Verner Weckman
Kevät 1905. Kaksi miestä
iskee yhteen kerran toisensä jälkeen Karlsruhen teknillisen
korkeakoulun painihuoneessa. Toinen miehistä on suomalainen, toinen
hänen saksalainen opiskelutoverinsa: suomalaisen tavoitteena ei ole
enempää eikä vähempää kuin maailmanmestaruus.
Karu oli huippu-urehlijan,
painija ja insinööriopiskelijan, Verner Weckmanin, harjoitusleiri
vuosisadan alussa, karu mutta tehokas. Hän nousi joka aamu ylös
kello kuusi, voimisteli puolisen tuntia peilin edessä, joi neljä
raakaa munaa ja maitoa ja teki rivakan kävelyharjoituksen ennen
varsinaisia painiharjoituksia. Illalla ohjelmaan kuuluu vielä
soutuharjoitus Reinillä.
Harjoitus jatkuu päivästä
päivään yhä ankarana. Duisburgin Atheleten-Gesellschaft
Hochfeldin järjestämissä maailmanmestaruuskilpailuissa Weckman
voitti ylivoimaisesti raskaan sarjan ja herätti ihmetystä
saksalaisissa asiantuntijoissa. Heidän mielestään oli vallan
luonnotonta, että amatööripainija osaa painia niin taitavasti.
Sirkuksessa tuollaisia otteita oli aiemmin nähty.
Weckman oli amatööri,
sanan alkuperäisessä merkityksessä; hän harrasti painia
rakkaudesta lajiin. Loviisassa syntynyt nuorimies tutustui painiin
15-vuotiaana seuratessaan Helsingin Kaartin maneesissa senaikaisten
mestarien Carl Allenin, Anton Svahnin ja muiden esityksiä. Weckman
harjoitteli aluksi omin päin, kunnes kirjoitti ylioppilaaksi v. 1902
ja liittyi ensin Helsingfors Gymnastikklubbin riveihin ja vuotta
myöhemmin myös voimailun erikoisseuraan, Helsingin Atleetiklubiin.
Gymnastikklubb piti
yliopistolla voimisteluharjoituksia kahdesti viikossa. Tämä ei
riittänyt Weckmanille; hän harjoitteli kotonaan vetokumeilla ja
käsipuristimilla ja riensi vielä kolmesti viikossa Atleettiklubin
salille painiharjoituksiin. Keväällä 1904 hän näki sirkuksessa
virolaisen Georg Lurichin lihasliikenäytöksen ja otti nekin
ohjelmaansa. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen hänen sanottiin
hallitsevan kaikkien vartalonsa lihasten liikkeet.
Painitaidot kehittyivät
rivakkaa vauhtia Carl Allenin ohjauksessa, ja vuonna 1903 Weckman oli
valmis ensimmäisiin SM-kilpailuihinsa. Vastus oli vielä liian kova,
mutta jo seuraavan vuonna Weckman oli voittamaton; vain Jyväskylän
tunnettu voimamies Verner Järvinen pystyi panemaan kampoihin täyden
ajan. Knut Lindberg kesti 5 minuuttia 36 sekuntia,Adolf Lindfors
7.24, Anton Svahn 15 minuuttia.
Olympialaisiin
välikisoihin Ateenaan v. 1906 lähti Suomessa kolme miestä: Weckman
liittyi joukkoon neljäntenä Berliinissä. Monien hankaluuksien ja
vaivalloisen matkan jälkeen yksityisin varoin matkanneet suomalaiset
pääsivät Ateenaan juuri ja juuri ajoissa.
Weckmanin kohdalla
hankaluudet eivät loppuneet matkan vaivoihin. Suomalainen painoi
alkupunnituksessa muutaman gramman liikaa, kävi juosten kolmen
kilometrin päässä majapaikassa hakemassa kevyemmät painitrikoot,
mutta painoa oli edelleen liikaa. Weckman heitti pois painikenkänsä,
ja nyt vaaka näyti alle 85 kg:n lukemia. Tanskalainen painituomari
vaati, että suomalaisen pitää painia paljasjaloin, ja sen Weckman
tekikin Herodes Atticus-stadionin hiekalle levitetyn purjekankaan
päällä, joka oli painialustana.
Sarjassa oli 18 painijaa.
Mies toisensa jälkeen sai kokea suomalaisen voimat ja taidot: kukaan
ei pysynyt pystyssä muutamaa minuttiia pitempään. Loppuottelussa
tuli vastaan Itävallan Rudolf Lindmayer; tuomarikin sattui olemaan
itävaltalainen. Weckman selätti vastustajansa 4 minuutissa 12
sekunissa, mutta selätys ei kelvannut tuomarille. Uusi yritys.
Itävaltalainen oli selällään 17 sekunnissa, ja pysyi. Kello soi
kaadon merkiksi, mutta kokemuksesta viisastuneena Weckman ei
hellittänyt otettaan, ennenkuin mattotuomari oli omin käsin
varmistanut selätyksen.
Palkintojenjakoon
suomalaiset olivat valmistaneet oman lipun, mutta järjestäjät
eivät antaneet lupaa sen käyttöön. Suomen ensimmäisen
olympiavoiton kunniaksi salkoon nousi Venäjän lippu.
Ateenan kisojen jälkeen
Verner Weckman jatkoi opintojaan Saksassa, mutta ei unohtanut painia.
Lontoon olympiakisoihin 1908 Suomi lähetti raskaaseen sarjaan kolme
miestä, Weckmanin, Jussi Kivimäen ja Yrjö Saarelan. Kivimäki
putosi jo alkukierroksilla, mutta Weckman ja Saarela etenivät miehiä
kaataen – syysteemi oli raaka: hävinneet ulos. Loppuottelussa
22.7.1908 oli vastakkain kaksi taustaltaan erilaista, mutta kovaa
suomalaista, viittä vaille vuosi-insinööri Verner Weckman ja
peräphjalainen isäntämies Yrjö Saarela.
Kultamitaliin vaadittiin
kaksi voittoa. Saarela voitti ensimmäisen koitoksen, Weckman toisen.
Kolmas kesti 16 minuuttia 10 sekuntia ja päättyi Weckmanin voittoon
– oliko asiasta sovittu miesten kesken vai ei, jää heidän
salaisuudekseen. Joka tapauksessa Suomi sai ensimmäisen virallisen
olympialaisen kultamitalinsa ja sen höysteeksi vielä hopean.
Palkintojenjaossa toistui joa Ateenasta tuttu näytelmä: salkoon
nousi Venäjän lippu.
Verner Weckman lopetti
aktiiviuransa Lontoon olympiavoittoon, mutta teki sen jälkeen komean
uran siviilissä: insinöörinä Venäjällä vuoteen 1921, sen
jälkeen Suomen Kaapelitehdas Oy;n palveluksessa eri tehtävissä ja
vuosina 1937-1955 yhtiön toimitusjohtajana, vuorineuvoksen arvonimi
1953. Painia ja seuraansa Helsin Atleettikulubia hän ei unohtanut
koskaan. Atleettiklubin voimamiehet harjoittelivat Suomen
Kaapelitehtaan salissa aina 1990-luvulle asti.
Verner Weckman
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/verner_weckman_toi_olympiakultaa_1906_44601.html#media=44602
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 1 Isbn 951-31-8904-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti