sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Hannes Kolehmaisen neljäs kultamitali



Hannes Kolehmaisen viimeinen olympiakultamitali sinetöi omaleimaisen, merkillisen urheilijakaaren. Seppele, joka hänen kulmilleen asetettiin elokuun 22. päivänä 1920 Antverpenin olympiastadionilla, oli todellisen voittajan seppele. Hymyilevä suomalainen Hannes Kolehmainen oli kruunannut urheilu-uransa voittamalla olympiamaratonin vakuuttavan kauniisti ja viidennentoista kultamitalin Suomelle näissä kisoissa, joista ainoatakaan varsinaista jobinpostia kotimaahan ei ollut lähtenyt. Se oli hänen neljäs henkilökohtainen olympiavoittonsa. Hän oli voittanut jokaisen olympiakilpailunsa. Hanneksen neljän loppukilpailun ja neljän kultamitalin sarjan veroista suoritusta hakiessa tulee mieleen nelinkertainen olympiavoittaja, amerikkalainen kiekonheittäjä Al Oerter.

Ilmojen jumala rikkoi täydellisesti olympialaiset maratontradiot. Aikaisemmin oli joka kerran vallinnut sietämätön kuumuus. Nyt sää oli kammottavan kolkko, satoi ja tuuli niin kuin Suomessa koko syksyn 1823”, kirjoitti luotettava Antverpen-oppaamme Lauri Pihkala vuonna 1924 Pihkala jatkaa – vapaasti siteerattuna:
Kello 16.12 juoksijat lähtivät matkalle. Kisojen isäntämään edustaja Broos pinnisti parikymmentä metriä toisista edelle ja kohteliaasti tietä näyttäen johti maratoonarit stadion portista. Saatiin tietää, että 8 kilometrin päässä oli edelleen johdossa belgialainen Broos kintereillään Tukholman kisoista tuttu Gitsham, sitten italialainenBlasi ja Hannes, joista vähän jäljessä englantilainen Mills. Kun tunti lähdöstä oli kulunut ilmoitettiin Gitshamin ja Hanneksen olevan johdossa ja taivaltaneen 18 kilometriä, siis kauhea vauhti”, kuten Pihkala sanoo. ”Mutta Hannes olikin sellaisessa kunnossa, että hän olisi kenties ottanut palkinnon 10 000 metrillä, päättäen siitäkin helpoudesta, jolla hän pari viikkoa myöhemmin voitti Liimataisen tällä matkalla.” Mutta mitä tapahtui Gitshamille 5 kilometriä ennen maalia? ”Eteläamerikkalaisen säärikarvat sojottivat kalseina pystyssä”, sanoi Martti Jukola myöhemmässä tilannekatsauksessaan. Mutta koleus koetteli Hannestakin, joka kenties suomalaisena oli edullisemmassa asemassa. Hän tarkkaili naapuria ja arvioi omat voimavaransa. Hän teki operatiivisen päätöksen. En tee kovaa nykäystä, kiihdytetään hitaasti vauhtia. Tämä tapahtui kun 37 kilometriä oli juostu. Eteläamerikkalainen jäi. Hänen kohtalonsa oli pian keskeyttää. Mutta hannes näki jollakin aukealla toisen uhkaajansa lähestyvän ja hän sai tietää, että virolainen ”veli” Lossman oli pystynyt kiristämään vauhtia ja lyhentämään välimatkaa.

Me suomalaiset stadionilla olimme pysyneet jokseenkin hillittyinä”, Lauri Pihkala muistelee. ”Oli tuoreessa muistissa pettymys Tukholmassa 1912 ja yleensä maratonin epävarmuus. Mutta toisaalta: Hannes ei ollut koskaan aikaisemmin pettänyt.” Ja sitten: ”Hannes saapuu! Sittenkin siis rohkea unelma toteutuu. Pidätetty riemumme purkautuu hillittömänä, vaijetakseen hetkeksi, kuten näemme, että hän on väsynyt. Hän juoksee verkkaista, pehmeää intiaanihölkkää, mutta väsymyksen verhon alta hohtaa kasvoista ikuinen, haihtumaton Hanneksen hymy.”

Kun Hannes turvallisen välimatkan päässä katkaisee maalinauhan, puhkeaa riemu.” Myrskyisät suosionosoitukset tervehtivät puolueettomasti katsomon joka kolkalta suomalaista olympiasankaria, neljän kultamitalin voittajaa – ihme jollaista olympialaisilla jouksuradoilla siihen asti ei ollut tapahtunut. Sama katsomo, joka kolme päivää aikaisemmin ”närkästyneenä” vaikeni Paavo Nurmen nenäkkäästi voittaessa 10 000 metrin juoksunsa ranskalais-belgialaisen yleisönsuosikin, on nyt sydämellisesti mukana suomalaisten reimujuhlissa.

Hannes loi viimeisestä olympiajuoksustaan suuren hetken. Hänen kirkkaudessaan helposti unohdettiin, että kolme mukana ollutta suomalaista suoriutui tehtävästään erinomaisesti. Milloinkaan muulloin neljää suomalaista ei ole nähty olympiamaratonin palkintoluettelossa kymmenen parhaan joukossa. J.Tuomikoski, joka vahvasti ylitti häneen kiinnitetyt toiveet, sijoittui viidenneksi, U. Tallgren oli yhdeksäs ja Tatu Kolehmainen kymmenes.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä

Ei kommentteja: