perjantai 30. tammikuuta 2015

Lasse Viren – suomalainen kestävyysjuoksu palaa kultakantaan

Peräti 36 synkän pitkää vuotta suomalaista juoksijaa oli odotettu takaisin 10 000 metrin olympiakorokkeelle, ja kun hän viimein iski, kestävyysjuoksua ihannoiva Suomen kansa suli kuin vaha sankarin käsiin.

Munchenin kymppiä oli 3. syyskuuta 1972 juostu 12 minuuttia ja 27 sekuntia, kun Suomen kansa jäykistyi niille jaloilleen. On menossa yksi kympin hitammista kierroksista, juoksijoiden jono on pakkautunut yhteen ryhmään. Tila Virenin edessä käy vähiin ja loppuu äkkiä kokonaan. Viren on niin nopeasti matkalla maan pintaan, ettei televisioselotajakaan älyä mitään. Tunisian veteraani Mohammed Gammoudi tekee seuraa ja mätkähtää ketooon – eikä koskaan toivu tämän kilpailun taistelijaksi.

Virenille antautuminen pälkähdä päähänän, voittamisen himo on liian syvällä tuupetuakseen yhteen kuperkeikkaan. Hidastettu TV-kuva kertoo, kuinka Viren jo 1,8 sekunnin kuluttua nostaa kättään ja koukistaa jalkaansa matkalla ylös. Vain 2,8 sekuntia kaatumisesta Viren ottaa ensimmäisen juoksuaskeleensa.

Virenin onneksi kärki ei huomaa hänen kaatumistaan. Jo 130 metrin takaa-ajon jälkeen Viren on jälkeen Viren oli jälleen kärkijoukossa ja paahtaa valmentajansa harmiksi johtoon saakka. Jälkeenpäin on todettu, että Viren osasi valita kaatumapaikkansa täysin oikein. Kompastuminen olisi 200-300 metriä myöhemmin käynyt paljon kalliimmaksi, sillä silloin Dave Bedford olisi ryhtynyt järjestyksessä kolmanteentoista vetoonsa. Se olisi merkinnyt 20-25 ylimääräistä metriä.

Puolitoista kierrosta myöhemmin Viren oli kutenkin jo päässyt ylimääräisestä adrenaliinistaan. Hän alkaa ottaa yhä selvemmin orkesterinjohtajan rooliaan. Bedfordin aina takasuoran alussa toistuvat nykäisyt alkavat kertoa, etttei mies enää itsekään usko siihen mitä yrittää. Pian kiskaisut kuivuvat lyhyiksi kouristuksiksi.

Viren ottaa komennon, kun on yhdeksän kierrosta jäljellä. Yhdeksän kilometrin täyttyessä Virenin seurana ovat enää Mariano Haro, Emil Puttemanss ja Miruts Yifter. Haro aloittaa pudotuspelin, mutta ei pysty vastaamaan, kun on Virenin vuoro. Yksi kerrallaan he putoavat, Haro, Yifter ja aikanaan Punttemanskin hurjalta näyttänyt nousu katkeaa. Loppusuoralla ei ole enää kysymys voittajasta vaan maailmanennätyksestä. Haitarimaisesta vauhdinpidosta huolimatta Ron Clarken ME menee kuin meneekin rikki 27.28,4.

Terrostien isku merkitsee Virenille 24 tunnin lisää palautumisaikaa yritykseen, joka onnistui viimeksi Vladimir Kutsille 1956: 5000 metrin voitto kympin päälle. Toki 10 000 metrin finaali piti painaa Virenin jaloissa, mutta sen minkä hän fyysisesti ehkä menetti, hän hengessa voitti: kmpin kulta merkitsi henkistä yliotetta. Steve Prefontaine ei siihen ehkä uskontu, mutta Viren itse uskoi. Se kai oli tärkeintä?

Prefontaine on uhonnut juoksevansa viimeiset 1600 metriä neljään minuuttiin. Mutta Pre ei siihen pysyt. Viimeisen kierroksen amerikkalainen tekee kuitenkin hiuksia nostattavan jännittäväksi yhdessä uskomattoman Gammoudin kanssa, mutta loppusuoralla kummallakaan ei riitä enää vauhtia. Viren tulee takaa kuin tuholainen, hotkaisee muut suuhunsa sivumennen ja voittaa varmasti. Rohkea Prefontaine ei lopulta saa pronssiakaan, sillä välill jo uskonsa menettänyt Ian Stewart tulee lopun jopa nopeammin kuin suomalainen.

Carlos Lopes, pikkuinen Portugalin mies, kasvoi suomalaisten silmissä jättiläiseksi ennen kympin finaalia Montrealissa 1976. Hänen harjoituksistaan kerrottiin kauheita, eikä Virenin taustajoukoissa elänyt ylimielisyys. Lopes oli maineensa veroinen mies, mutta niin oli Virenkin. Kun Lopes pääti ottaa ohjat, hän rynkytti armottomalla vauhdinpidollaan muutamassa minuutissa muut remonttikuntoon, Ja kahdeksan kilometrin jälkeen Brendan Fosterin pää alkoi keikkua avuttomasti puolelta toiselle. Alkuerässä juhlinut Simmons väänsi silmät sumeina vielä kauempana. Puttemansin pyöreänkeveää askelta ei kukaan enää muistanut.

Kun Viren pani ohitusvaihteen päälle, Lopes oli myyty mies. Viren juoksi toisen kympin voittoonsa naama miltei välinpitämättömässä virneessä. Voitto oli melkeinpä liian helppo.

Monet ovat kuvanneet Montrealin 5000 metrin finaalia yhdeksi kestävyysjuoksuhistorian hurjimmista kamppailuista. Väitteen allekirjoittaa mielellään, sillä vieläkin viimeinen kierros kylmää selkäpiitä, vaikka sen on nähnyt TV:stä kymmenen kerrat. Asetelma on tunnettu. Tlikivenkatkua lisäsi toinen uusiseelantilainen, Dick Quax, pitkä ja nopea hänkin. Soppaa sekoitti myös tulokas, hurjaksi 200 m:n kirijäksi tiedetty Klaus-Peter Hildebrand. Mahdollisesti Viren olisi halunnut tutkia loppusuoralla Dixonin naamaa, mutta siihen ei ollut tilaisuutta. Dixon siirteli tonköksi puutuneita jalkojaan kaukana takana. Quax levisi radalle, keuhkot turkaa pullollaan.

Loppusuoran alussa kaiken piti olla selvää, kun mailerit ryhmittyivät hyökkäykseensä. Mutta ratkaisu oli jo tapahtunut, viimeistään 1000 metrin, viimeisen 200 metrin aikana. Viren jaksoi juoksuttaa mailereita ulkorataa vielä tuon sadan metrin pätkän ja sen jälkeen ei enää ollut kysymys mailerin nopeudeta vaan puhtaasta kestävyydestä.

1972 Olympics 10000m

1972 Olympics 5000m

1976 Olympics 10000m

Lasse Viren, Montrealin 5000m

1980 Olympics 10000m

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5


Ei kommentteja: