Suomen Hiihtoliitto oli
valinnut Lake Placidiin viisi olympiahiihtäjäämme talven näyttöjen
perusteella. Helmikuun alussa pidettäviin olympiamittelöihin
joukkueemme matkusti tammikuun alussa ilman yhtään kilpailua sen
talven lumilla.
Pitkän laivamatkan aikana
hiihtäjämme yrittivät pitää kuntoaan yllä harjoittelemalla
laivan kannella. Kun suomalaisten saapuivat ”rapakon taakse”,
niin kisapaikalla ei ollutkaan lunta. Niinpä he viettivät kisojen
alusviikot New Yorkin seudulla suomalaisten siirtolaisten vieraina.
50 kilometrin alkuperäinen
reitti ei ollut erityisen vaikea, mutta kun vesisade sulatti siltä
lumet, niin hiihto siirrettiin korkeammalle vuoristoon. Tällä
vähälumisella ja ylipitkällä ( noin 58 km) reitillä oli usean
kilometrin mittaisia yhtäjaksoisia nousuja ja varsin huikeita
laskuja, joissa piti olla tarkkana, etteivät sukset ja sauvat
katkenneet.
Kisan aloitti rajulla
vauhdilla ennakkosuosikki Ruotsin Sven Utterström. Alkupäässä
startanneen Utterströmin kärkiaika piti puolimatkassa, kunnes sinne
ruotsalaisten yllätykseksi saapui vauhdikkaasti Virolahden kaksikko
Veli Saarinen ja Väinö Liikkanen. Saarinen meni noin 2,5 minuuttia
Utterströmin edelle ja Liikkanenkin alitti ruotsalaisen ajan
puolella minuutilla.
Loppumatkalla Saarinen sai
pahan suomenvedon ja oli jo vähällä keskeyttää, mutta matkan
varrella olleet suomalaishuoltajat kannustivat Saarista jatkamaan.
Maali näkyi jo noin 5-6 kilometrin päästä korkealta harjanteelta.
Saarinen otti loppulaskun tarkasti, jottei jo hyppysissä ollut
olympiavoitto karkaisi käsistä. Kun Saarinen tuli maaliin, hän löi
johdossa olleen Norjan Arne Rustadstuenin lähes neljällä
minuutilla. Mutta vielä ei olympiavoitto ollut varma. Suonenvedot
olivat hivuttaneet Saarisen vauhtia sen verran, että toinen
Virolahden Sammon mies Väinö Liikkanen alkoi saavuttaa
seuratoveriaan. Liikkanen sivakoi rivakasti maaliin, mutta sai
havaita hävinneensä Saariselle 20 sekuntia.
Suomen hiihdon ensimmäinen
olympiakulta oli tosiasia. Sen oli ottanut sitkeä ”Virolahden
kalastaja” Veli Saarinen, jonka hyvänä adjutanttina seuratoveri
Väinö Liikkanen varmisti kaksoisvoittomme. Ennakkoon epäiltiin
sitä, riittävätkö suomalaisten voimat Lake Placidin korkeilla
vuorilla. Monet kovat tyrskyt käynyt kalastaja Veli Saarinen oli
pitkilä ja vaativilla soutureissuillaan kehittänyt itselleen varsin
vahvan yläkropan. Ja näitä avuja Lake Plasidin rinteillä
tarvittiinkin.
Lake Placidin 18
kilometrillä keli vaihteli paljon kisan aikana. Niinpä alkupäässä
lähteneet kilpailijat hyötyuvät lähtönumerostaan. Numerolla 60
startannut Saarinen kärsi melkoisesti sään lämpenemisestä, mutta
sauvoi siitä huolimatta sisukkaasti pronssille. Neljä vuotta
aiemmin Saarinen oli Chamonixin olympialaisissa tällä matkalla
neljäs, joka oli niissä kisoissa Suomen paras hiihtosaavutus.
Ensimmäisen
suurkisamitalinsa Veli Saarinen saavutti jo vuoden 1926 Lahden
MM-kisoissa ottamalla pronssia 30 kilometrillä. Suomi otti siinä
kilvassa kolmoisvoiton, jota olivat tuomassa Matti Raivio, Tauno
Lappalainen ja Veli Saarinen.
Zakopanen MM-kisoissa
kolme vuotta myöhemmin Saarinen teki lopullisen murtonsa terävimpään
kärkeen. Hän voitti 18 kilometriä ja sijoittui 50 kilometrillä
hopealle.
Saarinen saavutti vielä
kaksi maailmanmestaruutta. Vuonna 1933 hän voitti 50 kilometriä.
Seuraavana vuonna Saarinen hiihti viestissä ankkurina Suomen
joukkueen maailmanmestariksi. Saarinen sijoittui 18 kilometrillä
hopealle Sulo Nurmelan jälkeen.
Veli Saarinen lopetti
menestyksekkään uransa vuoden 1934 MM-kisoihin. Hän siirtyi
Saksaan valmentajaksi vuosiksi 1934-36. Suomeen palattuaan hän
suoritti liikuntaneuvojan tutkinnon ja vuonna 1937 hänet valittiin
Suomen Hiihtoliiton päävalmentajaksi,jossa tehtävässä hän toimi
aina vuoteen 1968 asti. Vuodesta 1949 lähtien hän toimi myös
Hiihtoliiton toiminnanjohtajana.
Veli Saarinen
Veli Saariselle kultaa
Lake Placidissä
Veli Saarinen
Veli Saarinen Virolahden
Sampo
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8905-35
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti