tuntuvasti Sten Suvion uraan. Jatkosodan hyökkäysvaihe oli tuhota koko miehen, kun vihollisen kranaatti riisui osan asepuvusta ja repi oikean käden Petroskoin porteilla Aunuksen Villavaarassa 28. syyskuuta 1941.

Joku toinen olisiunohtanut ainakin nyrkkeilun, mutta jo vuoden 1942 marraskuussa Sten Suvio otteli saksalaisen Hans Heuserin kanssa ja voitti tämän. Jatkossa Stepan käsi sidottiin ja pehmustettiin iskuja kestäväksi niin, että hän nyrkkeili vielä vuoteen 1949 saakka.

Naapurimaa Ruotsi arvosti hänen valmeustietouttaan ja palkkasi Suvion hoitamaan sinikeltaista nyrkkeilyä vuosiksi 1949-57. Myöhemmin hän toimi muutaman vuoden ajaksi 1960-luvula myös Turkissa. Ruotsin kaudella kuuluivat maan edustusmiehiin esimerkiksi Euroopan mestari Stig Sjölin ja tuleva maailmanestari Ingemar Johansson, joita molempia Suvio avusti maaotteluissa Suomeakin vastaan. Sten Suvio koki suurimpana katkeruuden aiheena sen, ettei hänestä tullut koskaan Suomen Nyrkkeilyliiton päävalmentajaa.

Sten Suvio

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sten_Suvio

Sten Suvio – Michael Murach

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sten_suvio_-_michael_murach_4829.html#media=4835

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Lauri Koskela – painimolskin perintöprinssi

Pienikasvuinen lapualainen työmies Lauri Koskela nähtiin hapuilemassa ensimmäisiä painiotteittaan TUL:n salilla Lapuan Ponnistuksen riveissä. Kun 1930-luvun alun lapaulaisvuosina TUL:n huippu-urheilijoita ryhdyttiin värväämään SVUL:ään, Koskela tei kuten moni muukin menestynyt TUL:n painija, päästäkseen tavoittelemaan olympialaista kunniaa. Los Angelesin kisoihin siirtyi pois TUL:sta ja jatkoi nousussa olevaa painijauraansa Suomen Painiliiton alaisessa Lapuan Virkiässä.

Koskela paini uudelle seuralleen mainetta jo olympiavuonna 1932 saavuttamalla Suomen mestaruuden höyhensarjassa. Erittäin teknistä ja älykästä painia esittänyt Koskela vakuutti myös olympiajoukkueen valitsijat ja nousi Losin laivaan. Olympiamatolla hän sai heti ensimmäiseksi vastustajaksi sarjan tulevan olympiavoittajan, italialaisen Gozzin. Tämän äkillinen takylisyöksy vei lapualaisen harteilleen vajaassa minuutissa. Sisuuntunut Koskela osoitti jälleen oivallista ottelusilmää ja sai avonaisella ottelutavallaan myös yleisön puolelleen. Kyseenalainen 1-2 pistetappi finaaliottelussa saksalaiselle Ehrlille aiheitti voimakkaita vastalauseita yleisön keskuudessa, mutta lopputuloksena oli joka tapauksessa pronssia 25-vuotiaalle lapualaiselle.

Nousu ylempään painoluokkaan 1935 aloitti Koskelan loistokauden painimolskilla. Neljän vuoden aikana ei kukaan kyennyt arvokisoissa horjuttamaan Koskelan asemaa keyven sarjan valtaistuimen haltijana. Loistokauteen mahtuu yksi olympiavoitto ja kolme Euroopan mestaruutta 1935-38.

Edellisen vuoden Euroopan mestarina Berliinin olympiamatolle astellut Koskela joutui Deutschland-Hallessa erittäin tiukalle puolustaessaan valtaistuintaan. Hän voitti tosin kaikki ottelunsa, mutta peräti kolmessa ratkaisevassa kamppailussa jakaantuivat tuomareiden äänet 2-1 suomalaisen hyväksi. Työvoittojen takana oli myös osaltaan Lapuan pojan taktikon taidot. Koskelan kulta oli Suomen ainoa kreikkalais-roomalaisessa painissa, ja samalla hän toi voittajille luovutetun olympiatamman kasvamaan Lapuan kaupungntalon edustalle.

Koskelan loistava arvokisojen kultaputki katkesi vasta 1939, jolloin hän joutui tyytymään EM-kisoissa pronssimitaliin.

Koskelan ansiolista painijana oli komea. Arvokisojen ohella hän oli luotettava maaotteluedustaja; hän oli mukana 17 maaottelussa ja vain kolmesti hän tuotti maalleen pettymyksen. Koskelan tehokkuus molskilla perustui ennnen kaikkea nopeisiin vastaliikkeitiin ja taitaviin vääntöihin mattopainissa.

Koskelan tyylikäs ulkomuoto ja klassillismallinen kehonsa hurmasivat sekä kotimaisia että ulkomaisia painikatsomoita. Toinen maailmansota paini pisteen Koskelan painijauralle. Sotavuosienkin aikan – jo 36-vuotiaana- hän oli yhä kovassa painikunnossa. Koskelan kohtaloksi muodostuivat Kannaksen kovat puolustustaistelut kesällä 1944. Yhtenä suomalaisista olympiavoittajista hän kävi viimeisen kamppailunsa elämänsä molskilla Vuosalmessa.

Lauri Koskela

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Koskela

Lauri Koskela

http://helemi.lapua.fi/index.php?iContentID=786

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Lassi Parkkinen – pikaluistelu nousee juoksuhaudasta

Sankarivainaja-maailmanmestari Birger Waseniuksen puoliso ojentaa pikaluistelun uudelle maailmanmestarille kukkia Suomi-Ruotsi-jääpallomaaottelun erätauolla.

Helmikuun 16. päivänä 1947 yli 30 000 katsojaa todistaa Oslon Bislett-stadionilla, kun 29-vuotias Lassi Parkkinen kiertää rataa yhdessä Norjan Sverre Farstadin kanssa. Kyseessä on maailmanmestaruus, ei enempää eikä vähempää, matkana 10 000 metriä. Parkkisella on varaa hävitä norjalaiselle 21 sekuntia. Hän tietää sen, Farstad tietää sen, yleisö tietää sen. Parkkinen luistelee kuin hurmiossa ja lyö norjalaisen lopulta 30,4 sekunnilla. Hän on maailmanmestari, Suomen viides kautta aikojen.

Lassi Parkkinen oli ollut mukana jo Helsingin MM-kilpailuissa 1939, kun sittemmin talvisodassa kaatunut Birger Wasenius voitti edellisen maailmanmestaruuden. Hän oli menettänyt kenties parhaat vuotensa rintamalla, elämä ja urheilu tuntuivat olevan vasta alussa. Maailmanmestaruus, veiläpä Oslossa, viesti maailmalle, että Suomen urheilu oli edelleen olemassa.

Lassi Parkkinen ehti nousta kansalliselle huipule jo ennen sotia. Ensossa Vuoksen rannalla vietettyjen poikavuosien läpimurto osui nuorten Ruotsi-maaotteluun 1937, jossa Parkkinen voitti kaikki matkar. Juniori katsottiin niin hyväksi, että hän pääsi seuraavana vuonna ensimmäisiin MM-kisoihinsa Davosiin. Siellä hän oli yhdeksäs. Ylioppilastalvena 1939 Helsingissä käydyt MM-kisat menivät vähän huonommin, mutta vuosiahan oli. Lisäksi voitto tuli kuitenkin Suomeen, Birges Waseniukselle.

Sodan aikana Parkkinen harjoitteli sen minkä olosuhteilta pystyi ja nousi Suomen parhaaksi. Kun kilpailutoiminta alkoi elpyä, Parkkinen oli heti mukana. Hän paransi v. 1946 sekä 5000 ja 10 000 m;n SE:tä ja luisteli seuraavan vuoden alusssa akateemiseksi maailmanmestariksi. EM-kisoissa Tukholmassa hän oli kahdeksas, ei siis mikään suosikki ennen Oslon MM-kisoja. Oslossa kaikki kuitenkin meni kohdalleen, ja Parkkisesta tuli maailmanmestari. Vuoden lopulla häneti valittiin yhdessä maratonjuoksun Euroopan mestarin (1946) Mikko Hietasen kanssa Suomen parhaaksi urheilijaksi.

Sankt Moritzin kisojan alla Parkkinen joutui olemaan harjoittelemata kaksi viikkoa noidannuolen takia. Hän pääsi kuitenkin mukaan ja otti mitalin, hopeaa 10 000 m:llä. Toinenkin oli lähellä. 1500M:n pronssi jäin vain 0,7 sekunnin päähän.

Oslon talvikisoissa 1952 Parkkinen ei ollut parhaimmassa vireessään, mutta niiden jälkeen MM-kilpailuissa Hamarissa nähtiin vielä kerran taistelija-Parkkinen. Norjan Hjallis Andersenin piti voittaa miten tahtoi, mutta olympiakisoista sisuutnunut Parkkinen piti Andersenia tiukalla loppuun asti, ei voittanut, mutta teki kilpailusta kilpailun ja otti hopeaa.

Jäähyväiset MM-jäille Lassi Parkkinen jätti Helsingissä v. 1953. Hän luisteli uransa aikana kaikkiaan neljä kotimaan ratojen Suomen ennätystä: mm. 1952 yhteispiste-ennätyksen 199,723 rikkoen Clas Thunbergin 24 vuotta vanhan SE:n.

Lassi Parkkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lassi_Parkkinen

Lassi Parkkinen

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Lassi%20Parkkinen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Kaisa Parviainen – yleisurheilun monitoiminainen

On menossa Lontoon olympiakisojen 1948 naisten keihäänheiton viides kierros. Suomen Kaisa Parviainen on yhä johdossa uudella SE-tuloksella. Sitten astelee vauhtiradan päähän määrätietoisen näköisenä Itävallan ME-heitäjär. Hän kiskaiseekin keihäänsä lähes kaksi metriä yli suomalaisen merkin. Kultamitali matkaa tällä heitolla Itävaltaan.

Turkulainen saavuttaa upeasti hopeamitalin. Samalla hän tekee suomalaista yleisurheiluhistoraa ensimmäisenä naisyleisurheilijana olympiamitalin.

Kaisa Parviainen nousi keihään heiton huipulle jo 21-vuotiaana vuonna 1935. Silloin hän heitti uuden Suomen ennätyksen 42.06. Lajin maailmanennätys oli silloin USA:n Nan Gindelen nimissä 46,74. Seuraavina vuosina Parviaisen kehitys ei ollut odotetunlainen, eikä häntä nähty vuoden 1936 olympiakisoissa eikä vuoden 1938 EM-kisoissa. Vielä siinä vaiheessa Kaisaa kiinostivat enemmän pianon- ja viulunsoitto. Tuohon aikaan naisten lajeja yleisurheilukilpailujen ohjelmassa oli todella harvoin.

Sotavuoden sotkivat sitten Kaisa Parviaisen urheilu-uran moneksi vuodeksi, mutta yli 30-vuotiaana hän teki onnistuneen paluun kilpakentille.

Vuoden 1948 SM-kisoissa Kaisa Parviainen pääsi keihäänheitossa taas yli 40 metrin kuntoon kiskaisemalla SM-kultaa tuloksella 40,75. Lisäksi hän voitti pituushypyn 539 kantanella loikalla. Hänen valinttiin Lontoon olumpiakisoihin molempiin lajeihin. Lontoossa samana kesänä jo 33-vuotias Kaisa Parviainen näytti, että hän pystyy venymään suurkilpailuissa. Kaisa siirtyi alkukierroksilla johtoon uudella komealla SE-heitolla 43,79. Tämä heitto näytti häiritsevän Itävallan ME-heittäjän Herma Baumankin keskittymistä, eikä tämä tahtonut saada heittojaan reilaan. Bauma oli edelliskesänä heittänyt uuden maailmanennätyksen 48,21, joten edellytyksiä oli pitkin kaariin.

Viidenelle kierroksella Bauma sai heittonsa kohdalleen ja tämä tiesi johtopaikkaa tuloksella 45,57 eli lähes kaksi metriä paremmin kuin Kaisa. Muista heittäjistä ei kuitenkaan ollut enää Kaisan uhkaajaksi. Pronssimitalin nappasi 42.08 heittänyt Tanskan Lissle Carlstedt.

Näin Kaisa Parviainen sai hopeamitalin, joka oli vuoteen 1984 asti Suomen naisyleisurheilun ainoa olympiamitali. Los Angelesin olympiakisoissa 1984 Tiina Lillak tei saman tempun kuin Kaisa: hopemitali keihäänheitossa. Nyt hopeatulos oli jo 69.00. Lontoon kisojen pituushypyssä Kaisa Parviaisen tie päättyi karsintakisaan.

Vuosi 1949 oli Kaisa Parviaisella välivuosi. Vuonna 1950 hän kilpaili vain kahdesti ja molemmilla kerroilla keihäs kaarsi yli 40 metrin. Suomen mestaruus tuli tuloksella 40,65. Kööpenhaminassa käydyissä kilpailuissa hän kukisti uudelleen Lontoon pronssitytön Lissle Carstedtin heittämällä 42,32. Tämä kisan jälkeen Kaisa ilmoitti lopettavansa kilpauransa, eikä lähtenyt Brysselin EM-kisoihin, joissa pronssimitaliin olisi riittänyt 42,75.

Elettiin kevättä 1952, ja kesällä olivat edessä Helsingin olympiakisat. Kotikisat olivat saanee Kaisa Parviainen pyörtämään lopettamispäätöksensä. Hän harjoitteli rajusti, ja harjoitusheitot kantoivat peräti yli 50 metrin viivan. Kaisa Parviainen loukkaantui kuitenkin olympiakisojen alla. Loukkaantuneenakin Kaisa yritti, mutta ei onnistunut, Hän sijoittui 16:nneksi vaatimattomalla tuloksella 39,82.

Kaisa Parviainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaisa_Parviainen

http://www.sul.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-kaisa-parviainen

http://areena.yle.fi/radio/1576284

http://ohjelmaopas.yle.fi/1-1583276

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Lenni Viitala – kultaa ilman seremonioita

Lenni Viitala ja Ruotsin Thure Johansson

Ison-Britannian sateisen harmaa pääkaupunki Lontoo on ensimmäisten sodanjälkeisten olympiakisojen isäntäpaikkakuntana. Kisoja on käyty viisi päivää, eikä Suomella ole vielä yhtään kultamitalia.

Päänavaajaksi nousee maanantaina 2. elokuuta Empress Hallissa 26-vuotias vaajakoskelainen konepuuseppä Lenni Viitala, joka hallitsee viidennen kierroksen ratkaisuotteluaan Ruotsin Thure Johanssonia vastaan ja voitta selvästi pistein. Se riittää vapaapainin 52 kg:n sarjan kultamitaliin.

Hopean saa Turkin Halit Balamir, jonka Viitala on kukistanut ensimmäisessä ottelussaan, ja pronssin jo 35-vuotias Johansson. Lenni Viitala ei ole kuitenkaan tottunut miljoonakaupungin mutkaisiin sokkeloihin, ja häneltä jäävät voittoseremoniat kokematta Lontoon massiivisessa metrossa sattuneen eksymisen takia.

Sanomalehti Keskisuomalainen kuvaa päivän tunnelmia vielä tähän tapaan: ”Riemuitseva joukko suomalaisia ryntäsi Viitalan jälkeen matolle kantaakseen hänet kultatuolissa pois. Viitala oli painikisojen ensimmäinen kultamitalimies. Viitalan mitalisijoitus selvisi, kun Thure Johansson hävisi hänelle pisteillä. Suomalaiset kantoivat Viitalan riemukulussa salin toiseen päähän, minne he olivat perustaneet ”päämajansa”.

Lontoon kisojen virallinen julkaisu merkitsee voittajan näin: I VIITALA,V (Finland). Syynä on se, että Viitalan etunimet ovat kastekirjojen mukaan Vilho Lennart. Kaikille suomalaisille painin ystäville hän on kuitenkin tuttu kutsumanimellään Lenni. Maailman parhaan painimaan maineeseen tottuneelle Suomen kansalle yksi kultamitali olympiakisoissa on kuitenkin pettymys.

Hieman lohtua tuovat silti Kelpo Gröndahlin hopea kreikkalais-roomalaisen painin 87 kg:n ja Reino Kangasmäen pronssi 52 kg:n sarjassa.

Nurmon ja Seinäjoen kautta Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelle päätynyt Lenni Viitala oli vikkelenä, temperamenttisena ja voimakkaana kärpässarjan miehenä omimmassa elementissään vapaapainissa,vaikkka menestystä tuli myös kreikkalais-roomalaisessa painissa.

Hänen nousunsa huipulle oli häikäisevän nopea, sillä ensimmäisenä SM-vuonna tuli myös 52-kiloisten vapaapainin Euroopan mestaruus Tukholmassa 26. lokakuuta 1946.

Vuotta myöhemmin järjestettiin EM-kisat vain kreikkalais-roomalaisessa painissa. Kilpailupaikkana oli Tsekkoslovakian pääkapunki Praha, ja 52 kg:n sarjan edusjaksemme lähetettiin Lenni Viitala. Vaikka kreikkalais-roomalainen paini oli Lenni Viitalan sivulaji, hän selviytyi pronssille Ruotsin Bertil Sundinin ja Egyptin Mohammed Abdei Alin jälkeen.

Lenni Viitala aktiivi-uran viimeisiä vuosia haittasi vammautunut olkapää, joka leikattiin vuonn 1950. Työväen Urheiluliiton mestari hän oli kreikkalais-roomalaisessa painissa vuonn 1947.

Vuonna 1947 aivoituneelle Lenni Viitalalle ja hänen vaimolleen Aunelle syntyi seruaavan viiden vuoden aikana kolme lasta.

Lenni Viitala

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lenni_Viitala

Yle: Vaajakosken painilegenda viihtyi heinäpellolla
http://www.ksml.fi/urheilu/viitala-on-kiveen-hakattu-vaajakosken-painilegendaa-muistettiin-radiossa/1226316

Yle areena Lenni Viitala
http://areena.yle.fi/radio/1576281
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_31144.html#media=31152
Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7