Verner Järvinen - urheiludynastian kantaisä

Verner Järvinen valmistautuu antiikin tyylin kiekonheittoon Ateenassa 1906. Heitto toi hänelle kultamitalin.

Vuoden 1906 alkupäivinä posti toi Verner Järviselle kirjeen, joka sai tunnetun voimamiehen ilmeisesti hämmästymään. Luvassa oli matka Atenaan ns. välikisoihin 1906. Järvistä kehotettin ”panemaan itsenäs kuntoon”.

Laivalla Kööpenhaminaan, sieltä junalla Berliinistä Wieniin, Budabestin ja Belgradin kautta Salonikiin, sieltä laivalla Ateenaan. Voi vain kuvitella, millaisia seikkailuja viidellä suomalaisella pitkällä retkellään oli, vallankin kun kielitaitoa oli vain Saksassa opiskelevalla Verner Weckmanilla. Monen mutkan kautta Atenaan kuitenkin päästiin, joskin vain kaksi päivää ennen kilpailujen alkua. Aina perusteellinen Järvinen olisi toivonut, että harjoitusaikaa olisi jäänyt viikon päivät enemmän.

Perillä Suomen pojat joutuivat ihanien ihmeiden keskelle, kertoo Heili Nironen Isä-Järvisen elämäkerrassa. - Etelän kevät oli kauneimmillaan, olu outoja puita ja kukkia, hehkuvaa lämpöä ja taustalla Akropoliin sadunomainen kukkula. Kaikki oli kisavieraille ilmaista, ruoka ja asunto upeassa museorakennuksessa kaupungin puiston keskellä. Suomen lippukin hankittiin, joskin Venäjän konsuli kielsi sen käyttämisen.

Järvinen otti aluksi osaa vain kuulantyöntöön. Vaikka rengas oli outo, Järvinen johti kilpailua alusta loppuun ja voitti tuloksella 13,00. Ruotsin neljänneksi sijoittunut Eric Lemming teki kuitenkin prostestin. Järvinen oli muka heittänyt eikä työntänyt kuulaa. Järjestäjiltä meni sormi suuhun. Varmuuden vuoksi he päättiävt hylätä Järvisen, joka kielitaidottomana ei kyennyt puolustautumaan.

Myöhemmin syksyllä Järvinen työnsi kotimaassa 13,09, täsmälleen samalla tyylillä kuin Ateenassa. Eikä kukaan nähnyt tuonnossa mitään väärää. Onni hylki Järvist myös keihäänheitossa. Järvinen oli tosin paras suomalainen ja neljä kolmen ruotsalaisen jälkeen, mutta hän oli erehtynyt kilpailun alkamisajasta. Järvinen ehti paikalle, kun kaksi kierrosta oli enää jäljellä. - Kiireessä en ennättänyt katsoa miten muut heittivät, murehti Järvinen. Hän piti kiinni keihään keskeltä, kun ruotsalaiset tarttuivat kiinni keihään päästä ja heittivät kymmenkunta metriä pidemmälle. Sisuuntuneena Järvinen pyysi Lemmingiä katsomaan, kun han kilpailun jälkeen nakkasti päästä kiinni pitäen 56 metriä.

Kiekkokaan ei kaartanut masentuneelta suomalaiselta odotusten mukaan. Tulos 36,82 riitti pronssin. Suomessa Järvinen oli heittänyt lähes 42 metriä, voittoon riitti 41,46. Myöhemmin kesällä Järvinen kiskaisi peräti 44,30.

Järvisen olympiamatkan piti olla ohi, mutta hän oli salaa tehnyt löydön: Kisojen viimeisenä päivänä – vappuna – oli vielä ohjelmassa antiikkinen kiekonheitto. Kiekkoa heitettiin vauhditta ja samanlaiselta korokkeelta kuin Myronin veistoksessa. Järvinen ryhtyi harjoittelemaan muilta suomalaisilta salaa. Päätös jäädä Ateenaan (vaikka muut lähtisivät kotimatkalle) vahvistui, kun muuan Järvisen heittoihin ihastunut kreikkalainen paljasti harjoituskentällä kuinka pitkälle isäntämaan kuulu Georgantas oli kiekkoaan heittänyt, 34 metriä. Ei mahdotonta, mietti Järvinen. Kilpailun alkaessa kielitaidoton Järvinen yritti olla tarkkana ja kuunnella, milloin huudettaisiin sellainen nimi, jonka hän voisi kuvitella itselleen. Ensimmäinen heitto epäonnistui, mutta toisella Järvinen latasi pitkälle. Siitäkös kreikkalainen ennakkosuosikki hätääntyi ja yritti saada tuomarit hylkäämään tuloksen. Kiukusta kapelan suomalaisen sallittiin lopulta kuitenkin jatkaa, yksi hänenpuoelstapuhujista oli Lemming. Järvisen voittoheitti kantoi 35,17, kun hopealle jääneen Georgantasin tulokseksi jäi 32,80. Kotiin Järvinen saapi lopulta 20. toukokuuta, kolmisen viikkoa kultamitaliheittonsa jälkeen. Päässään tupsuniekka fetsi ja kokemuksia ”yli yhden aivollisen”.

Ateenan jälkeen Järvinen kilpaili vielä Lontoon 1908 ja Tukholman kisoissa 1912. Lontoossa Järvinen jäi tavallisen tyylin kiekkokisassa neljänneksi tuloksella 39,43. Loppukilpailuun pääsi kolme parasta ja kolmas paikka meni kaksi senttiä pidemmällä heitolla USA:han.

Tukholamssa 1912 Armas Taipale vei kullan ja matkalla sairastunut Isä-Järvinen oli vasta 15.s (38,60).

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Verner Weckman – ensimmäinen suomalainen olympiavoittaja

Verner Weckman

Kevät 1905. Kaksi miestä iskee yhteen kerran toisensä jälkeen Karlsruhen teknillisen korkeakoulun painihuoneessa. Toinen miehistä on suomalainen, toinen hänen saksalainen opiskelutoverinsa: suomalaisen tavoitteena ei ole enempää eikä vähempää kuin maailmanmestaruus.

Karu oli huippu-urehlijan, painija ja insinööriopiskelijan, Verner Weckmanin, harjoitusleiri vuosisadan alussa, karu mutta tehokas. Hän nousi joka aamu ylös kello kuusi, voimisteli puolisen tuntia peilin edessä, joi neljä raakaa munaa ja maitoa ja teki rivakan kävelyharjoituksen ennen varsinaisia painiharjoituksia. Illalla ohjelmaan kuuluu vielä soutuharjoitus Reinillä.

Harjoitus jatkuu päivästä päivään yhä ankarana. Duisburgin Atheleten-Gesellschaft Hochfeldin järjestämissä maailmanmestaruuskilpailuissa Weckman voitti ylivoimaisesti raskaan sarjan ja herätti ihmetystä saksalaisissa asiantuntijoissa. Heidän mielestään oli vallan luonnotonta, että amatööripainija osaa painia niin taitavasti. Sirkuksessa tuollaisia otteita oli aiemmin nähty.

Weckman oli amatööri, sanan alkuperäisessä merkityksessä; hän harrasti painia rakkaudesta lajiin. Loviisassa syntynyt nuorimies tutustui painiin 15-vuotiaana seuratessaan Helsingin Kaartin maneesissa senaikaisten mestarien Carl Allenin, Anton Svahnin ja muiden esityksiä. Weckman harjoitteli aluksi omin päin, kunnes kirjoitti ylioppilaaksi v. 1902 ja liittyi ensin Helsingfors Gymnastikklubbin riveihin ja vuotta myöhemmin myös voimailun erikoisseuraan, Helsingin Atleetiklubiin.

Gymnastikklubb piti yliopistolla voimisteluharjoituksia kahdesti viikossa. Tämä ei riittänyt Weckmanille; hän harjoitteli kotonaan vetokumeilla ja käsipuristimilla ja riensi vielä kolmesti viikossa Atleettiklubin salille painiharjoituksiin. Keväällä 1904 hän näki sirkuksessa virolaisen Georg Lurichin lihasliikenäytöksen ja otti nekin ohjelmaansa. Muutaman vuoden harjoittelun jälkeen hänen sanottiin hallitsevan kaikkien vartalonsa lihasten liikkeet.

Painitaidot kehittyivät rivakkaa vauhtia Carl Allenin ohjauksessa, ja vuonna 1903 Weckman oli valmis ensimmäisiin SM-kilpailuihinsa. Vastus oli vielä liian kova, mutta jo seuraavan vuonna Weckman oli voittamaton; vain Jyväskylän tunnettu voimamies Verner Järvinen pystyi panemaan kampoihin täyden ajan. Knut Lindberg kesti 5 minuuttia 36 sekuntia,Adolf Lindfors 7.24, Anton Svahn 15 minuuttia.

Olympialaisiin välikisoihin Ateenaan v. 1906 lähti Suomessa kolme miestä: Weckman liittyi joukkoon neljäntenä Berliinissä. Monien hankaluuksien ja vaivalloisen matkan jälkeen yksityisin varoin matkanneet suomalaiset pääsivät Ateenaan juuri ja juuri ajoissa.

Weckmanin kohdalla hankaluudet eivät loppuneet matkan vaivoihin. Suomalainen painoi alkupunnituksessa muutaman gramman liikaa, kävi juosten kolmen kilometrin päässä majapaikassa hakemassa kevyemmät painitrikoot, mutta painoa oli edelleen liikaa. Weckman heitti pois painikenkänsä, ja nyt vaaka näyti alle 85 kg:n lukemia. Tanskalainen painituomari vaati, että suomalaisen pitää painia paljasjaloin, ja sen Weckman tekikin Herodes Atticus-stadionin hiekalle levitetyn purjekankaan päällä, joka oli painialustana.

Sarjassa oli 18 painijaa. Mies toisensa jälkeen sai kokea suomalaisen voimat ja taidot: kukaan ei pysynyt pystyssä muutamaa minuttiia pitempään. Loppuottelussa tuli vastaan Itävallan Rudolf Lindmayer; tuomarikin sattui olemaan itävaltalainen. Weckman selätti vastustajansa 4 minuutissa 12 sekunissa, mutta selätys ei kelvannut tuomarille. Uusi yritys. Itävaltalainen oli selällään 17 sekunnissa, ja pysyi. Kello soi kaadon merkiksi, mutta kokemuksesta viisastuneena Weckman ei hellittänyt otettaan, ennenkuin mattotuomari oli omin käsin varmistanut selätyksen.

Palkintojenjakoon suomalaiset olivat valmistaneet oman lipun, mutta järjestäjät eivät antaneet lupaa sen käyttöön. Suomen ensimmäisen olympiavoiton kunniaksi salkoon nousi Venäjän lippu.

Ateenan kisojen jälkeen Verner Weckman jatkoi opintojaan Saksassa, mutta ei unohtanut painia. Lontoon olympiakisoihin 1908 Suomi lähetti raskaaseen sarjaan kolme miestä, Weckmanin, Jussi Kivimäen ja Yrjö Saarelan. Kivimäki putosi jo alkukierroksilla, mutta Weckman ja Saarela etenivät miehiä kaataen – syysteemi oli raaka: hävinneet ulos. Loppuottelussa 22.7.1908 oli vastakkain kaksi taustaltaan erilaista, mutta kovaa suomalaista, viittä vaille vuosi-insinööri Verner Weckman ja peräphjalainen isäntämies Yrjö Saarela.

Kultamitaliin vaadittiin kaksi voittoa. Saarela voitti ensimmäisen koitoksen, Weckman toisen. Kolmas kesti 16 minuuttia 10 sekuntia ja päättyi Weckmanin voittoon – oliko asiasta sovittu miesten kesken vai ei, jää heidän salaisuudekseen. Joka tapauksessa Suomi sai ensimmäisen virallisen olympialaisen kultamitalinsa ja sen höysteeksi vielä hopean. Palkintojenjaossa toistui joa Ateenasta tuttu näytelmä: salkoon nousi Venäjän lippu.

Verner Weckman lopetti aktiiviuransa Lontoon olympiavoittoon, mutta teki sen jälkeen komean uran siviilissä: insinöörinä Venäjällä vuoteen 1921, sen jälkeen Suomen Kaapelitehdas Oy;n palveluksessa eri tehtävissä ja vuosina 1937-1955 yhtiön toimitusjohtajana, vuorineuvoksen arvonimi 1953. Painia ja seuraansa Helsin Atleettikulubia hän ei unohtanut koskaan. Atleettiklubin voimamiehet harjoittelivat Suomen Kaapelitehtaan salissa aina 1990-luvulle asti.

Verner Weckman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Verner_Weckman

Verner Weckman toi olympiakultaa 1906
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/verner_weckman_toi_olympiakultaa_1906_44601.html#media=44602

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 Isbn 951-31-8904-5

Lauri ”Tahko” Pihkala

Lauri "Tahko" Pihkala

Suomen urheiluelämässä ei 1900-luvulla ole tapahtunut itse asiassa mirään merkittävää, jossa ”Tahko” ei olisi ollut mukana. Hän villitsi Suomen kansan pelaamaan, kävelemään ja hiihtämään, unohtamatta kuitenkaan kritikoida huippu-urheilun epäterveellisiä piirteitä.

Lauri Pihkala,Pihtiputaan krikkoherran Aleksander Gummeruksen 11-lapsisen sisarussarjan kuopus, oli hankkinut kärsivällisyyttä ja kestävyyttä vaativiin fyysisiin suorituksiin jo lapsuudessaan. Koulupojaksi vartuttuaan hän oli sauvonnut yli 100 kilometrin päivätaipaleita.

Juttuna kerrotaan, kuinka nuori lyseolainen oli saanut tarpeekseen koulunkäynnistä maineikkaassa Jyväskylän lyseossa ja hiihtänyt yli sata kilometrin matkan kotiinsa Pihtiputaalle. Perhe oli parhaillaan ruokapöydässä, kun Lauri uli kertomaan päätöksestään lopettaa koulunkäynti. Isä Gummerus oli kuitenkin sitä mieltä, että Laurin ruokailu ja majoitus oli järjestetty Jyväskylään, joten jos hän lähtisi vain hiihtelemään takaisinpäin...

Kouluvuosina puhjennut urheilukipinä huipentui olympiaedustukseen Lontoon 1908 ja Tukholman 1912 kisoissa. Niin kuin kaikessa toiminnassaan, myös aktiiviurheilijana hänelle oli ominaista laaja-alaisuus. Lontoossa hän osallistui korkeyshyppyyn ja Tukholmassa 800 metrin juoksuun, mutta ilman mainittavaa menestystä. Tukholman kisojen alla hän oli erehtynyt kokeilemaan kasvisdiettiä ja oli itse kisoissa niin voimaton, että joutui häpeäkseen keskeyttämään.

Erään haamurajan hän on kuitenkin urheilijanakin rikkont ensimmäisenä suomalaisena 2 minuutin rajan 800 metrillä. Paradoksaalista kylä, Lauri Pikalasta tuli myös Suomen ensimmäinen ammattilaiseksi julistettu urhelija, sillä siirryttyään Tukholman kisojen jälkeen SVUL:n urheiluneuvojaksi hän menetti kansainväliset amatöörioikeutensa.

Tahko tunnetaan parhaiten elämäntyönsä lukemattomista käytännöllisistä saavutuksista: ideanikkari Tahkon aikaansaannoksia ovat mm. pesäpallo, salamapalli, Salapausselän hiihdot, kansanhiihto, laturetket, koulujen hiihtokisat, vuoden 1941 maaottelumarssi, Suomen Urheiluopisto poikien urheilumerkkijärjestelmä, verryttelyn perusteet, hitaasti kiiruhtaen oppi, intervalliharjoittelu. Hänen ansiokseen luetaan myös kansanurheilun käsitel.

Suomen urheiluvaikuttaja piti merkittävimpänä kansalaistekonaan Suomen Latua ja laturetki. Hänen huikaisevimpia ideoitaan – peräisin jo 1930-luvulta – oli ajatus latuverkostosta, joka kattaisi koko maan etelästä pohjoiseen, koululta koululle, kylästä kylään. Pettymäänkin hän joutui ainakin kahdessa asiassa: salamapallon läpimurto jäi puolitiehen eikä urheiluliikkeen yhdistämisessä saavutettu ratkaisua hänen elinaikanaan.

”Filosofian majuri” ja ”niinsanottu professori” - kuten Tahko itseän nimitti – ei koskaan nähnyt urheilua itsetarkoituksena: sille piti asettaa muitankin tehtäviä. Pihkalan urheilufilosofian punaisia lankoja olivat voimakas kansallisuusaate, halu kasvattaa nuorisoa ja pyrkimys saada koko kansa urheilun avulla terveemmäksi.

Kansallisuusaatteen Tahko imi Pihtiputaan pappilan perustuslaillisesta hengestä. Urheilu tuli valjastaa kohottamaan kansan fyysistä ja sotilaallista valmiutta, mutta Tahkon opeissa se oli myös alistettu yhdistämään kansaa ja vahvistamaan kansallista itsetuntoa.

Innokkaana itsenäisyysmiehenä Tahko vaistosi jo varhain urheilun merkityksen isänmaallisuuden lujittana ja maanpuolustahdon kohentajana. Itsenäien Suomen alkuvaiheissa Pihkala ajoi jopa koko liikuntakasvatuksen siirtämistä puolustusvoimain alaisuuteen, mutta Ivar Wilksmanin ehdotuksesta se tuli opetusministeriön valvontaan.

Lauri Pihkalan persoonaan sisältyy useitakin paradokseja. Hänestä tuli yksi suomalaisen liikuntakulttuurin suurmiehistä, vaikka hän ei ollut koulutukseltaan Ivar Wilksmanin tapaan voimistelunopettaja, vaan filosofian maisteri – pääaineinaan kansantalous ja historia.

Lauri Pihkala

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lauri_Pihkala

Tahko Pihkala - legenda jo eläessään
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tahko_pihkala_-_legenda_jo_elaessaan_45515.html#media=45521

Lauri Pihkala / yleisurheilu

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/lauri-pihkala

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Maratonpainija Alpo Asikainen

Suomen Alpo Asikainen ja Viron Martin Klein Tukholman olympialaisissa 1912. Molemmat saman valtakunnan alamaisia eli Suomi ja Viro olivat silloin Venäjän alamaisia.

Painin alkuvuosina varsinaista otteluaikaa ei ollut lainkaan, joten huippumiesten väliset ottelut saattoivat kestää tuntitolkulla. Alpo Asikaisen maratonpaini hakee kyllä vertaistaan olympiahistoriassa.

Alpo Asikainen oli kehittänyt lonkkaheitosta itselleen rajun aseen painimolskille: vastustajat joutuivat vastaanottamaan niitä kerta toisensa jälkeen, kunnes heidän oli pakko myöntää tappionsa. Erityisen tunnettu hän oli kestävyydestään, josta oli huomattavaa etua vuosisadan alkuvuosikymmenten maratonkamppailuissa.

Asikainen sai tuntumaa ulkomaiseen painijatasoon vuoden 1911 ”painiskelun maailmanmestaruuskilpailussa” Helsingissä. Täällä hän saavutti ensimmäisen sijan kisojen kovimmassa sarjassa, raskaassa keskisarjassa. Loppuottelu Ruotsin mestaria Ahlgrenia vastaan päätti ratkaisemattomaan kestettyään yli kaksi tuntia, joten mestaruusvyötä ja maailmanmestarin arvoa ei myönnetty kummallekaan, mutt Asikainen sai nopeampien voittojen perusteella 1:n palkinnon.

Asikaisen lyhyekis jäänyt painiura saavutti huipentuman erikoisella tavalla. Tukholman olympiakisoissa 1912. Keskisarjassa paini peräti 38 miestä, heistä suomalaisia seitsemän. Alkukilpailujen jälkeen selviytyi finaaliin seitsemän painijaa, heidän joukossaan neljä suomalaista. Finaali oli kolmen kauppa: Asikaisen ohella loppukierroksille selvisivä ruotsalaien Johansson ja Venäjää edustanut virolainen Klein.

Asikaisen tietä loppukierroksille oli tasoittanut muita suomalaisia helpommat vastustajat. Toisaalta Asikainen oli kohdannut tulevan olympiavoittaja Johanssonin jo alkukierroksilla, mutta heidän tunnin kestäneessä ottelussa tuomittiin molemmat hävinneeksi. Finaalin arvonta oli suosiollinen ruotsalaiselle, sillä arpa määräsi ensin vastakkain Asikaisen ja Kleinin. Kovassa heinäkuun kuumuudessa, avoimena taivaan alla miehet kamppailivat tasapäisesti tunnista toiseen. Vihdoin virolainen alkoi uupua väsymyksestä, mutta venäläiset pitivät loppuunkuitin virolaisen väkisin painiareenalla. Painijoukkueen johtajana toiminut ruhtinas antoi ymmärtää, että mikäli virolainen keskeyttäisi ottelun, häntä ei kelpuutettaisi kotimatkalle.

Myös Suomen painijoukkueen johtaja Jukka Lindstedt alkoi huolestua maratonottelun aikana Asikaisen kunnosta. Pienen tauon aikana hän riensi tiedustelemaan viipurilaisen tilaa. - Et suinkaan sinä Alpo anna periksi? - En, jumalavita, mie painin vaikka jouluun asti”, kerrotaan Viipurin miehen tokaisseen. Lopulta ilmeisestikin väsyivät tuomarit. Tuomarit olivat turvautuneet välillä jo uusien sääntöjen käyttöönottoon, mutta sekään ei tuonut ratkaisua. Kun ottelua oli käyty jo uskomattomat 11 tuntia 40 minuuttia eikä ottelu näyttänyt ratkeavan suuntaan tai toiseen, tuomarit määräsivät miehet viiden minuutin pakolliseen mattopainiin. Mattopainissa tuomarit arvioivat sitten Kleinin paremmaksi.

Asikaisen kouraan löytiin mammuttiurakan päätteeksi pronssimitali.

Alpo Asikainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Alppo_Asikainen

Miehet sisun ja sitekyden

http://www.painiliitto.net/100v/mss.shtml

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Suomen naisvoistelun alkuvaiheita

Suomalaisen naisvoimistelun varsinainen perustaja oli Elin Kallio (1859-1927)

Suomalaisen naisvoimisteluharrastuksen suuntalinjat 1800-luvulta 1900-luvulle seurasivat muun yhteiskunnan kehitystä: ensin miesten esimerkkiä jäljitellen, sitten oman mallin löytäen.

Naisten asema samoin kuin omaehtoinen toiminta ylipäätään oli 1800-luvun yhteiskunnassa varsin rajattu. Uudet aatteet saivat kuitenkin vähitellen kasvun tilaa, mikä alkoi näkyä myös liikuntakasvatuksen alalla.

Ensimmäisen kerran tyttöjen kouluvoimistelua alettiin kokeillla Helsingin tyttökoulussa 1837 ja yliopistossa 11 vuotta myöhemmin. Jyväskylän seminaarissa liikuntaharjoitukset alkoivat Kitty Åbergin johdolla 1860-luvun jälkipuoliskolla, ja ne perustuivat saman laitoksen lehtorin Karl Gustaf Göösin julkaiseman Voimistelun harjoitusoppi kansakoulujen tarpeeksi-kirjan metodeihin, naisille tarkoitetut ja sopivat liikkeet oli merkitty ohjeisiin erikseen.

Ulkomailla liikuntakasvatuksensa hankkinut Matilda Asp sai luvan aloittaa voimisteluluokan Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa 1868, ja paljolti hänen työnsä ansiosta liikunnasta tuli pakollinen aine kaikissa tyttökouluissa 1873. Lisäksi hän perusti 1869 yhdessä miehensä Georg Aspin kanssa naisvoimisteluopiston, joka toimi vuoteen 1894 asti.

Matilda Aspin oppilaasta, urheilullisen suvun Elin Wenerbergista- avioitumisen jälkeen 1886 Kallio- tuli ratkaiseva hahmo suomalaisen naisvoimistelun kehityksessä. Vuonna 1876 hän oli perustamassa yhdessä aatetoverinsa Betty Sahlstenin kanssa Suomen ensimmäistä naisvoimisteluseuraa Gymanstikforening för fruntimmar I Helsingfors ja kuusi vuotta myöhemmin organisoimassa maamme ensimmäistä naisvoimistelunäytöstä.

Niin ikään ensimmäinen naisvoimistelijoiden ulkomaanmatka Tukholmaan 1891 oli Elina Kallion järjestämä. Viisi vuotta myöhemmin hänen johdollaan perustettiin Suomen Naisvoimistelulitto -Finska Kvinnors Gymnastikförbund, joka seuraavina vuosina järjesti monia laajamittaisia voimistelujuhlia. Kaksikielinen liitto muutti nimensä 1917 muotoon Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto – Förbund for Fyski fostran for Finlands Kvinnor (SNLL – FFF), mutta neljä vuotta myöhemmin ne eriytyivät omille teilleen. Sittemin molemmat liitot samoin kuin Työväen Urheiluliitto ovat vuosikymmenien aikana tarjonneet laajamittaista toimintaa sadoilletuhansille suomalaisille naisvoimistelijoille – suurimpana massanäytöksinä Suomen suurkisat ja TUL:n liittojuhlat.

Elin Kallion jälkeen merkittäviä naisvoimistelun vaikuttajia ovat olleet mm. Elli Björksten, Anni Collan, Fanny Stenroth, Kaarina Kari ja Hilma Jalkanen.

Suomalaisten naisvoistelijoiden taitoja on saatu ihailla kolmissa olympiakisojen näytöksissä: Tukholmassa 1912 oli 25-henkinen joukkue, Berliinissä 1936 peräti 206:n naisvoimistelijan joukkue ja Helsingissä 1952 neljän eri järjestön muodostama yhteensä 675 voimistelijaa käsittänyt joukkue. Naisvoimistelun suurkatselmuksia ovat vuodesta 1953 olleet kansainväliset Gymnaestrada-juhlat.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Viktor Damm – järjestäytyneen kansanurheilun alullepanija

Viktor Damm

Kesäkuussa 1886 Kaisaniemen kentällä järjestetty Suomen ensimmäinen yleinen voimistelujuhla teki voimakkaan vaikutuksen 21-vuotiaaseen helsinkiläiseen vahtimestariin Viktori Dammiin. Damm katsoi, että voimistelu ja urheilu eivät voi olla vain ”herrojen harrastusta”, vaan liikuntakasvatus tulee viedä kansan syvien rivien, työväestön, keskuuteen. Jo syyskuussa 1887 hän perusti muutaman nuoren intomielisen toverinsa kanssa maamme vanhimman yhtäjaksoisesti toimineen suomenkielisen yleisurheiluseuran Ponnistuksen. Tästä tapahtumasta lasketaan alkavaksi järjestäytynyt kansanurheilu Suomessa.

Damm loi Ponnistuksen suuruuden ja teki siitä vuosisadan vaihteen johtavan urheiluseuran. Hänen syvä aatteellisuutensa ja elämänkatsomuksellinen ihanteensa näkyivät korostuneina. Ponnistuksen säännöissä: ” Seuran jokaisen jäsenen tulee noudattaa säännöllistä, luonnonmukaista ja raitista elämää.... Harjoituksiin, kilpailuihin, retkiin ja niin edelleen ei ole lupa saapua päihtyneenä, eikä saa niissä mukanaan kuljettaa päihdytysaineita. Harjoituspaikoilla ei ole hyvö polttaa tupakkaa, eikä maata eikä loikoilla, ei kirota, ei syljeskellä...” Samanlaista perusteellisuutta Damm osoitti johtaessaan seuransa vastustamaan laajentunutta kannattusta saaneita palkintokilpailuja.

Viktor Damm teki perustavaaa työtä voimistelun ja urheilun järjestö- ja valistustoiminnan kehittämisessä. Jo vuonna 1897 ryhdyttiin Dammin aloitteesta tunnustelemaan työväestön oman urheilun keskusliiton perustamista. Kun mm. kieliriidat kaivoivat maata työväen oman keskusliiton synnyttämisen alta, Damm käynnisti ystävänsä Ivar Wilksmanin tukemana valmistelut yleisen suomenkielisen urheiluliiton aikaansaamiseksi.

Ponnistuksen toimesta kesäkuussa 1900 järjestetyt valtakunnallisen voimistelujuhlan yhteydessä näki päivänvalon valtakunnallisen urheilun keskusjärjestö, ”Suomalainen voimistelu- ja urheiluliitto”. Liiton tarkoitusperät määriteltiin dammilaisessa hengessä: ”Liiton tarkoituksena on …. herättää ja vireilläpitää kansan nuorisossa harrastusta suomalaisen kansanrodun jalostamiseen. Dammin edustama aatteellisuus joutui kuitenkin pian voimakkaaseen vastatuuleen, ja hän vetäytyikin syrjään urheiluliikkeen järjestötoiminnasta 1904. Mutt viittä vuotta myöhemmin hän oli vielä valmis ottamaan vastaan uuden SVUL:n ensimmäisen varsinaisen kenttätyäntekijän viran. Kuukauden aikana hän teki uranuurtavan matkan 26:lla länsi- ja pohjoissuomalaiselle paikkakunnalle esitelmöiden ”ruuumiinharjoitusten merkityksestä ruumiin muotoihin, terveyteen ja henkisiin kykyihin”.

Viktor Damm luetaan suomalaisen liikuntakasvatuksen uranuurtajiin, hän oli asiansa palavasieluinen julistaja ja innokas urheilupolitiikko, mutta myös syväällisesti vaikuttanut urheilukirjalija. Omaan liikuntakasvatustyähönsä hän katsoi saaneensa herätteitä sekä Viktor Heikeliltä että Ivar Wilksmanilta. Voimistelijoiden ohjelmien suunnittelussa ja johtamisessa hän oli mestari, vaikka julkisuudessa miehen itsensä ei tiedetä juurikaan voimistelleen. Ponnistuksen voimistleijoiden sauva- ja vapaaliikuntaohjelmat saavuttivat maanlaajuisen huomion.

Viktor Dammille liikuntakasvatus oli voimistelun ja urheilun harrastamista ainoastaan liikunnan itsensä ja sen suoman terveiden elintapojen vuoksi. Hänen testamenttinsä kului pelkistetysti: ”raitis luonnonmukainen elämä, velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen, pitävät mielen aina tasapainossa, omantunnon tyynenä”.

Viktor Damm/Helsingin Ponnistus

http://helsinginponnistus.fi/historiaikkunat/viktor_damm.htm

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

Ivar Wilksman – Suomen urheilun isä

Nuori Ivar Wilksman 

Ivar Edvard Wilksman on syntynyt Töysässä 26.2.1854 ja hän on kuollut 10.4.1932 Helsingissä. Hän oli professori h.c., voimistelunopettaja, päätoimittaja. Seurat Helsingin alkeisopiston Turnarit (perustajajäsen 1878), Ylioppilasvoimistelijat (perustajajäsen 1891). Hän osallistui olympiakisoihin Suomen voimistelujoukkueen johtajana 1891. Hän oli Suomalaisen Voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) perustajajäsen 1900 ja 1906, SVUL:n puheenjohtaja 1900-1914, Suomen Urheilulehden perustaja ja päätoimittaja 1898-1908. Hän julkaisut muun muassa Idrotten i Finland (1904), Suomen urheilut (1907), Terveys ja Tarmo (1910), Terveyden opas (1910), Terveysoppi (1919), Tilastollisia tietoja Suomen kansan ruumiillisesta kehityksestä I-III (1916-22), Ivar Wilksman (K.I.U.Suomela, 1954=, Suomen urheilun isä.

