Benjam Vanninen
Pekka Vanninen
Kohtalo puuttui molempien
Vannisen huippuveljesten kilpailu-uraan tavallista ankarammalla
kädellä. Niinpä ainoaksi olympiasaavutukseksi jäi Benjamin eli
tuttavallisemmin Benin 50 kilometrin pronssi Sankt Moritzin 50
kilometrin hiihdossa vuonna 1948. Hän olisi paremmalla onnella
voinut olla mitaleilla vielä Oslossa vuonna 1952. Temperamenttinen
luonne teki kuitenkin temppunsa jo pari vuotta aikaisemmin, kun
Suomen Hiihtoliiton valitsijat jättivät hänet MM-joukkueesta.
Ainakin omien sanojensa mukaan epäsuosiossa ollut boheemi nosti
suksena kotitalon vintille ja sinne ne myös jäivät.
Toinen kohtalokas sattumus
kävi Pekka-veljen kohdalle, kun hän vuoden 1938 Lahden MM-kisojen
50 km:llä hiihti selvässä johtoasemassa harhaan. Edellisen vuoden
Suomen mestari ei 32 km:n jälkeen enää ilmestynyt
väliaika-asemalle, ja niin maailmanmestariksi leivottiin Kalle
Jalkanen. Hopeallekin hiihti toinen mies. Alvar Rantalahti. Ratoja ei
vielä tähän aikaan merkitty niin huolellisesti kuin nykyään.
Vanniset olivat Laatokan
rannoilla sijaitsevasta Harlun pitäjän Rantalahdesta. Varsinkin
tumma Beni muisteli isäänsä Ontreita. Rantalahdessa alkoivat myäs
hiihtäjäurat, mutta sotien jälkeen kotipaikat vaihtuivat
olosuhteiden pakosta. Ikäeroa veljeksillä oli kymmenen vuotta.
Pekan kilpailu-ura kesti yli kaksi vuosikymmentä Benin tyytyessä
pakostakin vähempäään.
Vanhempi veli Pekka voitti
50 km:n SM-kultaa esimmäisen vuoden 1937 voiton jälkeen vielä
viidesti, mutta nuoremman parhaaksi saavutukseksi jäi SM-hopea.
Salpauselän päämatkan kumpikin voitti kahdesti. Siihen aikaan
arvostettiin korkealle myäs Puijoa ja Ounasvaaraa. Edellisen
maisemissa Pekka oli paras kolmasti, pohjoisempana Beni voitti kaksi
kertaa. Viisikymppisiä ei kumpikaan kaihtanut, vaan molemmat
saattoivat hiihtää meillä nykyisin suorastaan pelätyn matkan
vaikka kerran viikossa.
Vuoden 1948
talviolympiakisojen karsintahiihto Vuokatissa muodostui Benjam
Vanniselle kohtalokkaaksi. Uuden vuoden päivän aamuna oli pakkasta
yli 40 astetta, eikä se montaa pykälää laskenut kilpailun alkuun
mennessä. Mutta siihen aikaan pakkasrajoituksia ei tunnettu, vaikka
valmentaja ja vuoden 1932 Lake Placidin olympiavoittaja Veli Saarinen
oli varmasti tilanteesta hyvin selvillä.
Kisa hiihdettiin, ja Beni
Vanninen voitti toiseksi tulleen Aarne Jalkasen 17.48 minuutilla.
Yimääräisenä muistona mies sai kuitenkin ikuisen vamman;
keuhkoputken tulehduksen, joka jäi olymiakiireissä hoitamatta.
Svetisin alpeille lähdettiin vaikka hengitys kulki tuskaisesti.
Sankt Mortizissa käytiin
mitalitaistelu Vannisen veljesten ja Ruotsin Anders Törnqvistin
kesken. Kohteena oli tosin vain pronssi, sillä hyvinvoivan
länsinaapurin Nisse Karlsson ja Harald Eriksson olivat menneet
menojaan. Nuorempi veli veti sillä kertaa pitemmän korren, sillä
15 minuuttia myöhemmin ladulle lähtenyt Pekka ei hurjasta
loppuvedostaan huolimatta aivan tavoittanut tätä. Maalissa oli eroa
30 sekuntia ja mitali oli Benin.
Pekka sijoittui
neljänneksi myös Zakopanen MM-ladulla 1939 ja kuudenneksi
Rumfordissa 1950. Jälkimmäisissä oli takana jo kaksi
haavoittumista, lievempi talvisodassa Pitkärannan lähistöllä ja
vakavampi Siiranmäessä kesäkuussa 1944. Välirauhan aikana hän
oli 1941 sotilaspartion johtajana Cortinan dÀmpezzon MM-kisoissa,
kun kilpailu oli pakko keskeyttää kolmannen veljen, vääpeli Aki
Vannisen olkapäävamman vuoksi.
Harvilaatuisen
kilpailu-uransa Pekka Vanninen päätti Vasa-hiihtoon olympiavuonna
1952. Benjam Vanninen oli jo silloin siirtynyt suksivoiteiden
valmistajaksi kokeilematta oikeastaan koskaan kykyjensä ylimpiä
rajoja.
Pekka Vanninen
Benjam Vanninen
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sinivalkoista_suksea_vauhditettiin_dopingilla_jo_1940-luvulla_82483.html#media=94690
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903--7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti