Berliinin
estekilvanalkuvauhti oli kaamea – ensimmäinen 400 metriä
esteineen n.64-65 sekuntia. Volmari Iso-Hollo veti voimainsa tunnossa
ja Martti Matilainen koki pysyä kintereillä. Muu porukka polski
vielä vesihaudassa kun parivaljakko kiertyi suoralle.
Maitohapot alkoivat
vähitellen jyllätä Matilaisen luisissa koivissa, mutta Iso-Hollo
ei ollut moksiskaan omasta vauhdistaan. Ja kun pääjoukko
hivuuttautui kymmenen metrin tuntumaan, ”Iso” lähti uudelleen
lentoon – tutun nykivä meno oli tosiasia myös olympialaisessa
estekilvassa. Vesihaudan jälkeen Iso-Hollo aina kiihdytti kun muut
melkein pysähtyivät, näytti yleisölle että kas siinä se temppu
joka puree!
Martti Matilainen sai
maksaa hulluttelunsa seuraukset – hän putosi neljänneksi. Mutta
jälkipäästä ylöspäin hivuuttautunut Kaarlo Tuominen riemastutti
– valtaisa taistelu isäntämaan Alfred Dompertin kanssa päättyi
suomalaisen eduksi.
Estejuoksijain kruunamaton
kuningas Volmari Iso-Hollo katkaisi maalinauhan voittajana kevyen
juoksu päätteeksi – 9.03,8, epävirallinen maailmanennätys.
Tuominen vei hopeaa, Matilainen oli neljäs. Hiuskarvan verran jäi
jälleen puuttumaan Suomen kolmesvoitto.
Kello oli 16.10, kun
kilvan mitalimiehet kättelivät toisiaan. Tuohon hetkeen elokuun 8.
päivänä 1936 pysähtyi suomalaisen kestävyysjuoksun aika.
Olympialaisella kultamitalitasolla se lähti käyntiin vasta 36
vuotta myöhemmin, samalla saksalaisella maaperällä. Silloin
elettiin vuotta 1972 ja Lasse Viren voitti Munchenissa 10000 metrin
olympikilvan.
Lähdeaineisto:
Huippu-urheilun maailma 1 ISBN 951-0-08689-1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti