Fredrik Wathen – Suomen ensimmäinen maailmanmestari

Fredrik Wathen

Gustaf Estlanderin avaamaa pikaluistelu-uraa seurasi heti toinen helsinkiläisnuorukainen, joka ylsi peräti maailmanmestaruuteen, ensimmäisenä Suomessa.

Pikaluistelun yhdeksännet MM-kilpailut järjestettiin pohjoismaisten hiihtokisojen yhteydessä Ruotsin pääkaupungin Tukholman Brunsvikenin rannalla. Osanottajia oli mukana 26, jotka edustivat Hollantia, Norjaa, Ruotsia ja Suomea. Suurimapana ennakkosuosikkina pidettiin tuoretta Euroopan mestaria Rudolf Gundersenia. Säännöt oli samat kuin aiemmissakin MM-kisoissa: maailmamestaruuteen tarvittiin vähintään kolme matkavoittoa, muutan mestaruutta ei jaettu lainkaan.

Lauantaina alkavia kilpailuja hattasi tuulinen ja leuto sää, joka tekee jään pehmeäksi, joten huippuaikoihin ei pysty kukaan. Avausmatkan voittaa yllättäen 22-vuotias helsinkiläien Fredrik Wathen, vaikka aika ei ole kuin 54,o. Temperamenttista suomalaista kehnot olos pikamatkalla kuitenkin haittaavat vähemmän kuin pahimpia kilpakumppaneita. Puolella peninkulmalla ykkässijan ottaa Norjan Gudersen vaatimattomalla ajalla 9.56,8 Wathenin sijoittuessa kolmanneksi.

Sunnuntain avauskilpailussa 1500 m:llä Wathen luistelee voittoajaksi 2.43,4 ja kukistaa Gundersenin runsaalla sekunnilla – maailmanmestaruus jääpäätöslajin varaan. Peninkulman matkalla Suomen ja Norjan miehet ovat samassa parissa, joten jännitys ennen lähtöä on huipussaan. Wathen ei kuitenkaan anna mitään mahdolllisuuksia Gundersenille, vaan kukistaa tämän runsaalla puolella minuutilla, voittaa koko kilpailun ajalla 20.13,2 ja samalla kolmen voiton ansiosta Suomen ensimmäisen maailmanmestaruuden.

Jääkenttien kiitäjät

http://luisteluliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/5f66905a9dc5e6f1db33251e5d30ea4b/1389666648/application/pdf/1238348/2501_luistelu_taitto_naytto.pdf

Gustaf Estlander – Suomen ensimmäinen Euroopan mestari

Gustaf Estlander

Pikaluistelussa saatiin ensimmäinen kansainvälinen suurvoitto jo 1898; helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Gustaf Estlanderista kruunattiin Suomen urheiluhistoria ensimmäinen Euroopan mestari.

Suomalainen kilpaurheilu alkoi hankkia ensimmäisiä kansainvälisiä kosketuksiaan 1890-luvun alussa, ensin yleisurheilussa ja hiihdossa sekä vuosikymmenen puolivälissä myös pikaluistelussa. Helsinki sai järjestettäväkseen pikaluistelun kuudennet Euroopan mestaruuskilpailut, jotka olivat samalla ensimmäiset urheilun arvokisat Suomen maaperällä, tosin veden päällä, Pohjoissataman jäällä.

Sankka lumipyry perjantaina panee järjestäjät kovalla koetukselle, mutta kovalla työllä 500 m:n rata saadaan lauantaiksi siedettävään kuntoon; viime hetkeksi aiottua jäädytystä ei kuitenkaan ehditä tehdä aikapulan vuoksi. Mukaan ilmoittautuu yhdeksän kilpailijaa, kuusi suomalaista ja kaksi venäläistä ja ennakkosuosikki Alfred Naess, vuoden 1895 Euroopan mestari.

Suomen toivona pidetään 21-vuotiasta arkkitehtiopiskelijaa Gustaf Estlanderia, joka oli ehtinyt hankkia kansainvälistä kokemusta jo MM-kilpailuissa Pietarissa 1896 ja Davosissa 1898 sekä EM-sadalla Amsterdamissa 1897. Estlander ei petäkään odotuksia vaan on kotikentällään suorastaan ylivoimainen. Launtaina klo 14.15 alkavissa kilpailussa hän voittaa 500 metriä SE-tuloksella 49,2 ja vähän myöhemmin 5000 metriä ajalla 9.28,8. Eikä tahti muutu miksikään sunnuntai-iltapäivänäkän 1500 m:n ykkössija SE-ajalla 2.36,8 ja 10000 m:n voitto SE-lukemin 19.21,4. Näin Gustaf Estlanderista kruunataan ensimmäinen suomalainen Euroopan mestari neljällä matkavoitollaan.

Suomen Urheilulehti kirjoittaa historiallisessa ensimmäisessä numerossaan 1.4.1898 tapahtumasta mm. tähän tapaan: ” Niinkuin ylempänä olevista numeroista näkyy, voitti herra G. Estlander, jonka ”urheilun jumala jo nuorena valitsi yhdeksi lipunkantajakseen” - kuten muuan täkäläinen sanomalehti sattuvasti kyllä lausuu – näissä kilpailuissa vuodeksi eteenpäin Euroopan mestarin arvonimen. Eikä syyttä, sillä hän voitti Wnäjän t.n. Etevimmän pikaluistelijan Nic. Krjukoffin ja Alfr. Naessin, joka on Norjan parhaimpia luistelijoita (Euroopan mestari 1895). Sen lisäksi hän voitti, paitsi 5000 m matkalla, loistavasti kaikki entiset suomalaiset rekordit. Muuten on hänen sympaattinen esiintymisensä, hänen sulavat, kauniit liikkeensä, aistikas, huolellinen pukunta – hänen koko apparitsiooninsa – kaikin puolin omansa tekemään hänet siksi yleisön lemmikiksi, jona hän jo kauan on ollut”.

Paitsi, että Gustaf Estlander oli ensimmäinen suomalainen Euroopan mestari, hän oli myös ensimmäinen suomalainen urheilija, joka osallistui virallisiin maailmanmestaruukilpailuihin. Omilla varoillaan hän matkusti 19-vuotiaana Pietariin 1896 tunnustelemaan luistinratojen kainsainvälistä ilmapiiriä, eikä hän huonisti menestnytkään: kolmella pisimmällä matkalla toinen sija hollantilaisen maailmanmestarin Jaap Edenin jälkeen ja kolmas sija 500 metrillä.

Vuoden 1897 MM-kilpailut pidettiin Kanadan Montrealissa, joka nuorelle opiskelijalle sijaitsi liian kaukana. Sen sijaan Amsterdamin EM-kisoihin Estlander osallistui hyvällä menestyksellä; hän sijoittui kaikilla matkoilla toiseksi mestaruuden voittaneen saksalaisen Julius Seylerin jälkeen.

Kaksi viikkoa ennen Helsingin EM-kilpailuja Estlander kilpaili MM-jäällä Davosissa, missä hän sijoittui 500, 1500 ja 10 000 metrillä kolmanneksi sekä 5000 metrillä viidenneksi. Samalla paikkakunnalla järjestettiin vuotta myöhemmin EM-kilpailut, jotka jäivät Estlanderin luistelijauran viimeisiksi. Euroopan mestaruuttaan hän ei pystynyt uusimaan, mutta sijoittui silti mainiosti 1500 ja 5000 metrin matkoilaa toiseksi norjalaisen maailmanmestarin Peder Östlundn jälkeen sekä 500 ja 10000 metrillä kolmanneksi.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit ISBN 951-30-8903-7

Julius Saaristo -hänestä alkoi hegemonia

-Pois alta, Saaristo heittää! Huudot kävivät tutuiksi Suomen maassa Tukholman Olympiakisojen jälkeen. Julius Saaristo oli aloittanut suomalaisen keihäshegemonian luomisen. Keihäänheiton olympiavoittajasta tuli niin unnettu, että hän voitti Suomen Urheilulehden lukijaäänestyksensä itsensä Hannes Kolehmaisen. Mutta helposti ei olympiakullan sankaruutta voitettu, vaikka suomalaiset olivat jo edellisenä vuonna asettaneet toiveensa vantteraan tamperlais-viipurilaiseen nuoreen mieheen. Saaristo oli v. 1911 ensimmäisenä heittänyt keihästä yli 60 metriä.

Suomesta oli järjestäjille tarjottu koivukeihäitä, mutta heittopaikalle kiikutettiin vain iso läjä saarnikeihäitä. Niiden löysyys tiedettiin, saarnikepit väpättivät ilmassa kuin pahaiset niitä kunnolla lentämään. Ruotsalaiset olivat päättäneet opettaa itänaapureitaan kovalla kädellä. Kilpailun alkukin myöhästyi yllättäen tunnilla ja kas kummaa, kilpailuun löytyi yksi koivukeppi. Sitä tietenkin sai käyttää vain Eric Lemming.

Lemming voitti miten tahtoi, hänen ME-kaareensa kertyi mittaa 60,64. Saaristo jäi puristelemaan nyrkkejään kahden metrin päähän. Kolme päivää myöhemmin Lemming oli kuitenkin hukannut teränsä. Molempien käsien kilpailussa hän oli kesy tai sitten hän ei pitänyt ”moniottelua” arvossa. Ehkä tässä oli selitys Saariston viimeiselle paremman käden heitolle, jossa hän sai käyttää Lemingin koivukeppiä. Tällä viimeisellä yrityksellä Saariston keihäs kaarsi komeaan ME-lukemaan 61,00, joka lienee ollut Lemmingille kova pala.

Koska Saaristo oli vielä ylivoimaisempi huonomman käden heittäjänä (ME 52,42 v. 1919), hän voitti yhteiskilpailun yli kahdella metrillä. ME 109,42 oli kova, sillä kylmästi neljänneksi tiputettu Lemmin ei saanut edes 100 metrin rajaa rikki. Kolmoisvoiton hakkineet suomalaiset osoittivat tutun aitoja keihäsmiesten piirteitä, sillä he eivät enää katsoneet tarpeen jatkaa kilpailua. Varsinaisessa finaalissa olisi kolme parasta saanut vielä heittää kolme kertaa.

Julius Saaristo oli hvä, vahva heittäjätyyppi (181 cm, 81 kg) ja hänen harjoitustaustansa kelpaisi malliksi tänäkn päivänä. Saaristo innostui yleisurheilusta 12-vuotiaana. Hän lähti mukaan rautatieläisten urheiluseuran Tarmon harjoituksiin. Pian Saaristo harjoitteli kaikkia yleisurhielulajeja ja pelasi ahkerasti kuningaspalloa.

• Mitään erityistä ohjelmaa minulla ei ollut, harjoittelin täysin omaan resepteni mukaan. Keihääseen kehitin oman tyylinkin, muisteli Saaristo, jonka kansallinen läpimurto oli totta 19-vuotiaana 1910.

Kovin nopsasti Saaristo ei kuitenkaan kehittynyt, sillä heitettyään v. 1907 ennätyksekseen 39.54, kaksi vuotta myöhemmin tilastoista läytyy tulos 44,44. Vuonna 1910 Saaristo kypsyi ME-tasolle. Ensimmäisellä kilpailumatkallaan Tukholmassa Saaristo voitti keihään yhteistuloksella 95,03, huonommalla kädellä heitetty 46,47 oli peräti ME.

Vuosina 1913-18 Saaristo oleskeli Saksassa ja kilpaili vähän. Kesäkuussa 1913 hän kärsi ainoan tappionsa hävitessään Prahassa Unkarin Mor Koczanille tuloksella 55,87.

Palattuaan Suomeen pitkältä opiskelu- ja sotaretkeltään, Saaristo pystyi v. 1919 taas voittamaan Suomen mestaruuden komella yhteistuloksella 111,46. Anterverpenin olympiakisoihin Saaristo lähti, kun kutsu kuului. Jääkärikapteeni Saaristo oli vallinaisesti valmistautunut, mutta heitti ennätyksensä 63,39,5 ö ja varmisti puolen sentin erolla Viron Alensander Klumbergiin Suomen nelosvoiton.

Saaristo lopetti kilpailemisen vasta 1925. Vuonna 1923 hän paransi Goteborgin kisojen karsinnassa vielä yhteistuloksen ennätystään lukemiin 112,39. Göteborgissa hän otti nuoremmilta luulot pois heti ensimmäisellään 68.07. Saaristoa pidettiinkin vielä Pariisin kisojen kovana miehenä, mutta Göteborgin pitkä heitto säski kyynärpään eikä hän Pariisin karsinnoissa kyennyt parempaan kuin 55,80:een.

Julius Saaristo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Julius_Saaristo

Julius Saaristolle olympiakultaa Tukholmasta
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/saaristolle_olympiakultaa_tukholmasta_4772.html#media=4782
Tukholman olympialaiset 1912
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tukholman_olympialaiset_1912_30954.html#media=30959

Suomen urheilumuseo

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3389

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Armas Taipale – kymmenluvun kiekkovaltias

Armas Taipale

”Isä-Järvisen” kiekonheiton perinteitä jatkoi Tukholmassa 1912 ”Iso-Armas”, helsinkiläinen oikeustieteen ylioppilas, tällä kertaa nykyaikaisessa kiekonheitossa.

Viidennen olympiadin kisojen yleisurheilukilpailut Tukholman uudella komealla stadionilla ovat kestäneet viikon verran, ja suomalaiset ovat saavuttaneet jo kolme kultamitalia, kaksi hopeaa ja kolme pronssia. Odotukset olivat korkealla myös kiekonheiton alkaessa perjantaina 12. heinäkuuta 1912, sillä Suomella on mukana kaksi väkevää mitaliehdokasta, komen viime vuoden SE-miehet Elmer Nikander ja 191-senttinen Armas Taipale sekä kolmantena edustajana lähes jäähdyttelymielessä mukana oleva 42-vuotias Verner Järvinen. Suurin ennakkosuosiki on kuitenkin toukokuussa ME:n 47,58 paiskannut USA:n James Duncan.

Kilpailussa oli mukana peräti 40 heittäjää 15 eri maasta, minä vuoksi kolmen kierroksen alkukilpailu käydään viidessä ryhmässä,ja tulosten perusteella vain kolme parasta pääsee finaaliin. Ykkösryhmässä Armas Taipale heittää olympiaennätyksen 43,91, toisessa ryhmässä Verner Järvinen 38,60 ja kolmannessa nilkkavaivainen Elmer Nikander 42,09 Neljännen ryhmän parhaat, amerikkaiset Richard Byrd ja James Duncan pudottavat Nikanderin täpärästi mitalikamppailusta tuloksillaan 42,32 ja 42,28, joten kultamitalin kohtaloa jää ratkomaan yksi suomalainen ja kaksi amerikkalaista.

Finaali on 21-vuotiaan Taipaleen näytöstä, sillä hän kohentaa ensimmäisellä finaalikierroksella olympiaennätyslukemat 44,34:ään ja seuraavalla vielä 45,21:een, joka jää voittotulokseksi, kun Yhdysvaltain miehet eivät kykene parantamaan alkukilpailun tuloksiaan. Niklander oli lopputuloksissa neljäs ja Järvinen 15.s.

Kiekon- ja keihäänheitossa ratkotaan Tukholmassa ensimmäisen kerran olympiamitalii myös molempien käsiten yhteistuloskilpailussa. Kiekkokisaan osallistuu 19 heittäjää, joista kolme parasta pääsee finaaliin. Armas Taipale on jälleen vakuuttava ja voittaa näyttävästi tuloksella 44,68 + 35,35= 80,03. Toisessa ryhmässä Elmer Nikander on paras mies lukemin 40,28 + 31,77= 72,05, ja hän pääsee loppukilpailuun kolmantena miehenä Taipaleen ja Ruotsin Emil Magnussonin jälkeen. Finaalissa molemmat suomalaiset parantavat vielä vasemman käden tuloksiaan ja vievät lopulta komean kaksoisvoiton ylivoimaisen Taipaleen johdolla numerosarjoilla 44,68+38,18= 82,86 ja 40,28+37,68=77,96. Ruotsalainen jäi pronssille 60 sentin erolla Nikanderiin. Verner Järvinen oli lopputuloksissa 12 s.

Olympiavoittojensa jälkeen ja lakimiesopintojensa ohessa Taipale kilpaili 1910-luvulla paljon ulkomailla, minkä vuoksi ensimmäiset Suomen mestaruudet saivat odottaa vuoteen 1919 asti, kaikkiaan nitä tuli viisi 1919-20. Näinä aikoina hän kilpaili myös painissa ja edusti maatamme raskaassa sarjassa PM-kilpailuissa 1920 kuitenkaan menestymättä.

Uransa kovimmassa kunnossa Taipale oli 1913, jolloin hän 13. heinäkuuta Magdeburgissa heitti 47,86 ja 14. elokuuta Kööpenhaminassa 48,27 – molemmat ylittivät ME-tuloksen, mutta Kansainvälinen yleisurheiluliitto (IAAF) ei hyväksynyt niitä virallisiksi. Seuraavana vuonna hän teki Tallinassa ylimääräisellä yrityksellä omaksi ennätykseksi jääneen 48,90. SE-tulosta hän kohensi kolmesti 1912-16. Olympialaisissa Armas Taipale edusti Suomea toisen kerran 1920 Antwerpenissa, missä hän sijoittui kiekonheitossa hopealle vajaan puoli metriä Elmer Nikanderille hävinneenä ja kuulantyönnössä kymmenenneksi, sekä kolmannen kerran 1924 Pariisissa, missä hän oli 34-vuotiaana jäähdyttelijänä jäi kiekossa 12:nneksi.

Valmistuttuaan varatuomariksi Armas Taipale muutti Yhdysvaltoinhin 1923 ja toimi New Yorkissa liikemiehenä eläkeikäänsä asti. Vuonna 1974 hän palasi Suomeen ja vietti viimeiset vuotensa Turussa.

Armas Taipale

http://fi.wikipedia.org/wiki/Armas_Taipale

Armas Taipale

http://www.yleisurheilu.fi/uutiset/jarjestotoiminta/sul-100-vuotta-armas-taipale

Armas Taipale

http://areena.yle.fi/radio/1936014

Armas Taipale

http://www.youtube.com/watch?v=hO2586m6Uhc

Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Yrjö Saarela – voimalla ja viisaudella voittoon

Yrjö Saarela

Yrjö Saarela kuului Suomen painin suuriin nimiin. Olympiakulta ja -hopea sekä maailmanmestaruus kertovat oululaisesta voímamiehestä, jonka taito oli raskassa sarjassa ainulaatuista.

Vuosisadan alussa Helsinki hallitsi painimarkkinoita. Atleettiklubi oli seura, jonka kasvatit kulkivat voitosta voittoon. Saarela vieraili ensimmäisen kerran Helsingissä 23-vuotiaana 1907. Hän kukisti silloiset suuruudet Knut Lindbergin ja Hjalmar Meriluodon, joilla oli painimatolla jo menestyksellinen ura takanaan. Saarelan ensimmäisestä Helsingin matkaa pidettiin suoranaisena maalaiskansan nousuna. Yrjö Saarela oli lähtöisin Limingasta ja äidin puolella suvussa oli ollut useita voimamiehiä, jotka tunnettiin pitäjän ulkopuolellakin.

Carl Allen, maamme ensimmäinen mestaripainija, oli erinomainen valmentaja. Hän opetti 10 vuotta nuorempaa Saarelaa painin heittoihin. Allen piti nuorta Saarelaa jo Helsingin kisojen jälkeen varmana ehdokkaana Lontoon olympiakisoihin vuonna 1908.

Useampi painija sai Lontoo olympiakisoissa samassa sarjassa edustaa maataan. Verner Weckman, joka oli jo olympiavoittaja ja maailmanmestari, oli itseoikeutettu raskaaseen sarjaan. Yrjö Saarela oli hänelle hyväja jopa tasaväkinen apumies.

Suomalaiset selättivät kilpatahdissa vastustajan toisensä jälkeen. Lopuksi hei olivat enää kahdestaan mukana. Kulta ja hopea oli siis varmistettu. Kultamitaliinn tarvittiin finaalisssa kaksi voittoa. He eivät olleet aikaisemmin kohdanneet toisiaan.

Saarela yllätti ensimmäisessä kamppailussa Weckmanin selättämällä tämän jo kahden minuutin painin jälkeen. Weckman oli ollut varomaton, mutta hän maksoi kalavelat toisessa kamppailussa. Sekin kesti vain pari minuuttia, kun Saarela oli harteillaan. Kolmas koetus oli kahden uljaan ja taitorikkaan painijan ilotulitus. Heitot seurasivat toisiaan taajassa tahdissa. Pitävää otetta ei kumpikaan alusssa saanut, mutta sen sijaan yleisö sai nähtävää koko rahan edestä. Kun 15 minuuttia täyttyi, niin Weckmanin heiton jälkeinen sidonta piti ja Saarela oli pelinsä pelannut. Suomen suuriruhtinaskuntaan tuli kuitenkin kulta ja hopea.

Lontoon kisojen jälkeen Verner Weckman jätti painimaton. Yrjö Saarela oli sen uusi hallitsija. Vuoden 1911 maailmanmestaruuskilpailuissa hän oli sarjassaan ylivoimainen. Saarela kruunasi uransa Tukholman olympiakisoissa 1912. Hän kellisti miehen toisensa jälkeen. Saksalaisen Jakob Neser, joka Keski-Euroopassa oli ennätetty kruunata maanosan suurimmaksi mestariksi, joutui Saarelaa vastaan. Neser ei tuntenut etukäteen suomalaista. Neser astui ylväästi matolle ja hetken kuluttua polvi siteissä pahasti ontuen toiseen kulmaan tuli Suomen Yrjö Saarela. Neser hymyili heilutellen kättään yleisölle ”Helppo työ”, hän varmaankin ajatteli.

Neser hyökkäsi kuin metsästäjä saaliinsa kimppuun. Hän ajatteli riisua Saarelan aseista heti kättelyssä, mutta sen jälkeen tapahtuikin jotakin odottamatonta. Neser ei heittänytkään, vaan Saarela nakkasi komeasti miehen siltaan ja mursi sen väkivahvoilla käsivarsillaan kahden minuutin jälkeen.

Miehet kättelivät ja Neset ihmetteli Saarelan kevyttä juoksua kohti pukusuojaa. Hän ei enää ontunut – pieni juoni oli onnistunut. Neser istahti maton reunalle ja itki suuren miehen suuria kyyneleitä.

Tanskan Sören Marinus Jensen oli sitten suupala. Suomen toinen edustaja Johan Olin oli myös kesyttänyt tanskalaisen. Neser luopui pelistä ja Suomi otti jälleen kaksoisvoiton raskaassa sarjassa.

Tukholman olympiakisojen jälkeen Saarela antautui ammattilaiseksi kiertäen eri sirkusten mukana ympäri Eurooppaa. Hän jäähdytteli aktiiviuraansa tällä tavoin. Hän palasi kuitenkin kotitilalleen, josta oli lähtenyt maailmaa valloittamaan.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Verner Järvinen - urheiludynastian kantaisä

Verner Järvinen valmistautuu antiikin tyylin kiekonheittoon Ateenassa 1906. Heitto toi hänelle kultamitalin.

Vuoden 1906 alkupäivinä posti toi Verner Järviselle kirjeen, joka sai tunnetun voimamiehen ilmeisesti hämmästymään. Luvassa oli matka Atenaan ns. välikisoihin 1906. Järvistä kehotettin ”panemaan itsenäs kuntoon”.

Laivalla Kööpenhaminaan, sieltä junalla Berliinistä Wieniin, Budabestin ja Belgradin kautta Salonikiin, sieltä laivalla Ateenaan. Voi vain kuvitella, millaisia seikkailuja viidellä suomalaisella pitkällä retkellään oli, vallankin kun kielitaitoa oli vain Saksassa opiskelevalla Verner Weckmanilla. Monen mutkan kautta Atenaan kuitenkin päästiin, joskin vain kaksi päivää ennen kilpailujen alkua. Aina perusteellinen Järvinen olisi toivonut, että harjoitusaikaa olisi jäänyt viikon päivät enemmän.

Perillä Suomen pojat joutuivat ihanien ihmeiden keskelle, kertoo Heili Nironen Isä-Järvisen elämäkerrassa. - Etelän kevät oli kauneimmillaan, olu outoja puita ja kukkia, hehkuvaa lämpöä ja taustalla Akropoliin sadunomainen kukkula. Kaikki oli kisavieraille ilmaista, ruoka ja asunto upeassa museorakennuksessa kaupungin puiston keskellä. Suomen lippukin hankittiin, joskin Venäjän konsuli kielsi sen käyttämisen.

Järvinen otti aluksi osaa vain kuulantyöntöön. Vaikka rengas oli outo, Järvinen johti kilpailua alusta loppuun ja voitti tuloksella 13,00. Ruotsin neljänneksi sijoittunut Eric Lemming teki kuitenkin prostestin. Järvinen oli muka heittänyt eikä työntänyt kuulaa. Järjestäjiltä meni sormi suuhun. Varmuuden vuoksi he päättiävt hylätä Järvisen, joka kielitaidottomana ei kyennyt puolustautumaan.

Myöhemmin syksyllä Järvinen työnsi kotimaassa 13,09, täsmälleen samalla tyylillä kuin Ateenassa. Eikä kukaan nähnyt tuonnossa mitään väärää. Onni hylki Järvist myös keihäänheitossa. Järvinen oli tosin paras suomalainen ja neljä kolmen ruotsalaisen jälkeen, mutta hän oli erehtynyt kilpailun alkamisajasta. Järvinen ehti paikalle, kun kaksi kierrosta oli enää jäljellä. - Kiireessä en ennättänyt katsoa miten muut heittivät, murehti Järvinen. Hän piti kiinni keihään keskeltä, kun ruotsalaiset tarttuivat kiinni keihään päästä ja heittivät kymmenkunta metriä pidemmälle. Sisuuntuneena Järvinen pyysi Lemmingiä katsomaan, kun han kilpailun jälkeen nakkasti päästä kiinni pitäen 56 metriä.

Kiekkokaan ei kaartanut masentuneelta suomalaiselta odotusten mukaan. Tulos 36,82 riitti pronssin. Suomessa Järvinen oli heittänyt lähes 42 metriä, voittoon riitti 41,46. Myöhemmin kesällä Järvinen kiskaisi peräti 44,30.

Järvisen olympiamatkan piti olla ohi, mutta hän oli salaa tehnyt löydön: Kisojen viimeisenä päivänä – vappuna – oli vielä ohjelmassa antiikkinen kiekonheitto. Kiekkoa heitettiin vauhditta ja samanlaiselta korokkeelta kuin Myronin veistoksessa. Järvinen ryhtyi harjoittelemaan muilta suomalaisilta salaa. Päätös jäädä Ateenaan (vaikka muut lähtisivät kotimatkalle) vahvistui, kun muuan Järvisen heittoihin ihastunut kreikkalainen paljasti harjoituskentällä kuinka pitkälle isäntämaan kuulu Georgantas oli kiekkoaan heittänyt, 34 metriä. Ei mahdotonta, mietti Järvinen. Kilpailun alkaessa kielitaidoton Järvinen yritti olla tarkkana ja kuunnella, milloin huudettaisiin sellainen nimi, jonka hän voisi kuvitella itselleen. Ensimmäinen heitto epäonnistui, mutta toisella Järvinen latasi pitkälle. Siitäkös kreikkalainen ennakkosuosikki hätääntyi ja yritti saada tuomarit hylkäämään tuloksen. Kiukusta kapelan suomalaisen sallittiin lopulta kuitenkin jatkaa, yksi hänenpuoelstapuhujista oli Lemming. Järvisen voittoheitti kantoi 35,17, kun hopealle jääneen Georgantasin tulokseksi jäi 32,80. Kotiin Järvinen saapi lopulta 20. toukokuuta, kolmisen viikkoa kultamitaliheittonsa jälkeen. Päässään tupsuniekka fetsi ja kokemuksia ”yli yhden aivollisen”.

Ateenan jälkeen Järvinen kilpaili vielä Lontoon 1908 ja Tukholman kisoissa 1912. Lontoossa Järvinen jäi tavallisen tyylin kiekkokisassa neljänneksi tuloksella 39,43. Loppukilpailuun pääsi kolme parasta ja kolmas paikka meni kaksi senttiä pidemmällä heitolla USA:han.

Tukholamssa 1912 Armas Taipale vei kullan ja matkalla sairastunut Isä-Järvinen oli vasta 15.s (38,60).

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Verner Weckman – ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja

Verner Weckman

Kevät 1905. Kaksi miestä iskee yhteen kerran toisensä jälkeen Karlsruhen teknillisen korkeakoulun painihuoneessa. Toinen miehistä on suomalainen, toinen hänen saksalainen opiskelutoverinsa: suomalaisen tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin maailmanmestaruus.

Karu oli huippu-urehlijan, painija ja insinööriopiskelijan, Verner Weckmanin, harjoitusleiri vuosisadan alussa, karu mutta tehokas. Hän nousi joka aamu ylös kello kuusi, voimisteli puolisen tuntia peilin edessä, joi neljä raakaa munaa ja maitoa ja teki rivakan kävelyharjoituksen ennen varsinaisia painiharjoituksia. Illalla ohjelmaan kuuluu vielä soutuharjoitus Reinillä.

Harjoitus jatkuu päivästä päivään yhä ankarana. Duisburgin Atheleten-Gesellschaft Hochfeldin järjestämissä maailmanmestaruuskilpailuissa Weckman voitti ylivoimaisesti raskaan sarjan ja herätti ihmetystä saksalaisissa asiantuntijoissa. Heidän mielestään oli vallan luonnotonta, että amatööripainija osaa painia niin taitavasti. Sirkuksessa tuollaisia otteita oli aiemmin nähty.

Weckman oli amatööri, sanan alkuperäisessä merkityksessä; hän harrasti painia rakkaudesta lajiin. Loviisassa syntynyt nuorimies tutustui painiin 15-vuotiaana seuratessaan Helsingin Kaartin maneesissa senaikaisten mestarien Carl Allenin, Anton Svahnin ja muiden esityksiä. Weckman harjoitteli aluksi omin päin, kunnes kirjoitti ylioppilaaksi v. 1902 ja liittyi ensin Helsingfors Gymnastikklubbin riveihin ja vuotta myöhemmin myös voimailun erikoisseuraan, Helsingin Atleetiklubiin.

Gymnastikklubb piti yliopistolla voimisteluharjoituksia kahdesti viikossa. Tämä ei riittänyt Weckmanille; hän harjoitteli kotonaan vetokumeilla ja käsipuristimilla ja riensi vielä kolmesti viikossa Atleettiklubin salille painiharjoituksiin. Keväällä 1904 hän näki sirkuksessa virolaisen Georg Lurichin lihasliikenäytöksen ja otti nekin ohjelmaansa. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen hänen sanottiin hallitsevan kaikkien vartalonsa lihasten liikkeet.

Painitaidot kehittyivät rivakkaa vauhtia Carl Allenin ohjauksessa, ja vuonna 1903 Weckman oli valmis ensimmäisiin SM-kilpailuihinsa. Vastus oli vielä liian kova, mutta jo seuraavan vuonna Weckman oli voittamaton; vain Jyväskylän tunnettu voimamies Verner Järvinen pystyi panemaan kampoihin täyden ajan. Knut Lindberg kesti 5 minuuttia 36 sekuntia,Adolf Lindfors 7.24, Anton Svahn 15 minuuttia.

Olympialaisiin välikisoihin Ateenaan v. 1906 lähti Suomessa kolme miestä: Weckman liittyi joukkoon neljäntenä Berliinissä. Monien hankaluuksien ja vaivalloisen matkan jälkeen yksityisin varoin matkanneet suomalaiset pääsivät Ateenaan juuri ja juuri ajoissa.

Weckmanin kohdalla hankaluudet eivät loppuneet matkan vaivoihin. Suomalainen painoi alkupunnituksessa muutaman gramman liikaa, kävi juosten kolmen kilometrin päässä majapaikassa hakemassa kevyemmät painitrikoot, mutta painoa oli edelleen liikaa. Weckman heitti pois painikenkänsä, ja nyt vaaka näyti alle 85 kg:n lukemia. Tanskalainen painituomari vaati, että suomalaisen pitää painia paljasjaloin, ja sen Weckman tekikin Herodes Atticus-stadionin hiekalle levitetyn purjekankaan päällä, joka oli painialustana.

Sarjassa oli 18 painijaa. Mies toisensa jälkeen sai kokea suomalaisen voimat ja taidot: kukaan ei pysynyt pystyssä muutamaa minuttiia pitempään. Loppuottelussa tuli vastaan Itävallan Rudolf Lindmayer; tuomarikin sattui olemaan itävaltalainen. Weckman selätti vastustajansa 4 minuutissa 12 sekunissa, mutta selätys ei kelvannut tuomarille. Uusi yritys. Itävaltalainen oli selällään 17 sekunnissa, ja pysyi. Kello soi kaadon merkiksi, mutta kokemuksesta viisastuneena Weckman ei hellittänyt otettaan, ennenkuin mattotuomari oli omin käsin varmistanut selätyksen.

Palkintojenjakoon suomalaiset olivat valmistaneet oman lipun, mutta järjestäjät eivät antaneet lupaa sen käyttöön. Suomen ensimmäisen olympiavoiton kunniaksi salkoon nousi Venäjän lippu.

Ateenan kisojen jälkeen Verner Weckman jatkoi opintojaan Saksassa, mutta ei unohtanut painia. Lontoon olympiakisoihin 1908 Suomi lähetti raskaaseen sarjaan kolme miestä, Weckmanin, Jussi Kivimäen ja Yrjö Saarelan. Kivimäki putosi jo alkukierroksilla, mutta Weckman ja Saarela etenivät miehiä kaataen – syysteemi oli raaka: hävinneet ulos. Loppuottelussa 22.7.1908 oli vastakkain kaksi taustaltaan erilaista, mutta kovaa suomalaista, viittä vaille vuosi-insinööri Verner Weckman ja peräphjalainen isäntämies Yrjö Saarela.

Kultamitaliin vaadittiin kaksi voittoa. Saarela voitti ensimmäisen koitoksen, Weckman toisen. Kolmas kesti 16 minuuttia 10 sekuntia ja päättyi Weckmanin voittoon – oliko asiasta sovittu miesten kesken vai ei, jää heidän salaisuudekseen. Joka tapauksessa Suomi sai ensimmäisen virallisen olympialaisen kultamitalinsa ja sen höysteeksi vielä hopean. Palkintojenjaossa toistui joa Ateenasta tuttu näytelmä: salkoon nousi Venäjän lippu.

Verner Weckman lopetti aktiiviuransa Lontoon olympiavoittoon, mutta teki sen jälkeen komean uran siviilissä: insinöörinä Venäjällä vuoteen 1921, sen jälkeen Suomen Kaapelitehdas Oy;n palveluksessa eri tehtävissä ja vuosina 1937-1955 yhtiön toimitusjohtajana, vuorineuvoksen arvonimi 1953. Painia ja seuraansa Helsin Atleettikulubia hän ei unohtanut koskaan. Atleettiklubin voimamiehet harjoittelivat Suomen Kaapelitehtaan salissa aina 1990-luvulle asti.

Verner Weckman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Verner_Weckman

Verner Weckman toi olympiakultaa 1906
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/verner_weckman_toi_olympiakultaa_1906_44601.html#media=44602

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 Isbn 951-31-8904-5