Kustaa Pihlajamäki on
herännäiskodin kasvatti, joka hallitsi painimolskia lähes kahden
vuosikymmenen ajan.
Sininen molskimatto
houkutteli useampiakin eteläpohjalaisen Pihlajamäen suvun
nuorukaisia painiharrastuksen pariin. Kustaa viihtyi molskilla
poikasesta lähtien. Synnynnäiset vapaapainijan lahjansa hän
osoitti julkisuudessa voittaessaan 22-vuotiaana ensimmäisen Suomen
mestaruutensa vapaapainissa. Vielä samana vuonna hän yllätti koko
maailman painiasiantuntijat saavuttamalla kultaa Pariisin
olympialaisisssa vapaapainin kevyimmässä sarjassa, höyhensarjassa.
Kärpän tavoin matolla
pyörähdellyt Pihlajamäki oli verrattoman teknillinen ja väkvahva
painija, Vikkelästi hän käynnisti molskilla karusellin, jossa
seisaaltaan suoritetut salamannopeat heitot veivät vastustajan
kanveesiin useinmiten jo ottelun ensi minuuteilla. Pihlajamäen
selkavoittoennätys oli ainoastaan neljä sekuntia: ”kättely,
täyskäännös ja heitto”. Useisssa Ruotsi-maaotteluissa hän ei
viihtynyt painimatolla 14-15 sekuntia pitempään.
Pariisin olympiakisojen
painiareena tuotti Suomelle todellisen ”kultasaaliin”.
Vapaapainin puristuksen kesti tosin ainoastaan Kustaa Pihlajamäki.
Lasikattoisessa pyöräilymaneesissa lämpötila pyrki nousemaan aina
50:een asteeseen, mutta läkähdyttävä pätsi ei kyennyt
pehmittämään Pihlajamäen temperamenttia, sitkeyttä ja
voitontahtoa. Ylpeäryhtinen ylikonstaapeli raivasi tiensä kultaan
räikeästä tuomarivilpistä välittämättä.
Pihlajamäen sarjassa oli
12 painijaa, aina kaksi samasta maasta. Ennen kilpailuja hän joutui
laihduttamaan seitsemän kiloa. Mutta Pihlajamäki selvitti
paino-ongelmat pitkällä kävelylenkillä ja ahkeralla saunomisella.
Kultamitaliin riitti kolme ottelua, joihin kului aikaa vain runsaat
24 minuuttia. Loppuotteluissa Pihlajamäki kukisti kahdesti
suomalaisen Kalle Mäkisen.
Pariisissa alkanut Suomen
kaikkien aikojen menestyksekkäin painiura jatkui Pihlajamäen
kuolemaan asti, sotavuoteen 1944, jolloin hän oli vasta 42-vuotias.
Berliinissä 1936 kulta alkoi olla jo kiven takana muille
suomalaisille, mutta ei Pariisin kultamitali- ja Amsterdamon
hopemitalimiehelle. Myös Pihlajamäen valmentaja oli menestyksestä
etukäteen vuorenvarmana: ”Jos Kustaa häviää, niin silloin on
kirkonkirjoissa nimi muutettu”.
Ensimmäisen
kilpailupäivän aamuna Kustaan polvessa puhjennut paise nostatti
jännitystä suomalaisleirissä. Tuskat eivät kuitenkaan näyttäneet
heijastuvan Pihlajamäen otteisiin molskilla: vikkelillä
kampituksilla ja jalkoihin syöksyillä sekä ennen kaikkea
väkivahvoilla käsillään suomalainen väänsi itselleen toisen
kultamitalin vapaapainissa.
Pihlajamäen elämä oli
omistettu painille. Menestyksent takaa löytyi elämäntavoiltaan
esimerkillinen ja vakavaluonteinen ihminen. Rukous oli hänelle
luonnollinen asia:” en rukoile voittoa, rukoilen hyvää ottelua”.
Kuolinvuoteellaan Kustaa
Pihlajamäki jätti testamenttinsa urheilevalle nuorisolle: ”Kun
vedin Suomen sinivalkoisen painitrikoon ylleni ja minun oli
edustettava rakasta isänmaatani, tunsin useinkin, että omat voimani
eivät riittäneet voiton saavuttamiseksi. Sen vuoksi pyysin aina
voimaa Ylhäältä. Ja minä tunsin, että tätä voimaa minulle
annettiin. Rauhallisena, voitonvarmana silloin aina menin matolle..”
Kustaa Pihlajamäki
Pariisin olympialaiset
1924
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti