Lauri ”Tahko” Pihkala

Lauri "Tahko" Pihkala

Suomen urheiluelämässä ei 1900-luvulla ole tapahtunut itse asiassa mirään merkittävää, jossa ”Tahko” ei olisi ollut mukana. Hän villitsi Suomen kansan pelaamaan, kävelemään ja hiihtämään, unohtamatta kuitenkaan kritikoida huippu-urheilun epäterveellisiä piirteitä.

Lauri Pihkala,Pihtiputaan krikkoherran Aleksander Gummeruksen 11-lapsisen sisarussarjan kuopus, oli hankkinut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä vaativiin fyysisiin suorituksiin jo lapsuudessaan. Koulupojaksi vartuttuaan hän oli sauvonnut yli 100 kilometrin päivätaipaleita.

Juttuna kerrotaan, kuinka nuori lyseolainen oli saanut tarpeekseen koulunkäynnistä maineikkaassa Jyväskylän lyseossa ja hiihtänyt yli sata kilometrin matkan kotiinsa Pihtiputaalle. Perhe oli parhaillaan ruokapöydässä, kun Lauri uli kertomaan päätöksestään lopettaa koulunkäynti. Isä Gummerus oli kuitenkin sitä mieltä, että Laurin ruokailu ja majoitus oli järjestetty Jyväskylään, joten jos hän lähtisi vain hiihtelemään takaisinpäin...

Kouluvuosina puhjennut urheilukipinä huipentui olympiaedustukseen Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 kisoissa. Niin kuin kaikessa toiminnassaan, myös aktiiviurheilijana hänelle oli ominaista laaja-alaisuus. Lontoossa hän osallistui korkeyshyppyyn ja Tukholmassa 800 metrin juoksuun, mutta ilman mainittavaa menestystä. Tukholman kisojen alla hän oli erehtynyt kokeilemaan kasvisdiettiä ja oli itse kisoissa niin voimaton, että joutui häpeäkseen keskeyttämään.

Erään haamurajan hän on kuitenkin urheilijanakin rikkont ensimmäisenä suomalaisena 2 minuutin rajan 800 metrillä. Paradoksaalista kylä, Lauri Pikalasta tuli myös Suomen ensimmäinen ammattilaiseksi julistettu urhelija, sillä siirryttyään Tukholman kisojen jälkeen SVUL:n urheiluneuvojaksi hän menetti kansainväliset amatöörioikeutensa.

Tahko tunnetaan parhaiten elämäntyönsä lukemattomista käytännöllisistä saavutuksista: ideanikkari Tahkon aikaansaannoksia ovat mm. pesäpallo, salamapalli, Salapausselän hiihdot, kansanhiihto, laturetket, koulujen hiihtokisat, vuoden 1941 maaottelumarssi, Suomen Urheiluopisto poikien urheilumerkkijärjestelmä, verryttelyn perusteet, hitaasti kiiruhtaen oppi, intervalliharjoittelu. Hänen ansiokseen luetaan myös kansanurheilun käsitel.

Suomen urheiluvaikuttaja piti merkittävimpänä kansalaistekonaan Suomen Latua ja laturetki. Hänen huikaisevimpia ideoitaan – peräisin jo 1930-luvulta – oli ajatus latuverkostosta, joka kattaisi koko maan etelästä pohjoiseen, koululta koululle, kylästä kylään. Pettymäänkin hän joutui ainakin kahdessa asiassa: salamapallon läpimurto jäi puolitiehen eikä urheiluliikkeen yhdistämisessä saavutettu ratkaisua hänen elinaikanaan.

”Filosofian majuri” ja ”niinsanottu professori” - kuten Tahko itseän nimitti – ei koskaan nähnyt urheilua itsetarkoituksena: sille piti asettaa muitankin tehtäviä. Pihkalan urheilufilosofian punaisia lankoja olivat voimakas kansallisuusaate, halu kasvattaa nuorisoa ja pyrkimys saada koko kansa urheilun avulla terveemmäksi.

Kansallisuusaatteen Tahko imi Pihtiputaan pappilan perustuslaillisesta hengestä. Urheilu tuli valjastaa kohottamaan kansan fyysistä ja sotilaallista valmiutta, mutta Tahkon opeissa se oli myös alistettu yhdistämään kansaa ja vahvistamaan kansallista itsetuntoa.

Innokkaana itsenäisyysmiehenä Tahko vaistosi jo varhain urheilun merkityksen isänmaallisuuden lujittana ja maanpuolustahdon kohentajana. Itsenäien Suomen alkuvaiheissa Pihkala ajoi jopa koko liikuntakasvatuksen siirtämistä puolustusvoimain alaisuuteen, mutta Ivar Wilksmanin ehdotuksesta se tuli opetusministeriön valvontaan.

Lauri Pihkalan persoonaan sisältyy useitakin paradokseja. Hänestä tuli yksi suomalaisen liikuntakulttuurin suurmiehistä, vaikka hän ei ollut koulutukseltaan Ivar Wilksmanin tapaan voimistelunopettaja, vaan filosofian maisteri – pääaineinaan kansantalous ja historia.

Lauri Pihkala

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Pihkala

Tahko Pihkala - legenda jo eläessään
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tahko_pihkala_-_legenda_jo_elaessaan_45515.html#media=45521

Lauri Pihkala / yleisurheilu

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/lauri-pihkala

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Maratonpainija Alpo Asikainen

Suomen Alpo Asikainen ja Viron Martin Klein Tukholman olympialaisissa 1912. Molemmat saman valtakunnan alamaisia eli Suomi ja Viro olivat silloin Venäjän alamaisia.

Painin alkuvuosina varsinaista otteluaikaa ei ollut lainkaan, joten huippumiesten väliset ottelut saattoivat kestää tuntitolkulla. Alpo Asikaisen maratonpaini hakee kyllä vertaistaan olympiahistoriassa.

Alpo Asikainen oli kehittänyt lonkkaheitosta itselleen rajun aseen painimolskille: vastustajat joutuivat vastaanottamaan niitä kerta toisensa jälkeen, kunnes heidän oli pakko myöntää tappionsa. Erityisen tunnettu hän oli kestävyydestään, josta oli huomattavaa etua vuosisadan alkuvuosikymmenten maratonkamppailuissa.

Asikainen sai tuntumaa ulkomaiseen painijatasoon vuoden 1911 ”painiskelun maailmanmestaruuskilpailussa” Helsingissä. Täällä hän saavutti ensimmäisen sijan kisojen kovimmassa sarjassa, raskaassa keskisarjassa. Loppuottelu Ruotsin mestaria Ahlgrenia vastaan päätti ratkaisemattomaan kestettyään yli kaksi tuntia, joten mestaruusvyötä ja maailmanmestarin arvoa ei myönnetty kummallekaan, mutt Asikainen sai nopeampien voittojen perusteella 1:n palkinnon.

Asikaisen lyhyekis jäänyt painiura saavutti huipentuman erikoisella tavalla. Tukholman olympiakisoissa 1912. Keskisarjassa paini peräti 38 miestä, heistä suomalaisia seitsemän. Alkukilpailujen jälkeen selviytyi finaaliin seitsemän painijaa, heidän joukossaan neljä suomalaista. Finaali oli kolmen kauppa: Asikaisen ohella loppukierroksille selvisivä ruotsalaien Johansson ja Venäjää edustanut virolainen Klein.

Asikaisen tietä loppukierroksille oli tasoittanut muita suomalaisia helpommat vastustajat. Toisaalta Asikainen oli kohdannut tulevan olympiavoittaja Johanssonin jo alkukierroksilla, mutta heidän tunnin kestäneessä ottelussa tuomittiin molemmat hävinneeksi. Finaalin arvonta oli suosiollinen ruotsalaiselle, sillä arpa määräsi ensin vastakkain Asikaisen ja Kleinin. Kovassa heinäkuun kuumuudessa, avoimena taivaan alla miehet kamppailivat tasapäisesti tunnista toiseen. Vihdoin virolainen alkoi uupua väsymyksestä, mutta venäläiset pitivät loppuunkuitin virolaisen väkisin painiareenalla. Painijoukkueen johtajana toiminut ruhtinas antoi ymmärtää, että mikäli virolainen keskeyttäisi ottelun, häntä ei kelpuutettaisi kotimatkalle.

Myös Suomen painijoukkueen johtaja Jukka Lindstedt alkoi huolestua maratonottelun aikana Asikaisen kunnosta. Pienen tauon aikana hän riensi tiedustelemaan viipurilaisen tilaa. - Et suinkaan sinä Alpo anna periksi? - En, jumalavita, mie painin vaikka jouluun asti”, kerrotaan Viipurin miehen tokaisseen. Lopulta ilmeisestikin väsyivät tuomarit. Tuomarit olivat turvautuneet välillä jo uusien sääntöjen käyttöönottoon, mutta sekään ei tuonut ratkaisua. Kun ottelua oli käyty jo uskomattomat 11 tuntia 40 minuuttia eikä ottelu näyttänyt ratkeavan suuntaan tai toiseen, tuomarit määräsivät miehet viiden minuutin pakolliseen mattopainiin. Mattopainissa tuomarit arvioivat sitten Kleinin paremmaksi.

Asikaisen kouraan löytiin mammuttiurakan päätteeksi pronssimitali.

Alpo Asikainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alppo_Asikainen

Miehet sisun ja sitekyden

http://www.painiliitto.net/100v/mss.shtml

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Suomen naisvoistelun alkuvaiheita

Suomalaisen naisvoimistelun varsinainen perustaja oli Elin Kallio (1859-1927)

Suomalaisen naisvoimisteluharrastuksen suuntalinjat 1800-luvulta 1900-luvulle seurasivat muun yhteiskunnan kehitystä: ensin miesten esimerkkiä jäljitellen, sitten oman mallin löytäen.

Naisten asema samoin kuin omaehtoinen toiminta ylipäätään oli 1800-luvun yhteiskunnassa varsin rajattu. Uudet aatteet saivat kuitenkin vähitellen kasvun tilaa, mikä alkoi näkyä myös liikuntakasvatuksen alalla.

Ensimmäisen kerran tyttöjen kouluvoimistelua alettiin kokeillla Helsingin tyttökoulussa 1837 ja yliopistossa 11 vuotta myöhemmin. Jyväskylän seminaarissa liikuntaharjoitukset alkoivat Kitty Åbergin johdolla 1860-luvun jälkipuoliskolla, ja ne perustuivat saman laitoksen lehtorin Karl Gustaf Göösin julkaiseman Voimistelun harjoitusoppi kansakoulujen tarpeeksi-kirjan metodeihin, naisille tarkoitetut ja sopivat liikkeet oli merkitty ohjeisiin erikseen.

Ulkomailla liikuntakasvatuksensa hankkinut Matilda Asp sai luvan aloittaa voimisteluluokan Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa 1868, ja paljolti hänen työnsä ansiosta liikunnasta tuli pakollinen aine kaikissa tyttökouluissa 1873. Lisäksi hän perusti 1869 yhdessä miehensä Georg Aspin kanssa naisvoimisteluopiston, joka toimi vuoteen 1894 asti.

Matilda Aspin oppilaasta, urheilullisen suvun Elin Wenerbergista- avioitumisen jälkeen 1886 Kallio- tuli ratkaiseva hahmo suomalaisen naisvoimistelun kehityksessä. Vuonna 1876 hän oli perustamassa yhdessä aatetoverinsa Betty Sahlstenin kanssa Suomen ensimmäistä naisvoimisteluseuraa Gymanstikforening för fruntimmar I Helsingfors ja kuusi vuotta myöhemmin organisoimassa maamme ensimmäistä naisvoimistelunäytöstä.

Niin ikään ensimmäinen naisvoimistelijoiden ulkomaanmatka Tukholmaan 1891 oli Elina Kallion järjestämä. Viisi vuotta myöhemmin hänen johdollaan perustettiin Suomen Naisvoimistelulitto -Finska Kvinnors Gymnastikförbund, joka seuraavina vuosina järjesti monia laajamittaisia voimistelujuhlia. Kaksikielinen liitto muutti nimensä 1917 muotoon Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto – Förbund for Fyski fostran for Finlands Kvinnor (SNLL – FFF), mutta neljä vuotta myöhemmin ne eriytyivät omille teilleen. Sittemin molemmat liitot samoin kuin Työväen Urheiluliitto ovat vuosikymmenien aikana tarjonneet laajamittaista toimintaa sadoilletuhansille suomalaisille naisvoimistelijoille – suurimpana massanäytöksinä Suomen suurkisat ja TUL:n liittojuhlat.

Elin Kallion jälkeen merkittäviä naisvoimistelun vaikuttajia ovat olleet mm. Elli Björksten, Anni Collan, Fanny Stenroth, Kaarina Kari ja Hilma Jalkanen.

Suomalaisten naisvoistelijoiden taitoja on saatu ihailla kolmissa olympiakisojen näytöksissä: Tukholmassa 1912 oli 25-henkinen joukkue, Berliinissä 1936 peräti 206:n naisvoimistelijan joukkue ja Helsingissä 1952 neljän eri järjestön muodostama yhteensä 675 voimistelijaa käsittänyt joukkue. Naisvoimistelun suurkatselmuksia ovat vuodesta 1953 olleet kansainväliset Gymnaestrada-juhlat.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Viktor Damm – järjestäytyneen kansanurheilun alullepanija

Viktor Damm

Kesäkuussa 1886 Kaisaniemen kentällä järjestetty Suomen ensimmäinen yleinen voimistelujuhla teki voimakkaan vaikutuksen 21-vuotiaaseen helsinkiläiseen vahtimestariin Viktori Dammiin. Damm katsoi, että voimistelu ja urheilu eivät voi olla vain ”herrojen harrastusta”, vaan liikuntakasvatus tulee viedä kansan syvien rivien, työväestön, keskuuteen. Jo syyskuussa 1887 hän perusti muutaman nuoren intomielisen toverinsa kanssa maamme vanhimman yhtäjaksoisesti toimineen suomenkielisen yleisurheiluseuran Ponnistuksen. Tästä tapahtumasta lasketaan alkavaksi järjestäytynyt kansanurheilu Suomessa.

Damm loi Ponnistuksen suuruuden ja teki siitä vuosisadan vaihteen johtavan urheiluseuran. Hänen syvä aatteellisuutensa ja elämänkatsomuksellinen ihanteensa näkyivät korostuneina. Ponnistuksen säännöissä: ” Seuran jokaisen jäsenen tulee noudattaa säännöllistä, luonnonmukaista ja raitista elämää.... Harjoituksiin, kilpailuihin, retkiin ja niin edelleen ei ole lupa saapua päihtyneenä, eikä saa niissä mukanaan kuljettaa päihdytysaineita. Harjoituspaikoilla ei ole hyvö polttaa tupakkaa, eikä maata eikä loikoilla, ei kirota, ei syljeskellä...” Samanlaista perusteellisuutta Damm osoitti johtaessaan seuransa vastustamaan laajentunutta kannattusta saaneita palkintokilpailuja.

Viktor Damm teki perustavaaa työtä voimistelun ja urheilun järjestö- ja valistustoiminnan kehittämisessä. Jo vuonna 1897 ryhdyttiin Dammin aloitteesta tunnustelemaan työväestön oman urheilun keskusliiton perustamista. Kun mm. kieliriidat kaivoivat maata työväen oman keskusliiton synnyttämisen alta, Damm käynnisti ystävänsä Ivar Wilksmanin tukemana valmistelut yleisen suomenkielisen urheiluliiton aikaansaamiseksi.

Ponnistuksen toimesta kesäkuussa 1900 järjestetyt valtakunnallisen voimistelujuhlan yhteydessä näki päivänvalon valtakunnallisen urheilun keskusjärjestö, ”Suomalainen voimistelu- ja urheiluliitto”. Liiton tarkoitusperät määriteltiin dammilaisessa hengessä: ”Liiton tarkoituksena on …. herättää ja vireilläpitää kansan nuorisossa harrastusta suomalaisen kansanrodun jalostamiseen. Dammin edustama aatteellisuus joutui kuitenkin pian voimakkaaseen vastatuuleen, ja hän vetäytyikin syrjään urheiluliikkeen järjestötoiminnasta 1904. Mutt viittä vuotta myöhemmin hän oli vielä valmis ottamaan vastaan uuden SVUL:n ensimmäisen varsinaisen kenttätyäntekijän viran. Kuukauden aikana hän teki uranuurtavan matkan 26:lla länsi- ja pohjoissuomalaiselle paikkakunnalle esitelmöiden ”ruuumiinharjoitusten merkityksestä ruumiin muotoihin, terveyteen ja henkisiin kykyihin”.

Viktor Damm luetaan suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajiin, hän oli asiansa palavasieluinen julistaja ja innokas urheilupolitiikko, mutta myös syväällisesti vaikuttanut urheilukirjalija. Omaan liikuntakasvatustyähönsä hän katsoi saaneensa herätteitä sekä Viktor Heikeliltä että Ivar Wilksmanilta. Voimistelijoiden ohjelmien suunnittelussa ja johtamisessa hän oli mestari, vaikka julkisuudessa miehen itsensä ei tiedetä juurikaan voimistelleen. Ponnistuksen voimistleijoiden sauva- ja vapaaliikuntaohjelmat saavuttivat maanlaajuisen huomion.

Viktor Dammille liikuntakasvatus oli voimistelun ja urheilun harrastamista ainoastaan liikunnan itsensä ja sen suoman terveiden elintapojen vuoksi. Hänen testamenttinsä kului pelkistetysti: ”raitis luonnonmukainen elämä, velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen, pitävät mielen aina tasapainossa, omantunnon tyynenä”.

Viktor Damm/Helsingin Ponnistus

http://helsinginponnistus.fi/historiaikkunat/viktor_damm.htm

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

Ivar Wilksman – Suomen urheilun isä

Nuori Ivar Wilksman 

Ivar Edvard Wilksman on syntynyt Töysässä 26.2.1854 ja hän on kuollut 10.4.1932 Helsingissä. Hän oli professori h.c., voimistelunopettaja, päätoimittaja. Seurat Helsingin alkeisopiston Turnarit (perustajajäsen 1878), Ylioppilasvoimistelijat (perustajajäsen 1891). Hän osallistui olympiakisoihin Suomen voimistelujoukkueen johtajana 1891. Hän oli Suomalaisen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) perustajajäsen 1900 ja 1906, SVUL:n puheenjohtaja 1900-1914, Suomen Urheilulehden perustaja ja päätoimittaja 1898-1908. Hän julkaisut muun muassa Idrotten i Finland (1904), Suomen urheilut (1907), Terveys ja Tarmo (1910), Terveyden opas (1910), Terveysoppi (1919), Tilastollisia tietoja Suomen kansan ruumiillisesta kehityksestä I-III (1916-22), Ivar Wilksman (K.I.U.Suomela, 1954=, Suomen urheilun isä.

Voimistelu ja urheilu eivät vastakohtia

Akateemien urheilu on aina ollut lähinnä Ivar Wilksmanin sydäntä. Käytännön organisaattorina hän sytytti kipinän ylioppilasnuorison voimistelu- ja urheiluharjoituksiiin. Vaikka Wilksman oli pohjimmiltaan palavasieluinen voimistelun asianajaja, hän piti tärkeänä korostaa liikuntakasvatuksen monipuolisuutta. Norssin ensimmäisenä voimistelunopettajana hän pyrki antamaan opetuksessa enemmän sijaa urheilullisille liikuntamuodoille – rata- ja kenttäurheilulle – perinteisen voimistelun rinnalla eikä väheksynyt myöskään leikin merkitystä. Hän vei oppilaat ”... syksyllä uimaan, talvella laskemaan mäkeä ja keväällä lyömään palloa” ja ylimmillä luokilla harrastettiin joskus myös ”...ampumista, kuulantyöntöä ja keihäänheittoakin”.

Ennakkoluuloja urheiluharrastuksen tiellä

Järjestäytynyt urheilutoiminta oli vielä 1800-luvun lopulla uutta eikä saavuttanut suinkaan ensi alkuun yleistä hyväksymistä. Erityisesti vanhempi polvi asettui kehityksen jarruksi, koska urheilun harrastamisessa nähtiin kaikenlaisia kuviteltuja vaaroja. Sivistyneistö ja sen hallitsema sanomalehdistö suhtautuivat urheiluun yliolkaisesti. Herätystyönsä airueeksi Wilksman joutuikin 1898 perustamaan oman lehden, kerran kuukaudessa ilmestyneen Suomen Urheilulehden, joka toimi pitkään kansalaisille suunnatun urheiluprogandan keskuksena.

Myös valtion taholta suhtauduttiin ynseästi urheluliikkeen tarvitsemaan taloudelliseen tukeen. Ateenan välikisojen allla 1906 Wilksman joutui lehdessään päivittelemään, kuinka valtionvaroja kyllä jouti hevosrodun parantamiseesn ja kaikenlaisten karjahoitoa valvovien konsulenttien palkkaamiseen, mutta ei urheiluliikkeelle, jonka ”työohjelmaan kuuluu koko Suomen kansan kasvattaminen ja kehittäminen ruumiillisesti harmoniseksi, työkykyiseksi ja tarmokkaaksi kansaksi”.

Urheiluseuratoiminnan tärkeys

Käytännön miehenä Wilksman ymmärsi järjestäytymisen tarpeen. Ensimmäisenä hän perusti 1878 ”Turnarien” voimisteluseuran, joka alkoi harrastaa myös yleisurheilua. Hän innosti ylioppilaita viemään voimistelu- ja urheiluharrastusta pääkaupungista maaseudulle, ja vähin erin voimistelu- ja urheluseuroja perustettiin kaikkialle maaseudullekin.

Jo vuonna 1900 oli pidetty suomenkielisten seurojen kanssa Suomen Voimistelu – ja Urheiluliiton perustava kokou. Sääntöjen virallinen hyväksyminen lykkääntyi vuoteen 1906, koska venäläiset vallanpitäjät pelkäsivät järjestäytyneen itsenäisyyspyrkimyksen syntyä.

Wilksmanin kaukotavoitteena oli nimenomaan ollut voimistelu- ja urheiluliikkeen yhdistäminen samaan keskusliittoon ja kehittäminen kansanliikkeeksi. Hän oivalsi, että urheiluharrastus lähensi eri yhteiskuntaluokkien nuorisoa toisiinsa ja loi siten eheyttä kansakunnan sisällä. Uudesta kaksikielisestä SVUL:sta muodostui myös kilpaurheilun tyyssija joukkueurheilulajeissa.

Sovitteleva urheilun isä

”Vilski” ei ollut syvällinen liikuntakulttuurin pohdiskelija, hän oli intomielinen käytännön urheilujohtaja. Aikana, jolloin Suomessa vallitsi ankara valtiollinen sorto ja sisällinen eripuraisuus. Wilksman osoittautui taitavaksi luovijaksi poliittisten intressien ja liikuntakulttuuria koskevien erimielisyyksien ristiaallokkossa. - ”Hän ei oikeastaan ollutkaan mikään taistelumies, vaan sen sijaan sulatti vastuksien jäätiköt, silloin kun hän niitä sattui tapaamaan, aurinkoisella, sydämellisellä olemuksellaan, ja ellei hän siinä onnistunut, niin hän ketterästi kiersi ne, yrittääkseen jonkin ajan kulutttua uudelleen...”

Ivar Wilksman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ivar_Wilskman

Yleisurheilu – Ivar Wilksman

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/ivar-wilskman

Suomen urheilumuseo – Ivar Wilksman

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3074

Suomen urheilun Hall of Fame – Ivar Wilksman

http://www.urheilunhalloffame.fi/hall+of+fame/w/ivar+wilskman/

Tarkennettu haku – Ivar Wilksman

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/search/page:1

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8905-35

Timo Seikkula – maailmanmestari

Timo Seikkula on kulkenut pitkän tien luistimilla. Jo tässä Pohjankylän luistelualueella otetussa kuvassa on mailakin mukana. Timon vanhempien mukaan luistimet ja maila ovat hänen ensimmäisensä. Muutamaa vuotta myöhemmin Timo nähtiin – yhtenä nuorimmista – Pentti Matikaisen, Hannu Aravirran ja Reijo Ruotslaisen Kalajoen jäähallissa vetämässä jääkiekkokoulussa, mistä myös on säilynyt kuva muistona.

Tämä jääkiekkokoulu pidettiin Kalajoen kuplahallissa heinäkuussa sekä 1986 että 1987. Moni epäili Ruotsista ostettujen jääntekokoneiden tehoa yli 25 asteen helteillä, mutta loppujen lopuksi kaikki toimi moitteettomasti ja koulun rehtori Matikainen antoi vuolaasti kiitosta tapahtuman järjestäjille.

Jäkiekkokoulun siirtäminen aikaisemmast pitopaikastaan Oulusta Kalajoelle oli Matikaisen kannalta tietty riski, mutta onnistuminen johti siihen, että tapahtuma pidettiin Kalajoella myös seuraavina kesinä. Kummallakin kerralla oli mukana maksimimäärä eli 120 poikaa, joukossa useita Oulun Kärppien tulevaisuuden toivoja Janne Niinimaasta lähtien. Kalajokisia oli 20-30, loput ymäri Suomen ja muutama Keski-Euroopasta. Siihen aikaan jääkiekkokouluja oli Suomen suvessa yhteensä vain pari kolme. - Jääkiekkokoulussamme on hyvät opettajat , toteaa 7-vuotias Timo Seikkula kesän 1986 Kiekko-Junkkari-lehdessä. Se lienee hänen ensimmäinen lausuntonsa tiedotusvälineille. Viimeiseksi se ei ole jäänyt.

Hyviähän ohjaajat olivatkin: Matikainen luotsasi seuraavina vuosina maanjoukkueen MM- ja olympiahopeaan sekä kolmanneksi Kanada-cupissa. Hannu Aravirta on puolestaan ollut maajoukkueen valmentajana. Kalajoen kevythallin valmistuminen 1984 ja tekojääkoneiston ostaminen siihen vuotta myöhemmin nosti kalajokisten junioireiden kehitysmahdollisuudet aivan uudelle tasolle, mikä on näkynyt siinä, että nykyinen edustusjoukkue koostuu suurimmaksi osaksi JHT:n omista kasvateista.

Timo Seikkulan ja monen muun juniorin kannalta olosuhteet ajanmukaistuivat juuri sopivalla hetkellä, ja tehon täydensi 1991 toteutettu uusi jäähalli. Timon kannalta myös Junkkarien nousu divariin ajoittui erinomaisesti, sillä kakkosesta pelaajia harvoin nostetaan maajoukkuetehtäviin. Kalajokisten nousua juniorien edustustehtäviin on nyt jo (1998) näköpiirissä Seikkulan takanakin, sillä Jussi Jokinen ja Iikka Törnvall valittiin viime keväänä (1997) ikäluokkansa valtakunnallisen edustusryhmän All Stars-viisikkoon, minkä kaikki muut pelaajat tulivat Etelä-Suomen suurista jääkiekkokeskuksista. Lisäksi Junkkarti HT oli Suomen ainoa seura, joka sai kaksi pelaajaansa maajoukkue-ehdokkaiden tähtikentälliseen, esimerkiksi Oulun Kärpistä ei tähän elittiin valittu yhtään poikaa.

Junkkarti HT:n kasvatti Timo Seikkula oli yksi joukkueensa luottopelaajista Suomen voittaessa jääkiekkohistoriansa toisen juniorimaailmanmestaruuden. Loppuottelussa kukistui Venäjä jatkoajalla maalein 2-1. Suomen edellinen junioreiden MM-kulta oli vuodelta 1987, jolloin sekä Kanada että Neuvostoliitto suljettiin pois kisoista joukkotappelun takia, mistä syystä tie kultaan tasoittui olennaisesti. Vuotta myöhemmmin Suomi oli vielä pronssilla, mutta seuraavat 10 vuotta menivät ilan yhtäkään MM-mitalia.

Jo 33 juniorimaaottelussa esiintyneelle Seikkulalle arvokisamitali oli toinen, sillä hän kuului kaksi vuotta aikaisemmin (1996) siihen joukkueeseen, joka taisteli 18-vuotiaiden EM-hopeaa. Päävastustaja oli silloinkin Venäjä, jonka kanssa Suomi pelasi tasan voitettuaan kaikki muut ottelunsa. Siinä turnauksessa mestarin ratkaisi maalisuhde, sillä varsinaista finaalia ei pelattu. Helsingin MM-kisoissa Suomen 20-vuotiaiden päävalmentajana toimi Hannu Kapanen, joka luotti Timo Seikkulaan, vaikka tällä oli pitkä pelitauko syksyllä. Yhteensä viisi tehopistettä tehnyt Seikkula näkyi – ja sai kiitosta – erityisesti tasatulokseen päättyneessä ottelussa tsekkejä vastaan, missä hän vei Suomen 4-3 johtoon. Puolivälieräpelissä Kazakstania vastaan Timo isku kolme maalia ja syötti yhden.

NHL:n suurseuroihin kuuluva Pittsburg Penquins varasi Timo Seikkulan jo toissa kesänä (1986). Timo Seikkula kirjoitti Turussa ylioppilaaksi ja on kuulunut jo kaudella kaudella Vladimir Jursinovin valmentamaan TPS.n liigaryhmään ja sen paidassa harjoitusotteluja ja turnauksia.

Maailmanmestari Timo Seikkulan äitnsä ja isänsä seurassa vuonna 1998

Timo Seikkulan jääkiekkohistoria on tässä

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_Seikkula

Lähdeaineisto Kalajoenseutu 17.1.1998, Kalajoenseutu 8.1.1998 Lauri Järvisen kirjoitukset

Miesten viestissä SM-hopeaa

Kalajoen Junkkarit saavuttivat historiansa ensimmäisen viestimitalin 4x10 km:n viestissä Kuopiossa 1998. Joukkueessa hiihtivät Mauno Juola, Janne Ojala, Marko Kinnunen ja Marko Santapakka.

Menestystä pohjustettiin jo perinteisen tyylin osuuksilla, joilla sekä Mauno Juola että Janne Ojala oliva seitsemän nopeimman joukossa ja ero muutamaan edellä menevään pysyi vähäisenä. Alatornion Pirkat oli viestissä omaa luokkaansa, joten Junkkarit otti sen mikä siinä tilanteessa muilla joukkueilla parhaimmillaan oli saavutettavissa.

Juola aloitti mainiosti

Mauno Juola pääsi liikkeelle armottomassa lähtörynnistyksessä ja oli alusta lähtien mukan kärkikamppailussa. Vuonna 1997 Vantaalla ensimmäiseen vaihtoon toisena tullut saman ikäluokan Jari Puolakka pääsi vähän muilta karkuun, mutta kakkossijasta Mauno jäi vain niukasti ja vaihtoi viidentenä 36 sekunnin päästä kärjestä. Sotkamon Hannu Koivusalon jääminen 33 sekunnin päähän Juolasta nosti jo tässä vaiheessa Junkkarien osakkeita. Koivusalo erehtyi vetämään neljän kilometrin kohfalla yhden pitkän nousun liian kovaa ja meni pahasti hapoille.

• Aamulla olo ei tuntunut oikein hyvältä, mutta itse hiihto lähti erinomaisesti liikkeelle ja sain heti alussa hyvät asemat. Sukset olivat kunnossa, mutta en silti saanut itsestäni lopussa aivan kaikkea irti, sillä ainakin toiseen sijaan oli hyvät mahdollisuudet. Todennäköisesti edellisen viikonlopun kaksi kilpailua oli liikaa, olisi pitänyt tyytyä yhteen, sanoi Mauno. Alatorinion kultaa pohjustettiin jo tässä vaiheessa, sillä veteraani-ikäinen Matti Vuollo vaihtoi vain 45 sekuntia Kalajoen takana.

Ojala piti asemat

Janne Ojala savoit toisen osuuden, jolle useimmat joukkueet olivat asettaneet parhaan perinteisen hiihtäjänsä. Tässä valossa Jannen seitsemänneksi nopein osuusaika oli upea suoritus. Alkukaudella hieman kadoksissa ollut terävin isku löytyi sopivasti Puijolla.

Alkumatkalla Ojala nousi hetkeksi jopa kakkoseksi, ja vaihdossa sijoitus oli kuudes48 sekunnin päässä lopullisesti johtoon nousseesta Alatorniosta, joka viestiä vei Ari Palolahti. Häntä nopeamman osuusajan kellotti vain Mikkelin Harri Kirvesniemi.

• Tunnelma oli alusta lähtien hyvä, mutta toisella kierroksella luisto tuntui huonommalta kuin joillakin muilla enkä pystynyt käyttämään alamäissä hyväkseni kaikkia niitä peesipaikkooja, joita tuli. Kunto on nyt niin hyvä, että sen puolesta olisin voinut onnistua paremminkin.

Osuuden yllättäjiä olivat Valkeakosken Ville Niemelä ja Falkenin Niklas Dahllund, joiden sukset olivat unelmakunnossa ja kumpikin yliiti tuntutvasti normaalitasonsa. Falken putosi kausa mitalitaistelusta, mutta Haka otti lopulta neljännen sijan ennen toissa vuoden mestari ja viime talven hopeajoukkuetta Sotkamoa.

Kinnunnen luisteli osuutensa ykköseksi

Marko Kinnunen ohitti Vallkeakosken, Jyväskylän ja Mikkelin jo alkumatkalla ja neljän kilometrin kohdalla hän oli Sotkamon Esa Romppaisen kannoillla luistellen tämän ohi maalialueella juuri puolimatkassa. Lopputaipaleella sotkamolainen putosi 43 sekunnin päähän Kalajoesta ja kaiken kaikkiaan Romppainen luisteli yli minuutin Kinnusta hitaammin.

Osuuden puolivälissä näytti siltä, että tavoittaa johtavan Alatorniokin, mutta siihen ei Kinnusenkaan vauhti riittänyt vaikka hän kavensi eroa. Pirkkojen viesti vei 17-vuotias superlupaus Karungin Jussi Ylimäki.

Kinnunen pääsi vain 18 sekunnin päähän Alatorniosta, mutta toiselle kierrokselle lähdettäessä vauhti hyytyi. Kinnusen aika oli niin kova, että sen alittivat ankkuriosuudellakin vain Sami Repo ja Jari Isometsä.

Santapakka varmisti hopean

Marko Santapakka pääsi ankkuriosuudelle 24 sekuntia Pirkkojen takana, mutta yli puoli minuuttia seuraavia edellä.

• Marko Kinnunen loi minulle ihanteellisen aseman ja saatoin tehdä oman suoritukseni ilman riskirajoilla liikkumista. Osuuden puolivälissä kuulin seuraavien tavoittaneen muutaman sekunnin ja lisäsin vauhtia. Kilometriä myöhemmin ero olikin jo suurempi kuin lähdössä ja jatkossa takaa-ajajat keskittyivät pronssikamppailuun, jonka voitti odotetusti Hyvinkää,

Marko Santapakka hiihti sellaista vauhtia kuin kakkossijan säilyttämiseen tarvittiin.

Lähdeaineisto Kalajoenseutu 21.1.1998