Voimistelu ja urheilu eivät vastakohtia

Akateemien urheilu on aina ollut lähinnä Ivar Wilksmanin sydäntä. Käytännön organisaattorina hän sytytti kipinän ylioppilasnuorison voimistelu- ja urheiluharjoituksiiin. Vaikka Wilksman oli pohjimmiltaan palavasieluinen voimistelun asianajaja, hän piti tärkeänä korostaa liikuntakasvatuksen monipuolisuutta. Norssin ensimmäisenä voimistelunopettajana hän pyrki antamaan opetuksessa enemmän sijaa urheilullisille liikuntamuodoille – rata- ja kenttäurheilulle – perinteisen voimistelun rinnalla eikä väheksynyt myöskään leikin merkitystä. Hän vei oppilaat ”... syksyllä uimaan, talvella laskemaan mäkeä ja keväällä lyömään palloa” ja ylimmillä luokilla harrastettiin joskus myös ”...ampumista, kuulantyöntöä ja keihäänheittoakin”.

Ennakkoluuloja urheiluharrastuksen tiellä

Järjestäytynyt urheilutoiminta oli vielä 1800-luvun lopulla uutta eikä saavuttanut suinkaan ensi alkuun yleistä hyväksymistä. Erityisesti vanhempi polvi asettui kehityksen jarruksi, koska urheilun harrastamisessa nähtiin kaikenlaisia kuviteltuja vaaroja. Sivistyneistö ja sen hallitsema sanomalehdistö suhtautuivat urheiluun yliolkaisesti. Herätystyönsä airueeksi Wilksman joutuikin 1898 perustamaan oman lehden, kerran kuukaudessa ilmestyneen Suomen Urheilulehden, joka toimi pitkään kansalaisille suunnatun urheiluprogandan keskuksena.

Myös valtion taholta suhtauduttiin ynseästi urheluliikkeen tarvitsemaan taloudelliseen tukeen. Ateenan välikisojen allla 1906 Wilksman joutui lehdessään päivittelemään, kuinka valtionvaroja kyllä jouti hevosrodun parantamiseesn ja kaikenlaisten karjahoitoa valvovien konsulenttien palkkaamiseen, mutta ei urheiluliikkeelle, jonka ”työohjelmaan kuuluu koko Suomen kansan kasvattaminen ja kehittäminen ruumiillisesti harmoniseksi, työkykyiseksi ja tarmokkaaksi kansaksi”.

Urheiluseuratoiminnan tärkeys

Käytännön miehenä Wilksman ymmärsi järjestäytymisen tarpeen. Ensimmäisenä hän perusti 1878 ”Turnarien” voimisteluseuran, joka alkoi harrastaa myös yleisurheilua. Hän innosti ylioppilaita viemään voimistelu- ja urheiluharrastusta pääkaupungista maaseudulle, ja vähin erin voimistelu- ja urheluseuroja perustettiin kaikkialle maaseudullekin.

Jo vuonna 1900 oli pidetty suomenkielisten seurojen kanssa Suomen Voimistelu – ja Urheiluliiton perustava kokou. Sääntöjen virallinen hyväksyminen lykkääntyi vuoteen 1906, koska venäläiset vallanpitäjät pelkäsivät järjestäytyneen itsenäisyyspyrkimyksen syntyä.

Wilksmanin kaukotavoitteena oli nimenomaan ollut voimistelu- ja urheiluliikkeen yhdistäminen samaan keskusliittoon ja kehittäminen kansanliikkeeksi. Hän oivalsi, että urheiluharrastus lähensi eri yhteiskuntaluokkien nuorisoa toisiinsa ja loi siten eheyttä kansakunnan sisällä. Uudesta kaksikielisestä SVUL:sta muodostui myös kilpaurheilun tyyssija joukkueurheilulajeissa.

Sovitteleva urheilun isä

”Vilski” ei ollut syvällinen liikuntakulttuurin pohdiskelija, hän oli intomielinen käytännön urheilujohtaja. Aikana, jolloin Suomessa vallitsi ankara valtiollinen sorto ja sisällinen eripuraisuus. Wilksman osoittautui taitavaksi luovijaksi poliittisten intressien ja liikuntakulttuuria koskevien erimielisyyksien ristiaallokkossa. - ”Hän ei oikeastaan ollutkaan mikään taistelumies, vaan sen sijaan sulatti vastuksien jäätiköt, silloin kun hän niitä sattui tapaamaan, aurinkoisella, sydämellisellä olemuksellaan, ja ellei hän siinä onnistunut, niin hän ketterästi kiersi ne, yrittääkseen jonkin ajan kulutttua uudelleen...”

Ivar Wilksman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ivar_Wilskman

Yleisurheilu – Ivar Wilksman

http://www.yleisurheilu.fi/sivut/ivar-wilskman

Suomen urheilumuseo – Ivar Wilksman

http://www.urheilumuseo.fi/Default.aspx?tabid=3074

Suomen urheilun Hall of Fame – Ivar Wilksman

http://www.urheilunhalloffame.fi/hall+of+fame/w/ivar+wilskman/

Tarkennettu haku – Ivar Wilksman

https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/search/page:1

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8905-35