Kalajokisella jääkiekkoilulla on varsin värikäs historia. Siihen mahtuu tunteiden paloa, suurta intohimoa, iloa ja surua, vihaa ja rakkautta lajiin ja ihmisiin sekä tietenkin taloudellisia vaikeuksia ja unohdettuja vastuunkantajia sekä laskun maksajia. Kalajoki-ilmiön taakse kätkeytyy paljon julkisuudelta salassa pidettyjä asioita.
Kalajokisen jääkiekkoilun vanhin säilynyt ottelupöytäkirja on päivätty 18.3.1961, jolloin Junkkarit voitti Ylivieskan Kuulan numeroin 3-0. Tuolloin joukkueessa pelasivat Esa Katajamäki, Risto Junttila, Esa Tanska, Heikki Yliuntinen, Aarre Seikkula, Jorma Perander, Paavo Kalajo, Väinö Perälä, Erkki Kamunen, Reijo Ojala, Mikko Juola, Paavo Takalo ja Markku Myllylä sekä maalivahtina Esa Eroma. Mainittu joukkue koostui lähes yksinomaan Kalajoen Yhteiskoulun pojista. Keskeinen vaikuttaja tuolloin Kalajoen Yhteiskoulussa oli Tampereelta tullut opettaja Raimo Ryynänen, jonka osuus kalajokisen jääkiekon alkutaipaleella ei ole vähäinen.
Talkootyön osuus merkittävä
Jääkiekon harrastus edellytti poikkeuksellisen paljon talkootyötä. Kaukalon pystytys, jäänteko ja sen hoito olivat kokonaan seuran tehtäviä. Alkuaikoina merkittäviä puuhamiehiä olivat Antti Kalajo, Erkki Yrjänä, Viljo Rautapuro, Esko Rautio ja Heikki Nikupaavo. Suuri into ja lahjakkaat pelipojat toivat pian menestystä ja samalla lisäsivät lajin harrastusta ja suosiota. Pohjois-Suomen parhaisiin puolustajiin kuuluneen Juha Luovin tulo Raahesta nosti osaltaan tasoa ja 1960-luvun puolivälistä lähtien Junkkarit pelasikin sarjatasolla lähtökohtiinsa nähden mainiosti. Sarjakaudella 1965-1966 Kalajoki oli kolmas perussarjan lohkossaan, mutta jo seuraavalla kaudella kirjattiin voitto pisteen erolla ennen Kälviän Tarmoa. Samalla varmistui ensimmäinen nousu maakuntasarjaan kaudeksi 1967-1968. Sillä kertaa nousu jäi yhden kauden mittaiseksi. Sijoitus oli lohkossa viides, mikä merkitsi paluuta perussarjaan. Uusi nousu oli lähellä heti 1968-1969, jolloin Junkkarit sijoittui toiseksi vain pisteen kärjessä olleesta Pattijoen Tempauksesta jääneenä. Kalajoen Raimo Tiinanen oli lohkon tehoykkänen tehden kahdeksassa ottelussa 25 (20+5) pistettä. Myös Lasse Yrjänä, Esa Eroma ja Kalevi Suni olivat 10 parhaan joukossa.
Maakuntasarjaan
Paluu maakuntasarjaan tapahtui jo 1969-1970, jolloin Junkkarit voitti pistettäkään menettämättä perussarjan lohkonsa. Sen tehotilaston kärjessä oli peräti kahdeksan kalajokista Kalevi Sunin ollessa paras 25 (15+10) pisteellä ennen Lasse Yrjänää, Raimo Tiinasta, Kari Kalajoa, Esa Eromaa, Reijo Peranderia, Veli-Matti Raitapuroa ja Juha Luovia.
Seuraavan neljän kauden ajan Junkkarit säilytti paikkansa maakuntasarjassa sijoittuen siinä parhaimmillaan toiseksi 1973-1974. Maakuntasarjan tehotilastoissa Raimo Tiinanen oli paras kaudella 1972-1973 tehtyään 24 (15+9) pistettä. Kalevi Suni oli tuolloin toinen 21 (10+11) pistettä.
Kaudesta 1974-1975 lähtien Kalajoen Junkkarit pelasi uusitun sarjajärjestelmän mukaisessa II divisioonassa kolme kautta sijoituksen ollessa parhaimmilaan viides.Näinä vuosina ylti tehotilaston 10 parhaan joukkoon vain Raahesta tullut Pentti Turpeinen, joka oli kaudella 1976-1977 yhdeksäs 26 (14+12) pisteellään.
Junkkarien pudotessa kauden 1977-1978 päätteeksi III-divisioonaan siirtyivät Turpeinen sekä muun muassa Kalevi Suni, Ilkka Letola ja puolustajat Pekka Tainio Kokkolan Hermekseen ja Raimo Tiinanen Raahen Kiekko-Vesaan. Parhaiden pelaajien poissaollessa Junkkarit oli kolmena III-divisoonakautenaan peräkkäin kuudes tai seitsemäs välttäen niukasti putoamisen vielä alemmas.
Uusi nousu
Jääkiekon uusi nousu alkoi syksyllä 1981, kun muutaman vuoden Kokkolan Hermeksessä pelanneet Kalevi Suni, Pekka Tainio ja Ilkka Letola sekä Raahessa kiekkoillut Raimo Tiinanen palasivat Junkkareihin. Sarjakaudella 1981-1982 Junkkarit pelasi kokonaan omilla kasvateillaan ja nousu II-divioonaan oli jo silloin suhteellisen lähellä.
Seuraavaksi kaudeksi Junkkareihin palasi Hermeksestä myös Pentti Turpeinen ja Ylivieskan Pallosta siirtyivät Esa Hautamäki ja Mauri Koskela. Valmentajana toimi Martti Konu ja joukkue lähti suurin toivein III-divisioonaan. Kuusamon Pallo-Karhut ja Raahen Teräs-kiekko voittivat kuitenkin Junkkarit kaikissa keskinäisissä otteluissa ja menivät jälleen nousukarsintoihin Junkkareiden jäädessä kolmanneksi. Pentti Turpeinen oli sarjakaudella 1982-1983 lohkon tehoykkönen 52 pisteellä. Hän siirtyi kauden jälkeen Ylivieskan Palloon, mutta Junkkarit hankki tilalle Oulaisista Heikki Epäilyksen ja Raahesta Pekka Martinmäen. Teräs-Kiekon noustua II-divisioonaan Junkkarit ja Pallo-Karhut olivat selvät ennakkosuosikit sarjakaudella 1983-1984. Yllättäjäksi nousi kuitenkin unelmakauden pelannut Nivalan Urheilijat, joka kiilasi ohi Kuusamon.
Junkkarein valmentajaksi palasi yhden vuoden tauon jälkeen Esa Eroma. Joukkue johti III-divisoonaa alusta loppuun saakka. Nousukarsintoihin pääsivät Kalajoen Junkkarit ja Nivalan Urheilijat. Junkkarit voitti nousukarsinnassa Kemijärven Urheilijat numeroin 11-1 ja Nivalan Urheilijat 11-2. Junkkarit nousi II-divisoonaan.
Sarjakaudella 1983-1984 Jääkiekkoliitto palkitsi Esa Eroman Pohjoisen alueen parhaana valmentajana. Esa Hautamäki sijoittui 61 pisteellään Pohjoislohkon tehotilaston kakkoseksi edellään vain Puolangan Hannu Moilanen, joka myöhemmin pelasi kaksi kautta Kalajoen Junkkareiden II-divisoonan joukkueessa.
Nousu kakkoseen
Sarjakauden 1983-1984 ilahduttava nousu kakkoseen ei tapahtumahetkellä tuonut täyttä riemua, sillä Jääkiekkoliiton armottomat säännöt sanoivat, että näin korkealla sarjatasolla saa pelata vain joukkue, jolla on käytössään tekojäärata. Jo ennen kauden loppua tuli ratkaistavaksi kysymys, millä keinolla Kalajoelle saadaan tekojäärata syksyksi 1984. Kalajoen kunnan budjettiin tarkoitukseen ei oltu varattu minkäänlaista määrärahaa. Asiaa lähdettiin viemään eteenpäin säätiöpohjalla. Kalajokisilta yrityksiltä ja yksityisiltä kerättiin sitoumuksia osallistumisesta tekojääradan kustannuksiin. Kirjallisia, allekirjoitettuja lupauksia kertyi kuukaudessa yli 300 000 markan edestä, mikä herätti suurta hämmästystä valtakunnallisestikin.
Junkkarien tavoin II divisioonaan noussut Kemijärven Kiekko oli keväällä 1984 saanut Jääkiekkoliitolta poikkeusluvan pelata seuraava sarjakausi kakkosessa paineilmahallissa luonnonjäällä. Selvää oli ettei vastaavaa poikkeuslupaa voitaisi Kalajoellakaan kieltää. Tekojääratahanke vietiin keväällä 1994 kuitenkin kunnanvaltuuston käsittelyyn, vaikka lopputulos oli ennakolta selvä eli kahden kolmasosan tarvittavaa enemmistöä määrärahan myöntämiseksi ei kertyisi. Kesän aikana ryhdyttiin ajamaan puolta halvempaa paineilmahallia, kun valtuustonkin piirissä oli havaittavissa huonoa omaatuntoa siitä, että kansanliikkeeksi noussut tekojääratahanke oli vesitetty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti