Melojat voittajina kotikisoissa

Sylvi Saimo

Niille suomalaisille, jotka odottivat omissa olympiakisoissa voittoja sekä huomattavia menestyksiä perinteisissä suomalaislajeissa, Helsingin kisat muodostuivat pettymykseksi. Kisojen suomalaismenestykset, josa tarkastelemme ainoastaan huiputasoa, on nopeasti kirjattu. Yleisurheilun kohdalle voisimme vetää pelkän viivan. Paini ja nyrkkeily olivat ainoat lajit kuivalla maalla, jossa säilytimme elävän yhteyden kultaan, mutta pääasiallisesti maineemme pelastettiin melojien toimesta.

Mukana oli 71 kansakuntaa, joista Neuvostoliitoo ensi kertaa. Myös sodassa hävinneet pääsivät jälleen mukaan. Juhlittiin rauhanomaisen rinnakkaiselon tunnelmissa. Kisojen avajaisten häikäisevin hahmo oli Paavo Nurmi, jonka nimi oli vieraille tutumpi kuin puhuvampi kuin kisojen avaajan, tasavallan presidentti J.K. Paasikiven. Paavo Nurmi, 55, toi pitkin, joustavin askelin Hellaasta lähteneen soihtuviestin stadionille, viestin alympiakisojen alkulähteiltä. ”Kohadus kävi yleisössä eivätkä ulkomaalaiset urheilijat malttaneet pysysä rivistössään, törmäsivät sinne tänne pitkin radan reunustaa tahtoen nähdä entisen maailmankuulun juoksijan niin läheltä kuin mahdollista, kirjoittaa Martti Jukola.

Kilpailujen suurin hahmo oli kiistämättä tsekkiläinen Emil Zatopek. Hän juoksi kolme timantinkovaa kilpailua, 5000 metriä, 10 000 metriä ja maratonin j avoitti vakuuttavasti kaikki kolme kultamitalia. Paavo Nurmen Pariisin päivien jälkeen sellaista suoritusta ei olet nähty. Jesse Owensin Berliinin neljää kultamitalia voitaisiin lähinnä verrata Nurmen ja Zatopekin saavutuksiin. Lontoon kokemuksen ja monien muiden loistokilpailujen valossa Zatopek oli helppo asettaa kympin ehdottomaksi suosikiksi, mutta lyhyemmällä matkalla nähtiin monilla mailla olevan mahdollisuuksia, vieläpä kilpailun loppuvaiheessa. Muutamat olisivat lyäneet vetoa saksalaisen Schaden puolesta. Tai Mimounin, Chatawayn, Pirin. Mutta viimeisessä kaarteessa Zatopek meini menojaan. Mataronin ensimmäisellä puolikkaalla Zatopek piti ainoastaaan huolen siitä, ettei kukaan päässyt karkaamaan. Vasta 27 km:n vaiheilla hän jätti viimeisen seuralaisensa ruotsalaisen G. Janssonin, joka jäi hieman yli 3 minuuttia ennen maalia ja sai päästää nuoren argentiinalaisen Cornon ohitseen hopeamitalille. Zatopekin maratonaika oli hänen kolmas uusi olympiaennätyksensä näissä kisoissa.

Entä suomalaisten menestys? Ilmari Taipale 5000M.llä 12.s 33,4 voittajasta jäljessä. Hannu Posti 10 000 m:llä neljäs 34,4 sekuntia voittajasta ja 3,2 sekunnin päässä pronssimitalista, Veikko Karvonen maratonilla viides 3 min 38 sekuntia voittajasta.

Olavi Rinteenpään odotettiin jatkavan Ritolan- Loukolan-Iso-Hollon takomaa estejuoksun kultaketjua, mutta voittaja ilmaantuikin suuresta lännestä (H. Ashenfelder, USA, 8.45,4 ME) ja toisen mitalisijojen jakajat Neuvostoliitosta sekä Englannista. Rinteenpää sai tyytyä ajallaan 8.55,2 neljänteen tilaan. Seuraavana vuonna hän kyllä paransi ME:tä sekunnilla, mutta tämä tapahtui aikana, jolloin estejuoksun ennätyksellä ei ollut virallista luonnetta. Pituushypyssä paras suomalainen J.Valtonen sijoittui vaatimattomalla tuloksella 716 viidenneksi, voittaja USA:n Biffle hyppäsi 757. Valto Olenius korjasi puolestaan seipäässä viidennen tilan, USA:n Richards voitti 455 (OE) , Olenius jäi 25 senttiä.

Keihäänheittoa pidettin Suomen varmana lajina. Meillä oli kaksi kovaa miestä, Hyytiäinen ja Nikkinen, Leppänen kolmantena. Vielä sen jälkeen, kun molemmat viimeksimainitut hermoilivat mahdollisuutensa karisntakilpailusssa, Suomi melkein rukoili Hyytiäisen puolesta. Mutta amerikkalaiset, jotka eivät olleet ksokaan päässeet olympiavoiton makuun keihäänheitossa, kuorivat tässä kilvassa kermat: C. Yong 75.78 (OE), W.Miller 72,46. Toivo Hyytiäinen heitti kuitenkin kolmanneksi pisimmän heiton (71,89) ja sai Suomen ainoan mitalin yleisurheilussa. Tosin Neuvostoliiton tuleva suurheittäj V. Tsibulenko kärkkyi pronssimitalia vajaan 20 sentin takana. Neljä vuotta myöhemmin hän saikin pronssia Melbournessa ja Roomassa 1960 kultaa. Toivo Hyytiäinen, joka oli 1950 voittanut Euroopan mestaruuden Brysselissä (71,26), saavutti olympiakesänä elämänsä tuloksen 75,92, mutta valitettavasti ei kuitenkaan itse kisoissa.

Kreikkalais-roomalaisessa painissa suomalaiset voimanpesät pitelivät joten kuten asemiamme hallussaan. Raskaassa keskisarjassa Kelpo Gröndahl kirkasti Lontoon kisojen hopean nyt puhtaaksi kullaksi, keskisarjassa Kalervo Rauhala päätyi hopemitalimieheksi, kärpässarjassa L. Honkala ja raskaassa sarjassa T. Kovanen päsivät pronssimtaliin käsiksi. Vapaapainissa suomalaiset menettivät asemansa perusteellisesti; parhaat saavutukset olivat yksi viides ja kaksi kuudetta sijaa.

Kelpo Gröndahl oli kiistaton painikuninkaamme sodan jälkeen usean vuoden ajan. Helsingin olympiakisoissa hän voitti kaikki ottelunsa. Kaksi vastustajaansa hän pani selälleen ja kolmesta sai tyävoiton, Näin oli urheilijan korkein mahdollinen huippu, olympiakulta, pysyväisesti, Kelpo Gröndahlin kädessä, johon se oikeastaan olisi kuulunut jo Lontoossa, ainakin Martti Jukolan näkemyksen mukaan.

Voimistelussa Suomen joukkue hankkiutui kolmanneksi. Yhtään yksityistä mitalia suomalaiset eivät tällä kertaa saavuttaneet. Heikki Savolainen , 45, neljäs sija rekillä oli paras saavutuksemme.

Nyrkkeilyn ystäville tarjoitui sen sijaan omissa kisoissamme suuri hetki, kun teknisesti taitava ”kääpiömme” Pentti Hämäläinen, 22, taltutti sarjassa alle 54 kilon kaikki vastustajansa ja saavutti voittonsa tuomariäänin 3-0, lukuun ottamatta ratkaisuottelu irlantilaista John McNallya vastaan, jossa hän sai tyytyä voitoon tuomariäänin 2-1. Nyrkkeilyssä meneteltiin siten, että kolmannesta sijasta ei oteltu, pronssipaketti annettiin välierissä hävinneelle. Näin tulivat pronssimitaleille sarjassa 60 kg E. Pakkanen, alle 63,5 kg E.Mallenius ja alle 81 kg H. Siljander. Raskaassa sarjassa sai pronssia Ilkka Koski. Sarjan alle 75 kg voitti USAN:n nuori Floyd Pattersson, josta myöhemmin tuli ammattinyrkkeilyn kaksinkertainen raskaansarjan maailmanmestari.

Voimistleijat olivat pelastaneet Suomen kunnian Lontoossa, Helsingin kisoissa tämä tehtävä jäi melojien huoleksi.He yllättivät suurenmoisesti neljällä kultamitalilla,joita vielä säesti yksi hopea ja yksi pronssi. Parempaa mainosta jonkin uuden urheilumuodon läpilyömiseksi tuksin voisi tehdä.

Th. Strömeberg voitti kultamitalin kajakkiyksikköjen 10 000 metrillä (47.22,8) voittaen ruotsalaisen Fredrikssonin noin 12 sekunnilla. Fredriksson sai puolestaan kultaa 1000 m:llä ( 4.07,9) ja Strömber hopeaa 1,8 sekuntia hävinneenä. Sylvi Saimo meloi naisten kajakkiyksikköjen 500 m:llä täpärän voiton itävaltalaisest Getrude Libgartista – ajat 2.18,4 ja 2.18,8. Kajakkikaksikkojen 1000 m:llä ja 10 000 m:llä suomalaispari Kurt Vires-Yrjö Hietanen meloi ankarassa kilvassa voittoon ja hankki siten kaksi kultamitalia. Lyhyemmällä matkalla ruotsalaispari Glasser-Hedberg saavutti saman ajan (3.51,1) eikä pronssimitaliparikaan jäänyt kuin 0,3 sekuntia. Sen sijaan 10 000 metrin voitto ratkesi suomalaisten hyväksi selvällä aikaerolla: 44.21, 3 ruotsalaisparin Åkerlund-Wetterströmin 44.21,7 vastaan. Kanadalaisykkiskköjen 1000 m:llä O. Ojanperä otti vihdoin kolmannen palkinnon täydentäten suomalaismenestyksen.

Soudussa Suomi ylettyi perämiehettömien nelosten luokassa pronssimitalille, mikä oli uusi aluevaltaus. Pronssimitalin hankkijat olivat V.K: Lommi, Wahlsten, O. Lommi ja Nevalainen. Niin ikään purjehdus tuotti Suomelle pronssimitalin.

Ammunnassa Vilho Ylänen taisteli pienoiskiväärillä loppuun saakka kultamitalista Norjan Kongshaugenin kanssa. Molemmat saivat 3x40 laukauksella 50 metrin matkalta 1 164 pistettä. Norjalainen kuitenkin voitti kullan useamman kympin ansioista. Ylönen pääsi pisteille myös vapaakiväärikilpailussa. Hirviammunnassa Tauno Mäki saavutti pronssimitalin.

Nykyaikaisessa 5-ottelussa Suomen tämänkertainen saavutus on pronssimitali Unkarin ja Ruotsin jälkeen. Mieskohtaisessa kilpailussa Olavi Mannonen oli viides. Helsingin olympiakisojen koko saalimme oli 6 kultaa, 3 hopeaa, 13 pronssia = 22 mitalia, Lontoon päiviin verrattuna saaliimme oli paria mitalia suurempi. Helsingissä oli kuitenkin mukana huomattavasti enemmän uusia huipun tavoitteilijoita, kun Neuvostoliitto, Japani ja Saksa olivat mukana.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä 

Eero Kolehmainen – Anttolan isäntä

Eero Kolehmainen

Eero Kolehmainen nousi hiihtohuipulle vasta lähes 30-vuotiaana. Vuonna 1947 hän 29-vuoden ikäisenä saalisti ensimmäisen mainittavan voittonsa. Silloin hän oli kestävin Puijon kisojen 50 kilometrillä. Tästä hiihdon maratonmatkasta tulikin Eero Kolehmaisen lempilaji.

Vuonnan 1950 Eero Kolehmainen johti suomalaismiesten riemukulkua Holmenkollenilla. Kolehmainen voitti 18 kilometrin kisan, jossa Suomen kolmoisvoiton varmistivat Heikki Hasu ja Veikko Kolehmainen. Merkittävimmät saavutuksensa Eero Kolehmainen saavutti kuitenkin 50 kilometrillä. Kolehmaista voidaankin kutsua tämän matkan erikoismieheksi.

Ensimmäisiin suurkisoihinsa Eero Kolehmainen matkusti 33-vuotiaana vuonna 1952, jolloin hän hiihti Oslon olympiakisoissa 50 kilometriä. Oslon viisikymppinen käytiin varsin vaikeissa olosuhteissa, sillä Holmenkollenin rinteillä keli vaihteli ladun varrella melkoisesti. Alempana oli pakkaskeli, mutta korkeimilla rinteillä oli täysi vesikeli. Niinpä miehet joutuivat matkan varrella voitelemaan suksiaan.

Tämän kisan ehdoton ykkönen oli Veikko Hakulinen, joka kellotti voittoajakseen legendaariset lukemat 3.33.33. Hakulinen voitto kisan todella ylivoimaisesti, peräti neljällä minuutilla ja 38 sekunnilla. Eero Kolehmainen oli koko kisan ajan tehnyt kärkipään väliaikoja. Neljänneksi viimeisenä startannut Kolehmainen oli pari kilometriä ennen maalia vain kahdeksan sekuntia Norjan Magnar Estenstadia edellä. Kun Eero sai tietää, että taistelu hopeasta on näin tiukka, hän pisti peliin viimeisetkin voiman rippeensä ja onnistui pitämään Estenstadin takanaan 17 sekunnin turvin. Näin Eero Kolehmainen varmisti hienosti Suomen kaksoisvoiton.

Tämä Oslon kisojen hopeamitali jäikin Eero Kolehmaisen ainoaksi suurkisamitaliksi. Hän edusti vielä kolme kertaa Suomea suurkisojen 50 kilometrillä ja aina tuloksena oli kunnioitettava suoritus. Falunin MM-kisoissa 1954 Kolehmainen oli 11.s, Cortinan olympiakisoissa 1956 neljäs ja Lahden MM-kisoissa 1958 viides.

Eero Kolehmainen sijoittui monen monta kertaa hiihdon Suomen mestaruuskilpailuissa mitaleille, mutta täysosuma tuli vasta vuonna 1959 41-vuotiaana. Sillon Hämytsaaren isäntä nappasi ainoan SM-kultansa lempimatkallaan 50 kilometrillä. Suomen mestaruudestaan huolimatta Eero Kolehmainen jäi rannalle seruaavana vuonna, kun valittiin Squaw Valleyn olympiakisoihin. Todella luotettava viisenkympin mies jätettiin kotiin, vaikka monien mielestä 50 kilometrin edustuspaikka olii ehdottomasti kuulunut hänelle.

Viidenkympin erikoismies Eero Kolehmainen keräsi monta merkittävää voittoa tällä mielimatkallaan. Salpausselan Kolehmainen valloitti 1956 ja 1957. Ounasvaaralla hän oli kestävin 1951, 1954 ja 1955. Puijolla Kolehmainen kiipesi rinteet nopeimmin 1947, 1954 ja 1958. Holmenkollenilla hän isännöi kahdesti 18 km:llä 1950 ja 50 km:lla 1957. Holmenkollenin 18 kilometrin voitto oli Eero Kolehmaisen ainoa merkittävä voitto muulla matkalla kuin 50 kilometrillä.

Vasta ikämiesiässä huipentunut Eero Kolehmaisen mittava hiihtoura kesti noin neljännesvuosisadan. Kilpailemisen Kolehmainen lopetti vuonna 1962.

Eero Kolehmaisen tytär Reetta ( s.1954, nykyisin Vauhkonen) jatkoi menestyksekäästi sukunsa hiihtoperinteitä. Juniorisarjoissa Reetta saavutti yhden Suomen mestaruuden ja kaksi SM-pronssia. Nuorten EM-kisoissa hän oli Suomen edustajana 1972 Tarvisiossa ja 1973 Kaukalovassa. Naisten sarjassa Reetta ei yltänyt SM-mitaleille, mutta sijoittui monesti kärkikymmenikköön.

Eero Kolehmainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Eero_Kolehmainen

http://www.hs.fi/muistot/Eero+Kolehmainen/a1305758476008

http://www.iltasanomat.fi/maastohiihto/art-1288629995722.html

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Eero%20Kolehmainen

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Pentti Hämäläinen – kotikisojen kultanyrkki

Suomen nyrkkeilyn tähtihetki: Pentti Hämäläinen korkeimmalla olympiakorokkeella

Suuren osanottajamäärän vuoksi kahdessa eri kehässä aloitetut olympianyrkkeilyt olivat ratkaisuvaiheessa 2.8.1952. Samana lauantai-iltana samaan aikaan pelasivat Unkari ja Jugoslavia viereisellä olympiastadionilla jalkapallon kultamitalista. Loppuotteluista toisena oli 54-kiloisten kamppailu vaalean 165 senttisen Pentti Hämäläisen ja tätä päätä pidemmän vihreäpaitaisen Irlannin John McNallyn välillä.

Suomalaisella oli takanaan jo neljä voitettua ottelua. EM-pronssimitalille edellisenä syksynä yltänyt ja 15 maaottelua vain yhden hävinnyt Hämäläinen otti ensimmäisenä selvän 3-0 voiton Iso-Britannian Thomas Nichollsista. Seuraavat vastustajat, Puolan Henryk Niedzwiedzki, Etelä-Afrikan Helmut van Gravenitz ja ensi kertaa mukana olleen Neuvostoliiton Gennadi Gazbunov olivat yhtä selviä tapauksia. Viimeksi mainitun lyöminen – jopa muita vaivattomammin – oli siihen aikaan jotakin suurta. Olihan itänaapurin Boris Stepanov tyrmännyt kotkalaisen maaottelussa 1950 ja punapaita vastustajan yllä teki yleensäkin suomalaisten polvet heikoiksi.

Loppuottelussa pitkä McNally yritti pitää Hämäläisen turvallisen välimatkan päässä, mutta tämä tunki väkisin suorien välistä lähitaisteluun. Oumapisteitä karttui tasaiseen tahtiin. Vaikka kamppailu olikin kaikissa kolmessa erässä tasaväkinen, näki kaksi tuomareista Pentin paremmaksi ja yksi antoi äänensä irlantilaiselle. Se oli suomalaisnyrkkeilyn juhlailta, jonka veroista ei toistaiseksi ole nähty.

Maaotteluja Hämäläiselle kertyi kaikkiaan 29. Kahdesta tappiosta toiden järjesti edellä mainittu britti Thomas Nichols. Hänestä tuli Kulta-Pentin kompastuskivi myös hämäläisen toisissa olympiakisoissa Melbournessa. Sarja oli silloin vaihtunut 57 kiloon, mutta ottelut sujuivat yhtä tehokkaasti. Irlannin Martin Snythen hävisi toisessa erässä ja DDR:n puolelta Saksan joukkueeseen päässyt Berni Schröter ja Helsingin olympiavoittaja, tsekki Jan Zachara 3-0. Semifinaaissa Nicholsin vuoro oli voittaa 2-1 Hämäläinen , jolle jäi Australian matkalta pronssi. Kukaan toinen suomalaien ei silti ole ottanut nyrkkeilymitalia kaksista olympiakisoista.

Hämäläisen ansioihin kuuluu vielä toinen EM-pronssi Berlinistä 1955, jolloin Nicholsista tuli mestari. Kahdesti Kotkan ylpeys edusti Eurooppaa Chiagon Stadiumin kehässä 1940-1950-luvuilla pidetyissä otteluissa USA:n Kultahansikas-voittajia vastaan.

Pentti Hämäläinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Pentti_H%C3%A4m%C3%A4l%C3%A4inen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pentti_hamalainen_oli_kotikisojen_suomalainen_nyrkkisankari_13882.html#media=13883

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pentti_hamalainen_oli_kotikisojen_suomalainen_nyrkkisankari_13882.html#media=13884

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/pentti_hamalainen_oli_kotikisojen_suomalainen_nyrkkisankari_13882.html#media=13885

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9 

Thorvald Strömberg – melontamaratonin kuningas

Thorvald Strömberg ja Gert Fredriksson

Thorvald Strönmerg kasvoi Hangon saaristossa ja tuli pienestä pitäen tutuksi vetisen elementin kanssa. Koulumatkat hän kulku soutaen, kävellen tai hiihtäen. Kalastajan työssä hän joutui taistelemaan meren voimia vastaan vaikeissakin oloissa. Niinpä Thorvaldista kehittyi varsin voimakasrakenteinen nourukainen, jossa silmään pistävät vankat käsivarret ja laaja rintakehä.

• Sodan vuoksi jouduin jo 10-vuotiaana ”miesten töihin”. Maatalous- metsä- ja kalastustyöt antoivat rutkasti voimaa, sillä kaikki tehtiin siihen aikaan käsin, Thorvald Strömberg sanoo.

Vuonna 1947 Thorvald Strömberg osallistui 16-vuotiaana ensimmäisiin melontakisoihinsa. Siinä kisassa Thorvald pisti tiukille sen vuoden miesten Suomen mestarin Harry Åkerfeldtin häviten vain vajaan kymmenen metriä. Tämän avauskisansa jälkeen Strömberg ei vuoteen 1964 kestäneen uransa aikana hävinnyt kertaakaan suomalaismelojalle.

Vuonna 1948 tuolloin 17-vuotias Thorvald Strömberg oli jo noussut maamme parhaaksi melojaksi, mutta Lontoon olympiakisohihin häntä ei valittu. Kanoottiliiton sääntöjen mukaan alle 20-vuotias ei saanut osallistua 10 000 metrin kilpaan. Niinpä Thrvald sai kuunnelle kotona, kun hänen alkukesästä voittamansa suomalaiset meloivat Lontoossa mitaleille.

Elettiin MM-vuotta 1950. Kanootti liitto oli tarkentanut sääntöjään niin, että nyt 19-vuotias Thorvald Strömberg sai osallistua Kööpenhaminan MM-kisoihin. Miesten 10 000 metrin kajakkikisan ehdoton ennakkosuosikki oli Lontoon kisojen ruotsalainen olympiavoittaja Gert Fredriksson. Vain alkumatkast Fredriksson sai pitää kärkipaikkaa. Sen jälkeen Thorvald Strömeber karkasi omille teilleen ylivoimaisena maailmanmestarna. 1000 metrin kisassa Strömberg oli kakkonen Fredrikssonin jälkeen.

Helsingin Olympiakisoissa 27.7.1952 melonan kajakkilajien yksikkäkisat olivat taasa Strömbergin ja Fredriksson tiukkaa kaksintaistelua. Illan hämärtyessä heinäkuun 27. päivänä lähtivät melojat raskaalle 10 000 metrin taipaleelleen. Thorvald Strömberg lähti kisaan sisuuntuneena , sillä Ruotsin lehdistö oli pitänyt Fredrikssonin Kööpenhaminan tappiota ”työtapaturmana”.

Täyden päivätyön Strömberg sai matkalla tehdä, sillä Fredriksson oli ottanut peeasustaktiikan. Noin 9500 metriä ruotsalainen meloi Strömbergin kanootin perässä. Puolisen kilometriä ennen maalia Thorvald Strömberg näytti leijonan kyntensä. Kun harjoitusmatkoillaan moottoriveneitäkin ohittelut Strömberg aloitti loppukirinsä, ruotsalainen oli jäänyttä miestä. Lähes sadan metrin erolla Thorvald Strömbeerg meloi kotikatsomon juhlimana olympiavoittajaksi. Saman luokan 1000 metrillä tämän matkan erikoismies Fredrikson löi taas Strömebergin, joka sijoittui hopealle.

Helsingin olympiakisojen jälkeen Thorvald Strömberg keskittyi enemmänkn siviiliuran luomiseen, mutta Melbournen olympiakisat 1956, saivat taas taistelijan esiin. Nopeasti Strömberg hioi itsensä huippukuntoon ja matkusti marraskuussa suurin toivein Australiaan. Mutta olympiamatkasta ei tullutkaan riemukulkua, vaan painajainen.

Hirvittävä vatsakipu ja kuume nujersivat vanhvan miehen. Strömberg lojui päiväkausia vuoteessa kuolemankielissä, kun mikään ei pysynyt vatsassa. Hän laihtui sairauden aikana monta kiloa.

Eikä Thorvald Strömberg ollut läheskään kunnossa, kun hän lähti melomaan olympialaisten 10 000 metrin kisaa. Puoikuntoisenakin hän meloi hienosti neljänneksi – kisojen parhaana suomalaismelojana. Mutta kiitosta Strömberg ei saanut vaikka sairaana uhrautuikin kilpailemaan. Lehdistössä sairasta miestä morkattiin lintsaamisesta. Hän muka antoi periksi, kun kultamitali karkasi käsistä.

Vuonna 1958 Thorvald Strömberg matkasi Prhana MM-kisohin, kun Suomen joukkue tarvitsi mukaan kielitaitoista henkilöä. K-1:n 10 000 metrin kisa melottiin kovassa vesisateessa, ja jatkuvasti kuntoaan ylläpitänyt Strömberg joutuu taisteilemaan vedestä täyttyneen kanoottinsa kanssa.

Viimeisellä kilometrillä Strömberg tuli kolmantena. Jostakin käsittämättömästä syystä kärkikaksikko meloi huonossa säässä viimeisillä sadoilla metreillä harhaan. Näin Thorvals Strömberg saapuikin maaliin ensimmäisenä uusien kahden vuoden takaisen maailmanmestaruutensa.

Vuonna 1963 Thorvald Strömberg lähti kuljettamaan Suomen MM-joukkueen kalustoa MM-mittelöihin Jugoslaviaan. Siellä hän kuitenkin osallistui 10000 metrsin kisaan sijoittuen kuudenneksi kisojen parhaana suomalaismelojana. Vuonna 1964 Strömberg vielä voitti Suomen mestaruuden ja lopetti loistavan uransa pysyen kotimaassa voittamattomana peräti 17 vuoden ajan.

Thorvald Strömberg

http://fi.wikipedia.org/wiki/Thorvald_Str%C3%B6mberg

http://www.hs.fi/muistot/a1364357678980

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Thorvald%20Str%C3%B6mberg

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Kurt Wires ja Yrjö Hietanen – Helsingin kultamelat

Kurt Wires ja Yrjö Hietanen, 10 000 m:n kajakkikaksikon suomalaiset olympiavoittajat palkintokorokkeella Helsingin olympialaisissa.

Suomen armeijan päämaja oli jatkosodan kiivaana riehuessa antanut käskyn 5. Divisioonan sissiosastolle lähteä tuhoamaan venäläisen divisioona esikunta. Sissiosasto oli vahvistettu tehtävää varten lähes kahden komppanian verran. Kartta-aliupseeri Kurt Wires tutki tarkoin karttaa. Hän oli tunnettu erinomaisena suunnistajana myös olosuhteissa, jossa ei virheisiin ollut varaa. Wires oli ollut myös melonnan olympiaehdokas Helsingin 1940 olympiakisoihin.

Sissiosasto ylitti linjat, mutta saapuessaan vihollisen puolelle suomalaiset huomasivat yllätyksen myöhästyneen. Hyökkäys oli jo alkanut. Kurt Wires haavoittui jo taistelun alkuhetkillä. Vihollisen ampuma luoti osui oikeaan silmään ja tuli takaraivosta ulos. Vaikeasti haavoittuneena hän pääsi takaisin omille linjoille taitavien sotilaslääkäreiden hoitoon. Wires menetti oikean silmänsä näkökyvyn miltei kokonaan. Lisäksi jäi päänsärky, joka oli vaikea varsinkin fyysisissä rasituksissa.

Kun Wires ei milloinkaan valittanut, mutta kaikki uskoivat, että hänen urheilu-uransa ainakin huipulla oli päättynyt. Kuitenkin hän 25 prosentin sotainvalidina jatkoi urheilua. Hän suunnisti sodan jälkeen HIFK:n joukkueessa ja viestinviejänä Suomen suunnistusmestaruudet.

Melonta oli kuitenkin Kurt Wireksen päälaji, ja siinä hän tähtäsi Lontoon 1948 olympialaisiin. Hän käynnisti hirmuisen harjoittelun. Siihen kuului myös talvisunnuntaisin 100 kilometrin hiihto ja arkisin juoksua, voimistelua sekä voimannostoa.

Lontoossa Thamesjoen aalloilla Wires oli valmis taistelemaan 10 000 metrin melonnan mitaleista. Dramaattinen kilpailu käytiin väliaikalähdöllä. Suomalaisten huoltoporras totesi Wireksen johtavan 8000 m:n kohdalla. Hänen fyysiset voimansa alkoivat sen jälkeen ehtyä, ja Ruotsin melontaratojen paavonurmi, Gerd Fredriksson meloi johtoon.

Viimeinen kilometri oli Wirekselle todellinen tuskien taival. Täysin sumussa hän ylitti maalilinjan, menetti tajuntasna ja vaipui joen uumeniin. Järjestäjien valppauden ansiosta hänet ongittiin nopeasti vedestä. Elvyttely kesti tunnin, ennen kuin Wires avasti silmänsä.

• Kuinka kävi? olivat hänen ensimmäiset sanansa. - Voitit upeasti hopeamitalin, valmentaja sanoi. - Vielä tulee minunkin päiväni, tähtäsin vain kultamitaliin, hieman toisissa maailmoissa oleva Kurt Wires tuumi.

Kurt Wires piti Lontoon olympiakisojen jälkeen kolmen vuoden kilpailutauon. Kunnostaan hän silti huolehti säännöllisesti. Helsingin olympiakisat 1952 sai ”vanhan miehen”, kuten hän itseään luonnehti, palaamaan lajinsa kilpailualtaille.

Suomeen oli tällä välillä noussut melonnassa uusia kykyjä kuten 21-vuotias Thorvald Strömberg ja 24-vuotias Yrjö Hietanen. Kuhunkin olympiakisojen melonnan kilpailuluokkaan sai ottaa osaa vain yhden kanootin miehistö kustakin maasta. Lauttasaaren ympärimelonta kesäkuussa oli tärkein karsinta. Strömberg voitti ja valittiin yksikkölajiin. Wires oli toinen ja Hietanen kolmas. Päävalmentaja Olavi Ranta rakensi heistä kaksikon, mutta vain karsintoihin. Suomen Ture Axelsson/Nils Björklöf oli voittanut Lontoon olympiakisoissa kaksi pronssimitalia. Pari tähtäsi nyt vain 1000 metrille. Wires/Hietanen vei kevyesti 10 000 metrin voiton ja seuraavana päivänä he löivät ”lontoolaiset” parilla metrillä 1000 m:n karsinnassa. Edustustehtävät oli siten jaettu.

Karsinnan jälkeen Wires/Hietanen aloitti viimeistelyn, jossa ajoittain jarrun toimi päävalmentaja Olavi Ranta. Hän piti parin harjoittelua liiankin hurjana, sillä Suomenlahden aallokoissa ja ulapalla melottiin kymmeniä kilometrejä päivittäin.

Melonnan 10000 metrillä ei ollut alkueriä, vaan parikymmentä kanoottia starttasi yhtäaikaa. - Lähtö oli minun ensimmäisiä kansainvälisiä kilpailujani, mutta luotin Kurren kokemukseen kovista kisoista. Yhteispelimme sujui nuottien mukaan. Ruotsin vaarallinen pari Gunnar Åkerlund/Hans Wetterström seurasi meitä kuin hai laivaa.

Viimeisen kilometrin autessa Ruotsin kaksikko oli aivan tuntumassa, mutta muut olivat jo jääneet jonkin verran. Maaliin oli enää matkaa satasen metriä, kun Kurre huusi: - Nyt täysillä! Ruotsalaiset jäivät sentti sentiltä ja maalissa oli aikaeroa o,4 sekuntia ja Suomi meloi kultaa.

Wires/Hietanen lepo jäi lyhyeksi. 10 000 metrin jälkeen heti seuraavana aamuna olivat 1000 m:n alkuerät ja neljän tunnin kuluttua finaali. Hieman kankeina kovasta peninkulmasta suomaliset meloivat alkuerässään kolmanneksi varmistaen näin finaalipaikkansa. Muilla mailla oli kokonaan uusi miehistö melomassa loppukilpailua. Ruotsia edusti Lars Glasset/Ingemar Hedberg, joka oli kulkenut voitosta voittoon kansianvälisissä kisoissa.

Finaali oli erittäin kova ja tasaväkinen: vajaan sekunnin sisällä neljä venettä ylitti maalilinjan. Suomi ja Ruotsi saivat saman ajana, mutta maalikameran kuva ratkaisi Suomelle kultamitalin. Itävalta jäi 0,4 ja Saksa 0,7 sekuntia. Kurt Wire ja Yrjö Hietanen palkittiin Helsingin olympiakisojen parhaina suomalaisurhelijoian kaikki lajit mukaan lukien.

Kurt Wires

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kurt_Wires

http://www.hs.fi/muistot/a1364356776537

http://areena.yle.fi/radio/1573934

http://arenan.yle.fi/radio/1564901

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/paikka/Taivalkari

Yrjö Hietanen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Hietanen

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Yrj%C3%B6%20Hietanen

http://www.hs.fi/muistot/a1364358558447

http://merimelojat.sporttisaitti.com/?x118281=174018

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Sylvi Saimo – Evakon revanssi

Sylvi Saimo voitti olympiakultaa ja valittiin myöhemmin kolme kertaa kansanedustajaksi.

Sylvi Saimon melontauran alku on monien yhteensattumien summa. Sortavalan maalaiskunnasta Kuokkaniemen kylästä Hämeenlinnaan evakoksi lähtenyt tuleva olympiavoittaja astui kanoottiinkin ensi kerran vasta 32-vuotiaana. Toki urheila hän oli harrastanut ikänsä.

Varavankilassa vartijana työskennellyt Sylvi haki uusia harrastuksia ja sellainen löytyikin. Vapunaattona hän osallistui melontaretkelle, jossa Sylvi Saimon melojalahjat ensimmäisen kerran havaittiin.

Muutamien voitollisten kotimaankilpailujen jälkeen 1947 Sylvi Saimo oli jo voittamassa pohjoismaista mestaruutta kaksikossa Aune Janssonin parina ja vuotta myöhemmin vei karsintavoitto ja Lontoon olympiakisoihin.

• Aloittelijan täytyy käydä katsomaasa yhdet suuret kilpailut, hankkimassa kokemusta. Olin minä sentään kuudes, mutta haaveet paremmasta sijoituksesta menivät turhaan hermoiluun. Siihen saakka kukaan ei vielä ymmärtänyt antaa henkistä tukea. Käytiin vaan taputtelemassa selkään ja kehotettiin antamaan kaikki mahdollinen Suomen puolesta.

Lontoon ja Helsingin välisen olympiadin Sylvi Saimon kulki etujoukoissa suomalaisen naisurheilun arvostuksen nostamisen puolesta. Vähältä piti, ettei hän kiukkuspäissään jättänyt koko melontaa.

• Minä vain meloin kotoisilla vesillä ja tein töitä näännyksiin asti, kun miesmelojat harjoittelivat yhdessä Vuokatilla. Siihen aikaan meitä naisia ei todellakaan arvostettu. Käännekohta oli kesä 1950, jolloin Ruoveden Kannottipurjehtijoihin liittynyt Sylvi rikkoi Ruovedellä Lontoossa olympiakultaa voittaneen tanskalaisen Karen Hoffin vuoden vanhan ”rekordin”.
• Sen jälkeen herroja pyöri ympärillä kuin ampiaisia. Tarjosivat heti paikkaa Kööpenhaminassa järjestettäviin MM-kisoihin, mutta minähän käänsin kanootin ja porhalsin takaisin järvelle. Ajattelin sillä hetkellä, että pitäkää kilpailunne. Lähettäkää enemmän miehiä.

Sylvi Saimon pää saatiin kuitenkin käännetyksi. Kööpenhaminassa hän meloi kultaa yksikössä ja kiskoi vielä Greta Grönholminkinn mestariksi kakkosissa.

Helsingin olympiavuosi oli sikäli poikkeuksellinen Sylvi Saimon uralla, että silloin hän innostui ensimmäisen kerran lajiharjoittelustakin, 37-vuotiaana.

• Korvani olivat todellakin jo höröllään harjoittelun suuntaankin. Talvella oltiin yhdessä hiihtoleirillä ja keväällä haettiin avovettä Oslosta. Sain kuitenkin alkukesästä Solvallan leirillä pyöräiljöiltä angiinan ja koko homma oli mennä pipariksi.

Tauti kutien hellitti ennen varsinaisia kilpailuja, voimat palasivat ja kunto terästyi päivä päivältä.

• Naisten melonta oli ohjelmassa maanantaina, ja perjantaina kävimme Greta Grönholmin kanssa oman karsintamme edustuspaikasta. Sanoin hänelle jo aamullla, että nyt kyllä jäät. Finaalissa melon minä.

Ja niin myös kävi. Sylvi Saimo Suomesta selvitti maanantain alkukilpailuista tiensä illan finaaliin.

• Minun elämässäni ei ole ollut sen pidempää päivää. Vierumäen pitkällä urheiluohjaajakurssilla lehtorina ollut Lasse Vepsäläinen sai kuitenkin onneksi laukaistua jännitykseni puheillaan. Se oli jo henkistä valmennusta. Kilpailussa uhkuin sellaista henkistä voimaa, etten koskaan ennen, Sylvi Saimo kiittelee.

Henkistä voimaa antoi myös tietoisuus siitä, että vierellä meloi neuvostoliittolainen nainen. Kaksi sotaa hävinneellä puolella nähnyt Sylvi saimo päätti siinä tilanteesssa, että ”ainakin sinut voitan”.

• Revanssihenki oli kova. Karjalasta potkut saaneella ja sodat hävinnellä naisella.

Neuvostoliiton Nina Savina sai tyytyä Helsingissä olympiapronssiin. Hopea voitti itävaltalainen Gertrude Liebhart ja voittaja oli Sylvi Saimo Lievestuoreelta, Suomesta ja totuuden nimessä myös Karjalasta. Sylvi meloi voittonsa maalaiskuntaa, rajan taakse jääneelle Kuokkaniemen kylälle.

• Kuka voisi sen voitonhetken tunteen selittää. Siinä minä vain seisoin kaikkeni Suomen puolesta antaneena korkeimmalla palkintopallilla, siniristin liehumista katsellen ja Maammelaulua kyynelet silmissä kuunnellen,

Sylvi Saimo kuuluu niiden suomalaisten huippu-urhelijoiden joukkoon, jotka ovat niittäneet aktiiviuransa jälkeen mainetta myös yhteiskunnallisella estradilla. Hänet valittiin kolmannella yrittämällä eduskuntaan 1966, ja kansanedustajan ura kesti kaikkiaan kolme kautta aina vuoteen 1979.

Sylvi Saimo

http://fi.wikipedia.org/wiki/Sylvi_Saimo

Muistokirjoitus

http://www.hs.fi/muistot/a1364358360269

Sylvi Saimolla oli karhun kädenpuristus

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/sylvi_saimolla_oli_karhun_kadenpuristus_30189.html#media=30190

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Kelpo Gröndahl – Reposaaren vanhva kalastaja

Sotavuodet eivät katkaisseet Kelpo Gröndahlin painiharrastusta ( kuvassa keskellå). Asemasotavaihe salli kilpailemisen mm. Tukholmassa 1943, jonne Gröndahl lähti yhtenä joukkueesta

Satamatyömies Selim Gröndahlin pojalle Kelpolle TUL:n seura oli itsestään selvyys. Painia harrastaneen isä-Selimin edustama Reposaaren Kisa lopetettiin, kun sen katsottiin olevan liian punainen. Kisan tuhkasta nousi 1933 Reposaaren Kunto, ja tuollooin paini ilmaisi vavhvaksi kehittyneen Gröndahlin mukaansa.

Kului 13 vuotta, kunnes Kelpo kehittyi kypsäksi voittamaan Suomen mestaruuden. Välirauhan aikana asevelvollisuutensa suorittanut reposaarelainen palveli jatkosodassa Karhumäessä. Siellä oli asemasodan aikana tilaisuus harjoitteluun. Tuberkuloosi jarrutti hieman kehitystä – kaularauhaset joutuivat irurgin veitsen kohteeksi- mutta hammasta purren Pohjanlahden kalastaja harjoitteli entistä lujemmin. Vuoksenniskan SM-kisoissa 1946 Kelpo Gröndahl sai raskaimmassa sarjassa ensimmäisen mestaruutensa.

Kansainvälinen painiliitto elpyi hitaasti sodan raunioista. EM-kisoihin tuli kahdeksan vuoden tauko ennen kuin Prahassa vuonna 1947 vihdoin päästiin mittelemään maanosan mestaruuksista kreikkalaisroomalaisessa painissa. Suomi, entinen painin suurvalta, sai nyt kaikkien raskaiden koettelemustan jälkeen karvaasti todeta, että vain kaksi pronssia lohkesi meikäläisille uroille Moldaun rannalta. Kelpo Gröndahl opiskeli pohjamutien kautta kansainväista meininkiä: kaksi tappiota ja suihkuun. Mutta sisu kasvoi.

Lontoon 1948 olympialaisissa SKP:n Reposaaren osaston puheenjohtaja oli päättänyt edetä paljon pitemmälle kuin surkeasti sujuneiella Prahan matkalla. Sarjassa alle 87 kg Italian Umberto Silvasti läht avauskierroksella matolta kylkiluitaan pidellen ennen täyttä aikaa. Tanskan Lauritsen keikahti selälleen, ja Itävallan Enzinger hyytyi hänkin härkäimäisen vahvan suomalaisvääntäjän käsittelyssä. Loppuottelussa vastakkaiseen nurkkaan asettui painimahti Ruotsin Karl-Erik Nilsson, joka oli edennyt niin ikään vakuuttavasti loppuotteluun.

Kelpo Gröndahlin vahvin liike oli ristivyöheitto, mutta Nilsson oli niin tasavertainen vastustaja, että tässä ottelussa oli turha odottaa näyttäviä miehen paiskomisia. Isot vahvat jässikät kyttäsivät toisiaan. Nilsson nyki käsistä ja niskasta – saikin kerran suomalaisen alleen, mutta ei matossa saanut mitään aikaiseksi.

Vuoromattopainin aikana näytti, että Gröndahö väkevimmillä vääntöyrityksillään sai tuomarit puolelleen, mutta niin vain kaikki kolem arvostelutuomaria sytyttivät lopulta merkkivalon Nilssonin puolelle. Suomalaiset olivat äärettömän pettyneitä. Siivalkoisin silmin katsottuna työvoiton piti tulla Gröndahlille.

Kahden vuoden kuluttua kasianvälinen painiliitto hylkäsi vanhan käytännön ja siirtyi käyttämään pisteytystä, jolloin jokainen pystyi paremmin päättelemään ottelun voittajan.

Vuoden 1950 MM-kisat käytiin Tukholmassa. Maailmanmestaruuskisoissa oli pidetty 28 vuoden tauko – edellisissä mittelöissä Suomi vei puolet mestaruuksista. Nyt käytiin yhdet tois kamppailut jo kotimaassa, ja taas nousi esiin politiikka. TUL:n miehet saivat todeta harjoitelleensa turhaan. Kelpo Gröndahlikin oli kovimmassa kunnossa kuin koskaan, mutta Ruotsi-laivaan ei Gröndahlin tie vienyt.

Ennen Helsingin olympiakisoja 1952 Gröndahlin vanhat tuberkuloosivaivat muistuttivat ikävällä tavalla itsestään, ja karsinnoissa mies näytti asiantuntijoiden silmissä entiseltä painijalta. Mutta sisu ei antanut myöten. Helsingissä avauskierroksella sai Luxenburgin Josph Schummes kyytiä syliheitolla – aikaa kului vain 3.30. Saksan Max Leichter ei kastunut, mutta selvä työvoitto kuului Gröndahlille.Italian Silvestri nousi matosta Kelpon bravuuriheitolla ristivyöstä ja ppätyi lapaluilleen Kisahallin molskin pintaan. Sitten Grönfahlin tielle asettui vanha kilpakumppani , Lontoon voittaja Karl-Erik Nilssoon. Gröndahl sai muutaman kerran ruotsalaisen ahtaalle matossa ja voitti mahdollisimman niukasti 2-1.

Loppuottelussa Kelp Gröndah kohtasi Neuvostoliiton väkivahvan Salva Tsihladzen. Georgialaisyntyinen, tiukkakatseinen Tsihladze yritti kravattiheitolla, takavyöstä, mutta pisteitä ei irronnut. Gröndahl pysyi kylmän rauhallisena, varoi riskiliikkeitä, mutta teki kuitenkin koko ajan aktiivista työtä. Kongi päätti ottelun, tuomareiden pisteet niukat 2-1 ja voittaja on Kelpo Gröndahl.

Ennen kuin Tsihladze ehti nostaa rehdisti kättään onnitallakseen voittajaansa kaapattiin Gröndahl jo kultatuoliin ja kiikutettiin kunniakierrokselle. Kelpo ei jäänyt juhlimaaan voittoaan Helsinkiin, vaan paineli samantien junalla perheensa luoksen Vaasaan.

Vuonna 1953 painittiin MM-mitaleista helteisessä Napolissa. Kelpo Gröndahl eteni vakuuttavasti loppuotteluun saakka, mutta Neuvostoliittoa edustava Viron August Engles oli selvästi parempi. Napolin jälkeen Gröndahl oli lähdössä Bukarestiin kansainväliselle nuorisofestivaaleille. TUL:n sosisaalidemokraatit olivat matkaan vastaan, mutta kiellosta huolimatta Kelpo matkusti Romaniaan. Siitä hyvästä TUL asetti kultamitalistin kilpailukieltoon. 33-vuotiaan Gröndahlin mitta alkoi olla täysi. Harjoittelu ei enää maistunut, työ sen sijaan kyllä, sillä mies sai Porin satamanvalvojan viran. Lähes kylmiltään hän kuitenkin voitti vielä Suomen mestaruudet 1954 ja 1955, mutta olympiakarsinnat näyttivät, että aika oli ajanut jo painijan ohi – oli edessä painitrikoiden lopullinen riisuminen.

Kelpo Gröndahlista tuli aikansa työväenluokan sankari. Ensin hänet valittiin Porin kaupunginvaltuustoon vielä aktiiviurheilijana, sitten SKDL:n edustajana presidentin valitsijamieheksi 1956 ja lopulta kansanedustajaksi 1962 kahdeksi kaudeksi. Parlamentaarikon ura ei tosin häntä innostanut, sillä Gröndahl ei tiettävästi käyttänyt yhtään ainoasta puheenvuoroa eduskunnan suuressa salissa.

Kelpo Gröndahl

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kelpo_Gr%C3%B6ndahl

Kelpo Gröndahl – Yle arkisto

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Kelpo%20Gr%C3%B6ndahl

Muistolaatta

http://tulpaini.fi/grondal_laatta.php

Helsingin olympialaiset

http://suomenhistoriaa.blogspot.fi/2009/08/helsingin-olympialaiset-1952.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7