Kustaa Pihlajamäki – voittamaton vapaapainija

Kustaa Pihlajamäki on herännäiskodin kasvatti, joka hallitsi painimolskia lähes kahden vuosikymmenen ajan.

Sininen molskimatto houkutteli useampiakin eteläpohjalaisen Pihlajamäen suvun nuorukaisia painiharrastuksen pariin. Kustaa viihtyi molskilla poikasesta lähtien. Synnynnäiset vapaapainijan lahjansa hän osoitti julkisuudessa voittaessaan 22-vuotiaana ensimmäisen Suomen mestaruutensa vapaapainissa. Vielä samana vuonna hän yllätti koko maailman painiasiantuntijat saavuttamalla kultaa Pariisin olympialaisisssa vapaapainin kevyimmässä sarjassa, höyhensarjassa.

Kärpän tavoin matolla pyörähdellyt Pihlajamäki oli verrattoman teknillinen ja väkvahva painija, Vikkelästi hän käynnisti molskilla karusellin, jossa seisaaltaan suoritetut salamannopeat heitot veivät vastustajan kanveesiin useinmiten jo ottelun ensi minuuteilla. Pihlajamäen selkavoittoennätys oli ainoastaan neljä sekuntia: ”kättely, täyskäännös ja heitto”. Useisssa Ruotsi-maaotteluissa hän ei viihtynyt painimatolla 14-15 sekuntia pitempään.

Pariisin olympiakisojen painiareena tuotti Suomelle todellisen ”kultasaaliin”. Vapaapainin puristuksen kesti tosin ainoastaan Kustaa Pihlajamäki. Lasikattoisessa pyöräilymaneesissa lämpötila pyrki nousemaan aina 50:een asteeseen, mutta läkähdyttävä pätsi ei kyennyt pehmittämään Pihlajamäen temperamenttia, sitkeyttä ja voitontahtoa. Ylpeäryhtinen ylikonstaapeli raivasi tiensä kultaan räikeästä tuomarivilpistä välittämättä.

Pihlajamäen sarjassa oli 12 painijaa, aina kaksi samasta maasta. Ennen kilpailuja hän joutui laihduttamaan seitsemän kiloa. Mutta Pihlajamäki selvitti paino-ongelmat pitkällä kävelylenkillä ja ahkeralla saunomisella. Kultamitaliin riitti kolme ottelua, joihin kului aikaa vain runsaat 24 minuuttia. Loppuotteluissa Pihlajamäki kukisti kahdesti suomalaisen Kalle Mäkisen.

Pariisissa alkanut Suomen kaikkien aikojen menestyksekkäin painiura jatkui Pihlajamäen kuolemaan asti, sotavuoteen 1944, jolloin hän oli vasta 42-vuotias. Berliinissä 1936 kulta alkoi olla jo kiven takana muille suomalaisille, mutta ei Pariisin kultamitali- ja Amsterdamon hopemitalimiehelle. Myös Pihlajamäen valmentaja oli menestyksestä etukäteen vuorenvarmana: ”Jos Kustaa häviää, niin silloin on kirkonkirjoissa nimi muutettu”.

Ensimmäisen kilpailupäivän aamuna Kustaan polvessa puhjennut paise nostatti jännitystä suomalaisleirissä. Tuskat eivät kuitenkaan näyttäneet heijastuvan Pihlajamäen otteisiin molskilla: vikkelillä kampituksilla ja jalkoihin syöksyillä sekä ennen kaikkea väkivahvoilla käsillään suomalainen väänsi itselleen toisen kultamitalin vapaapainissa.

Pihlajamäen elämä oli omistettu painille. Menestyksent takaa löytyi elämäntavoiltaan esimerkillinen ja vakavaluonteinen ihminen. Rukous oli hänelle luonnollinen asia:” en rukoile voittoa, rukoilen hyvää ottelua”.

Kuolinvuoteellaan Kustaa Pihlajamäki jätti testamenttinsa urheilevalle nuorisolle: ”Kun vedin Suomen sinivalkoisen painitrikoon ylleni ja minun oli edustettava rakasta isänmaatani, tunsin useinkin, että omat voimani eivät riittäneet voiton saavuttamiseksi. Sen vuoksi pyysin aina voimaa Ylhäältä. Ja minä tunsin, että tätä voimaa minulle annettiin. Rauhallisena, voitonvarmana silloin aina menin matolle..”

Kustaa Pihlajamäki

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kustaa_Pihlajam%C3%A4ki

Pariisin olympialaiset

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kes%C3%A4olympialaiset_1924

Suomi kesäolympialaisissa 1924

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1924

Pariisin olympialaiset 1924

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pariisin_olympialaiset_1924_30978.html#media=30981

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Antverpenistä Pariisiin

Anterpenin ja Pariisin välinen olympiatuli ei ollut Suomen urheilussa pelkkää latautumisen aikaan. Varsinkin yleisurheilun ja painin alalla tapahtui myös tuloksia tuottavaa purkautumista. Urheilu valloitti yhä laajempia kansalaispiirejä harjoittajikseen, mutta samalla urheilu elämänilmiönä levisi sellaisenkin kansan keskuuteen, joka ei itse osallistunut kilpaan muutoin kuin ajatuksin ja puhein.

Suomalaisten painijain voittokulku jatkui Antverpenin jälkeen erinomaisena. Sitä osoittaa vuoden 1921 kuusi maailmanmestaruutta: Kalle Anttila, Oskari Friman, Väinö Ikonen, Edil Rosenqkvist, Jussi Salila ja Taavi Tamminen. Vuonna 1922 niitä korjattiin talteen kolme, Anttilan ja Rosenqvistin lisäksi tällöin kiipesi huipulle Edward Vesterlund.

Yleisurheilussa Antverpenin kisoja seuranneet kolme vuotta olivat Paavo Nurmen yksinvaltiuden aikaa. Nurmen suunnitelmalliset hyökkäykset maailmanennätysten kaatamiseksi 1500-10000 metrin matkoilla onnistuivat merkillisellä varmuudella. Koska urheilumaailmassa ei ollut ainoatakaan juoksijaa, joka olisi kyennyt antamaan hänelle vastusta tai veroapua. Ensimmäiset maailmanennätyksensä Paavo Nurmi teki Tukholmassa kesäkuun 20. päivänä 1921 kuuden mailin matkalla (29.41,2) ja 10 000 metrillä, joka oli luonnollisesti hänen päätavoitteensa. Mailimatkojen ennätykset olivat yleensä sivutuotteita. Nurmi lohkaisi Jean Bouinin 10 vuoden ikäisestä kympin ennätyksestä 18,6 sekuntia.

Kesällä 1922 Paavo Nurmi vieraili ensin suomalaisen yleisurheilujoukkueen mukana Englannissa ja voitti siellä 4 mailin matkalla Englannin mestaruuden ajalla 19.42,2. Yksitoista vuotta aikaisemmin Hannes Kolehmainen oli ensimmäisenä suomalaisena voittanut tämän merkittävän kilpailun (20.05.6). Nytkin Hannes oli mukana, hän sijoittui neljänneksi (20.13,0) 25-vuotias Nurmi kokeili tämän kesän aikana ensimmäisen kerran elokuun 27. päivän Turussa vaihdinpitoa tosissaan. Matka oli 3000 metriä ja aika 8.28,6 uusi maailmanennätys. Viikkoa myöhemmin Nurmi juoksi Tampereella 2000 aikaan 5.26,3, uusi maailmanennätys. Syyskuun 12. päivänä Paavo Nurmi teki Tukholmassa kolmannen tosiyirtyksen Hannes Kolehmaisen 5000 metrin ME:n korjaamiseksi. Aika oli 14.35,2 ja oli 1,3 sekuntia alle entisen maailmanennätyksen. Tässäkin juoksussa syntyi sivutuotteena toinen maailmanennätys: kolme mailia katkesi ajassa 14.08,4. Näin Paavo Nurmella oli nimissään kuusi maailmanennätystä.

Vuoden 1922 syksyllä Suomen yleisurheilumaajoukkue matkusti Pariisiin ja suoritti historiansa ensimmäisen maaottelun. Suomen voitto oli varsin ylivoimainen pistein 102-78.

Matkatessaan Tukholmaan elokuun 23. päiväski 1923 lyömään mailin ja 1500 metrin maailmanennätyksiä Nurmi tiesi, ettei hään olisi tällä kertaan yksin radalla, kuten edellisenä kesänä. Edvin Widen onnitteli Nurmea kahdesta maailmanennätyksestä ( maili 4.10,4 ja 1500 mertiaä 3.53,0), ja Nurmi Widwä kahdesta Ruotsin ennätyksestä (4.13,1 ja 3.54,29. Paavo Nurmi paransi 1923 syksyllä Kööpenhaminassa omaa 3000 metrin maailmanennätystään 8.27,8:aan ja lähenteli 1000 m ME:tä ajallaan 2.31,4.

Pariisin olympiakisojen aattovuonna oli Amerikassa lyönyt itsensä läpi uusi tulokas, ei kuitenkaan jenkki vaan suomalainen Ville Ritola, joka oli voittanut Yhdysvaltain mestaruukia ja lyänyt sisäratojen maailmanennätyksiä keskimatkoilla. Ville Ritola oli asunut 10 vuotta Amerikassa, hän oli säilyttänyt Suomen kansalaisuuden. Niinpä Suomen olympiakomitea kutsui ja kustansi Ritolan talvella 1924 valmentautumaan Pariisin kisoihin samoin edellytyksin kuin Suomessa asuvat kestävyysjuoksijat.

Yleisurheilumme muilla sektoreilla ja urheilussa yleensä vallits noin välivuosina hiljaiseloa. Ainoastaan painijat, Paavo Nurmi ja Ville Ritola olivat antaneet urheiluväelle innostavia puheenaiheita.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Vilho Tuulos – kolmien kisojen mitaliponnistaja

Mitkään ylisanat eivät Tampereella syntyneen ja Pyrintöä edustaneen Vilho Tuuloksen kohdalla ole liioitteltuja, sillä jo A-poikaikäisenä hän loikki 14,71. Kesti 51 vuotta ennekuin löytyi toinen samanikäinen, joka hyppsi pidemmälle. Samalla tavalla lahjakas Pertti Pousi pystyi vasta 60-luvulla rikkomaan antiikkisen A-poikien SE:n.

Ville Tuulos lähti Antverpenin olympialaisiin 1920 ennakkosuosikkina loikittuaan edellisenä vuonna maailmantilaston kärkeen tuloksella 15,30.

Perjantaina 20.8.1920 Helsingin Sanomat raportoi Antverpenistä: ”W.Tuulos 3-loikauksessa ensimmäinen hyvänpuoleisella tuloksella 14,50 m. Todellisuudessa Tuulos hyppäsi 14.50,5 ja vasta sitten johti kilpailua, sillä varsinainen loppukilpailu oli vuorossa vasta kahden päivän kuluttua. Ja ilma ei parantunut yhtään. Se ei ollut hyväksi kylmästä kärsivälle Tuulokselle, miehelle, joka kesähelteelläkin piti jaloissaan villasukkia.

Yli viikko kolmiloikkafinaalin jälkeen Helsingin Sanomiin on ehtinyt perusteellinen selvitys kilpailun kulusta: ”Tänään oli sää kylmä ja kolea tuuli toi joskus sadettakin roima tavalla. Sade teki radat huonoksi ja kilpalijat olivat pakotetut käyttämään vaatteita tukevasti llään säilyäkseen vilustumiselta.

Kolmiloikkauksen loppukilpailu oli aamupäivällä. Tuulos kykeni säilyttämään ensi tilansa. Hän hyppäsi 14,50 m, joka oli puoli senttiä huonompi koekilpailussa saavutettua tulosa. Ruotsalainen Jansson hyppäsi viimeisellä yrityksellään 14,48 ma ja Almlöf 14,27 m. Suomalaisen voitto oli niukka, mutta sitäkin kunnioitettavampi. Suomen pieni lippupahanen kohosi tankoon.”

Se oli Suomen toistaiseksi ainoa kultamitali olympialaisten kolmiloikasta. Tuulos saavutti vielä Pariisissa 1924 ja Amsterdamissa 1928 pronssimitalit leipälajissaan. Pariisissa tosin kultamitali ja ME-tulos 15,72 oli ääretömän lähellä. ”Visin” hipaisu ponnistuslankun takan kohonneeseen heikkavalliin oli niin vähäinen,että sille vetääv ertoja niukkuudessaa vain Juha Miedon 0,01 sekunnin tappio Lake Placidissä 15 km:n hiihdossa 1980.

Tuuloksen tavaramerkkinä oli hnen huikean pitk keskimmäinen loikkansa. Villen 20 vuotta kestäneen kilpailijauran aikana ehti moni ihmetellä, miten heinäsirkan nivuset kestivät moista venytystä. No ihan voittoon ei Tuuloskaan uraansa läpi vienyt, sillö pari vuotta ennen Antwerpenia häntä kiusasi vesi polvessa. Kaksi kautta jäi väliin ennenkuin nivelpussi palautui normaalitilaan.

Ville Tuulos teki 1923 uskomattoman tempun voittaessaan Suomen mestaruuden kolmiloikan lisäksi pituudessa ja korkeudessa. Pituushypyssä Ville oli kaksi kertaa mukana olympiakisoissa - Pariisissa jopa mitalin tuntumassa neljäntenä.

Uransa viimeisissä olympialaisissa Ville Tuulo esitteli loistavat kilpailjan ominaisuutensa.Amsterdamissa 1928 Tuulos astui avaushyppynsä yli ja toinen yritys meni läpihuutojuoksuksi. Loppukilpailupaikka oli viimeisen yrityksen varassa, mutta liikemiehenä myöhemmin toiminut Tuulos hallitsi hermonsa ja pamautti 14,73 mikä riitti finaaliin.

”Tuulos lämpeni loppukilpailussa huomattavasti ja hänen voimakkaita, tyylipuhtaita hyppyjä ihaltiin yleisesti. Hänen tuloksensa parani 14,97:ään ja 15.09:ään. Viimeisen hyppynsä hän suoritti esikuvallisesti keskittyen. Ponnistus osui kuitenkin valitettavan huonosti lankun taakse, mutta hyppy kantoi siitä huolimatta 15,11. Sillä tuli vain pronssimitali tälläkin kertaa...” kirjoittaa Martti Jukola Huippu-urheilun historiassaan.

Metsästys ja kalastus alkoivat viedä yhä enemmän aikaa harjoittelulta, mutta siitä huolimatta Tuulos hyppäsi vielä 37-vuotiaana 14,34. Los Angelesin 1932 kisamatkaan se ei enää rittänyt.

Ville Tuuloksen ennätys 15,48 olisi yhä 70 vuoden jälkeenkin kovaa valuttaa suomalaisissa loikkakisoissa. Puhumattakaan Pariisin 1924 haamuhypystä.

Ville Tuulos

http://fi.wikipedia.org/wiki/Vilho_Tuulos

Vilho Tullos Wins Triple Jump Gold For Finland - Antwerp 1920 Olympics
http://www.youtube.com/watch?v=t0RoRNEl9Fg

Kiveen hakatut

http://areena.yle.fi/radio/1920287

Valokuvia Antverpenin olympialaisista

http://www.olympic.org/photos/antwerp-1920

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35

Eero Lehtonen – lajinsa viimeinen voittaja

Metsäalasta elämänuransa valinnut Eero Lehtonen löi itsensä läpi 5-ottelun lisäksi pituushyppääjänä. Antverpenin olympiavuonna 1920 Eero Lehtonen ponkaisi pituushypyn Suomen ennätykseksi 702. Antverpenin kisoihin 22-vuotias Lehtonen sai kumppanikseen pitkän linjan ottelijan Hugo Lahtisen. Ja siinäkös järjestäjillä riitti samantyyppisisssä sukunimissä ihmettelemistä, kumpi oikein oli Lehtonen ja kumpi Lahtinen.

5-ottelun lajit olivat pituushyppy, keihäänheitto, 200 m, kiekonheitto ja 1500 m. Paremmuus ratkaistiin sijoituspisteiden perusteella. Urheilijan loppupisteet muodostuivat viiden eri lajin sijoitusten summasta.

Eero Lehtonen teki Antverpenissa selvää jälkeä. Hän voitti 14 pisteellään hopeamitalistia peräti kymmenen pistettä. Lehtonen oli paras 200 metrillä ja keihäässä, toinen pituudessa ja 1500 metrillä sekä kahdeksas kiekossa. 200 metrillä Lehtonen sivusi Suomen ennätystä 23,0. Hugo Latinen oli oiva aisapari ottamalla 26 pisteellään pronssimitalin.

Olympiavoittonsa jälkeen metsänhoitaja Eero Lehtonen otti seuraavat vuodet kilpailullisesti kevyemmin. Keväällä 1924 hänet saatiin kuitenkin houkuteltua mukaan oloympialeirille. Ja tämän leirin ansiosta komearaaminen Lehtonen oli kesällä mm. pituushypyssä taas seitsemän metrin kunnossa ja sijoittui 5-ottelun olympiakarsinnassa toiseksi.

Pariisin olympiakisojen 5-ottelun avauslajissa, leipälajissaan pituushypyssä Lehtonen jäi onnettomuudekseen tulokseen 668, joka syntyi ensimmäisellä, hieman epäonnistuneella hypyllä. Kun kaksi muuta yritystä olivat yliastuttuja, niin tuo kehno avaushyppy jäikin voimaan. Lehtonen oli pituudessa vasta seitsemäs.

5-ottelun pituuskisassa USA:n Robert LeGndre hyppäsi lajin uuden maailmanennätyksen 776. Ilmeisesti tämä ME-hppy häiritsi sen verran paljon jenkkipojan keskittymistä muihin lajeihin, että hän jäi niissä lajeissa parhaista tuloksistaan melkoisesti.

Eikä keihäskään lentänyt Lehtosen kädestä aivan odotetulla tavalla. Niukasti yli 50 metrin kaarella Lehtonen oli neljäs. Jatkossa ei kultamitalin puolustajalla ollut muuta mahdollisuutta kuin sijoittua kolmessa viimeisessä lajissa aivan kärkipäähän, mikäli aikoi uusia voittonsa.

Sitten Eero Lehtonen osoitti oivat kilpailijan hermonsa. 200 metrillä hän jakoi ykköstilan samalla tuloksella kun neljä vuotta aiemminkin, 23,0. Kiekossa Lehtonen kiskaisi ainoana kilpailijana yli 40 metrin. Tulos 40,44 jäikin Eero Lehtosen tämän lajin ennätykseksi. Näin Lehtonen oli kahdella ykkössijallaan siitynyt kisan johtoon. Pisteen perässä tuli Unkarin Elemer Somfay ja kaksi pistettä LeGendre. Loppuratkaisu jäi 1500 metrin varaan.

Kärkikolmikko vaani toisiaan päätöslajin ensi kierroksilla. Viimeisellä kierroksella LeGender joutui antamaan periksi, mutta Somfay spurttasi 200 metriä ennen maalia rajuun kiriin. Lehtonen siirtyi viimeisessä kaarteessa hetkeksi johtoon, mutta Somfay meni ohi heti loppusuoran autessa.

Mikäli Somfay nyt voittaisi Lehtosen, niin miehet päätyisivät samaan pistemäärään. Silloin pitäisi avuksi ottaa kymmenottelun pistetaulukko. Suomalaislaskujen mukaan Lehtonen olisi siinä parempi, mutta varma olisi aina varmaa...

Ja samaa mieltä oli Lehtonen, joka noin 30 metriä ennen maalia kiskoi itsensä Somfay rinnalle ja ohi. Kultamitalin puolustaja otti taisteluvoiton päätösmatkalla ja uusi hienosti olympiavoittonsa.

Näin Eero Lehtonen korvasi pituushypyn epäonnistumisensa voittamalla kolme viimeistä lajia.

Tämän jälkeen 5-ottelu poistettiin olympiakisojen ohjelmasta. Näin Eero Lehtonen jäi lajinsa viimeiseksi voittajaksi.

Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8905-7

Kaksitoista painijaa palkintopallilla

Oskari Friman

Yleisurheilijamme haltoituivat Antverpenin kisoissa ennennäkemättömään voimainmittelöön. He tekivät hieman enemmän kuin sopi odottaa. Pisteissä Suomi asettui toiseksi USA:n jälkeen ennen Ruotsia, Englantia, Ranskaa ja Italiaa. Kultamitaleita suomalaiset saavuttivat yhtä monta kuin amerikkalaiset – yhdeksän.

Painijamme jatkoivat omaa menestyksestä tahtiaan. Tukholmassa suomalaiset painijat voittivat pisteissä koko muun maailman. Aivan samoin ei käynyt Amtverpenissä, mutta siellää saavutettiin kaikkien aikojen painivoittosaalis, viisi kultamitalia. Muu maailma oli nyt lähettänyt enemmän painijoita, mistä johtuen Suomen pisteylivoima hieman kaventui. Ylivoimainen ykköstila saavutettiin 27 pisteellä Ruotsin 12,5 vastaan. Koko maailma keräsi yhteensä 33 pistettä. Kaikkiaan 12 suomalaista painijaa kiipesi Antverpenissä palkintopallille, hopeamitalin sai yhtä moni kuin kullankin, pronssimiehiä li lisäksi kaksi.

Oskari Friman, 27, oli eräs näiden kisojen suomalaisia sankareita, joiden nimi on kirjoitettu useammin kuin yhden kerran olymiavoittajien luetteloon. Hän ei suinkaan olut Anverpen voittajiemme joukossa suurin eikä arvokkain. Painin kultamitalimiehistä hän oli nuorin ja keveinkin, mutta ei suinkaan köykäisin. Hän saavutti kultamitalin puhtaalla pelillä voittaen leikitellen kaikki vastustajansa. Sarjassa esiintyi 21 mitalien tavoittelijaa, joukossa mm. virolainen Eduard Piitsepp, joka myöhemmällä iällään siirtyi Suomeen ja muutamina vuosina ennen kuolemaansa valmensti kuusamolaisia urhelijoita; Pariisissa Piitsepp voitti kultaa vapaapainin kärpässarjassa suomalaisen hopeamiehen Anselm Ahlforsin nenän edestä. Antverpenissä Oski Friman seljätti kaikki vastustajansa – neljää enempää heitä ei kohdalleen osunut – yhteensä 18 minuutissa, ”Oski oli silloin maailmassa ennenäkemätöntä luokkaa”, arvioi Martti Jukola. Oskari Friman ei ollutkaan aivan tavallinen painija – hän sai tovereiltaan, vastustajiltan ja painiasiantuntijoilta ”paini-insinöörin” arvonimen.

Insinöörin työtä hän todella teki Antverpeinissa, mutta miltei sama oli tahti neljä vuotta myöhemmin Pariisissa, jossa ainoastaan yksi mies pystyi väistämään Frimanin otteita niin pitkälle, että hartiat jäivät kastamatta. ”Pakoilija” oli unkarilainen L. Kerentsztes, joka suomalaisen mielestä saavutti kaiken muuta kuin selvän voiton Kalle Vesterlundista, Kale putosi näin pronssille. Pariisissa Friman paini kevyessä sarjassa samoin kuin vuoden 1921 maailmanmestaruuskilpailussa Helsingissä, missä niin ikään mestaruusmitali heltisi puhtaasti selkävoitoilla.

Kun Oski Friman aloitti olympiauransa Antverpenissa, Emil Väre sen siellä lopetti. Komeasti lopettikin, kultamitalivoitolla. 35-vuotiaan mestarin ottelusarjasta ei muodostunut niin hohtavaa kuin Frimanin: toisen kultamitalinsa Väre voitti osaksi hyvän arpaonnensa ansioista. Vaarallisemmat vastustajat osuivat sarjan toisen edustajamme Taavi Tammisen kohtaloksi. Värettä neljä vuotta nuorempi Tamminen, joka sitten vuonna 1921 reivasi tiensä maailmanmestaruuteen aito frimanmaiseen tyyliin, antoi loppuottelussa painijohtomme kehotuksesta seuratoverilleen Maailman Eemelille sopuvoiton, tällä tavalla Suomelle taktikoitiin kaksoisvoitto. Ilmeisesti se ei ollut sääntöjenvastaista enemmän kuin pahanmakuistakaan. Eemelistä tuli kaksinkertainen kultamitalimies, Taavi Tammisesta vain ikuinen hopeapoika.

Kreikkalais-roomalaisen painin jyryin ja arvokkain voitto oli edelleen suomalsien miehen heiniä. Siinä oli jälleen hohtoa. Lähes 42-vuotias porvoolainen Adolf Lindfors, joka kolmeen vuoteen ei ollut enää paininut, innostui uudelleen olympiakisojen lähestyessä ja raivasikin itselleen paikan joukkueessa. Muta mikä vielä järeämpää: hän raivasi Antverpenissa polun sileäksi korkeimmalle palkintopallille. Sellaiselle pääsyn häneltä oli estänyt vuonna 1911 MM-paineissa Helsingissä Yrjö Saarela. Ratkaisuottelussa 93-kiloinen Lindfors paini ruotsalaisen Anders Ahlgrenin (125 kg) kanssa. Sitä ennen hän selvitti välinsä muiden arvan määrämien vastustajien parissa, heistä kolme kiertyi selälleen yhteensä noin kuudessa minuutissa, mutta amerikkalainen Wilkie seisoi 30 minuuttia. Tanskalainen Poul Hamsen sortui hopeatukkaisen Lindforsin käsissä parissa minuutissa. Kun Lindfors oli otellut Ahlgrenin kanssa säädetyn ajan ( 10+15 minuuttia) ylituomari julisti kamppailun tasatulokseksi.

Väliajan kuluttua urosten piti jälleen isken yhteen. Aika oli rajaton. ”Voimaa vastaan ei seiso muu kuin järki”, sanoi Lindfors. Älyään hyväksikäyttäen suomalainen voittikin. Hän väsytti ylen lihavan vastustajansa, joka vihdooin kaatui matolle niin uupuneena, ettei voinut omin voimin nousta. Aikaa oli kulunut 47,36, kun suomalainen ikämies julistettiin voittajaksi. Kelpo ruotsalaiselle päivä oli onneton: Ahlgren sai yhteenotosta niin tarpekseen, ettei voinut otella enemmän hopemitalista kuin pronssistakaan. Hansen korjasi hopean ja Martti Nieminen pronssi.

Kalle Anttila,33, joutui vasten ”parempaa mieltään” painimaan ”vapaata”, johon suomalaiset ensi kerran toden teolla osallistuivat. Vapaapainia ei ollut aikaisemmin oympiakisojen ohjelmassa, eikä sitä juuri ollut Suomessa harrastettu. Anttila ei ollut aluksikaan perillä vapaapainista, mutta hänet tunnettiin sitkeänä ja väkevänä vääntäjänä ja nopeana niskasta ja lonkalta sivaltajana. Loppuotteluun hän joutui kovaa ruotsalaista Gotfrid Svenssonia vastaan. Sitä kamppailua Anttila itse pitää kilpauransa raskaimpana. Niin vapaata kuin tässä painittiinkin, ottelu sujui puhtaasti kreikkalais-roomalaiseen tyyliin, koska kumpikin osapuoli oli ainoastaan siihen tyyliin syvällisesti perehtynyt. Kultamitalin lisäksi Anttila voitti Antverpenissa kunnianimen ”räätälien maailmanmestari”. Kalle Anttila on itse sanonut, ettei yhden miehen iässä ehdi opetelle kovin monta tosikäytössä perilleviepää painiliiketta. Häntä on pidetty hivenen yksipuolisena ja ennen kaikkea varovaisena painijana. Puhe yksipuoisuudesta lienee sittenkin liioittelua eikä ”varovaisuus” Anttilan kohdalla ole missään tapauksessa samaa kuin arkuus. V. 1921 Helsingissä ja 1922 Tukholmassa hän voitti kr-roomalaisen painin höyhensarjan maailmaanmestaruuden, kummassakin tapauksessa selkävoitoin, ja hänen oli mentävä sellaisten kuuluisuuksien yli kuin Piitsepp, Vro, Erik Malmberg, Ruotsi ja Egeberg, Norja.

-Kalle Anttila on kakkein menestyksekkäimpiä painoijoitamme ja ”hiljaisen mahtavuutensa” hän kruunasi voittamalla Pariisin olympiakisoissa 1924 kr-roomalaisen painin höyhensarjan. Ottelunsa Anttila jälleen päätti selkävoitoihin yhtä lukuun ottamatta. Oulujoen Muhokselta, Yrjö Saarelan naapuruudesta lähteneellä Kalle Anttilalla on Suomen mestaruuksia yhtä monta kuin maailmanmestaruuksiakin, neljä molempia. Mutta niinpä hänestä sanottiinkin: ”Kova on Kalle kotona mutta vielä visaisempi ulkomaisissa edustustehtävissä.” Kalle Anttilan meriittilista osoittaa paitsi sen, että hän oli loistava painimestari, myöskin sen, ett Suomen painirintama hänen aikanaan oli syvä ja leveä, todella puolet koko maailman painikermasta.

Antverpenin kisojen aikana Eino Leino, 29, oli ainoa todellinen vapaapainijamme. Myähemmistä vapaapainijoistamme vain Kustaa Pihlajamäki on saavuttanut Leinon, ohittanutkin. Eino Leinon vakaana aikomuksena oli nuorena seurata ”Kolehmaisen latua”, ryhtyä pitkänmatkan juoksijaksi. Sattumalta hän kuitenkin joutui painimaan. Matkustettuaan 23-vuotiaana Amerikkaan, jän joutui pakosta vapaapainin pariin: kr.roomalaista painia siellä ei harrastettu enemmän kuin yleisurheilussa metrimatkojen juoksua. Leino omaksui varsin pian vapaapainin tekniikan ja voitti vuonna 1915 Metropolitanin mestaruuden. Kaiken kaikkiaan hän saavutti Amerikan kaudellaan, joka kesti 1914:sta 1932:een kuitenkin aina olympiavuosina kekeytyen, Yhdysvaltojen ja Metropolitanin mestaruuksia 27.

Antverpenissa Eino Leino kukisti kaikki vastustajansa selviten vierasmaalaisista miltei leikittelevän helposti, mutta niinpä mukana ollut painimme johtomies Heikki Lehmusto totesikin kisojen jälkeen: ”Leinon painitaso on korkeammalla kuin kuudentoista muun kilpailijan yhteensä”. Vapaapainin keskisarjasssa Väinä Penttala joutui jäämään hopeamitalimieheksi vain sen tähden, että heitä oli kaksi liian kovaa suomalaista samassa sarjassa.

Eino Leino hankkii Suomelle painin viidennen kultamitalin Antverpenissa. Hänen painiurallaan se oi huippuhetki, vaikka ura siteen jatkui loisteliaana harvinaisen pitkälle. Pariisissa 1924 Leino kenties yliarvioi voimansa ja kykynsä painiessaan sveitsiläisen Gehrin kanssa, sveitsiläinen selätti Leinon nopealla pystykampituksella. Tämän vahingon Leino osoittain korjasi seuraavassa ottelussa, jossa hän kävi puoli-intiaani Lookaboughin kanssa. Ylimielisen arvostelun mukaan tämä ottleu oli teknisesti korkeatasoisin mitä Pariisin kisoisst nähtiin. Leino voitti sen ja sai hopeaa.

Amsterdamin kisoissa 1928 Eino Leinon oli luovutettava keskisarjan edustus Arvo Haavistolle. Näissä kisoissa sovellettiin ensi kerran määräystä, jonka mukaan kukin maa sai asettaa vain yhden edustajan kuhunkin sarjaan. Leino määrättiin kevyen sarjan edustajaksemme. Hänen oli laihdutettava 8 kiloa ja kävi niin, että hän ei tällä kertaa yksinkertaisesti jaksanut painia. Tosin hän hävisi yhden ainoan ottelun, mutta se merkitsi putoamista pronssille. Los Angelesin olympiakisojen lähestyessä Eino Leino palasi – ja taisteli karsintakilpailuissa 42-vuotiaana itsensä joukkueeseen. Tälläkään kertaa hän ei suomalaisten toiveita pettänyt. Kultamitaliin hänellä ei enää ollut mahdollisuuksia, mutta ilman palkintoa hän ei näistäkään neljänsistä olympiakisoistaan palannut: hän valloitti jälleenpronssimitalin. Eino Leino -painijana ikuinen nuorukainen – pyrki mukaan vielä Berliinin kisoihin 1936. Karsintakilpailuissa hän kuitenkin hävisi niukasti Jaakka Pietilälle, joka ei Berliinissä sijoittunut mitaleille.

Emil Väre

Antverpenin kokonaissaalis oli kaunoluistelu mukaan luettuna 15 kultamitalia, 10 hopeamitalia, 10 pronssimitalia, yhteensä 35 kolikkoa valuuttaa.

Suomalaiset Antverpenin olympialaisissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1920

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Hannes Kolehmaisen neljäs kultamitali

Hannes Kolehmaisen viimeinen olympiakultamitali sinetöi omaleimaisen, merkillisen urheilijakaaren. Seppele, joka hänen kulmilleen asetettiin elokuun 22. päivänä 1920 Antverpenin olympiastadionilla, oli todellisen voittajan seppele. Hymyilevä suomalainen Hannes Kolehmainen oli kruunannut urheilu-uransa voittamalla olympiamaratonin vakuuttavan kauniisti ja viidennentoista kultamitalin Suomelle näissä kisoissa, joista ainoatakaan varsinaista jobinpostia kotimaahan ei ollut lähtenyt. Se oli hänen neljäs henkilökohtainen olympiavoittonsa. Hän oli voittanut jokaisen olympiakilpailunsa. Hanneksen neljän loppukilpailun ja neljän kultamitalin sarjan veroista suoritusta hakiessa tulee mieleen nelinkertainen olympiavoittaja, amerikkalainen kiekonheittäjä Al Oerter.

”Ilmojen jumala rikkoi täydellisesti olympialaiset maratontradiot. Aikaisemmin oli joka kerran vallinnut sietämätön kuumuus. Nyt sää oli kammottavan kolkko, satoi ja tuuli niin kuin Suomessa koko syksyn 1823”, kirjoitti luotettava Antverpen-oppaamme Lauri Pihkala vuonna 1924 Pihkala jatkaa – vapaasti siteerattuna:

”Kello 16.12 juoksijat lähtivät matkalle. Kisojen isäntämään edustaja Broos pinnisti parikymmentä metriä toisista edelle ja kohteliaasti tietä näyttäen johti maratoonarit stadion portista. Saatiin tietää, että 8 kilometrin päässä oli edelleen johdossa belgialainen Broos kintereillään Tukholman kisoista tuttu Gitsham, sitten italialainenBlasi ja Hannes, joista vähän jäljessä englantilainen Mills. Kun tunti lähdöstä oli kulunut ilmoitettiin Gitshamin ja Hanneksen olevan johdossa ja taivaltaneen 18 kilometriä, siis kauhea vauhti”, kuten Pihkala sanoo. ”Mutta Hannes olikin sellaisessa kunnossa, että hän olisi kenties ottanut palkinnon 10 000 metrillä, päättäen siitäkin helpoudesta, jolla hän pari viikkoa myöhemmin voitti Liimataisen tällä matkalla.” Mutta mitä tapahtui Gitshamille 5 kilometriä ennen maalia? ”Eteläamerikkalaisen säärikarvat sojottivat kalseina pystyssä”, sanoi Martti Jukola myöhemmässä tilannekatsauksessaan. Mutta koleus koetteli Hannestakin, joka kenties suomalaisena oli edullisemmassa asemassa. Hän tarkkaili naapuria ja arvioi omat voimavaransa. Hän teki operatiivisen päätöksen. En tee kovaa nykäystä, kiihdytetään hitaasti vauhtia. Tämä tapahtui kun 37 kilometriä oli juostu. Eteläamerikkalainen jäi. Hänen kohtalonsa oli pian keskeyttää. Mutta hannes näki jollakin aukealla toisen uhkaajansa lähestyvän ja hän sai tietää, että virolainen ”veli” Lossman oli pystynyt kiristämään vauhtia ja lyhentämään välimatkaa.

”Me suomalaiset stadionilla olimme pysyneet jokseenkin hillittyinä”, Lauri Pihkala muistelee. ”Oli tuoreessa muistissa pettymys Tukholmassa 1912 ja yleensä maratonin epävarmuus. Mutta toisaalta: Hannes ei ollut koskaan aikaisemmin pettänyt.” Ja sitten: ”Hannes saapuu! Sittenkin siis rohkea unelma toteutuu. Pidätetty riemumme purkautuu hillittömänä, vaijetakseen hetkeksi, kuten näemme, että hän on väsynyt. Hän juoksee verkkaista, pehmeää intiaanihölkkää, mutta väsymyksen verhon alta hohtaa kasvoista ikuinen, haihtumaton Hanneksen hymy.”

”Kun Hannes turvallisen välimatkan päässä katkaisee maalinauhan, puhkeaa riemu.” Myrskyisät suosionosoitukset tervehtivät puolueettomasti katsomon joka kolkalta suomalaista olympiasankaria, neljän kultamitalin voittajaa – ihme jollaista olympialaisilla jouksuradoilla siihen asti ei ollut tapahtunut. Sama katsomo, joka kolme päivää aikaisemmin ”närkästyneenä” vaikeni Paavo Nurmen nenäkkäästi voittaessa 10 000 metrin juoksunsa ranskalais-belgialaisen yleisönsuosikin, on nyt sydämellisesti mukana suomalaisten reimujuhlissa.

Hannes loi viimeisestä olympiajuoksustaan suuren hetken. Hänen kirkkaudessaan helposti unohdettiin, että kolme mukana ollutta suomalaista suoriutui tehtävästään erinomaisesti. Milloinkaan muulloin neljää suomalaista ei ole nähty olympiamaratonin palkintoluettelossa kymmenen parhaan joukossa. J.Tuomikoski, joka vahvasti ylitti häneen kiinnitetyt toiveet, sijoittui viidenneksi, U. Tallgren oli yhdeksäs ja Tatu Kolehmainen kymmenes.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Nelitahtinen alkusoitto

Antverpenin kisojen ensimmäinen päivä elokuun 15:s oli Suomen kannalta eräs loisteliaimpia olympiakisapäiviämme. Suomalainen keihäskaarti, joka Tukholmassa oli taistellut tasapäisesti lajin aikaisempaa hallitsijasukua ruotsalaisia vastaan, valloitti tällä kaiken mitä valloitettavissa oli. Neljän miehen ryhmämme – laji- ja maakohtaista lukumäärää ei ollut vielä rajoitettu kolmeen – ei päästänyt ainoatakaan muunmaalaista seruaansa, joskin neljäs miehemme sai tyytyä vain puolta senttiä parempaan tulokseen kuin viidenneksi sijoittunut virolainen. Ruotsin oli tyydyttävä kuudenteen sijaan.

Keihäskilpailun alku ei suinkaan luvannut sitä mitä Johansson-Jaale – heittivät aamupäivän alkukilpailuissa erinomaisesti, yli 63 metriä, mutta Tukholman kultamitalimiehenne Saaristo ja ennen kaikkea maailmanennatysmiehenne Jonni Myyrä antoivat aihetta huoleen: kumpikin selvisi nipin napin 60 metrin rajasta ja vaivoin loppukilpailuun. Alku- ja loppukilpailun väliset tunnut olivat suomalaisille piinallisia. Edellisenä kesänä Tukholmassa neljännen kerran kolmen vuoden sisällä maailmanennätystä parantanut ja markkinoit aatänä aikana itsevaltiaana hallinnut Jonni Myyrä oli aamupäivällä stadion kentällä maatessaan, sillä tavalla rentoutuessaan ja keskittyessään, saanut amerikkalaisen Jamen Loncolnsin harjoitusheitosta keihään vasempaan käsivarteensa. Kärki upposi olkavarteen ja mursi luita. Belgialainen lääkäri poisti haavasta luunsiruja ja sitoin käsivarren – onneksi Myyrä ei ollut vasenkätinen.

Niinpä sitten loppukilpailussa iltapäivällä ”kävi melkein hävettävän hyvin” , kuten Lauri Pihkala sattuvasti sanoo. Jonni Myyrä tempaisi alkajaisiksi tuloksen 65,78, jota kukaan ei näissä kilpailuissa lähennellyt. Urho Peltonen oli aamupäivällä tehnyt uuden olympiaennätyksen63,60, ja vaikka sen ikä oli lyhyt, hopea sillä heltisi. Pekka Johansson lunasti pronssimitalin (63,09). Julius Saaristo jouti loppukilpailussa kaikein tiukimmalle kamppailessaan neljännestä tilasta. Mittamiehet saivat Saaristolle tuloksen 62.39,5 ja virolaiselle Klumbergille 62.39. Ruotsin Lindström sai tuloksen 60.52.

Uutiset tästä kisojen nelitahtisesta alkusoitosta aiheutti kotimaassa riemua. Todellakin oli kysymys vain hyvästä alkusoitosta. Sillä niin kentältä ja radalta kuin stadionin ulkopuoletakin oli tulossa saalista, joka määrällisesti, kun sitä kisojen päättyessä inventoitiin suorastaan hirvitti ja sai kysymään: Onko tämä totta?

Yllätyssankareita oli useita. Eräs heistä oli pohjalainen Ville Pörhölä, joka kukisti kuuluisat amerikkalaiset kuulamiehet, jotka lisäksi saivat todeta toisenkin suomalaisen, Elmer Niklanderin, 30, paremmakseen. Nämä suomalaiset urhot, ”Röytän karhu” ja ”Oitin kanuuna” vastasivat Antverpenissa Euroopan kuulamaineesta. Kuulantyöntä suoritettiin kolmantena kisapäivänä. Alkukilpailussa ”vanha” Niklander asetti johtolukemiksi 14.15. Mc Donald jäi reippaasti metrin normaalistaan (14.08), samoin kuin hänen maanmiehensä Liversedgekin (14.05), muttaa paremmin eivat olleet Ville Pörhölän asiat: neljäs sija ja tulos 14.03. Martti Jukola pitää todennäköisenä, että mikäli järjestäjät eivät antaneet Ville Pörhölän työntää sääntöjen vastaisesti viimeisenä miehenä loppukilpailussa, hänestä ei olisi tullut Antverpenissä kultamitalimiestä eikä hän saanut minkäänlaista mitalia. Tosin Suomi oli siinäkin tapauksessa voittanut ”Oitin kanuunan” ansiosta. USA:n vanha kanuuna McDonald, 43, oli voittanut Tukholman kisoissa kultaa tuloksella 15,34. Häneen luotettiin yhä eikä häneltä suinkaan kokemusta eikä painoa – noin 130 kiloa – puuttunut, mutta ei hän saanut itsestään mitään irti, työnnöt epäonnistuivat, viimenenkin. Mutta Ville Pörhölällä oli vielä yksi jäljellä. Valmistautuessaan siiehn hän ökkiä tunsi aivan kuin kivikontti olisi pudonnut selästä. Hän astui renkaaseen uutena miehenä. Kukaan ei häneltä enää mitään odottanut. Niinpä hän latasi ylivoimaisesti päivän parhaan kaareen, joka tosin jäi uupummana aprikymmentä senttiä 15 metristä – tarkalleen se oli 14.81 – mutta joka nosti nuoren pohjalaisena neljänneltä sijalta kultamitalimieheksi. ”Oitin kanuuna” sai hopeaa 64 senttiä heikommalla tuloksella. Mitään ei merkinnyt se, että vain puoli senttiä hänelle hävisi USA:n Liversedge.

Kiekonheitossa juhlivat ilman jännitystä suomalaiset suurmiehet – Oitin kanuuna ja Iso-Armas. ”Kumpikaan ei ollut enää aivan ehossa teräskunnossa”, huomauttaa Jukola. Kilpaveikkojen täytyi olla sitäkin epäehommassa. Loppukilpailun aikana saoti, heittokehä oli litisevä ja lipsuva ja ilma hytisytti. ”Mutta kiekkomiehemme panivat auringon paistamaan suomalaisille täydellä naamalla”, Jukola toteaa. Niin Niklander kuin Taipalekin heittivät pari metriä muita pitemmälle ja vain heill oli sanansa sanottavana kullan jaossa. Jenkki Pope ja Ruotsin Zallhagen selvittelitävt pronssin kohtalon. Niklanderin voittotulos oli 44,68,5, Armas Taipal heitti 44,19 ja Pope 42,13.

5-ottelussa kultamitalin voitti 22-vuotias Eero Lehtonen. Hugo Lahtinen sijoittu pronssille. Ne suomalaiset urheiluhullut, jotka päivästä päivään seurasivat Antverpenin olympiatapahtumia, saivat samana päivänä, jolloin Paavo Nurmi sävähdytti ensimmäisellä kultamitalillaan – 19.8. - nautittavakseen myös toisen uuden kultamitalimiehen maineteon. ”Hämmeen heinäsirkka” Ville Tuulos loikkasi ensi yrityksellään 14.50,5. Tulos ei ollut tyydyttävä, mutta sateesssa ja tullessa, koleudessakin, Hämeen heinäsirkka jäi auttamattomasti yli puoli metriä normaalituloksistaan. Tuuloksen tulos kuitenkin riitti kultamitaliin.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä