Lasse Laine – volttitaituri

Vuoden 1967 voimistelun EM-kisoissa Lasse Laine teki kierteitä kaksin kappalein, peräjälkeen, kaksoisvoltilla ensimmäisenä maailmassa. Seuraavissa EM-kisoissa Varsovassa japanilainen filmiryhmä seurasi Laineen päivän alusta loppuun. - He todella halusivat tietää miten minä sen teen. Kumma juttu?

Kaksoisvoltista ei kenenkään tarvinnut Laineelle vihjaista, ida kpysyi kimmoisan ja oinnitusvoimaisen nuorukaisen käpäliin ja päähän itsestään. - Koska yksi voltti nousi kovin korkealle, aloin pohtia eikä niitä voisi saman tien tehdä kaksikin. - Minua kutkutti aina ajatus, että jos voisin tehdä jotakin mitä ei tehdä muualla maailmassa, Eihän pienestä ja niin aneemisesta voimistelumaasta kuin Suomesta voi edes nousta huipulle ellei tee jotakin erikoista.

Ensimmäisen kaksoisvolttinsa Laine teki vuonna 1966. Tampereen Koulukadun monttuun oli rekkien ja renkaitten alla sahanpurulla täytetty volttimonttu. Kun Laine tunsi olevansa valmis jäi hyppy vain kaksi kertaa hieman vajaaksi, Sitten voltti alkoi sujua, koht askeleen vauhdillakin.

Ennen Tampereen EM_kisoja Laine lähti aamulenkille kl0 5, käv kylmässä suihkusssa ja painui sähkölaitokselle töihin. - Työaikana sain käydä puolentoista tunnin voimaharjoituksessa. Töiden jälkeen neljästä kahdeksaan hääräsin salilla telineiden kimpussa. Sen jälkeen jaksoin hädin tuskin syödä. Tahti ei tietenkään ikuisuuksia kestänyt. - Paikat menivät tukkoon, mutta en tajunnut tilannettani, Puskin päälle vaan. Silloin ei ollut tietoa levon merkityksestä. Ihmettelin mistä kiikastaa, kun mikään ei suju.

Kerran Anatoli Kulakov, muutaman kerran Tampereella noihin aikoihin vieraillut neuvostoliittolainen valmentaja, ajoi minut viideksi päiväksi pois salilta. - Ajattelin, että sinnä vasta hullu mies on. Pysyin kuitenkin nuo viisi päivää poissa, ja sen jälkeen kaikki sujui kuin tanssi. Mikään ei painanut mitään.

Tampereen EM-kisoihin valittiin kaksi suomalaista. Myös Laine, vaikka hänen takanaan ei silloin ollut edes maaottelua. - Jouduin karsimaan ja karsimaan jatkuvasti, koska oli ”väärässä” liitossa. Se oli yksi asia joka pani yrittämään, jouduin tekemään enemmän töitä kuin muut.

Laineen päävastustaja permannolla oli Italian erikoismies Franco Menichelli, joka oli siihen saakka voittanut kaikki permannon arvokisamitallit Rooman olympiakisoisita 1960 lähtien. Laineen volttipari ei yksin tietenkään riittänyt, se oli piste iin päälle 70 sekunnin sarjassa. - Parasta esiyksessäni oli ehkä varmuus ja se, että pystyin niin hyvään esitykseen kuin ikina. Osasin suggestoida itseni niin, etten kuullut enkä nähnyt mitään muuta.

Ensimmäisen päivän jälkeen Laine oli vasta toisena, sillä volttien viimeiseissä kierteissä jalat hajosivat, - Päätin, että finaalissa ei niin enää käy. Kaikki osuikin aivan nappiin... keskittymisestä voitto on kiinni. Nykyisissä oloissa olisi mielenkiintoista nähdä vuoden 1967 Lasse Laine, sillä superlonmontut ja volttialustat takaavat tuhannet ja taas tuhannet turvalliset toistot. Vaikeatkin liikkeet uppoaisivat ”tietokoneeseen”, hymähtää Laine. - Kun treenasin kaksoisvolttia, kierteellä putosin puoli metriä korkealle patjalla. Kun sieltä tuli niskoilleen alas, ei pää kääntynyt kahteen viikkoon. Nykyisiin monttuihin voi tulla alas miten päin tahansa,

Laine pääsi yrittämään onneaan vielä kolmiin EM-kisoihin, mutta permannon sijoituksiksi jäivät tilat 7-4-10. Neljäs tila tuli Madridista 1971. - Tein silloin elämäni sarjan ja kaikki meni nappiin. Viisi sadasosaa jäin hopeasta, pronssin hävisin, kun mninulla oli heikompi sijoitus kuusiottelussa. Madridiin Laine joutui maksamaan itse matkansa, joskin sai jälkikäteen kulut takaisin. Liitolla olii varaa vain yhden voimistelijan lähettämiseen.

Laine selvityityi Mexicon olympiakisoihin 1968, mutta jäi varamieheksi. - Olin 1967 syksyllä esikisoissa, mutta talvella lihas repesi hauiksen ja hartian välistä. En tervehtynyt karsimaan paikoista. - Rantakarin Hannu loukkasi Mexicossa kätensä, hyvä kun pystyi puristamaan käden nyrkkiin. Jukka Uunila sanoi, että Laine voimistelee, mutta Voimisteluliitto pani hanttiin. - Olin silloin hyvässä kunnossa. Sawao Kato olisi saattanut minut permannolla voittaa, mutta tuskin muut. Kieltämättä olen yhä katkera.

Lasse Laine

http://fi.wikipedia.org/wiki/Lasse_Laine

Lähdeaineisto Kilapkenttien sankarit 2 951-30-8903-7 

Juhani Peltonen – huippuseuran suomalaissiipi

Isä toivoi Juhani Peltosesta yleisurheilijaa. Pojassa oli ainesta, 100 meriä kulku kumitossut jalassa 11,4 ja hapenottokyky oli hiihtäjien tasoa. Jussi ei raaskinut luopua pallosta. Juoksijan kyvyiööä oli sitä paitsi käyttöä jalkapallokentillä: - nopesu antoi itseluottamusta. Luontainen kestävyys merkitsi, että saatoin harjoitella lajinomaisesti. Aikaa ei tarvinnut tuhlata lenkkeilyyn.

Pääsy Euroopan valioseuroihin ei Suomesta kuitenkaan käy mutkattomasti, oli lahjoja kuinka paljon tahansa. Peltonenkin tarvitsi tilaisuutensa. Ja kun sen hetki löi, hän ei epäröinyt, tilaisuutta ei voinut hukata, hän ei saanut epäonnistua.

Peltonen valittiin Pohjola-Muu Eurooppa-otteluun v. 1965 Kööpenhaminaan. Eikä hän hukannut etsikkoaikaansa; maali oli Juhani Peltosen jalkapallouran ratkaisevin. Ruotsin Harry Bild oli aikaimoinen tekniikkamies, jonka aivoitukset loihtivat Peltoselle tuhannen taalan paikan. Peltonen pääsi vetämään läheltä, eikä hän erehtynyt.

Aluksi hän oli ehkä vähän harmissaan, kun ei ollut pystynyt samaan ensimmäisellä puoliajalla, silloin Euroopan maalissa seisoi legendaarinen Lev Jasin. Suomalaisen pallo upposi Hans Tillkowskin taakse.

Mutta kohta alkoi helpottaa. Tillkowski oli Saksan kansallissankereita, maalivahti, jole maaila seuraamuksetta tehdä. Seuraavana päivänä Peltosen nimi painettiin lihavalla kaikkiin sakalaislehtiin.

Tillkowskilla oli epäkiitollinen tehtävä sinetöidä myös Peltosen ammattilaisuran lopullinen vahvistus. Tillkowski oli maalissa neljä viikkoa myöhemmin kun Länsi-Saksan ammattilaiset ilmestyivtä Helsingin Olympiastadionin ruoholle. Jälleen Tillkowski sai kaivaa Juhani Peltsen laukoman pallan verkostaan.

Sopimusneuvottelu käytiin Valkeakoskella Hamburge Sport-Vereinin kanssa. Sopimus syntyi. Eniten Peltosta kismitti, ettei hän päässyt Hampuriin heti. Vuorineuvos Juuso Walden vaati, että Peltonen pelaa SM-sarjan loppuun.

Peltoselle annettiin sentään lupa käväistä Hampurissa HSV;n ja Manchester Unitedin ystävyysottelussa. Peltosen ”ylivoimaisin” maali tynyti Bundesliigan ottelussa Dortmundia vastaan. Kukapa muu olisikaan vastajan maalissa... Tillkowski. - Olin tuossa vaiheessa elämäni kunnossa. Nautin täysin rinnoinj saksalaisesta perusteellisuudesta. Joka otteluun valmistauduttiin leirillä maaseudun rauhassa,. Keskittyminen oli minulle uutta ja niin täydellistä, että olo ennen otteluita oli kevyt kuin peipposella.

Tilanne oli metka. Ennen ottelua Tillkowski palkittiin vuoden parhaana saksalaispalloilijana. Palkinnoksi ojennettiin valtavankokoinen kultapalloa.- Lohkaisin siinä heti kavereille, että Hansin pelit on tänään pelattu. Tuon kultapallon jälkeen mielenkiinto karkaa harakoille. Peltonen sai nappisyötön ja pääsi vetämään kaukaa, 30 metrin päästä kohti ylänurkkaa. - Oikeastaan Seelerin syöttö oli vahinko. Hän tapasi ottaa tuollaiset pallit vielä itselleen, mutta huusin, että anna olla. Pallo nousi koko ajan ja niin niin yläkulmaan kuin mennä voi...

Peltonen sai siinä ottelussa harvinaiset kuusi pistettä. Hän oli noussut maailmanluokan pelaajaksi. - Peli kulku, maali innosti, oli kevät. Peltonen eli pitkän uransa huippuhetkiä. Kohtuuden nimessä on muistettava, ettei Juhani Peltonen ollut mikään maalihai. Hän oli ennen kaikkea järjestelijä, pelin rakentaja, joka herkutteli enemmän syöttämisestä ja pallon älykkäästä siirtelemisestä kuin sen suoraviivaisesta toimittamisesta maaliin. Juhani Peltonen oli pikkupoikana tekniikka taituri, joka yli kaiken nautti vastustajien naruttamisesta.

Juhani Peltonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Juhani_Peltonen_%28jalkapalloilija%29

Juhani Peltonen - palloilupioneeri Saksassa
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/juhani_peltonen_-_palloilupioneeri_saksassa_23100.html#media=23101

Juhani Peltonen muistelee Aulis Rytköstä lämmöllä: ”Hiljaiseksi vetää”

http://www.iltasanomat.fi/jalkapallo/art-1288678344768.html

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7

Jorma Pilkevaara – eurooppalainen koripallotähti

Kasainvälisen tason tähtipelaajt ovat olleet ylen harvinaisia suomalaisessa koripalloilussa. Yksi kuitenkin on: Jorma ”Pilkku” Pilkevaara, v. 1967 Helsingin EM-kisojen tähtiviisikon jäsen.

Suomen joukkuetta tsemppasi valmentaja Kalevi Tuominen, jota Pilkevaara aivan erityisesti arvostaa. - Vaikka harjoittelimme kovaa kolme kertaa päivässä, kesäleireillä oli aina kivaa. Kallu osassi psyykata tyäntekoon ja toisaalta kaivoi myös esin erinomaisen yhteishengen koko ryhmän välille, kehaisee Pilkevaara.

Suomi pelasi alkulohkonsa Helsingin jäähallissa, ja pääosan paakaupunkiseudulta kootun joukkueen pelaajat saivat asua kotonaan. Suomi sai EM-kisoille lentävän lähdön, kun Hollanti polvistettiin avausottelussa 83-70. - Saimme juuri sellaisen voiton, jota hyvälle turnaukselle tarvittiin, kuvailee 15 pistettä tuossa pelissä heittänyt Pilkevaara. Päivää myöhemmin kaatui Romania tarkassa pelissä 57-51. Pilkun saalis oli 7 pistettä. Ensimmäinen tappio kärsittiin pronssia lopulta vieneelle Puolalle 68-83. Pilkevaara pommitti komeasti kuitenkin 23 pistettä.

Kisojen jännittävimmässä ottelussa iskivät yhteen Suomi ja Tsekkoslovakia. Vähäkorisessa ottelussa Suomi hankki riemuvoiton 54-49, ja menetyksen yksi arkkitehdeistä oli 12 pinnaa pussittanut Pilkevaara.

Seuraavana päivänä Helsingin jäähalliin ahtautui yli 11 000 katsojaa. Vastassa oli Jugoslavia, jonka voittamalla Suomi olisi kavunnut peräti mitalipeleihin asti.

Jugoslavia hallitsi ottelua ja piti Suomen takaa-ajajana. Tunnelma hallissa oli etelämaalaisen kiihkeä. - Prässäsimme ylhäällä, kun tuomari yhtäkkiä antoi mitättömästä tilanteesta Olli Ahoselle toisen tahallisen virheen ja passitti hänet suihkuun, muistaa Jorma Pilkevaara. Ennätysyleisölle tuomio oli liikaa ja mellakka oli valmis.

• Katselijat heittelivät kaikenlaista rojua kentälle. Peli oli keskeytettävä pariksikymmeneksi minuutiksi. Me pelaajat yritimme rauhoittaa kansaa, mutta mikään ei auttanut. He eivät edes tajunneet, mistä Ahosen ulosajo johtui ja tilanne ryöstäytyi täysin käsistä.
• Me painuimme pukusuojaan. Kun pelit käynnistyi uudelleen, hyvä vireemme oli kadonnut ja ottelu karkasi käsistä, selvittää 16 pistettä tehnyt Pilkevaara. Jugoslavia voitti 68-59.

Viimeisessä alkulohkon ottelussa Suomi löi Belgian 82-62 ja lähti sijoituspeleihin Tampereelle. Ottelussa viidennestä tilasta Suomi hävisi Romanialle 64-71. Pilkevaara heitti tässä päätöskamppailussa kymmenen pistettä. Suomi sijoittui kuudenneksi, mikä on kaikkien aikojen paras miesten koripallosaavutus. Pilkevaata oli Suomen joukkueen paras pistenikkari 122 pinnallaan. Hänen heittoprosentinsa turnauksessa oli 49 (109 heittoa 53 sisään). Hän koppasi 21 levypalloa ja sai 26 virhettä.

Historiaa Pilkevaara teki tultuaan valituksi kisojen tähtiviisikkoon.- Erityistä mielihyvää aiheutti se, että sain toiseksi eniten äänia Espanjan Emiliano Rodriquezin jälkeen. Muut tähtiviisikon miehet olivat Neuvostoliiton Modestas Paulauskas ja Anatoli Polivoda sekä Puolan Mieczyslav Lopatka.

Vuosi 1967 jäikin Pilkevaaran pitkän peliuran parhaaksi, Torpan Pojat oli voittanut Suomen mestaruuden, ja ToPo:n Euroopan Cup-pelin perusteella Pilkevaara valittiin jopa Euroopan joukkueeseen Belgian turnaukseen.

Tuon turnauksen jälkeen hänelle tarjottiin ammattilaissopimusta Belgian Bruggessa. Silloin mies ei kuitenkaan halunnut riskeerata juuri saamaansa opiskelupaikkaa Helsingin yliopiston voimistelulaitoksella, ja niin jäin ammattilaisuus kokematta.

Jorma Pilkevaara

http://fi.wikipedia.org/wiki/Jorma_Pilkevaara

http://www.hs.fi/muistot/a1364358670610

http://www.basket.fi/uutiset/kaikki_uutiset/?x122462=83494

http://www.mtv.fi/sport/muut-lajit/uutiset/artikkeli/koripallolegenda-jorma-pilkevaara-menehtyi/3611948

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7 

Kai Pahlman – pallo, banaani ja piano

Kai Pahlman, kevyen musiikn mestari ja banaanipotkun jäljitelemätön taitaja, on jatkuvasti kaikissa papereissa, joissa ammattia kysytään, musiikin opiskelija. Vuonna 1958 Kai Pahlman 14-vuotisen opiskelun jälkeen poistui priimuksena Sibelius-Akatemian oppilaspaikoilta. Pikkupoikana hän koulun ja musiikkituntien välillä leikki muiden 8-10-vuotiaiden pikkupoikien kanssa pallolla Helsingin Kalliossa Aleksis Kivenkadun varrella sijaitsevan Harjn ruumishuoneen pihavihriöllä.

Jo silloin Kaitsu oli pallon kanssa oppinut omalaatuisia temppuja, ja sitten hän lähetti yllättävän kierrelaukauksen. Pallo osui rakennuksen ikkunaan, joka särkyi alkutekijöihinsä. Onneksi pojille ja tietysti tuon tekijälle ei kukaan sisälläolija valittanut mitään. Kierteestä syntyi vähitellen ns, banaanipotku, joka on jäänyt jalkapallon aikakirjoihin maassamme.

Musiikki ja jalkapallo löivät Kaitsun harrastuksissa kättä toisilleen. Yhteistyö kesti parisenkymmentä vuotta, ja jalkapallosta hän siirtyi katsomon puolelle, mutta musikki jatkuu yhä.

Kaitsu oli maa- ja sarjaotteluissa kassamagneeti, joka tempauksillaan veti yleisön mukaansa. Niinpä hänen HJK:ssa pelatessaan Olympiastadioinin katsomot suorastaan pullistelivat. Parhaimmillaan HJK:ta ja eritoten Kaitsua seurasi 15000 – 18000 lipun lunastanutta. Jokainen paikalle tullut tiesi, että Kaitsun pelatessa syntyy aina melkoista silmänruokaa. Hän heilutti tahtipuikkoa mestarillisesti. Hän oli Sörkän Sibelius, jota jotkut käyttivät pilkkanimenä. Toiset silti ihailivat tätä nimeä. Kaitsu oli vihreän veran taitelija.

Joskus tosikkomaiset erotuomarit eivät aina sulattaneet hänen temppujaan. Niinpä joku pillipiipari antoi hänelle jopa varoituksen ennen ottelua. Kaitsu ampui sarjaotteluissa vuosina 1956-1972 yhteensä 191 maalia, joista banaanipotkuiki merkittiin 145 täysosumaa. Kaitsu pelasi 56 A-maaottela ja kuului aina joukkueen kantaviin voimiin. Hän kamppailee tasaväkisesti maamme kaikkien aikojen parhaan pelaajan tittelistä yhdessä Aulis Rytkösen ja Eino Soinion kanssa. Viimeksi mainittu valittiin arvokisojen ainoana suomalaisena all-stars-yhdistelmään Tukholman olympiakisoissa 1912.

Kaitsu säesti vuonna 1979 Aura-yhtiön järjestämässä presidentti-illassa tasavallan silloista presidenttiä Urho Kaleva Kekkosta, joa nuoruudessaa oli harrastanut laulua mm. YL:n riveissä. Aktiiviuransa jälkeen Kaitsu toimi HJK:n vlamentajana 1970-luvulla.

Kai Pahlman

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kai_Pahlman

Jalkapallopersoona Kai Pahlman kuollut
http://yle.fi/urheilu/jalkapallopersoona_kai_pahlman_kuollut/6540399

Kai Pahlman on kuollut
https://www.youtube.com/watch?v=yjcUFaWBfmA&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh

https://www.youtube.com/watch?v=k3-vHu5dr50&list=PLdXQJvflTFQnztaxeAWtF8AVPxeJaZFUh&index=4

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Timo Mäkinen – The Flying Finn

Timo Mäkinen ja kuuluisa ajokki Morris Cooper S

Suomalaisen ralliautoilun nousu maailman kärkeen 1960-luvun alkupuoliskolla lienee yksi maamme urheiluhistorian voimakkaimmista mullistuksista. Ralliautoilijoiden menestykset samaistettiin juoksijooiden urotekoihin puoli vuosisataa aiemmin aina uudelleen käyttöön otetun Flying Finns-nimitystä myöten. Vanha tarina soviteltiin uuden ajan henkeen: nyt Suomi ajettiin maailmankartalle.

Sää Merialpeilla oli surkein miesmuistiin. Lumihiutaleet olivat kuin jalkarättejä, eikä Morris ”Minin” tuulilasin takaa nähnyt juuri autonkonepeltiä pitemmälle. Ensimmäinen pikataival oli 47 kilometriä pitkä Col de Granier, ja se ajettiin valtavassa lumisateessa. Mäkinen ei nähnyt kovin paljon autostaan, mutta hän ajoi ylivoimaisesti nopeimman ajan. Hän ohitti matkalla 19 edellään lähtenyttä autoa. Vaikka Paddy Hopkirk oli samanlaisella BMC-tallin Morris Cooper S:llä toiseksi nopein, hän jäi Mäkisestä melkein kaksi minuuttia.

Toinen pikataival, Chamrousse, ja Hopkirk jäi 80 sekuntia lisää. Ja sama tahti jatkui. Kun auto saapuivat tauolle Gapin pieneen alppikaupunkiin, letkaa veti Mäkinen. Hän oli aloittanut kilpailun numerolla 52! - Timo ajoi aivan kuin eri kilpailua kuin muut, Paul Easter on muistellut. - Hän oli murhaavan ylivoimainen.

Lunta satoi koko ajan lisää. Sitä kinostui teille niin paljon, että monille pelkkä eteenpäin pääseminen alkoi käydä mahdottomaksi. Mäkisen autosta halkesi kerran tuulilasi kun hän joutui sukeltamaan tien yi pakkautuneen lumivallin läpi.

