Peräti 36 synkän pitkää
vuotta suomalaista juoksijaa oli odotettu takaisin 10 000 metrin
olympiakorokkeelle, ja kun hän viimein iski, kestävyysjuoksua
ihannoiva Suomen kansa suli kuin vaha sankarin käsiin.
Munchenin kymppiä oli 3.
syyskuuta 1972 juostu 12 minuuttia ja 27 sekuntia, kun Suomen kansa
jäykistyi niille jaloilleen. On menossa yksi kympin hitammista
kierroksista, juoksijoiden jono on pakkautunut yhteen ryhmään. Tila
Virenin edessä käy vähiin ja loppuu äkkiä kokonaan. Viren on
niin nopeasti matkalla maan pintaan, ettei televisioselotajakaan älyä
mitään. Tunisian veteraani Mohammed Gammoudi tekee seuraa ja
mätkähtää ketooon – eikä koskaan toivu tämän kilpailun
taistelijaksi.
Virenille antautuminen
pälkähdä päähänän, voittamisen himo on liian syvällä
tuupetuakseen yhteen kuperkeikkaan. Hidastettu TV-kuva kertoo, kuinka
Viren jo 1,8 sekunnin kuluttua nostaa kättään ja koukistaa
jalkaansa matkalla ylös. Vain 2,8 sekuntia kaatumisesta Viren ottaa
ensimmäisen juoksuaskeleensa.
Virenin onneksi kärki ei
huomaa hänen kaatumistaan. Jo 130 metrin takaa-ajon jälkeen Viren
on jälkeen Viren oli jälleen kärkijoukossa ja paahtaa
valmentajansa harmiksi johtoon saakka. Jälkeenpäin on todettu, että
Viren osasi valita kaatumapaikkansa täysin oikein. Kompastuminen
olisi 200-300 metriä myöhemmin käynyt paljon kalliimmaksi, sillä
silloin Dave Bedford olisi ryhtynyt järjestyksessä kolmanteentoista
vetoonsa. Se olisi merkinnyt 20-25 ylimääräistä metriä.
Puolitoista kierrosta
myöhemmin Viren oli kutenkin jo päässyt ylimääräisestä
adrenaliinistaan. Hän alkaa ottaa yhä selvemmin orkesterinjohtajan
rooliaan. Bedfordin aina takasuoran alussa toistuvat nykäisyt
alkavat kertoa, etttei mies enää itsekään usko siihen mitä
yrittää. Pian kiskaisut kuivuvat lyhyiksi kouristuksiksi.
Viren ottaa komennon, kun
on yhdeksän kierrosta jäljellä. Yhdeksän kilometrin täyttyessä
Virenin seurana ovat enää Mariano Haro, Emil Puttemanss ja Miruts
Yifter. Haro aloittaa pudotuspelin, mutta ei pysty vastaamaan, kun on
Virenin vuoro. Yksi kerrallaan he putoavat, Haro, Yifter ja aikanaan
Punttemanskin hurjalta näyttänyt nousu katkeaa. Loppusuoralla ei
ole enää kysymys voittajasta vaan maailmanennätyksestä.
Haitarimaisesta vauhdinpidosta huolimatta Ron Clarken ME menee kuin
meneekin rikki 27.28,4.
Terrostien isku merkitsee
Virenille 24 tunnin lisää palautumisaikaa yritykseen, joka onnistui
viimeksi Vladimir Kutsille 1956: 5000 metrin voitto kympin päälle.
Toki 10 000 metrin finaali piti painaa Virenin jaloissa, mutta sen
minkä hän fyysisesti ehkä menetti, hän hengessa voitti: kmpin
kulta merkitsi henkistä yliotetta. Steve Prefontaine ei siihen ehkä
uskontu, mutta Viren itse uskoi. Se kai oli tärkeintä?
Prefontaine on uhonnut
juoksevansa viimeiset 1600 metriä neljään minuuttiin. Mutta Pre ei
siihen pysyt. Viimeisen kierroksen amerikkalainen tekee kuitenkin
hiuksia nostattavan jännittäväksi yhdessä uskomattoman Gammoudin
kanssa, mutta loppusuoralla kummallakaan ei riitä enää vauhtia.
Viren tulee takaa kuin tuholainen, hotkaisee muut suuhunsa sivumennen
ja voittaa varmasti. Rohkea Prefontaine ei lopulta saa pronssiakaan,
sillä välill jo uskonsa menettänyt Ian Stewart tulee lopun jopa
nopeammin kuin suomalainen.
Carlos Lopes, pikkuinen
Portugalin mies, kasvoi suomalaisten silmissä jättiläiseksi ennen
kympin finaalia Montrealissa 1976. Hänen harjoituksistaan kerrottiin
kauheita, eikä Virenin taustajoukoissa elänyt ylimielisyys. Lopes
oli maineensa veroinen mies, mutta niin oli Virenkin. Kun Lopes pääti
ottaa ohjat, hän rynkytti armottomalla vauhdinpidollaan muutamassa
minuutissa muut remonttikuntoon, Ja kahdeksan kilometrin jälkeen
Brendan Fosterin pää alkoi keikkua avuttomasti puolelta toiselle.
Alkuerässä juhlinut Simmons väänsi silmät sumeina vielä
kauempana. Puttemansin pyöreänkeveää askelta ei kukaan enää
muistanut.
Kun Viren pani
ohitusvaihteen päälle, Lopes oli myyty mies. Viren juoksi toisen
kympin voittoonsa naama miltei välinpitämättömässä virneessä.
Voitto oli melkeinpä liian helppo.
Monet ovat kuvanneet
Montrealin 5000 metrin finaalia yhdeksi kestävyysjuoksuhistorian
hurjimmista kamppailuista. Väitteen allekirjoittaa mielellään,
sillä vieläkin viimeinen kierros kylmää selkäpiitä, vaikka sen
on nähnyt TV:stä kymmenen kerrat. Asetelma on tunnettu.
Tlikivenkatkua lisäsi toinen uusiseelantilainen, Dick Quax, pitkä
ja nopea hänkin. Soppaa sekoitti myös tulokas, hurjaksi 200 m:n
kirijäksi tiedetty Klaus-Peter Hildebrand. Mahdollisesti Viren olisi
halunnut tutkia loppusuoralla Dixonin naamaa, mutta siihen ei ollut
tilaisuutta. Dixon siirteli tonköksi puutuneita jalkojaan kaukana
takana. Quax levisi radalle, keuhkot turkaa pullollaan.
Loppusuoran alussa kaiken
piti olla selvää, kun mailerit ryhmittyivät hyökkäykseensä.
Mutta ratkaisu oli jo tapahtunut, viimeistään 1000 metrin,
viimeisen 200 metrin aikana. Viren jaksoi juoksuttaa mailereita
ulkorataa vielä tuon sadan metrin pätkän ja sen jälkeen ei enää
ollut kysymys mailerin nopeudeta vaan puhtaasta kestävyydestä.
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti