Väinö Kokkinen, köyhän
pienviljelijäkodin kasvatti Orimattilasta, näki 10-vuotiaana
elämänsä ensimmäiset painikilpailut Helsingin työväentalolla.
Varsinaisen painikipinän hän sai kuitenkin vasta parikymppisenä
sahatyöläisena Lahdessa. Helsinkiin muutettuaan hän kohosi Jyryn
riveissä nopeasti TUL:n nimekkääseen mestarikaartiin. Vuoden 1925
työläisolympialaisissa Kokkinen kruunattiin jo ylivoimaiseksi
mestariksi, vaikka häntä kiellettiin käyttämästä otteluissaan
tehokkainta painiliikettään – niskalenkkiä. Kelvollisen
vastuksen puute ajoi Kokkisen lopulta Suomen Painiliiton lipun alle.
Puheet uudesta
painijahirmusta saivat lisävahvistusta, kun Kokkinen kukisti
keskisarjan tanskalaisen ylpeyden Johannes Jacobsenin Suomalaisessa
oopperassapidetyissä kolmipäiväisissä kilpailuissa, joita oli
seuraamassa mm. presidentti Relander. Mutta tervellistä tappion
kalkkia Kokkinen joutui välillä nauttimaan; Milanon EM-kisoissa
1926 tuli selkähäviöt saksalaiselle Bräunille ja unkarilaiselle
Pappille.
Väinö Kokkisen nimi oli
koko painihullun Suomen kansan huulilla, kun johtavan painimaan
mainetta lähdettiin puolustamaan Amsterdamiin 1928. Huippukuntoinen
Kokkinen paljasti näissä kisoissa painijan reportoaarinsa kaikessa
häikäisevyydessään.
Eriyisen mielenpainuvaksi
muodostui ottelu pelättyä unkarilaista Pappia vastaan.
Rohkeatyylinen unkarilainen tohtori kävi siekailematta Kokkiseen
kiinni, mutta heittoyritykset jäivät tehottomiksi. Kokkinen sen
sijaan käytti unkarilaista viidesti harteilaan, mutta mattotuomari
antoi ottelun jarkua yleisön raivokkaasta protestoinnista
huolimatta. Kun matolla oi temmelletty jo lähes 11 minuuttia,
hyvävoimainen ”Väiski” naulitsi loppuunuupuneen pustan miehen
hartiat raudanlujalla käsilukolla mattoon, ja Pap katsoi
parhaimmaksi antautua sovinnolla.
Väinö Kokkinen selätti
ennenkuulumattoman kovassa keskisarjassa kaikki vastustajansa,
viimeisenä Tanskan painikuninkaan Jacobsenin peräti parissa
minuutissa. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi
kreikkalais-roomalaisessa painissa, mutta Kokkisen loisteliaat
suoritukset voivat hänelle varauksettomasti Amsterdamin
olympiakisojen painikuninkaan arvon.
Amsterdamin mestyksen
Kokkinen hyädynsi myös yksityiselämässään; hän perusti
asusteliikkeen ja laajensti seuraavina vuosia liiketoimitaan
ravintola- ja rakennusalalle. Liiketoimilta ei tahtonut lietä aikaa
harjoitus- ja kilpailutominnalle, mutta Loas Anglesin olympiakellojen
kutsuessa 1932 painikuningas oli jälleen valmis puolustamaan
arvoaan.
Puolinelsonit, lindenit ja
sillanmurrot purivat entiseen tapaan harvalukuisiin vastustajiin, ja
ainoastaan pakoilevaa unkarilaista Földeakin vastaan Kokkinen joutui
tyytymään ylivoimaiseen pistevoittoon.
Väinö Kokkinen
osallistui vielä Berliinin kisoihin 1936, mutta nyt
harjoittelemattomuus (ja ikäkin) tuli ilmi kestävyyden pettämisenä.
Hän kärsi työhäviön ruotsalaiselle kultamitalimiehelle Ivar
Johanssonille ja sijoittui kolmansissa olympiakisoissa neljänneksi.
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti