maanantai 15. syyskuuta 2014

Veikko Hakulinen – 3.33.33

Veikko Hakulinen Lahden MM-kisoissa 1958

Maagiset numerot 3.33.33 piirtyivät lähtemättömästi suomalaisen urheilukansan tajuntaan helmikuun 20. päivänä 1952, kun Veikko Hakulinen kalpeana, huojuvin polvin, suupielet ja rintamus mustikkasopan tuhrimana ylitti maalilinjan Oslon olympialaisissa talvikisoissa.

Lyhyehkö 173 ja 66 kiloa painava Hakulinen ei ollut suurimpien suosikkien joukossa lähtiessään tähän ensimmäiseen olympiahiihtoonsa. Veikko Hakulinen on jo 27-vuotias aikamies murtautuessaan hiihdon huipulle Oslon talvikisoissa, Hakulinen oli nuorena osoittanut poikkeuksellisia taipumuksia hiihtoon. Toki hän oli kilpaillut nuorukaisesta lähtien kansallisella tasolla hiihdossa, mutta myös palloilulajeissa, suunnistuksessa ja yleisurheilussa.

Monipuolisen urheiluharrastuksen lisäksi kova ruumiillinen työ oli luonut erinomaisen pohjan myöhemmälle loistavalle hiihtouralle. Myös ”luja innostus, sisu ja itsepäisyys ovat auttaneet häntä eteenpäin. Hän on aina kunnioittanut työtä yrittämättäkään päämääriinsä oikopolkuja pitkin”, kuvaa Hakulisen elämänkerran kirjoittaja Sulo Kolkka. Monien yritysten ja erehdysten kautta Hakulinen oppi, ettei ”ihminen ole mikään kone. Pelkällä ohjelmoinnilla ei huippu-urhelijoita tehdä.”

Itse itseään valmentanut Hakulinen määritteli menestyksensä kolmella sanalla:”Täydellinen paneutuminen urheiluun”. Kaikkea hänen toimintaansa sääteli vakaa järkevyys ja perusteellisuus. Julkisuuden himo ei hänen tekemisiään säädellyt. Hän oli vaikenija niin kuin oli ollut myös Paavo Nurmi.
Hakulinen hiihti yhdeksän huippu-urheiluvuotensa aikana 1952-1960 yhteensä 15 olympia- ja MM-mitalia (6-7-2). Näinä vuosina hänestä tuli hyvin tärkeä sodista hitaasti toipuvan Suomen kansallisen itsetunnon vahvistaja ja radioselostuksia hallitseva hahmo. Radion kuuntelijoille jäi lähtemättömästi mieleen ne monet Haku-Veikon uroteot, jotka Pekka Tiilikainen liikutuksesta väräjävällä äänellään viestitti Suomen kodeissa, työpaikoilla ja kouluissa radioitten ääressä sankareidensa edesottamuksia jännittäneille urheiluhullulle Suomen kansalle.

Oslon jälkeen seuraava näytön paikka tuli Falunin MM-kisoissa 1954. Siellä suomalaiset Hakulisen johdolla ottivat enen näkemättömän laajalla rintamalla revanssia vuosikymmene takaisesta vihollisestaan Neuvostoliitosta, jonka hiihtäjät nousivat Falunissa huipulle. Pikamatkalla Hakulinen johdatti suomalaiset kolmoisvoittoon ja viestin ankkurina hän toi Suomen ylivoimaisena voittajana maaliin.

Cortinan talvikisojen alla Hakulinen innostui hyvien lumiolojen innoittaman harjoittelemaan itsensä ylikuntoon ja sairaaksi, mutta onneksi kuntoutui juuri ennen kisoja. Ilman Haku-Veikon 30 km:n kultamitalia ja kuninkuusmatkan hopeaa Suomen mieshiihdon ainoa mitali olisi ollut viestin hopea, jonka Hakulinen ankkurina itse varmisti. Muut suomalaiset veteraaini Eero Kolehmaista lukuunottamatta eivät sopeutuneet ”alppi-ilmastoon”.

Kotoisissa MM-kisoissa 1958 paineet ja odotukset olivat jo 33-vuotiaalle Hakuliselle liian kovat. Vaikka 30 km:n hiihdossa kahdeksan joukossa oli kuusi suomalaista oli Hakulinen vasta kuudes. 15 km:llä Hakulinen kuitenkin korjasi tilanteen voittamalla Neuvostoliiton Koltshnin runsaalla 13 sekunnilla.

Huippu-uransa Hakulinen päätti 35-vuotiaana ikämiehenä yhtä legendaarisesti kuin oli sen kahdeksan vuotta aikaisemmin aloittanut. Ennen Squaw Valleyn kisoja Hakulinen intoutui jälleen harjoittelemaan itsensä ylikuntoon, mutta toipui nopeasti itse kisapaikalla. Pronssille 15 km:llä noussut Haku-Veikko pääsi viestin ankkurina liikkeelle 20 sekuntia pikamatkan kultamitalistin Norjan Haakon Brusveenin jälkeen. Hakulinen tiesi nousukuntonsa eikä vanhana kettuna hätäillyt vaikka ensimmäsien kukkulan laella kuuli jääneensä viisi sekuntia lisää. Pitkässä raskaassa nousussa 6-7 kilometrin vaiheilla hän läheni karkulaista maltillisesti riuhtomatta. Puolitoista kilometriä ennen maalia hän tavoitti ja ohitti Brusveenin. Norjalainen jäi jo muutaman metsin, mutta ajoi myötäleessä kantaan.

Hakulisen hienokseltaan johtaessa he tulivat maalialueelle. Maaliin johti kaksi lautua. Hakulinen siirtyi vasemmanpuoleiselle, Brusveen sauvoi oikeanpuoleista latua. Tuo lopputaistelu kahden kultamitalimiehen työntäessä rintarinnan tasatahtia kohti maalia oli suomalaisille ja runsaalle amerikansuomalaisten joukolle sekä radiokuuntelijoille sykähdyttävä kokemus.
Pekka Tiilikainen huusi täyttä kurkkua koko suomalaiselle hiihtokansalle: ”Hakulinen ja Brusveen hiihtävät rintarinnan, nyt Hakulinen johtaa, nyt Brusveen johtaa, Hakulinen metrin edellä, Hakulinen voittaa. Hakulinen maalissa nyt. Brusveen nyt, Suomi voitti!” Viimeisten sanojen kohdalla Tiilikaisen ääni värisi ja katkeili liikutuksesta.

Viimeisen suurkisamitalinsa Hakulinen otti kaksi päivää tulisen viestin jälkeen hiihdetyllä 50 km:llä. Hakulinen lähti kisaan suosikkina päättämään huippu-uransa samoin kuin oli sen kahdekasna vuotta aikaisemmin aloittanut. Erinomaisesti Hakulinen myös hiihti, voitti ruotsalaista pronssimitalimiestä lähes kolme ja puoli minuuttia, mutta hävisi numerolla 1 hiihtäneelle Kalevi Hämäläiselle 20 sekuntia.

Veikko Hakulinen



Oslon talviolympialaiset


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

perjantai 12. syyskuuta 2014

Eino Mäkinen – raskaan sarjan raudankesyttäjä

Eino Mäkinen on ensimmäinen suomalainen painonnoston Euroopan mestari

Kurun kivipitäjsätä Pohjois-Hämeestä löytyi aikansa kovin suomalainen raudankesyttäjä. Hän on ensimmäinen suomalainen Euroonpa mestari painonnostossa (1955) ja voimanpesä, joka ennen juita murskasi 400 kg:n haamurajan (1953) kolmella nostomuodolla.

Eino Mäkinen punnersi, tempasi ja työnsi raskaassa sarjassa Munchenissä 1955 yhteensä 422,5 kg (127,5-127.5-167,5) ja sai EM-kullan lisäksi MM-pronssia. Mäkisen perhe oli MM-lavalla edustettuna vahvasti, sillä myös pikkuveli Paavo Mäkinen nosti Munchenissä. Keskiraskaassa sarjassa nostanut Paavo pyörtyi yrittäessään punnertaa 115 kg. Neuvostovalmentaja Tsubinidse nousi lavalle ja kantoi pyörtyneen suomalaisen pois. Kaikkien hämmästykseksi Paavo nousi uudelleen lavalla ja puhtaasti tuon traagisen 115 kg ylös.

Tuohon aikaan MM-kisoissa kilvoiteltiin myäs siitä, kuka nostajista on vartaloltaan komein. Kyseessä oli kehonrakennuskisojen edeltäjä, mikä mittelö Munchenissä päättyi 1950-luvun legendaarisen havailijaisnostajan Tommy Konon voittoon. Pohjoismaat ja Neuvostoliitto eivät pullistelukisaan ottaneet osaa. ”Onneksi suomalaisnostajilla oli riittävästi järkeä pysyä pois markkintoreilta”, komentoi Turun Sanomat.

Eino Mäkinen olisi tuolla markkinatorilla kestänyt hyvin vertailun ainakin raskaansarjan miesten kesken. Siinä missä muut ylimmän painoluokan miehet olivat keskittyneet keskikehon rakentamiseen, ei Mäkinen muistuttanut tippaakaan tynnyriä. Eino Mäkinen näytti 113 kiloineen hoikalta pojalta kärkipään pulleroitten rinnalla.

Eino Mäkisen ura nostajana oli pitkä ja sille oli tyypillistä hämmätyttävä varmuus. Olympiakisoissa hän hieroi 4 kertaa magneisumia käsiinsä 1952-1964, oli 8 kertaa taistelmassa painovoimaa vastaan MM-kisoissa. Vain kerran Mäkinen jäi ilman tulosta. Tokiossa 1964 siormivamma pakotti jättämään leikin sikseen tempauksessa. Siihen mies uransa kilpalavoilla lopettikin – tulosellisesti uransa huipulla, sillä Tokion vuonna Mäkinen nosti yhteistuloksekseen 472,5 kg (yli 100kg enemmän kuin Helsingin olympiavuonna).

Rakkaus lajiin piti Eino Mäkisen edelleen nostolavojen äärellä. Jo aktiiviaikana nänestä tuli painonnostoliiton varapuheenjohtaja ja 1972 kansainvälisen painonnostoliiton teknillisen valiokunnan jäsen.
Rauta ei Eino Mäkisen käsissä vain noussut, vaan se myös lensi. Vahvaselkäinen Mäkinen edusti 50-luvulla Suomen neljästi yleisurheilumaaottelussa – parhaimmillaan hän pukkasi 7,25 kg rautapalloa 16,29.

Eino Mäkinen oli paitsi luotettava nostaja myös määrätietoinen opiskelija; kansakoulusta lapionvarteen, sorahommista teknilliseen kouluun, teknilliseen opistoon ja insinööriksi. Luotettava, jämerä mies on myös istunut vuosia Tampereen kaupunginvaltuustossa.

Eino Mäkinen




Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Keihään maailmanennätys pistäytyy Suomessa


Helsingissä Melbourneen johtava olympiadi elettiin Suomen urheilussa tasaisen harmaan pilvitaivaan alla ilman suurempia saavutuksia, sellaisia nimenomaan, jotka kautta maapallon olisi jotenkin noteerattu. Mutta jotakin sensijaan tapahtuikin.

Olavi Rinteenpää, 28, syventyi mieltei tarkkaalleen vuosi sen jälkeen, kun hän oli menettänyt olympiamitalin, yrittämään samalla radalla, Helsingin olympiastadionilla, 3000 metrin estejuoksun maailmanennätystä. Hänkohahdutti yleisöä alittamalla sekunnilla olympiavoittaja Ashenfelderin maailmanennätyksen. Se kirjoitettiin nyt 8.44,4, mutta sitä ei koskaan merkitty virallisiin ennätysluetteloihin. Sen sijaan kaksi vuotta myöhemmin, heinäkuun 15. päiivänä 1955 Pentti Karvonen, 24, teki Oslossa tuloksen 8.45,4, joka kelpasi virallisiin papereihin, vaikka olikin Rinteenpään aikaa huonompi.

Soini Nikkinen, 32, ylitti olympiakesänä 1956 ennen Melbournen kisoja ensimmäisenä suomalaisena keihäänheittäjänä 80 metrin rajan. Kuhmoisten uuden kentän vihkiäisiin juhannuskesällä keihäs lensi roimasti ja tulos 83.56 oli uusi maailmanennätys, joka näin palasi parin vuoden vierailumatkalta Amerikasa, missä sitä olivat pitäneet F. Held (1953 80,41), W. Miller (1954 81,29) ja jälleen Held (1955 81,75). Suomalaiset olivat tavattomasti ikävöineet omaa ennätystään kotiin ja riemuiten se otettiinkin vastaan. Ilo jäi kuitenkin lyhyeksi; kuusi päivää myöhemmin, kesäkuun 30. päivänä puolalainen ”keihäsmaratoonari” Januz Sidlo sivalsi tuloksen 83,66 ja niin olimme jälleen keihäsennätystä köyhempiä.

Soini Nikkinen on yllätysten mies – hän saattoi heittää hurjan hyvin, mutta myös epäonnistua täydellisesti, kuten molemmissa olympiakisoissaan Lontoossa ja Helsingissä. Euroopan mestaruuskilpailuissa hän pääsi kerran pronssille. Melbournen olympiakisoihin hän ei samankesäisestä maailmanennätyksestään huolimatta päässyt. Suomesta ei näihin kisoihin lähetetty ainoatakaan keihäänheittäjää. Kuitenkin meillä tässä lajissa olisi ollut puolustettavana viisi aikaisempaa kultamitalia, joista yksi nelosvoitto ja kaksi kolmoisvoittoa. Mutta kun Soini Nikkistä ei haluttu epävarmana ongelmaheittäjänä lähettää, ei voitu lähettää muitakaan. Mitään tähtiheittäjiä meillä ei siihen aikaan ollutkaan. Suomen mestaruuden voitti J. Rantanen (74,93), toinen Olavi Kauhanen (74,77) ja komas itse Soini Nikkinen.

Muita maailmanennätyksiä suomalaiset eivät tänä aikana saavuttaneetkaan. Maailmanmestaruuksiakaan ei tullut enää satamalla, kuten joskus aikaisemmin. Joku sentään kuitenkin, Osmo Koivunen ja Odin Koskinen voittiv at Suomen toisen maailmanmestaruuden parikeilailussa 1954. Pentti Linnosvuo, 21, saavutti ensimmäisen maailmaestaruutensa Venezuelassa. Tätä pistooliammunnan joukkuemestaruutta olivat samalla hankkimassa I. Ravila, 47, Lauri Toikka, 42, ja Väinö Heusala, 40.


Eeles Landström ja Veikko Karvonen taistelivat 1954 Suomen euroopanmestaruudet Bernissä. Seuraavana vuonna Eeles Landström, 23, ylitti ensimmäisenä eurooppalaisena seiväshypyssä 450 sentin korkeuden vanhanaikaisella taipumattomalla seipäällä. Vuonna 1955 suomalainen painonnostaja saavutti ensimmäisenä kansainvälisen suurvoiton. EM-kisoissa Munchenissä lokakuun 16. päivänä voitti raskaan sarjan mestaruuden Eino Mäkinen tuloksella 422,5 kiloa. Antti Viskari voitti huhtikuussa 1956 Bostonin maratonin.

Olavi Rinteenpää

Olavi Rinteenpää

Soini Nikkinen

Soini Nikkinen

Eeles Landström

Eeles Landström

Eeles Landström

Eeles Landström

Eeles Landström

Pentti Linnosvuo

Pentti Linnosvuo

Pentti Linnosvuo

Eino Mäkinen

Eino Mäkinen

Antti Viskari

Väinö Heusala


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

maanantai 8. syyskuuta 2014

Melojat voittajina kotikisoissa

Sylvi Saimo

Niille suomalaisille, jotka odottivat omissa olympiakisoissa voittoja sekä huomattavia menestyksiä perinteisissä suomalaislajeissa, Helsingin kisat muodostuivat pettymykseksi. Kisojen suomalaismenestykset, josa tarkastelemme ainoastaan huiputasoa, on nopeasti kirjattu. Yleisurheilun kohdalle voisimme vetää pelkän viivan. Paini ja nyrkkeily olivat ainoat lajit kuivalla maalla, jossa säilytimme elävän yhteyden kultaan, mutta pääasiallisesti maineemme pelastettiin melojien toimesta.

Mukana oli 71 kansakuntaa, joista Neuvostoliitoo ensi kertaa. Myös sodassa hävinneet pääsivät jälleen mukaan. Juhlittiin rauhanomaisen rinnakkaiselon tunnelmissa. Kisojen avajaisten häikäisevin hahmo oli Paavo Nurmi, jonka nimi oli vieraille tutumpi kuin puhuvampi kuin kisojen avaajan, tasavallan presidentti J.K. Paasikiven. Paavo Nurmi, 55, toi pitkin, joustavin askelin Hellaasta lähteneen soihtuviestin stadionille, viestin alympiakisojen alkulähteiltä. ”Kohadus kävi yleisössä eivätkä ulkomaalaiset urheilijat malttaneet pysysä rivistössään, törmäsivät sinne tänne pitkin radan reunustaa tahtoen nähdä entisen maailmankuulun juoksijan niin läheltä kuin mahdollista, kirjoittaa Martti Jukola.

Kilpailujen suurin hahmo oli kiistämättä tsekkiläinen Emil Zatopek. Hän juoksi kolme timantinkovaa kilpailua, 5000 metriä, 10 000 metriä ja maratonin j avoitti vakuuttavasti kaikki kolme kultamitalia. Paavo Nurmen Pariisin päivien jälkeen sellaista suoritusta ei olet nähty. Jesse Owensin Berliinin neljää kultamitalia voitaisiin lähinnä verrata Nurmen ja Zatopekin saavutuksiin. Lontoon kokemuksen ja monien muiden loistokilpailujen valossa Zatopek oli helppo asettaa kympin ehdottomaksi suosikiksi, mutta lyhyemmällä matkalla nähtiin monilla mailla olevan mahdollisuuksia, vieläpä kilpailun loppuvaiheessa. Muutamat olisivat lyäneet vetoa saksalaisen Schaden puolesta. Tai Mimounin, Chatawayn, Pirin. Mutta viimeisessä kaarteessa Zatopek meini menojaan. Mataronin ensimmäisellä puolikkaalla Zatopek piti ainoastaaan huolen siitä, ettei kukaan päässyt karkaamaan. Vasta 27 km:n vaiheilla hän jätti viimeisen seuralaisensa ruotsalaisen G. Janssonin, joka jäi hieman yli 3 minuuttia ennen maalia ja sai päästää nuoren argentiinalaisen Cornon ohitseen hopeamitalille. Zatopekin maratonaika oli hänen kolmas uusi olympiaennätyksensä näissä kisoissa.

Entä suomalaisten menestys? Ilmari Taipale 5000M.llä 12.s 33,4 voittajasta jäljessä. Hannu Posti 10 000 m:llä neljäs 34,4 sekuntia voittajasta ja 3,2 sekunnin päässä pronssimitalista, Veikko Karvonen maratonilla viides 3 min 38 sekuntia voittajasta.
Olavi Rinteenpään odotettiin jatkavan Ritolan- Loukolan-Iso-Hollon takomaa estejuoksun kultaketjua, mutta voittaja ilmaantuikin suuresta lännestä (H. Ashenfelder, USA, 8.45,4 ME) ja toisen mitalisijojen jakajat Neuvostoliitosta sekä Englannista. Rinteenpää sai tyytyä ajallaan 8.55,2 neljänteen tilaan. Seuraavana vuonna hän kyllä paransi ME:tä sekunnilla, mutta tämä tapahtui aikana, jolloin estejuoksun ennätyksellä ei ollut virallista luonnetta. Pituushypyssä paras suomalainen J.Valtonen sijoittui vaatimattomalla tuloksella 716 viidenneksi, voittaja USA:n Biffle hyppäsi 757. Valto Olenius korjasi puolestaan seipäässä viidennen tilan, USA:n Richards voitti 455 (OE) , Olenius jäi 25 senttiä.

Keihäänheittoa pidettin Suomen varmana lajina. Meillä oli kaksi kovaa miestä, Hyytiäinen ja Nikkinen, Leppänen kolmantena. Vielä sen jälkeen, kun molemmat viimeksimainitut hermoilivat mahdollisuutensa karisntakilpailusssa, Suomi melkein rukoili Hyytiäisen puolesta. Mutta amerikkalaiset, jotka eivät olleet ksokaan päässeet olympiavoiton makuun keihäänheitossa, kuorivat tässä kilvassa kermat: C. Yong 75.78 (OE), W.Miller 72,46. Toivo Hyytiäinen heitti kuitenkin kolmanneksi pisimmän heiton (71,89) ja sai Suomen ainoan mitalin yleisurheilussa. Tosin Neuvostoliiton tuleva suurheittäj V. Tsibulenko kärkkyi pronssimitalia vajaan 20 sentin takana. Neljä vuotta myöhemmin hän saikin pronssia Melbournessa ja Roomassa 1960 kultaa. Toivo Hyytiäinen, joka oli 1950 voittanut Euroopan mestaruuden Brysselissä (71,26), saavutti olympiakesänä elämänsä tuloksen 75,92, mutta valitettavasti ei kuitenkaan itse kisoissa.

Kreikkalais-roomalaisessa painissa suomalaiset voimanpesät pitelivät joten kuten asemiamme hallussaan. Raskaassa keskisarjassa Kelpo Gröndahl kirkasti Lontoon kisojen hopean nyt puhtaaksi kullaksi, keskisarjassa Kalervo Rauhala päätyi hopemitalimieheksi, kärpässarjassa L. Honkala ja raskaassa sarjassa T. Kovanen päsivät pronssimtaliin käsiksi. Vapaapainissa suomalaiset menettivät asemansa perusteellisesti; parhaat saavutukset olivat yksi viides ja kaksi kuudetta sijaa.

Kelpo Gröndahl oli kiistaton painikuninkaamme sodan jälkeen usean vuoden ajan. Helsingin olympiakisoissa hän voitti kaikki ottelunsa. Kaksi vastustajaansa hän pani selälleen ja kolmesta sai tyävoiton, Näin oli urheilijan korkein mahdollinen huippu, olympiakulta, pysyväisesti, Kelpo Gröndahlin kädessä, johon se oikeastaan olisi kuulunut jo Lontoossa, ainakin Martti Jukolan näkemyksen mukaan.

Voimistelussa Suomen joukkue hankkiutui kolmanneksi. Yhtään yksityistä mitalia suomalaiset eivät tällä kertaa saavuttaneet. Heikki Savolainen , 45, neljäs sija rekillä oli paras saavutuksemme.
Nyrkkeilyn ystäville tarjoitui sen sijaan omissa kisoissamme suuri hetki, kun teknisesti taitava ”kääpiömme” Pentti Hämäläinen, 22, taltutti sarjassa alle 54 kilon kaikki vastustajansa ja saavutti voittonsa tuomariäänin 3-0, lukuun ottamatta ratkaisuottelu irlantilaista John McNallya vastaan, jossa hän sai tyytyä voitoon tuomariäänin 2-1. Nyrkkeilyssä meneteltiin siten, että kolmannesta sijasta ei oteltu, pronssipaketti annettiin välierissä hävinneelle. Näin tulivat pronssimitaleille sarjassa 60 kg E. Pakkanen, alle 63,5 kg E.Mallenius ja alle 81 kg H. Siljander. Raskaassa sarjassa sai pronssia Ilkka Koski. Sarjan alle 75 kg voitti USAN:n nuori Floyd Pattersson, josta myöhemmin tuli ammattinyrkkeilyn kaksinkertainen raskaansarjan maailmanmestari.

Voimistleijat olivat pelastaneet Suomen kunnian Lontoossa, Helsingin kisoissa tämä tehtävä jäi melojien huoleksi.He yllättivät suurenmoisesti neljällä kultamitalilla,joita vielä säesti yksi hopea ja yksi pronssi. Parempaa mainosta jonkin uuden urheilumuodon läpilyömiseksi tuksin voisi tehdä.

Th. Strömeberg voitti kultamitalin kajakkiyksikköjen 10 000 metrillä (47.22,8) voittaen ruotsalaisen Fredrikssonin noin 12 sekunnilla. Fredriksson sai puolestaan kultaa 1000 m:llä ( 4.07,9) ja Strömber hopeaa 1,8 sekuntia hävinneenä. Sylvi Saimo meloi naisten kajakkiyksikköjen 500 m:llä täpärän voiton itävaltalaisest Getrude Libgartista – ajat 2.18,4 ja 2.18,8. Kajakkikaksikkojen 1000 m:llä ja 10 000 m:llä suomalaispari Kurt Vires-Yrjö Hietanen meloi ankarassa kilvassa voittoon ja hankki siten kaksi kultamitalia. Lyhyemmällä matkalla ruotsalaispari Glasser-Hedberg saavutti saman ajan (3.51,1) eikä pronssimitaliparikaan jäänyt kuin 0,3 sekuntia. Sen sijaan 10 000 metrin voitto ratkesi suomalaisten hyväksi selvällä aikaerolla: 44.21, 3 ruotsalaisparin Åkerlund-Wetterströmin 44.21,7 vastaan. Kanadalaisykkiskköjen 1000 m:llä O. Ojanperä otti vihdoin kolmannen palkinnon täydentäten suomalaismenestyksen.

Soudussa Suomi ylettyi perämiehettömien nelosten luokassa pronssimitalille, mikä oli uusi aluevaltaus. Pronssimitalin hankkijat olivat V.K: Lommi, Wahlsten, O. Lommi ja Nevalainen. Niin ikään purjehdus tuotti Suomelle pronssimitalin.
Ammunnassa Vilho Ylänen taisteli pienoiskiväärillä loppuun saakka kultamitalista Norjan Kongshaugenin kanssa. Molemmat saivat 3x40 laukauksella 50 metrin matkalta 1 164 pistettä. Norjalainen kuitenkin voitti kullan useamman kympin ansioista. Ylönen pääsi pisteille myös vapaakiväärikilpailussa. Hirviammunnassa Tauno Mäki saavutti pronssimitalin.

Nykyaikaisessa 5-ottelussa Suomen tämänkertainen saavutus on pronssimitali Unkarin ja Ruotsin jälkeen. Mieskohtaisessa kilpailussa Olavi Mannonen oli viides. Helsingin olympiakisojen koko saalimme oli 6 kultaa, 3 hopeaa, 13 pronssia = 22 mitalia, Lontoon päiviin verrattuna saaliimme oli paria mitalia suurempi. Helsingissä oli kuitenkin mukana huomattavasti enemmän uusia huipun tavoitteilijoita, kun Neuvostoliitto, Japani ja Saksa olivat mukana.


Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Eero Kolehmainen – Anttolan isäntä

Eero Kolehmainen

Eero Kolehmainen nousi hiihtohuipulle vasta lähes 30-vuotiaana. Vuonna 1947 hän 29-vuoden ikäisenä saalisti ensimmäisen mainittavan voittonsa. Silloin hän oli kestävin Puijon kisojen 50 kilometrillä. Tästä hiihdon maratonmatkasta tulikin Eero Kolehmaisen lempilaji.

Vuonnan 1950 Eero Kolehmainen johti suomalaismiesten riemukulkua Holmenkollenilla. Kolehmainen voitti 18 kilometrin kisan, jossa Suomen kolmoisvoiton varmistivat Heikki Hasu ja Veikko Kolehmainen. Merkittävimmät saavutuksensa Eero Kolehmainen saavutti kuitenkin 50 kilometrillä. Kolehmaista voidaankin kutsua tämän matkan erikoismieheksi.

Ensimmäisiin suurkisoihinsa Eero Kolehmainen matkusti 33-vuotiaana vuonna 1952, jolloin hän hiihti Oslon olympiakisoissa 50 kilometriä. Oslon viisikymppinen käytiin varsin vaikeissa olosuhteissa, sillä Holmenkollenin rinteillä keli vaihteli ladun varrella melkoisesti. Alempana oli pakkaskeli, mutta korkeimilla rinteillä oli täysi vesikeli. Niinpä miehet joutuivat matkan varrella voitelemaan suksiaan.

Tämän kisan ehdoton ykkönen oli Veikko Hakulinen, joka kellotti voittoajakseen legendaariset lukemat 3.33.33. Hakulinen voitto kisan todella ylivoimaisesti, peräti neljällä minuutilla ja 38 sekunnilla. Eero Kolehmainen oli koko kisan ajan tehnyt kärkipään väliaikoja. Neljänneksi viimeisenä startannut Kolehmainen oli pari kilometriä ennen maalia vain kahdeksan sekuntia Norjan Magnar Estenstadia edellä. Kun Eero sai tietää, että taistelu hopeasta on näin tiukka, hän pisti peliin viimeisetkin voiman rippeensä ja onnistui pitämään Estenstadin takanaan 17 sekunnin turvin. Näin Eero Kolehmainen varmisti hienosti Suomen kaksoisvoiton.

Tämä Oslon kisojen hopeamitali jäikin Eero Kolehmaisen ainoaksi suurkisamitaliksi. Hän edusti vielä kolme kertaa Suomea suurkisojen 50 kilometrillä ja aina tuloksena oli kunnioitettava suoritus. Falunin MM-kisoissa 1954 Kolehmainen oli 11.s, Cortinan olympiakisoissa 1956 neljäs ja Lahden MM-kisoissa 1958 viides.

Eero Kolehmainen sijoittui monen monta kertaa hiihdon Suomen mestaruuskilpailuissa mitaleille, mutta täysosuma tuli vasta vuonna 1959 41-vuotiaana. Sillon Hämytsaaren isäntä nappasi ainoan SM-kultansa lempimatkallaan 50 kilometrillä. Suomen mestaruudestaan huolimatta Eero Kolehmainen jäi rannalle seruaavana vuonna, kun valittiin Squaw Valleyn olympiakisoihin. Todella luotettava viisenkympin mies jätettiin kotiin, vaikka monien mielestä 50 kilometrin edustuspaikka olii ehdottomasti kuulunut hänelle.

Viidenkympin erikoismies Eero Kolehmainen keräsi monta merkittävää voittoa tällä mielimatkallaan. Salpausselan Kolehmainen valloitti 1956 ja 1957. Ounasvaaralla hän oli kestävin 1951, 1954 ja 1955. Puijolla Kolehmainen kiipesi rinteet nopeimmin 1947, 1954 ja 1958. Holmenkollenilla hän isännöi kahdesti 18 km:llä 1950 ja 50 km:lla 1957. Holmenkollenin 18 kilometrin voitto oli Eero Kolehmaisen ainoa merkittävä voitto muulla matkalla kuin 50 kilometrillä.
Vasta ikämiesiässä huipentunut Eero Kolehmaisen mittava hiihtoura kesti noin neljännesvuosisadan. Kilpailemisen Kolehmainen lopetti vuonna 1962.

Eero Kolehmaisen tytär Reetta ( s.1954, nykyisin Vauhkonen) jatkoi menestyksekäästi sukunsa hiihtoperinteitä. Juniorisarjoissa Reetta saavutti yhden Suomen mestaruuden ja kaksi SM-pronssia. Nuorten EM-kisoissa hän oli Suomen edustajana 1972 Tarvisiossa ja 1973 Kaukalovassa. Naisten sarjassa Reetta ei yltänyt SM-mitaleille, mutta sijoittui monesti kärkikymmenikköön.

Eero Kolehmainen






Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 6. syyskuuta 2014

Pentti Hämäläinen – kotikisojen kultanyrkki


Suomen nyrkkeilyn tähtihetki: Pentti Hämäläinen korkeimmalla olympiakorokkeella

Suuren osanottajamäärän vuoksi kahdessa eri kehässä aloitetut olympianyrkkeilyt olivat ratkaisuvaiheessa 2.8.1952. Samana lauantai-iltana samaan aikaan pelasivat Unkari ja Jugoslavia viereisellä olympiastadionilla jalkapallon kultamitalista. Loppuotteluista toisena oli 54-kiloisten kamppailu vaalean 165 senttisen Pentti Hämäläisen ja tätä päätä pidemmän vihreäpaitaisen Irlannin John McNallyn välillä.

Suomalaisella oli takanaan jo neljä voitettua ottelua. EM-pronssimitalille edellisenä syksynä yltänyt ja 15 maaottelua vain yhden hävinnyt Hämäläinen otti ensimmäisenä selvän 3-0 voiton Iso-Britannian Thomas Nichollsista. Seuraavat vastustajat, Puolan Henryk Niedzwiedzki, Etelä-Afrikan Helmut van Gravenitz ja ensi kertaa mukana olleen Neuvostoliiton Gennadi Gazbunov olivat yhtä selviä tapauksia. Viimeksi mainitun lyöminen – jopa muita vaivattomammin – oli siihen aikaan jotakin suurta. Olihan itänaapurin Boris Stepanov tyrmännyt kotkalaisen maaottelussa 1950 ja punapaita vastustajan yllä teki yleensäkin suomalaisten polvet heikoiksi.

Loppuottelussa pitkä McNally yritti pitää Hämäläisen turvallisen välimatkan päässä, mutta tämä tunki väkisin suorien välistä lähitaisteluun. Oumapisteitä karttui tasaiseen tahtiin. Vaikka kamppailu olikin kaikissa kolmessa erässä tasaväkinen, näki kaksi tuomareista Pentin paremmaksi ja yksi antoi äänensä irlantilaiselle. Se oli suomalaisnyrkkeilyn juhlailta, jonka veroista ei toistaiseksi ole nähty.

Maaotteluja Hämäläiselle kertyi kaikkiaan 29. Kahdesta tappiosta toiden järjesti edellä mainittu britti Thomas Nichols. Hänestä tuli Kulta-Pentin kompastuskivi myös hämäläisen toisissa olympiakisoissa Melbournessa. Sarja oli silloin vaihtunut 57 kiloon, mutta ottelut sujuivat yhtä tehokkaasti. Irlannin Martin Snythen hävisi toisessa erässä ja DDR:n puolelta Saksan joukkueeseen päässyt Berni Schröter ja Helsingin olympiavoittaja, tsekki Jan Zachara 3-0. Semifinaaissa Nicholsin vuoro oli voittaa 2-1 Hämäläinen , jolle jäi Australian matkalta pronssi. Kukaan toinen suomalaien ei silti ole ottanut nyrkkeilymitalia kaksista olympiakisoista.

Hämäläisen ansioihin kuuluu vielä toinen EM-pronssi Berlinistä 1955, jolloin Nicholsista tuli mestari. Kahdesti Kotkan ylpeys edusti Eurooppaa Chiagon Stadiumin kehässä 1940-1950-luvuilla pidetyissä otteluissa USA:n Kultahansikas-voittajia vastaan.

Pentti Hämäläinen





Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9 
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

maanantai 1. syyskuuta 2014

Thorvald Strömberg – melontamaratonin kuningas

Thorvald Strömberg ja Gert Fredriksson

Thorvald Strönmerg kasvoi Hangon saaristossa ja tuli pienestä pitäen tutuksi vetisen elementin kanssa. Koulumatkat hän kulku soutaen, kävellen tai hiihtäen. Kalastajan työssä hän joutui taistelemaan meren voimia vastaan vaikeissakin oloissa. Niinpä Thorvaldista kehittyi varsin voimakasrakenteinen nourukainen, jossa silmään pistävät vankat käsivarret ja laaja rintakehä.
  • Sodan vuoksi jouduin jo 10-vuotiaana ”miesten töihin”. Maatalous- metsä- ja kalastustyöt antoivat rutkasti voimaa, sillä kaikki tehtiin siihen aikaan käsin, Thorvald Strömberg sanoo.

Vuonna 1947 Thorvald Strömberg osallistui 16-vuotiaana ensimmäisiin melontakisoihinsa. Siinä kisassa Thorvald pisti tiukille sen vuoden miesten Suomen mestarin Harry Åkerfeldtin häviten vain vajaan kymmenen metriä. Tämän avauskisansa jälkeen Strömberg ei vuoteen 1964 kestäneen uransa aikana hävinnyt kertaakaan suomalaismelojalle.

Vuonna 1948 tuolloin 17-vuotias Thorvald Strömberg oli jo noussut maamme parhaaksi melojaksi, mutta Lontoon olympiakisohihin häntä ei valittu. Kanoottiliiton sääntöjen mukaan alle 20-vuotias ei saanut osallistua 10 000 metrin kilpaan. Niinpä Thrvald sai kuunnelle kotona, kun hänen alkukesästä voittamansa suomalaiset meloivat Lontoossa mitaleille.

Elettiin MM-vuotta 1950. Kanootti liitto oli tarkentanut sääntöjään niin, että nyt 19-vuotias Thorvald Strömberg sai osallistua Kööpenhaminan MM-kisoihin. Miesten 10 000 metrin kajakkikisan ehdoton ennakkosuosikki oli Lontoon kisojen ruotsalainen olympiavoittaja Gert Fredriksson. Vain alkumatkast Fredriksson sai pitää kärkipaikkaa. Sen jälkeen Thorvald Strömeber karkasi omille teilleen ylivoimaisena maailmanmestarna. 1000 metrin kisassa Strömberg oli kakkonen Fredrikssonin jälkeen.

Helsingin Olympiakisoissa 27.7.1952 melonan kajakkilajien yksikkäkisat olivat taasa Strömbergin ja Fredriksson tiukkaa kaksintaistelua. Illan hämärtyessä heinäkuun 27. päivänä lähtivät melojat raskaalle 10 000 metrin taipaleelleen. Thorvald Strömberg lähti kisaan sisuuntuneena , sillä Ruotsin lehdistö oli pitänyt Fredrikssonin Kööpenhaminan tappiota ”työtapaturmana”.

Täyden päivätyön Strömberg sai matkalla tehdä, sillä Fredriksson oli ottanut peeasustaktiikan. Noin 9500 metriä ruotsalainen meloi Strömbergin kanootin perässä. Puolisen kilometriä ennen maalia Thorvald Strömberg näytti leijonan kyntensä. Kun harjoitusmatkoillaan moottoriveneitäkin ohittelut Strömberg aloitti loppukirinsä, ruotsalainen oli jäänyttä miestä. Lähes sadan metrin erolla Thorvald Strömbeerg meloi kotikatsomon juhlimana olympiavoittajaksi. Saman luokan 1000 metrillä tämän matkan erikoismies Fredrikson löi taas Strömebergin, joka sijoittui hopealle.

Helsingin olympiakisojen jälkeen Thorvald Strömberg keskittyi enemmänkn siviiliuran luomiseen, mutta Melbournen olympiakisat 1956, saivat taas taistelijan esiin. Nopeasti Strömberg hioi itsensä huippukuntoon ja matkusti marraskuussa suurin toivein Australiaan. Mutta olympiamatkasta ei tullutkaan riemukulkua, vaan painajainen.

Hirvittävä vatsakipu ja kuume nujersivat vanhvan miehen. Strömberg lojui päiväkausia vuoteessa kuolemankielissä, kun mikään ei pysynyt vatsassa. Hän laihtui sairauden aikana monta kiloa.
Eikä Thorvald Strömberg ollut läheskään kunnossa, kun hän lähti melomaan olympialaisten 10 000 metrin kisaa. Puoikuntoisenakin hän meloi hienosti neljänneksi – kisojen parhaana suomalaismelojana. Mutta kiitosta Strömberg ei saanut vaikka sairaana uhrautuikin kilpailemaan. Lehdistössä sairasta miestä morkattiin lintsaamisesta. Hän muka antoi periksi, kun kultamitali karkasi käsistä.

Vuonna 1958 Thorvald Strömberg matkasi Prhana MM-kisohin, kun Suomen joukkue tarvitsi mukaan kielitaitoista henkilöä. K-1:n 10 000 metrin kisa melottiin kovassa vesisateessa, ja jatkuvasti kuntoaan ylläpitänyt Strömberg joutuu taisteilemaan vedestä täyttyneen kanoottinsa kanssa.
Viimeisellä kilometrillä Strömberg tuli kolmantena. Jostakin käsittämättömästä syystä kärkikaksikko meloi huonossa säässä viimeisillä sadoilla metreillä harhaan. Näin Thorvals Strömberg saapuikin maaliin ensimmäisenä uusien kahden vuoden takaisen maailmanmestaruutensa.

Vuonna 1963 Thorvald Strömberg lähti kuljettamaan Suomen MM-joukkueen kalustoa MM-mittelöihin Jugoslaviaan. Siellä hän kuitenkin osallistui 10000 metrsin kisaan sijoittuen kuudenneksi kisojen parhaana suomalaismelojana. Vuonna 1964 Strömberg vielä voitti Suomen mestaruuden ja lopetti loistavan uransa pysyen kotimaassa voittamattomana peräti 17 vuoden ajan.

Thorvald Strömberg





Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Kommentit (Atom)