Lontoo 1948 – melkein romahdus

Tapio Rautavaara

Lontoon kisat eivät olleet ylen juhlalliset. Monet englantilaiset ja varsinkin lontoolaiset suhtautuivat kisoihin kuten ”ei-toivottuun lapseen” tai sitten täysin välinpitämättömästi. Lontoossa oli runsaasti sellaisia asukkaita, jotka eivät vaivautuneet seuraamaan olympiakisoja edes lehtiuutisten tai radioselostusten avulla. Sodan raunioiden keskellä oli muuta ajateltavaa.

Urheilijoita oli mukana näissä kisoissa kuitenkin ennätyksellinen määrä: kaikkiaan noin 5000 urheilijaa 59 maasta. Berliinissä osanottajia oli ollut 4609 ja 49 maasta. Suomen urheiluväelle Lontoon kisat, joista jälleen ”voitetut maat” Saksa ja Japani oli suljettu pois, oli karvaanlainen pettymys. Yleisurheilussa saaliimme jäikin todella vaatimattomaksi; olimme vähitellen sijoittumassa omalle paikallemme kansakuntien joukossa. Kokonaissaalis oli kuitenkin runsaampi kuin 1936 Berliinisssä. Siellä saimme mitaleita 19, Lontoossa 20. Lisäsys tapahtui nimenomaan kultamitalien kohdalla seitsemästä kahdeksaan.

Tapio Rautavaarasta voisi sanoa Unto Seppäsen tapaan: huoleton on hevoseton poika. Suomen kansa tunteekin Tapsa Rautavaaran paremmin kansalauluperinteen jatkajana ja kehittäjänä. 1950-luvun trubaduurina kuin 1940-luvun olympiavoittajana ja todella tähtiluokan keihäänheittäjänä. Rautavaara voitti pitkän ensi heittonsa – olosuhteisiin katsoen pitkän – (69,77) mittalukemilla kultamitalin. Kaksissa aikaisemmissa kisoissa oli heitetty kauemmaksi, mutta Wembleyn ruohokentällä, missä vauhdinottopaikka oli jokseenkin kesantopellon omainen, tulos oli erinomainen. Hopeamitalin voittaja USA:n Seymour sai tyytyä 2 m 23 cm lyhyempään tulokseen (67,56). Unkarilainen Varssoeghi sinkautti ensimmäisellään, kuten Rautavaarakin, parhaansa 67,03, josta Pauli Vesterinen jäi 1,15 m. Tapio Rautavaaran olympiavoitto ei ollut pelkkä sattuma eikäs myöskään onnenkantamoinen. Vaikka hän ei saanutkaan toisia heittojaan pitemmälle, eivät niitä saaneet muutkaan. Tapio oli sota-aikana noussut suurheittäjien luokkaan, keihäs oli lentänyt 71,22. Mutta vuonna 1941 hän löysi Karhumäen harjoituskentällä omantahtinsa, Keihäs kaarsi useita kertoja yli 80 metrin rajan, eräskin heitto tarkalleen mitattuna 80,97 – pari metriä yli virallisen maailmanennätyksen. Tulso oli tietenkin koivn epävirallinen, kuitenkin melkisen asevelijoukon todistama. Sota jatkui ja keihäänheitto jäi, kuntokin putosi. V. 1944 Rautavaara voitti kuitenkin Suomen mestaruuden kutistuneella 67 metrin tuloksella, mutta vuotta myöhemmin keihsä lensi Mäntässä 75,47, vuoden paras tulos maailmassa.

Keihäs oli siis onnen kapine Suomen kannalta Lontoossa. Lisämenestystä saimme miltei odottamatta naisten keihäänheitossa. Kaisa Parviainen,33, hävisi kilvan kullasta lähes 2 metrillä, mutta hopeamitali tuli vakuuttavasti. Voittaja Itävallan Herma Rauma heitti 45,57, Kaisa Parviainen 43,79 ja tanskalainen Lissie Carlstedt 42,08.

Seiväshyppääjämme Erkki Kataja kirjoitti näissä kisoissa suomalaista olympiahistoriaa, vaikka ei voittoa saavuttanutkaan. Katajan hopeamitali oli lajin siiheastisista paras saavutuksemme. Erkki Kataja, 24, suoritti loistavan kilpailun Lontoon Wembleyn stadionille elokuun 2 päivänä 1948. Lähes hiuskarvan varassa oli amerikkalaisen O.Smithin kultamitali. Smith sen kuitenkin sai.

Viljo Heino oli Lontossa ”maailmanennätysmiehen varjo”. Keskeytti kympillä, juoksi maratonin loppuun, sijoitti yhdenneksitoista. Paria pykälä alemmaksi jäinen maratonedustajamme, hiihtäjämaailmanmestari Jussi Kurikkala. Veikko Nyqvist hankki pisteen kiekonheitossa, entisessä suomalaislajissa. Vastaavalla tavalla hoiti tehtävänsä Valle Rautio 3-loikassa.

Painissa Suomi putosi Berliinin tasosta 50 %. Mitalisaalis jäi nyt kolmeen, yksi kutakin. Lenni Viitala, 27, raivari kolmella työvoitolla ja yhdellä seljätyksellä tiensä vapaapainin karpässarjan kultamitalikorokkeelle, jolle hän toisin ei seuraavana päivänä palkintojenjaon aikana mitenkään osunut, koska eksyi ”Lontoon sumuun”. Hopeamitalin paini Kelpo Gröndahö kreikkalais-roomalaisen keskisarjassa ja pronssia Reino Kangasniemi kärpässarjassa. Paini- ja yleisurheilujoukkueen kuuden mitalin yhteissatoa lisäsivät sievoisesti melojat, jotka nt ensimmäisen kerran pääsivät olympiamitaleiden makuun. Kurt Vire meloi hopeaa, Thore Axelson ja Nils Björklöf pronssia. Pauli Janhonen ampui vapaakiväärikilvassa hopeamitalin.

Kuitenkin Lontoon kisojen sato olisi jäänyt murheellisen laihaksi, elleivät voimistelijamme olis kerta kaikkiaan osuneet ”rysän päälle”. Paavo Aaltosen, Veikko Huhtasen, Heikki Savolaisen, Kalevi Laitisen, Olavi Roven, Ale Sarvalan Sulo Salmen ja Einari Teräsvirran muodostama joukkue voimisteli niin loistavasti, että 12-ottelun pisteet riittivät kultamitaliin. Joukkuvoiton lisäksi miehemme purkivat aivan kuin tukkilaiset sumasta mieskohtaisia kulta-, hopea-- ja pronssimitaleita niin runsaasti, että sen tuntui miltei uskomattomalta. Paavo Aaltonen, 28, kahmaisi hypyissä ja hevosella kutalmitalin kumpaankin käteen, samoin Veikko Huhtanen, 29, nojapuilla ja hevosella. Heikki Savolainen, 40, joka voitti ensimmäisen voimistelumitalin Suomeen jo v. 1928 Amsterdamissa, saavutti näissä neljänsissä olympiakisoissaan henkilökohtaisen kultamitalin hevosella. Veikko Huhtanen ja Olavi Rove lisäsivät saalista hopeamitalein ja Huhtanen edelleen samoin kuina Paavo Aaltonen pronssein. Voimistelu tuotti suomalaisille kaikkiaan kymmenen mitalia. ”Lontoon kisat olivat meidän osaltamme taitovoimistelijain kisat”, sanoi Martti Jukola.

Suomalaismitalisteja Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_1948_31144.html#media=31149

Suomalaismitalisteja Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_1948_31144.html#media=31151

Suomalaismitalisteja Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_1948_31144.html#media=31152

Suomalaismitalisteja Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_1948_31144.html#media=31153

Suomalaismitalisteja Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/suomalaismitalisteja_lontoossa_1948_31144.html#media=31154

London Games 1948 - opening ceremony
https://www.youtube.com/watch?v=pcqq7L7rbY0

marathon london 1948, olympische spelen Londen/London 2012
https://www.youtube.com/watch?v=rl1WZ15gWpc

marathon london 1948
https://www.youtube.com/watch?v=nggdLX2LML4

Incredible Finish To The Marathon - London 1948 Olympics
https://www.youtube.com/watch?v=62W4s0MpETc

1948 - Guinn Smith - Pole Vault - London Olympics
https://www.youtube.com/watch?v=fqJyeppyXNQ

Harrison Dillard Wins A 100m Photo-Finish | London 1948 Olympics
https://www.youtube.com/watch?v=WhXmwCqvz8M

Emil Zátopek Adds 5,000m Gold To His Legend - London 1948 Olympics
https://www.youtube.com/watch?v=KvEBEK8_vqc

Satupekka jäi 5000 m:n kakkoseksi Lontoossa 1948
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/satupekka_jai_5000_mn_kakkoseksi_lontoossa_1948_5076.html#media=5082

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä ISBN

Toivo Mänttäri – täydet pisteet

Toivo Mänttäri

Jyväskyläläinen 35-vuotias työnjohtaja paukutteli nimensä ampumaurheilun aikakirjoihin ampumalla pienoiskiväärin makuukilvassa rikkomattoman ME:n, täydet 400 pistettä.

Oikeastaan Toivo Mänttäri oli nimitetty Suomen joukkueeseen Luzerniin vain vapaakiväärimieheksi, mutta hän pääsi mukaan myäs pienoiskiväärikilpailuun täydennysmiehenä, kun kaksi suomalaisampujaa oli jo ennen kilpailun alkua jouduttu lähettämään kotimatkalle kurinpitosyistä.

Täydennysmies osoittautui 5.hienäkuuta 1939 saamansa luottamuksen arvoiseksi. Pienoiskiväärikilpailu käytiin helteisessä säässä. Mänttäri käsitteli asettaan rauhallisesti. Laukaukset lähtivät kuitenkin nopeasti ja vaivattoman näköisesti. Kuudes laukaus näytettiin yhdeksiköksi, mutta sei ti tuntunut Jyväskylän miestä hermostuttavan. Ei myöskään se, että ampujan taakse kertyi koko ajan lisää enemmän yleisöä seuraamaan jännitysnäytelmää.

Runsaassa puolessatoista tunnissa kisa oli ohi. Uusi maailmanennätys ilmoitettiin 399, mutta tarkistuslaskenta todisti myös kuudennen laukauksen kympiksi. Rikkomattomaksi jäänyttä ennätystä sivuttiin ensimmäisen kerran vuonna 1952.

Metsästystä nuoruusvuosista asti innokkaasti harrastanut Toivo Mänttäri innostui ampumaurheiluun tultuaan töihin Hyväskylään Valtion Kivääritehtaalle. Mänttäri ampu vuonna 1932 Suomen mestaruuden vapaakiväärin polviasennosta, ja seuravana vuonna samalla aseella heltisi jo täysottelun SM-kulta. Kotimaisen menestyksen myötä aukeni kansainväliset kilpailuareenat. Vuonna 1935 Mänttäri oli mukana Rooman MM-kilpailuissa hakemassa vapaakiväärin joukkuekultaa Suomeen.

Sveitsin Luzernin MM-kilpailuista muodostui Toivo Mänttärin urheilu-uran kohokohta. Henklökohtaisen mestaruuden lisäksi hän oli voittamassa myös joukkukultaa Suomelle pienosikiväärillä.

Vielä vanhoilla päivillään Mänttäri pääsi uudelleen erinomaiseen vireeseen. Vuonna 1949 Argentiinassa Buenos Airesissa Mänttäri oli 45-vuotiaana vähällä uusia vuosikymmenen takaisen temppunsa. Jyväskylän mies nakutteli pienoskiväärin makuukilvassa kahta vaille täydet, eli 398 pistettä, mutta joutui tyytymään MM-hopeaan. Kympit ratkaisivat kullan USA:n Arthur Cookille. Kultaa Mänttärillä oli kuitenkin tuliaisinaan myös Argentiinasta sekä pienoiskiväärin että vapaakiväärin joukkuekilpailusta.

Vuonna 1953 Mänttäri saavutti kymmenen ja samalla viimeisen Suomen mestaruutensa pienoiskiväärillä polviasennosta.

Ammunnan maailmanmestaruuskilpailut 1939

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ammunnan_maailmanmestaruuskilpailut_1939

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Yrjö Nikkanen ja pitkäaikainen maailmanennätys

Yrjö Nikkanen nousi maailman kärkiheittäjien kaartiin jo 20-vuotiaana vuonna 1935. Silloin nuorukainen ylitti ensimmäisen kerran 70 metrin rajan tehden ennätyksekseen 71,30. Seuraavat kolme vuotta olivatkn Nikkasella jatkuvan kehityksen aikaa.Vuonna 1936 hän heiti 73,86 ja seuraavana kesänä 74,78. Huippuvuosi oli kuitenkin 1938. Nikkanen heitti ennätyksekseen 75,50. Upeimmat kaaret hän nakkasi Kymenlaaksossa. Ensin Karhulassa 25.8. Nikkanen teki tuttuun tapaan parhaansa avausheitola. Ja keihäs kaarsikin uusiin ME-lukemiin 77,87.

Kymmenen kertaa maailmanennätystä vuosina 1930-36 parantanut Matti Järvinen oli kisassa mukana ja sai todeta ennätksensä 77,23 siirtyneen historian lehdille. Järvinen heitti Karhulassa 73,23.

Matti Järvisen ja Yrjö Nikkasen paremmuus oli kuitenkin kesän päättyessä ja syksyn alkaessa ratkaisematta. Lokakuun 16. päivänä Kotkassa järjestettiin vielä kilpailu, jossa keihään jättiläiset kohtasivat. Lämmintä kilpailupaikalla oli vain kuutisen astetta. Lisäksipäiväkausia kestäneen sateen pehmittämää rataa piti kuivata ennen kilpailua polttamalla siinä bensiiniä.

Olosuhteet eivät kuitenkaan haitanneet Yrjä Nikkasta. Heti ensimmäisellä heittokierroksella nähtiin historiallinen keihäskaari, Nikkanen lähetti keihään matkaan tunnetulla rajulla loppuriuhtaisullaan. Hyvässä asennossa keihäs kaarsi lähes 80 metriä. Kun mittamiehet ilmoittivat lopulta tarkan mittauksen tuloksen, saatiin todeta uuuden upean maailmanennätyksen 78,70 syntyneen.

Tässä ME-heitossaan Yrjö Nikkanen kuitenkin loukkasi selkänsä niin,että se haittasi hänen harjoitteluaan ja kilpailemistaan koko pitkän keihäänheittäjäuran loppupuolen.

Nikkasen ME-tulos olikin sitkeää laatua, sillä saatiin elää aina 1950-luvulle asti, ennen kuin se kammettiin pois ennätystilastosta. Eikätämä ennatyksen riiston onnistunut enää koivukeihäällä. Tarvittiin täysin uusi keihäsmali, ennen kuin Yrjö Nikkasen 15 vuotta vanha ME kaatui.

Vuonna 1953 Yhdysvaltojen Franklin ”BU” Held heitti itse kehittämällään liitokeihäällä uuden maailmanennätyksen 80,41.

Olympiavuonna 1936 Yrjö Nikkanen sai vapansa lentämään jo 73,86, joka uupui Matti Järvisen maailmanennätyksestä enää vajaat neljä metriä. Berliinin olympia-areenalla Suomen keihäsmainetta puolusti kolmikko Järvinen, Nikkanen ja Kalervo Toivonen. Suomalaisten valmistautuminen Berliinin kisoihin ei sujunut parhaalla mahdollisella tavalla. Kesäkuussa maailmanennätyksen 77,23 heittänyt Järvinen oli venähdyttänyt selkänsä. Yrjö Nikkanen taas nuoruuden innolla riehaantui liian rajuihin harjoitusheittoihin olympiakaupungissa, Seurauksena oli myös selkävamma. Vain Toivonen lähti itsen olympiakisaan ”terveiden kirjoissa”.

Yrjö Nikkainen käynnisti kisan lupaavasti heittämällä avausheitollaan 70,77, joka riitti kärkipaikkaan aina viidennelle kierrokselle asti. Neljännen kierroksen jälkeen Nikkasen jälkeen toisena oli Ruotsin Lennart Atterwall tuloksella 69,20, josta Järvinen oli jäänyt vain kaksi senttiä. Oli menossa keihäskisan viides kierros, kun valtakunnankansleri Adolf Hitler saapui olympiastadionille yleisln rajujen suosionosoitusten saattamana. Tämäkö sitten herätti saksalaisen Gerhard Stöckin huikeaan yritykseen. Joka tapauksessa Stöck kiskaisi viidennellä heitollaan keihään ilmaan sellaisella voimalla, että solisluu meni sijoiltaan. Mutta käsi oli jo tehnyt tehtävänsä. Se oli lähettänyt keihään lähtemään hyvässä asennossa. Nyt oli Nikkasen johtopaikka vaarassa.

Ja Stöckin heitto kaarsik selvästi yli 70 metrin. Kun tulostaululla näytettiin lukemia 71,84, sai sakasalaisyleisö taas aihetta suosionosoituksiin. Stöck pudotti Nikkasen kärkipaikalta yli metrin turvin. Suomen vaivaiset Nikkanen ja Järvinen jäivät avauskierroksen tuloksiinsa. Kalervo Toivonen yritti vielä pelastaa, mitä pelastettavissa oli. Hurjasti naantalilainen vetäisikin viimeisen heittonsa ilmojen teille. Keihäs saavutti maan kamaran vasta 70 metrin paremmalla puolella. Klaervo Toivonen oli tehnyt uransa ensimmäisen yli 70 metrin heiton. Mutta valitettavasti sekään ei riittänyt. Tuloksellaan 70,72 Toivonen nousi pronssille vain viiden sentin päähän Nikkasesta. Kahdesta mitallista huolimatta Suomen keihäsylpeys oli saanut kovan kolauksen.

Vuoden 1938 Pariisin EM-kisoissa suomalaiskeihärit sitten ottivat Berliinin epäonnistumisen takaisin oikein korkojen kera, vaikka alku ei lupaavalta näyttänytkään. Kaikkien yllätykseksi järjestäjät olivat antaneet heittää suomalaisten omilla välineillä, vaikka he joutuivat totuttelemaan järjestäjien outoihin keihäisiin. Lisäksi kisan aikana tulospalvel oli niin heikko, että Yrjö Nikkanen luuli kolmen kierroksen jälkeen pudonneensa pelistä.

EM-Torinon tapaan Suomi otti kehisäkisassa kaksoisvoiton. Matti Järvinen uusi mestaruutensa tuloksella 76,87 jääden tasan metrin Nikkasen ME:stä. Alkukierroksilla hermoillut ME-mies Yrjö Nikkanen sai koottua itsensä kunnolla vasta viimeiseen heittoonsa. Sitten hän sai mittaa tasan 75 metriä. Tämä heitto toi Nikkaselle taas hopeaa.

Sotien aikanakin Yrjö Nikkanen pysyi yli 70 metrin kunnossa. Jatkosodan alun hyökkäysvaiheessa Nikkanen mm. osallistui Viipurin vapauttamiseen. Asemasodan alettua Urho Kekkonen järjesti ME-miehen kouluttajan tehtäviin, jossa oli aikaa harjoitellakin. Niinpä vuonna 1943 Nikkanen voitti viidennen Suomen mestaruutensa. Vuosina 1944 ja 1945 ei Nikkasen keihäs ylittänyt 70 metriä, mutta EM-vuonna 1946 hän taas heräsi. Yrjö Nikkanen heitti ennen EM-kisoja kesän parhaakseen 72,59. Samana kesänä hän voitti viimeisen eli kuudennen Suomen mestaruutensa. EM-kisoissa Ruotsin ikämies Lennart Atterwall juotti suomalaisille karvasta kalkkia viemällä mestaruuden tuloksella 68.74. Hermoilleet suomalaiset Yrjö Nikkanen ja Tapio Rautavaara saivat tyytyä himmeämpiin mitaleihin.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Eino Penttilä – hävisi vain maanmiehilleen

Loukkaantuminen vei Eino Penttilältä mitallin Amsterdamissa, mutta uusi yritys Los Angelesissa toi pronssin, osana suomalaisten kolmosvoittoa. Joutsenossa syntynyt Eino Penttilä harrasti nuoruudessaan monipuolisesti urheilua. Hiihto ja ampuminen kinnostivat sisukasta koulupoikaa, kunnes 15-vuotiaana hän tarttui keihääseen. Poikaurheilupäivillä 1924 tuli voitto sekä keihäässä että kolmiottelussa. Edellisenä kesänä miesten keihäs oli liitänyt jo lupaavasti yli 50 metriä.

Kehityskaari pysähtyi, kun käsivarsi ja polvi eivät kestäneet rajua vetotyyliä. Paikat paranivat levolla, ja nuorukainen palasi kentälle. Tampereella hän voitti 19-vuotiaana ensimmäisen Suomen mestaruutensa. Olympiavuoden alla 1927 kehitystä seurattiin erityisellä mielenkiinnolla.

Elokuun lopulla Turussa järjestetyissä Kalevan kisoissa Penttilä uusi Suomen mestaruuden. Syyskunto jatkuu, se muhii pelottavan vahvana. Lappeenrannassa tulee entellisesti kauden kärkitulos maailmassa 64,33, kunnes Papulan kentällä Viipurissa rävähtää. Lokakuussa yhdeksan asteen syyskoleudessa Penttilä keihäs iskeytyy vinhaan lentoon. Tulos 69,88 ylittää kolmella metrillä Gunnar Lindstromin entisen maailmanennätyksen.

Penttilän heitot kaartuvat sektoriviivan tuntumaan, mistä silloin rangaistiin. Nykyisen mittaustavan mukaan Penttilä olisi Viipurin haamuheitolla ensimmäinen 70 metrin ylittäjä (71.03).

Olympiasuosikin taival ei suju kuitenkaan onnettaren suojeluksessa. Alkukesällä 1928 muljahtaa Kuopiossa nilkka sijoiltaan. Riski on otettava, sillä olympiakisoihin valmistautuva ei voi levätä jalka paketissa. Vaikka nilkka paranee, suorituksia varjostaa epävarmuus.

Kaikkien pettymykseksi Eino Penttilä on Amsterdamissa vasta kuudes, toiseksi paras suomalainen. Kolmas peräkkäinen Suomen mestaruus ja Kölnissä heitetty 68-metrinen eivät korjaa olympiapettymystä. Ajan kiivaassa riennossa ottaa seuraavana vuonna keihäsmiesten kärkipaikan uusi tulokas, 20-vuotias Matti Järvinen. Hän voittaa Penttilän Kalevan kisoissa ja Ruotsi-maaottelussa. Vuonna 1930 Penttilä menettää myös Suomen ennätyksen Järviselle, tulevalle maailmanennätysten heittäjälle.

Järvisen valtakauden keskellä Eino Penttilä iskee vuoden 1931 kärkitulokseksi maailmassa 69,80. Los Angelesin olympiakisoihin Järvisen ja Sippalan seuraksi hän pääsee vasta Viipurissa järjestetyn ylimääräisen karsintakilpailun jälkeen.

Los Angelesin olympiakisojen viidentenä kilpailupäivänä 4. elokuuta Eino Penttilä kohentaa tulostaan joka kierroksela. Viimeinen heitto kantaa 68.70. Kilpailu huipentuu upeaan suomalaisten kolmoisvoittoon, eikä Penttilää harmita himmein, pronssimitali Järvisen ja Matti Sippalan vanavedessä.

Paluumatkalla Los Angelesista Eino Penttilä pysähtyy kilpailemaan Chigagossa. Haamuraja ylittyy nyt virallisesti. Olympiakisojen jälkikilpailun voittotulos 70,64 jää myös ennätykseksi.

Vuosina 1933-34 Eino Penttilä sijoittuu Kalevan kisoissa vielä hopealle ja pronssile, mutta kerran rikkoontunut kyynärpää alkaa vaivata uudelleen. Viimeisenä aktiivivuonna 1936 hän kiskaisee enää niukasti yli 60 metriä, 60.90.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Jussi Kurikkala – Kalajoen junkkari

Länsi-Eurooppa kiemurteli suursodan kynsissä alkuvuodesta 1941. Saksalaiset olivat miehittäneet Tanskan, Norjan, Belgian, Ranskan ja Alankomaat, alkoivat Erwin Rommelin johdolla taistelun brittejä vastaan Pohjois-Afrikassa ja valmistelivat suurhyökkäystä Neuvostoliittoon.

Italian sotaretki Kreikkaa vastaan oli käynnistynyt huonosti ja uusia divisioonia kuljettiin Adrian meren yli koko alkuvuoden 1941. Sodasta huolimatta maa oli valmis järjestämään MM-hiihdot helmikuussa. Näyttämöksi valittiin Cortina d`Ambezzon talviurheilukeskus Dolomiiteilla.

Cortinana kisoista tuli tynkäkisat ja myöhemmin niiltä otettiin MM-kisojen arvo, koska monet maat jäivät syrjään maailmansodan takia. Saksalaisten jo vuonna 1940 miehittämä Norja ei osallistunut, mutta sen sijaan puolueeton Ruotsi ja välirauhasta nauttiva Suomi lähettivät parhaat miehensä Italian alpeille.

Monet Cortinaan matkanneista suomalaishiihtäjistä olivat kokeneet talvisodan pakkaset, kauhut ja taistelut. Poikkeuksiakin oli, kuten Jussi Kurikkala, ruununraakki, kutsunnoissa hylätty pohjalainen, jonka keuhot olivat lääkäreiden mukaan liian heikot kestämään sodan rasituksia.

Toisenlaisia rasituksia ne kyllä kestivät: Yhtään ainoata lepopäivää ei Jussi Kurikkala pitänyt joulukuussa 1940, pari kuukautta ennen Cortinan kisoja, jolloin hän asusti Iisvedellä, Savossa. Ensimmäisen kerran hän harjoitteli ennen kuin meni töihin sahalle, toisen kerran täysimittaisen työpäivän jälkeen, kolmannen kerran ennen nukkumaan menoa. Harjoituskertoja kertyi joulukuussa 50 ja kilometrejä liki 1200; jokaisen kerran jälkeen olivat vaatteet vääntömärät. Ei edes jouluaattona mies levännyt, ei liioin joulupäivänä, ja silloin joskus kun hän harjoitteli juosten, mäkeen pitkävartiset hiihtokengät jalassaan. Ja olipa takana vaikka päivänpituinen harjoitusrääkki, niin ennen nukkumista hän keskuteli vain yhdestä aiheesta – millainen harjoitus tehdään seuraavana päivänä.

Harjoitusmäärissä ei yksikään suomalainen urheilija yltänyt samaan kuin Jussi Kurikkala. Hän oli itsensäkiduttajien heimoa, joka rääkkäsi ruumistaan, koska saoi siitä nautintoa, palava fanaatikko, joka halusi harjoitella ja kilpailla kivun ja kärsimyksen kautta.

• Kuiva, harmaa sammalleen peittämä metsäkangas, missä salskeat petäjät kohottavat oksiaan päivää kohti, levittäytyy paksun hiekan peittämän tien sivuille, ja vähitellen tasainen maasto saa pintaansa loivia kohoumia. Siipojoki pistäytyy silloin tällöin tien läheisyyteen, heittää komeita mutkia ja katoaa taas metsään. Lähempänä Kurikkalaa se ilmestyy uudelleen näkyviin näytellen parhaita puoliaan, jyrkkiä hiekkatärmiään ja muutamia hauskoja pikkusaariaan. ….Ja siinä pitkin jokivartta ovat ne hiekkatärmät, joita miesa kesällä tempoilee ylös ja alas, jotta hiekka pöllyää, talvella trenaailee niissä suksillaan. Törmien takana näkyy pienoinen Kurikkalan kyläkin...

Noin kuvattiin Urheilijan Joulussa 1937 sitä ympäristöä, missä Jussi Kurikkala syntyi, varttui ja hiihtämisen aloitti. Parimetrinen joentörmä oli pannukakkumaiseman korkein kohta, joten mäet oli haettava muualta. Ja Jussi Kurikkala haki, jytysi omalla kustannuksellaan Lappiin, laski päiväkaudet tunturien rinteitä, nousi ja laski, kunnes kintut kestivät laskut ja pää nousut. Kesäiseen aikaan sopi Kalajoella kyllä harjoitella ja Jussi Kurikkala myös harjoitteli, käveli ja juoksi suksisauvat käsissä hiekkoilla ja sai kyläläisiltä hullun maineen – ainakin aluksi.

Suomalaishiihtäjät olivat aina lähteneet jäyhän vakaista ympäristöistä, missä lempinimet maistuivat suussa yhtä ätläkän maikeilta kuin jälkiruoka. Niin lähti Kurikkalan Jussikin, mutta hänetpä nimettiin Sisu-Jussiksiki ja Kalajoen Junkkariksi eikä suinkaan turhaan.

Kerran hän katkaisi ranteensa pudotessaan rekiltä, nappasi läkin päähänsä, kipusi pyörän satulaan ja polki lääkärille 25 kilometrin päähän. Äiti ehti nähdä käsen, joka oli ”väärä kuin kirnun veivi”, ja pyörtyi. Veli polki perässä minkä ehti, mutta huoli oli turha. Ei löytynyt Jussia tienojasta vaan hän palaili jo takaisin käsi lastassa,

Ulos ja niin kovalle että joka paikka on märkänä! Se oli Jussi Kurikkalan lääke flunssan oireisiin. Ei niihin tarvittu pulvereita, eikä pillereitä, vahva ja terve sydän kylläkin.

Eräässä suhteessa Jussi Kurikkala ei liene tavanntu vieläkään voittajaansa; aina jos oli pakko hän otti irti itsestään kaiken , enemmänkin, hoorjui ja hopuuroi maaliin käsivarret märkinä riepuina, mutta ei antanut periksi, ei koskaan hiljetänyt vauhtiaan, vaikka pahoinvoinnin huurut kohosivat silmiin ja sumensivat ne. Ja auta armias jos joku harjoitusladuilla pyrki ohi tai kolisteli hänen suksenkantojaan. Silloin Sisu-Jussia vietiin kuin viimeistä päivää!

Cortinan taivat oli tähtikirkas helmikuun seitsemännen päivän iltana 1941. Pakkasaseita oli viisi ja elohopeapatsas kutistui edeleen. Viisi peninkulmaa hiihdettäisiin ilmeisesti lentokelillä. Ja se oli Jussi Kurikkalan keli se!

Samantyyppinen sää oli vallinnut Gubalowka-vuorten rinteillä Zakopanen MM-kisoissa kaksi vuotta aikaisemmin; pakkasta ja kova latu. Jussi Kurikkala oli silloin hiihtänyt 18 kilometrin maailmanmestariksi.

Aivan ensimmäistä kertaa Kalajoen mies oli nuuhkinut MM-latujen tuoksuja Chammonix`ssa helmikuussa 1937; pikamatkan viides sija ja viestihopeaa. Kolmannen osuuden hän oli kiskonut niin vimmatusti, että otti kiinni norjalaisten minuutin ja kuudentoista sekunnin etumatkan ja syöksyi vaihtoon 12 sekuntia ennen Sigurd Röeniä.

• Kurikkala syö aamiaisekseen hylkeenrasvaa ja poronkoipea, puolisekseen sudenhäntälientä ja taas hylkeenpaistia, päivällisekseen karhunlihakeittoa, kirjoitti Paris Soir-lehden toimittaja ja hekumoi eksoottisilla mielikuvilla.

Ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli. Hylkeenpyynti Pohjanlahden jäillä oli tuohon talveen asti ollut Jussi Kurikkalan mielipuuhaa. Ajopuun varressa oli tyännettävä päivittäin eteenpäin peninkulmaisia taipaleita hikisenä ja kuumissaan, ja kun putosi veteen, täytyi vaatteet vaihtaa tuulessa ja pakkasessa ja kuivattaa sukat käärimällä ne rinnan ympäri ihoa vasten. Voimat kasvoivat, luonto lujeni. Ja ennen kuin pyynti taas jatkui, kuparinruskea mies imi hylkeenverta suoraan luodin reiästä. Raskas tyä vaati raskaita polttoaineita.

Pelätyin vierasmaalainen Cortinan lähestyvällä 50 killometrillä oli Ruotsin Alfred Dahlqvist. Hän oli jo voittanut 18 kilometriä ja jättänyt Jussi Kurikkalan toiseksi; suomalainen oi saanut kuusen oksilta lunta silmilleen, oli puoisokeana myllännyt alamäkeä ja suistunut mutkassa monttuun, oli menettänyt kalliita sekuntteja; voittoon asti eivät nekään tosin olisi vieneet.

• Hyvät herrat! Olen saavuttanut tavoitteeni. Muita aluevaatimuksia minulla ei ole Euroopassa. Håsjön ja Rooman välinen akseli on lujempi kuin milloinkaan. Otan kansainvälisen lehdistön edustajat vastaan kelo viisi keltaisessa salissa!

Sanansa Alfred Dahlqvist lausui heti 18 kilometrin maalissa, Joku tajusi ne pöyhkeydeksi, joku harkntakyvyttömyydeksi. Kuitenkaan ei sanoista, ääenpainoista eikä asennosta voinut erehtyä; ne olivat herjaa ja lensivät Adof Hitlerin ja – Benito Mussolin suuntaan.

Suomalaiset kuuluivat niihin, jotkapitivät Alfred Dahlqvistiä pöyhkeilijänä, he vilkaisivat toisiinsa ja hymähtivät. Hymy hyyti viidenkympin aikana. Edellisillan lupaava pakkanen oli vaihtunut täydelliseksi ruotsalaissääksi; muutama aste lämmintä, varjossa luistava keli, auringossa vesikeli, metsässä uutta lunta. Sekoita siinä oikeat tökötit suhksen pohjiin!

Lähtöpaikan vähälukuisessa katsojajoukossa kävi kohahdus. Tuntui kuin Jussi Kurikkala olisi juossut edellään lähteneen Elis Wiklundin kiinni jo ensimmäisellä 200 metrillä. Ensimmäiseltä latuasetelmalta kerrottiin, että hurja suomalainen oi repint minuutin kaulan parhaaseen ruotslaiseen ja vielä pidemmän kaikkiin muihin. Ruotslaiset töhersivät joukolla voidepurkkien kimpussa, kun Jussi Kurikkala reuhtoi rinnettä yläs ja alas toista, varjosta aurinkoon ja auringosta varjoon. Sukset lipsuivat lähes joka potkulla mutta siitä viis. Ei laantuisi vauhti vaikka latu heinä kasvaisi! Nyt hiihdetään Suomen puolesta!

Vasta puolimatkassa Jussi Kurikkala malttoi hengähtää. Lievä tyytyväisyys hyrräsi mielessä, sillän hän oli ajanut kiinni kovana pidetyn naapurimaan Mauritz Bränsströmin.Ja ruotsalainen oli lähtenyt matkaan kuusi minuuttia aikaisemmin! Jossain sisimmässä kolkuttivat silti rasvamestari Esa Rossin sanat: - Rasvaa sukset viidesti, muistahan se!

Jussi Kurikkala pysähtyi, sutaisi voidetta pohtiin, henkäsi syvään ja kiskoi taas eteenpäin hartiat kuperina. Pikamatkan voittaja Alfred Dahlqvist oli jäänyt jo seitsemän minuuttia. Hän ei ollut pöyhkellyt, hänellä ei tosiaan ollut enää aluevaatimuksia.

Enää ei Jussi Kurikkalan meno jatkunut yhtä raivopäisenä. Keskipäivä likeni, ilman lämpeni ja keli vaikeutui edelleen. Pelkkä sisu ei riittäisikään. Mies kirosi, repäisi sukset jalastaan ja veteli voidetta pohjiin kädet töhryisinä. Matkaa oli vielä runsas peninkulma. Mutta tuksin hän ehti lykkiä puolet siitä, kun sukset jälleen iskivät kiinni kuin kiisseliin.

Mauritz Bränsström, kiinniajettu, meni menojaa. Hän oli saanut suksensa mahtavaan luistoon. Kilometri kilometriltä hupeni suomalaisen ajallinen matka, Kuusi minuuttia kutistui viideksi, neljäksi, kolmeksi, kahdeksi.. Vain hiljaiset appimaisemat todistivat valkopukuisen ruotsalaisen yhä kiihtyvää menoa.

Vajaa kilometri taaempana Jussi Kurikkala taisteli sisulla eteenpäin; kolma voitelu pienen mäen alla pari kilometriä ennen maalia mutta loisto silti huono. Ja kun voimia ja haluja riittäisi vaikka hiihtäisi saman tien Suomeen!

Loppukilometrit Jussi Kurikkala mylläsi kuin itse sisun ruumiillistuma eikä päästänyt voittoa käsistään. Runsaat puolitoista minuuttia ennen armonajan umpeutumista hän lykki maaliin – voittajana:

• Ei väsytä! olivat Jussi Kurikkalan ensimmäiset sanat Martti Jukolan ojetamaan mikrofoniin; haastattelija oli hengästyneempi kuin haastateltava.

Kalajoen junkkari puhui mikrofoniin kauan, rauhallisesti ja hillitysi, selkeästi ja huomoristisesti; murre oli pitkätavuista, eteläpohjalaista, kuin lakeus itse. Ääninauha ei ole säilynyt, mutta haastattelun viimeiset sanat tunnetaan:

• Olen iloinen että pieni isänmaa, Suomi, sai tämän voiton...

Samaan aikaan kuin Jussi Kurikkalan ajatukset lähtivät eetteriin ja Suomeen; saksalaiset pommikoneet moukaroivat Lontoota ja Maltan saarta, saksalaiset sukellusveneet torpedoivat englantilaisia kauppalaivoja ja saksalaiset panssaridivisioonat käänsivät telaketjujaan hitaasti kohti itää. Hiihtolatujen ylle lankeavan suursodan varjo oli pimeä ja pelottava eikä Suomellakaan ollut rauhaiakaa jäljellä enää kuin runsaat neljä kuukautta.

Maailmansota riehui, vuodet vierivät ja kansainvälinen kilpailutoiminta pysyi lamassa. Ruotsalainen hiihtoväki odotti rauhaa – itsekkäästä syystä: se halusi jo vihdoinkin tietää, kuinka hyvä heidän sankarinsa Mora-Nisse Karlsson oikeastaan oli.

Vastauksen aika tuli vasta helmikuun 19. päivänä 1945, mutta tuli kuitenkin. Sinä päivänä Mora IK järjesti hiihtokilpailut, joden vetonaulana oli Mora-Nissen ja maailmanmestari Jussi Kurikkalan kaksintaistelu. ”Sisu-Jussin” 50 km:n maailmanmestaruudesta Cortinassa oli kulunut neljä raskasta vuotta, mutta hänen nimellän oli edelleen hohtoa läntisessä naapurimaassa.

Jussi Kurikkalan asiat eivät kuitenkaan olleet niin hyvin kuin Cortinan päivinä, Jo lapsena hänellä oli ollut poskenseudussa patti; kun hän rasitti itseään, se suureni, kun hän puristi sitä, se hävisi. Pahkuraa oli yritetty poistaa kotipuolessa Kalajoella mutta tuloksetta.

Kavain laajeni -ulottoi alaleuasta poskelle asti, ja päänsärky paheni. Päänsärystä hän oli kärsinyt jo ennen sotia: kovan rasituksen jälkeen se tavallisesti oli alkanut, oli hämärtynyt ensin silmäät puristanut sitten viidettäkin tuntia, Vuoden 1944 puolella särkykohtaukset olivat alkaneet toistua viikottain. Usein niihin liittyi tajuttomuutta, josku jopa usean minuutin ajan. Oli seurannut passitus sairaalaan ja kallotutkimuksiin, mutta mitään elimellistä vikaa ei ollut havaittu; viisi kuukautta hoitoa, sitten kotiin.

• Katsoin pitkään pientä miestä, jonka yllä oli ryppyiset sotilasvaatteet ilman merkkejä, ilmeisesti jostain sairaalan nurkasta siepatut. Niin oli asu kuin palaavalla sotavangilla. Mies oli Kurikkalan näköinen, onko tuo sittenkin Jussi? No, mutta jo mies mennyt kuntoon. Jussi se oli, joka palasi sairaalasta, kertoi eräs hiihtäjätuttava.

Jussi Kurikkala tuli kotiin joulukuun 15. päivänä 1944, harjoittelun hän aloitti joulukuun 16.päivänä. Tammikuussa kilometreä 838, lepopäiviä neljä. Mora-Nisse vaviskoon! Kuitenkin kasvain oli välillä lähes nyrkin kokoinen ja päänsärky iski heti, kun mies rasitti itseääntai kantoi painavia taakkoja. ”Sisu-Jussi” oli enemmän kuin nimensä veroinen.

Moran kauppalassa oli 5000 asukkasta, muttan ladun varteen vyöryi 8000 ihmistä etäisiltä Taalainmaan salokulmilta saakka. Mora-Nissen ja suomalaisen maailmanmestarin taistelu oli nähtävä. Sotavuodet olivat olleet ankeaa aikaa hiihtoväelle, nyt se imi kilpailun huumaa päihdyksiin asti.

Matka oli 30 kilometriä. Kahden peninkulman jälkeen Mora-Nisse johti vain kolme sekuntia. Maaliin hän hiihti yli puolitoista minuuttia nopeamassa ajassa kuin Jussi Kurikkala.

Parin kuukauden harjoittelu ei ollut korvannut viiden kuukauden sairaalassaoloa, vaikka ”Sisu-Jussi” olikin harjoitellut sairaalan kylpyhuoneessa paikoillaan juosten.

Tunnelmat Morassa olivat silti mahtavat ja palkintoja riitti. Suomen lähetystöltä täytyi pyytää apua, ennen kuin kaikki saatiin kotimaahan. Järjestävä seura, Mora IK, ei pihistellyt, sillä pääsylipputulotkit oli huimat.

Kasvain oli ja pysyi Jussi Kurikkalan poskessa mutta ei tuhonnut häntä. Se oli verisuonikasvain, hyvänlaatuinen. Kasvojen oikean puolen ja ohimonseudun lihakset pyrkivät surkastumaan ja päänsärky vaivasi, mutta kuolemantaudista ei ollut kyse.

Jussi Kurikkala asettikin uudet tavoitteet: ensin Sankt Moritzin talviolympialaisiin ja sitten Lontoon kesäolympialaisiin – maratonille. Kumpikaan ajatus ei ollut hiekalle rakennettu, ei jälkimmäinenkään:

Jussi Kurikkala oli sotavuosina hallinut ylipitkiä juoksumatkoja yhdessä toisen hiihtäjämaailmanmestarin Eino Olkinuoran kanssa. Kesällä 1946 hän oli sijoittunut kolmanneksi SM-maratonilla, jonka kaksi parasta valittiin Oslon EM-kisoihin. He olivat Mikko Hietanen ja Väinö Muinonen, jotka juoksivat Oslossa kaksoisvoiton Suomelle...

Toiseen tavoitteistaan Jussi Kurikkala ylti: hänet valittiin Lontoon olympiamaratonille 1948. Wembleyn sationille hän saapui kahdentenatoista, mutta sai ratakierroksela päästää ohitseen ruotsalaisen Ivar Mellinin, jalat eivät pitäneet, silmissä hämärsi. Yhtä vaikea oli ollut koko viimeinen peninkulma kostean kuumilla Lontoon kaduilla, mutta ”Sisu-Jussi” oli ”Sisu-Jussi” , loppuun asti.

Hiihtonsa Jussi Kurikkala oli hiihtänyt mutta ei vielä juoksijaan juossut. Jossain taustalla välkkyi toive toteuttaa se mikä hänen oli pitänyt toteuttaa jo kesällä 1940 – juosta maraton omissa olympiakisoissa.

Harjoitus koveni jälleen, 38 ikävuotta eivät painaneet: useita neljän peninkulman lenkkejä joulukuun alusta 1950.

Sitten ilmestyivät tutut vatsavaivat mutta pahempina kuin ennen; käristetyt ruuat olivat aiemmin aiheuttaneet polttoja ylävatsalle, nyt sen ympärilä oli kuin vanne. Mies tiukensti harjoitustahtia, hierotti, juoksi ja hiihti, mutta vaivat eivät väistyneet.

Kun kunto huononi, Jussi Kurikkala meni sairaalaan. Röntgenkuvaus Jyväskylässä, toinen Helsingissä. Vatsahaava, kuului diagnoosi. Tammikuun lopulla 1951 Jussi Kurikkala heilautti kättään vaimolleen, tyttärelleen ja kaksospojilleen, jotka jäivät kotipihaan hiihtelemään. Hyvästijättö oli viimeinen.

Kirurgisessa sairaalassa Helsingissä löydettiin Jussi Kurikkalan vatsalaukun yläosasta syöpäkasvain, joka oli levinnyt kaikkialle – vatsapaitaan, maksaan ja vatsakalvoon. Leikkaus ei auttanut. Maailmanmestari Jussi Kurikkala maaliskuun 10. päivänä 1951. Suomen Urheilulehti julkaisi hänen testamenttinsa urheiluväelle:

• Vaikka onkin suurta saavuttaa mainetta urheilun kilpakentill, tärkeämpää on kuitenkin sielun pelastuminen. Muistakaaa, pojat, Jumalaa ja iänkaikista elämää.

Lähdeaineisto: Huippu-urheilun maailma 4 ISBN 951-0-08688-6

Klaus Karppinen – viestinviejä

Klaus Karppinen oli varsin pieni mies – painoltaan kevytsarjalaisia, pituudeltaan höyhensarjalaisia, 60 kg ja 162 senttiä. Aivan toista typpiä hän oli kuin aikaisempien vuosikymmenien suuret, raskaskulkuiset ja voimakasruhoiset hiihtäjäuroot-

Mutta ai-ai mmiten Iisalmen mieheen luotettiin! Vasta kun hän oli voittanut viestinhiihtäjien karsinnat, Suomen hiihtokansa helpotuksesta, ”Lajes” siis veisi kuin veisikin viestiä Lahden MM-kisoissa 1938. Menestystä se viittoo Suomelle, selvähän se, ”Lajes” oli viestinviejä Luojan armosta, laadun tae, onnentuoja.

Helmikuussa 1934 pidettiin MM-kisat Ruotsin Sollefteåssa ja ensi kertaa ohjelmassa ollut 4 10 kilometrin viesti. Suomi voitti vaikka ruotsalaiset noteerasivat uudet kykymme ennakolta toisen luokan nostomiehiksi. Uusi nimi oli myös Klaus Karppinen, mutta osuutensa hän voitti kuin voittikin, 32 sekunnilla.

Ja mitenkäs kävi vuotta myöhemmin Ylä-Tatran rinteillä? Neljä hiihtäjää oli Suomelta matkassa, ei yhtikäs enempää. ”Suomen resuisen joukkueen me kyllä voitame!” toitottivat Ruotsin lehdet, kun kuulivat Sulo Nurmelan kuumepotilaaksi, Pakko oli Nurmelan laduille työntyä. Muiden kolmen piti vain repiä rutosti etumatkaa, ennen kuin hän lähtisi ankkuriosuudelleen. Ja he repivät, eniten kaikista Klaus Karppinen – 53 sekuntia. Sulo Nurmela hoippui haikeasti huohottaen maaliin, mutta maailmanmestaruus oli Suomen.

Jalkas-Kallen ja Suomen triumfia olivat Garmisch-Partenkirchemin olympialaiset. Ja kukapas hiihti tuttua kakkososuuttaan kevyenä kuin höyhen? Eikös vain ”Lajes”? Ja millaiset olivatkaan miehen hermot? Nukahti sänkyynsä ja kuorsasi kun Sulo Nurmela oli jo ladulla ja häntä itseään odotti seuraava osuus!

Chamoniissa, niin siellä kävi sitten vähän tylysti helmikuussa 1937. Ensimmäisen viestinviejän Pekka Niemen sukset jäätyivät ja ankkuri Kalle Jalkasen sukset lipsuivat. Voitto meni Norjaan, ei auttanut mikään, vaikka Klaus Karppinen ja Jussi Kurikkala olivat olivat ryöpynneet osuuksillaan kärkeen.

Taivaanmäen pellolla järjestäytyivät yhdentoista maan viestiviejät riviin helmikuun 24. päivänä 1938. Lahden MM-kisojen ensimmäinen laji odotti alkamistaan. Ja hätkähdyttävä siit alusta asti tuli, sillä neljänneskilometrin pituinen pelto oli ylämäkeä.

Jussi Kurikkala, harjoitushullu Kalajoen mies, oli määrätty Suomen aloittajaksi; tieto siitä oli kiskaissut hänen vatsansa irti selkänahasta niin että vihlaisi, Joulukuussa hän oli sairastanut pahan verenmyrkytyksen, ei ollut parhaimmillaan. Tuskainen taipaleesta tulikin. Raju alku läkähdytti, sukset luistivat huonosti ja väsyneet jalat pettivät loppulaskussa. Norjan Ragnar Ringstad hiihti minuutin ja kolmetoista sekuntia nopeammin ja Norja johti: aivan kannoillaan huohotti Ruotsikin.

Nuori Martti Lauronen survoi huikeasti toisen osuutensa, ajoi Norjan Olav Ökemanin kiinni ja jätätti häntä 25 sekuntia; se oli velkojen maksua korkojen kera se! Kolmantena hosotti laudulle omintakeisessa, etukumarassa asenossaan Pauli Pitkänen, Nilsiän mies, ja lisäsi korkoa korolle: Suomi johti viimeisessä vaihdossa minuutin ja neljäkymmentäkaksi sekuntia.

Vaan riittääkö tuo? On kuulemma Lars Bergendahl semmoisessa kunnossa, että tavoittaa miestä kuin miestä minuutin, heikompia kaksikin. Mutta eihän siellä ole Suomen ankkurina mikään heikko mies vaan ”Lajes” - mitä nyt syntyessään sen verran heikko että täytyi lasikaappiin ja pumpulien päälle panna, jotta henkiin jäisi... Mutta siitähän on jo aikaa!

”Tuskinpa Klaus Karppinen on elämänsä ladulla tuntenut suurempaa juhlaa kuin kivutessaan ketterällä kärpäntyylillään viimeistä mäkeä ylös ja laskiessaan maaliin. Ensi kerran hän nyt viestiosuuttaan päättäessään tiesi samalla, että viesti oli voitettu. Kansa myrskysi. Oli riemua, kyyneleitä ja iloa. Salpausselän hiihtostadion pauhasi. Ihmiset hyppivät ja kiljuivat. Sankariosuuden hiihtäjää kannettiin juhlasaatossa, eikä riemussa kukaan muistanut sitä, että Lauronen oli myäs sankari hiihdettyään toisella osuudella Suomen joukkueen johtoon. Mukana eli ja huusi Lauronen itsekin! Sen jälkeen Klaus Karppinen meni Tasavallan Presidentin aitioon ottamaan vastaan onnittelut ja kädenpuristuksen suurimmalta ammattiveljeltään, maanviljelijä – ja Herra Tasavallan Presidentti – Kyösti Kalliolta, entiseltä Oulun hiihton kilpailijalta. Sydämellinen oli katse, jonka presidentti kohdisti latunsa suurimpaan jatkajaan, joka nyt hiihti Suomen joukkueessa neljännen maailmanmestaruutensa.

Kului vuosi, lähestyivät Zakopanen MM-kisat ja vielä kerran kuului Klaus Karppinen Suomen viestimiehistöön – nyt itseoikeutettuna ankkurina. Zakopanessa oli maa mustana, mutta ylhäällä Gubalowkan vuorella riitti lunta; silleä tasaisilta niittyladuilla, Suomi ja Klaus Karppinen hiihtivät jälleen kerran maailmanmestariksi.

Poikkeuksellinen oli Klaus Karppisen perilletulo; ennen kuin hän ehti ylittää maaliviivan, puolalainen sotilassoittokunta puhalsi jo Maamme-laulua. Maailman parhaan viestinviejän ura oi saanut ainutkertaisen juhlavan päätöksen.

Klaus Karppinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Klaus_Karppinen

Savolainen suurhiihtäjä Klaus Karppinen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/savolainen_suurhiihtaja_klaus_karppinen_4864.html#media=4866

Lähdeaineisto: Huippu-urheilun maailman 4.osa ISBN 951-0-08692-4

Birger Wasenius koki sankarikuoleman

Birger Wasenius sai ensimmäiset luistimensa vuonna 1920 ja ensimmäiset pikaluistimensa viitisen vuotta myöhemmin. Hän nousi pinnale 1933, jolloin voitti Suomen yhteispistemestaruuden. Sen saavutuksen hän uusi 1934, 1935 ja 1937-39. Talvella 1936 Wasenius jäi SM-hopealle,mutta oli saman vuoden olympiakisoissa paras suomalainen luistelija saatuaan hopeaa 5000 ja 10 000 metrillä sekä pronssia 1500 metrillä. Lisäksi 500 metriltä irtosi kahden joukkuetoverin – Antero Ojalan ja Jorma Ruissalon – kanssa jaettu kahdeksas sija.

Birger Waseniuksen arvokisaura alkoi EM-kisoissa Viipurissa 1933, ja tuloksena oli heti hopeaa. EM-tasolta tuli vielä pronssia 1935 ja 1937, yhdeksäs sija 1938 ja neljäs tila 1939. MM-luisteluissa Wasenius oli hopealla 1934, 1936 ja 1937, kuudes 1935 ja 1938 sekä mestari 1939 kisoissa, jotka pidettiin Helsingin Pallokentällä. MM-mitalit jako tuolloin Gösta Wasenius. MM-kullan jälkeen Wasenius totesi, ettei luistele enää seuraavana vuonna. Näin kävikin, mutta on mahdotonta sanoa, olisiko sunnitelma toteutunut ilman talvisotaa.

Matkakohtaisen Suomen mestaruuden Wasenius vei 500 metrillä 1933, 1935 ja 1937-39, 1500 metrillä 1935-39, 5000 metrillä 1934 ja 1937-39, 10 000 metrillä 1934, 1935 ja 1939 – siis kaikkiaan 17 kertaa.

Vuoden 1935 kulta 500 metrillä toisin tuli kyseenalaisesti. Waseinus ja Jorma Ruissalo luistelivat parina ja tulivat maalin käytännössä samaan aikaan. Kaksi tuomaria oli tasapelin kannalla, yksi piti Ruissaloa voittajana. Vastoin sääntöjä järjestettiin uusinta, jonka Wasenius voitti. Ruissalo sai kultamitalin vuonna 1991 Suomen Luisteluliiton johtokunnan päätöksen jälkeen.

Waseniuksen useista Suomen ennätyksistä kannattaa mainita ensimmäinen suomalaisen saavuttama viiden minuutin alitus 3000 metrillä. Talvella 1937 syntynyt aika 4.55,7 säilyi 17 vuotta kansainvälisellä SE-listalla, jolla ovat myös ulkomailla tehdyt tulokset. Muita omia ennätyksiä olivat 500 metrin 43,4, 1500 metrin 2.18,2, 5000 metrin 8.21,3 ja 10 000 metrin 17.28,2.

Talven 1936 saavutukset toivat Waseniukselle Idrottsbladet-lehden kautta aikain toisen kultamitalin vuoden suomenruotsalaisesta urheluteosta. Gunnar Höckert tunnetusti voitti 5000 metrin olympiakullan Berliinissä, mutta tunnustus annettiin samalle henkilölle vain kerran, ja Höckert oli palkittu 1935. Hän kaatui talvisodassa helmikuussa 1940.

Birger Waseniuksen johtamat sotilaat joutuivat tammikuun toisena päivänä 1940 Lunkulansaaren Murronkylässä neuvostosotilaiden saartamaksi, kun jäätyneitä konepistooleja oli pitänyt lähteä sulattamaan saunaan peltoaukean keskelle. Muu joukkue eteni metsän suojaan mutta sitä tulitettiin ensin takaa ja sitten sivuilta. Wasenius lähetti miehensä vetäytymään metsään. Tulituki jäi heikoksi, sillä konepistoolit eivät vieläkään toimineet. Wasenius uskoi pääsevänsä juoksemalla miestensä luo ja jättäytyi viimeiseksi. Hän oli hyppäämässä aidan yli, kun kuoleman aihettanut luoti osui häneen. Waseniuksen ja yhdeksän muun sotilaan ruumiit löydettiin luomesta päivää myöhemmin.

Birger Wasenius

http://fi.wikipedia.org/wiki/Birger_Wasenius

Birger Wasenius elävä arkisto

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Birger%20Wasenius

Lähdeaineisto Antti O. Arponen – Markku Kasila – Vesa-Matti Peltola He antoivat kaikkensa ISBN 978-952-7043-05-5

Kalle Jalkanen – viestisankari

Kalle Jalkanen oli ankkurina Suomen voittoisassa viestijoukkuessa talviolypiakisoissa 1936.

Suomen Hiihtoliitto nimesi keväällä 1935 olympiavalmennukseen 30 hiihtäjää. Joukkoon ei kelvannut iisveteläinen Kalle Jalkanen, josta tuli silti seuraavan talven olympiakisojen suurin suomalainen hiihtosankari. Jalkanen oli ollut jo muutaman talven kansallisen kärkipään tuntumassa, mutta ennen olympiavuotta hänen ainoat merkittävät saavutuksensa olivat Puijon talvikisojen 17 kilometrin voitto 1934 ja 50 kilometrin kolmas sija 1935.

Jalkanen pääsi keväällä 1936 voidevamistaja ja hiihtomesenaatti Esa Rossin ohjauksessa hurjaan kuntoon. Olympiavalintakilpailujen perusteella hänet valittiin ankkuriksi Garmisch- Partenkircheniin ensimmäiseen hiihtolajiin, 410 kilometrin viestiin.

Suomen joukkue lähti viestiin ristiriitaisin tuntein. Klaes Karppinen oli liian kovan harjoittelun jäljiltä ylikunnossa. Valter Forsell ja Sulo Nurmela kuumessa. SHL:n johto päätti lisäksi säästää Pekka Niemen 18 km:n yksilökilpailuun, vaikka Niemi oli ollut viestin valintakilpailussa toinen Jalkasen jälkeen.

Toipilas Nurmela hävisi avausosuudella yli minuutin Norjalle, ja kankea Karppinen joutui jäämään lisää ja päästämään Ruotsinkin edelle. Kolmannella osuudella Matti Lähde ohitti Ruotsin, mutta Jalkanen pääsi ankkuriosuudelle vasta 82 sekuntia Norjan Bjarne Iversenin jälkeen.

Jalkanen teki mahdottomasta mahdollisen. Hän tavoitti ja ohitti alppiladulla Iversenin jo puolimatkan jälkeen. Alamäessä Jalkanen joutui kuitenkin pysähtymän johtoasemassa, kun hän vahingossa sylkäisi tekohampaansa hangelle. Rukkaset kädessä hän ei saanut hampaitaan suuhunsa, vaan työnsi ne hiihtohousujen taskuun.

Jalkasen etsiessä hampaitaan Iversen meni ohi. Suomalainen tavoitti hänet uudestaan vähän ennen maalia, hiihti ohi ja tuli maaliin kuusi sekunia norjalaista edellä. Maalialueella Jalkanen kaivoi hampaansa taskustaan ja laittoi ne vihdoin suuhun.

Kaksi päivää myöhemmin hiihdetyssä 18 kilometrin kilpailussa Jalkanen jäi 12. sijalle, ja viiskymppisellä Suomea edustivat muut.

Chamoni`n MM-hiihdoissa Ranskassa seuraavana talvena Jalkanen oli taas viestiankkurina. Pekka Niemi epäonnistui avausosuudella ja tuli vaihtoon vasta kuudentena yli kaksi minuttui kärkeä jäljessä. Klaes Karppinen ja Jussi Kurikkala nostivat Suomen kuitenkin viimeiseen vaihtoon päästessä johtoon.

Jalkanen epäonnistui voitelussa, Lipsuvin suksin hän taisteli Norjan uuden kyvyn Lars Bergendahlin kanssa, mutta joutui antamaan periksi, ja Suomi sai tyytyä hopeamitaleihin. Myöhemmin 18 kilometrillä Bergendahl voitti mestaruuden ja Jalaknen sai MM-hopean. Jalkanen hiihti myös viisi peninkulmaa ja sijoittui neljänneksi.

Lahden MM-laduilla 1938 Jalkanen keskittyi henkilökohtaisiin kilpailuihin eikä hiihtänyt viestiä. Hän suksi 18 kilometrin pronssimitalille ja oli ylivoimainen ykkänen 50 kilometrillä.

Talvella 1939 Jalkanen sairasteli, Zakopanen MM-hiihdoissa Puolassa hän oli 18 klometrillä neljäs, mutta joutui keskeyttämään viidellä peninkulmalla.

Vuonna 1941 hiihdon MM-kilpailut järjestettiin Italian Cortinassa. Jalkanen tuli vielä kahdeksanneksi viisikymppisellä ja 18:nneksi 18 kilometrillä.

Talvisodassa Jalkanen taisteli Sallan rintamalla hiihtojoukoissa, joita käytettiin tiedusteluun ja muihin erikoistehtäviin. Jatkosodassa hänen rykmenttinsä ylitti vanhan rajan syyskuun alussa 1941 valtaamalla Kirjasalossa tukikohdan Inkerinmaan puolelta. Kun tukikohtaa piti tutkia, Jalkanen joutui miinakenttään ja sai surmansa.

Kalle Jalkanen aavisti kaatumisensa. Jatkosotaan lähtiessään hän sanoi Lappeenrannan Urheilu.Miesten puheenjohtajalle, tunnetulle hiihtojohtaja Toivo Sinkolle: ”Huolehdi sinä perheestä, jos minä en tule takaisin”. Sinkko toteutti toiveen ja meni naimisiin Jalkasen lesken kanssa.

Kalle Jalkanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Jalkanen

Kalle Jalkanen, olympiavoittaja ja sankarivainaja
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kalle_jalkanen_olympiavoittaja_ja_sankarivainaja_30191.html#media=30193


Lähdeaineisto: Antti.O. ARPONEN – Markku Ksila – Vesa-Matti Peltola He antoivat kaikkensa ISBN 978-952-7043-5

Aki Järvinen – sankariksi syntynyt

Aki Järvinen oli suuren urheilusuvun vesa, josta kehittyi huippuluokan nomiottelija, ankaran isän ohjauksessa. Aki oli jo käynyt kauppaopiston ja oli ennättänyt jo 18 vuoden ikään, kun Isä Järvinen päästi nuorimmaisensa mittaamaan kykyjään Tampereen poikaurheilupäivillä.

Akilla oli jo mittaa, mutta eipä paljon muuta. Jälki yllätti. Hän voitti 110 m:n aidat tuloksella 17,4, hyppäsi pituutta 608, korkeutta 160, työnsi kuulaa 12,21 ja heitti keihästä 44,90, 100 m vei 12,7.

Isä ilmeisesti teki pojasta ottelijan tahtomattaan, sillä kun hän ei päästänt Akia kilpailemaan, pojan mielenkiinto ei päässyt kiertymään yhden ja saman lajin ympärille.

Vuotta myöhemmin Aki ällistytti huippusarjallaan: korkeus 180, seiväs 330, pituus 675 ja 3-loikka 14,16. Vaikka Akin ottelijan lahjat olivat ilmeiset, häntä ei vielä otettu piireissä vakavasti.

Paavo Yrjölä oli heitoissa niin paljon edellä, että ”pojan” oli annettava kasvaa. Aki oli eri mieltä. Hän laski tarkkaan, että juuri kymmenottelussa hänellä olisi parhaat mahdollisuudet selviytyä Amsterdamin 1928 joukkueeseen.

Tavoite ei enää ollut unelma, kun Ak pääsi 1927 armeijasta 187-senttisenä, 86-kiloisena urheilijana. Uusi ottelijatähti oli syntynyt, Paavo Yrjölä sai aisaparin.

Toiveet eivät olleet turhia, sillä Amsterdamissa nämä ”Hämeen vilpittömät ritarit” toivat komean kaksoisvoiton.

Vuonna 1930 Aki oli jo rotevoitunut kaappaamaan Yrjölän mattelin harteilleen. Sukupolven vaihdokselle Yrjölä itse loi mahtavat puitteet, sillä hän otteli Tanskassa ME:n 8187. Kymmenen päivää myöhemmin oli Akin vuoro: 8255 pistettä. Herkkyys ja nopeus olivat ohittaneet raudanlujan voiman.

Los Angelesin olympiakamppailun Aki aloitti odotusten mukaan, 100 m 11,1, 400 m 50,6 ja pituus 700, mutta Jim Bauschin kuulakaarta (15,32) vastaan Aki sai vain 13,11 eikä hän korekudessakaan venynyt (175).

Erot olivat kuitenkin avauspäivän jälkeen kuitenkin pieniä. Järvinen kolmantena, päävastustajaksi havainttu Jim Bausch viidentenä.

Järvinen aloitti toisen päivän normaalisti 15,7 aidoilla, Mutta Bausch pomppi muskeleineen 16,2 – aivan liian hyvin. Kun suomalainen oli saanut kiekkoa vain 36,86 ja Bausch 44,58, alkoi usko horjua. Seiväshypyssä akanat erottuivat lopullisesti jyvistä. Järvinen punnersi sisukkaasti 360, mutta Bauschin kookas ruho heilahti riman yi 4 metrissä.

Mutta vieläkin oli toivonsäde jäljellä. Jos Järvinen heittäisi keihästä yli 60 m ja Bausch jäisi 55 metriin, niin... Mutta Bausch pamautti heti 61,91, eikä Järvisen 61,00 painanut enää missään.

Aki juoksi 1500 m:n ensimmäisessä erässä parasta vauhtiaan 4.47,0 ja otti nimiinsä ME:n 8292 pisteellä. Hän sai pitää ennätystään kuitenkin vain puoli minuuttia, kun Bausch jyristeli maaliin ajassa 5.17,0: 8462 pistettä.

Keväällä 1933 Järvinen yllätti heittämällä keihästä 63,28. Hän innostui kuitenkin 400 m:n aitajuoksusta, aloitti SE:stä 54,6 ja paransi 1934 aikaan 53,7. Se toikin sitten hopeatilan Torinon EM-kisoista. Samana vuonna hän pinkoi 100 m 10,7 ja 400 m 49,0.

Järvinen yritti vielä tosissaan Berliinin kisoihin. Hän oli hyvässä kunnossa keväällä, mutta keskeytti Berliinissä ruokamyrkytyksen vuoksi.

Kapteeni Aki Järvinen tapasi tiensä pään Tampereen Koivistonkylässä 7. maaliskuuta 1943 klo 11.50. Koelentueen ohjaajan, kapteeni Erkki Phjanheimon oli määrä kokeilla PY-37 konetta, joka oli varustettu ns. trapetsisiivellä, nimenomaan kahdella hengellä kuormitettuna. Koska oli samantekevää, kuka oli mukana, koneeseen nousi kapteeni Aki Järvinen omasta pyynnöstään.

Pohjanheimo nousi 1000-1500 metriin ja teki vaakakierteitä, syöksyjä, ylösvetoja ja tiukkoja kaartoja, pudottaen asteittain korkeutta 200 metriin. Sitten koneen nähtiin poistuvan Koivistonkylän suuntaan. Kone tuli maahan loivassa selkäsyöksyssä 60 metrin päähän Lempäälään johtavasta maantiestä. Pohjanheimo sai heti surmansa. Järvinen menehtyi matkalla sairaalaan.

Akilles Järvinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Akilles_J%C3%A4rvinen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Sulo Bärlund – kuulantyönnön hopeamitalisti

Hän oli ensimmäinen suomalainen kuulantyöntäjä, joka ylitti 16 metriä. Norjan kruununprinssi kavahtaa jaloilleen katsomossa ja 10000 katsojaa parkaisee riemusta Helsingin Eläintarhan kentällä 12 heinäkuuta 1936, kun Sulo Bärlund pamauttaa kuulassa viidennellään 16,23. Uusi SE ja ensimmäinen suomalainen 16 metrin ylitys.

Harvapuheista ja rauhallista tamperelaista odotti Berliinissä 2. elokuuta varsinainen noidankattila, mutta ei ”120 000 ihmisen katsomo minua häirinnyt”. Sää oli erittäin kolea ja villapaita oli tarpeen. Yrittelin pysyä lämpimänä enkä tehnyt asentoa vaikka toimitsijat mulkoilivat pahasti. Paikoillani jouduin kyllä seisomaan... Odottelusta huolimatta Bärlund työnsi 16.12. Kuudennelle kierroksella Woellke jäi reilusti alle 16 metrin. Bärlund päätti vastata vielä. - Ilmeisesti yritin liikaa, kuula lipsahti pahasti vinoon oikealle. Kahdeksan sentin päähän kulta jäi!

Bärlundin 16 metrin työnnöt olivat kansalle suuria mieluisia yllätyksiä, sillä hänen kuntoaan oli valmennusjohto tarkoituksella pantannut. Kulta ei silti Bärlundin mielestä mennyt väärälle miehelle. Eikä hänelläkään ollut helppoa vaativan kotiyleisön edessä.

Sitä Bärlund haikaili, ettei hänellä romuluisena kaverina ollut tarpeeksi voimaa. - Aikanani punttiharjoitus oli suorastaan kielletty, mutta juuri minulle, romuluiselle kaverille, rauta olisi sopinut tosi hyvin. Seitsemännen Suomen mestaruutensa Bärlund voitti v. 1938. Berliinin kultamitalimiehelle kävi huonosti: valkovenäläiset partisaanit hirttivät SS-mies Woelken Kuba-nimisessä kylässä v. 1943.

Loikkaus TUL:stä puhutti. Sulo Bärlundin ”loikkaus” Tampereen Kullervosta (TUL) Tampereen Pyrintöön (SVUL) oli vuoden 1935 suuri urheilupoliittinen uutinen. Bärlund työnsi ensimmäisen kerran kuulaa TP:n paidassa Kalevan kisoissa 10. elokuuta.

TUL:n mestaruuden Bärlund voitti 1932-34 Tampereen Kullervon paidassa ja ylitti 1933 ensimmäisen kerran 15 metrin kansainvälisen rajan tuloksella 15.04.

Sulo Bärlund

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sulo_B%C3%A4rlund

Erilaiset kuulantyöntäjät

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/erilaiset-kuulantyontajat

Kuulaa ja korkeushyppyä Berliinissä

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kuulaa_ja_korkeushyppya_berliinissa_4928.html#media=4935

936 - Hans Woellke - Shot Put - Berlin Olympics

http://www.youtube.com/watch?v=2w3uUcal-6w

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7