Stuart Turnerin johtama brittitalli oli varautunut huonoa keliä varten. Se oli tuonut Monteen ennennäkemättömän määrän renkaita kuutta autoaan varten, 550 kappaletta. Parhaimman tuoreeseen lumeen näyttivät purevan Mäkisen Suomesta hankkimat liukuesterenkaat, joissa kussakin oli 600 veitsenterävää 12 millin nastaa. Lisäksi Mineissä oli sähkölämmitteiset tuulilasit ja auton nokalla viisi ylimääräistä valaisinta näyttämässä tietä. Ne olivat enemmän kuin tarpeen.

Keskieurooppalaisia kilpailijoita putosi leikistä rypäleinä. Jokaisen erikoiskokeen alussa lähtijöitä oli vähemmän kuin edellisessä. 240:stä ralliin startanneesta autokunnasta vain 35 selviytyi ”etape finaleille”, Monte Carlosta lähtevälle viimeisen yön osuudelle. Mäkisen ja Easterin Mini oli ainoa, joka oli selviytynyt matkasta ilman myöhästymispisteitä.

Viimeisen lenkin alkaessa Mäkisellä oli kymmenen minuutin johto seuraaviin, belgialaiseen Lucien Bianchin ja ranskalaiseen Patrick Neyret`n Citroeneihin. He sortuivat vääriin rengasvalintoihin ja menettivät viimeisetkin mahdollisuutensa. Ratkaiusosuudeksi tarkoitetussa viimeisen yön kuudesta erioiskokeesta tuli Mäkisen riemusaatto. Hän voitti pikataivalajoissa seuraavaa yli 19 minuuttia.

Mäkinen oli liittynyt BMC-talliin 1962 ja ajanut aluksi Austin Heakley 3000:a. Hän tuli nopeasti tunnetuksi kuljettajana, joka oli kotonaan alustalla kuin alustalla, kelissä kuin kelissä.

Ralliautoilun historiaan Mäkinen kirjoitti nimensä varsinaisesti etuvetoisen Cooper S.n ratissa. Hän teki temppuja, joista rallimaailmassa ei ollut ennen kuultukaan. Tapa, jolla hän vei ”koirankoppia” Alpien serpentiineillä, muistutti enemmän heittämistä kuin ajamista. Ja heittämistä se oikeastaan olikin, sillä Mäkinen käänsi auton tiukoissa mutkissa vasemaan jalan jarrutuksella, oikea jalka koko ajan kaasupolkimella.

Mäkisen huioppuvuodet osuivat 1960-luvulle ja 1970-luvun alkuun. Jos ralliautoilun MM-sarjaa oli ajettu jo tuolloin, hänen nimensä olis sen tilastoissa paljon korkeammalla kuin se on nyt, Mäkisen neljän MM-osakilpailuvoiton joukossa on kuitenkin ainutlaatuinen RAC-rallin hattutemppu, kolme peräkkäistä voittoa vuosilta 1973-75, jota brittiläiset rallifanit muistelevat edelleen uskomattomana saavutuksena.

Suomalaisessa rallihistoriassa ”Maestro” M'kisen paikka on kiistatta ensimmäisenä. Hänen neljä voittoaan Juväskylän Suurajoissa elävät yhä vahvasti suomalaisen ralliyleisön mielessä. Kaikkein suurimmaksi tarinat ovat kasvaneet vuoden 1967 kilpailun voitosta, jossa Mäkinen ajoi puolet Ouninpohjan 25 kilometrin pitkästä pikataipaleesta Minin konepelti pystyssä – eikä jäänyt EK:n nopeimmasta kuin muutaman sekunnin. Siinä on sitä samaa sankariainesta kuin Lasse Virenin kaatumisessa ja voitosta Munchenin olympiakisojen 10 000 metrillä.

Timo Mäkinen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Timo_M%C3%A4kinen

Tässä on auto, jolla Timo Mäkinen aloitti ralliuransa
http://www.ksml.fi/erikoissivut/autot/timo-makisen-legendaarinen-triumph-tr3-1957-jalleen-jyskalan-maisemissa/1882513

Jyväskylän Suurajoissa juhlittiin Timo Mäkistä ja mallikelpoista yleisöä
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/jyvaskylan_suurajoissa_juhlittiin_timo_makista_ja_mallikelpoista_yleisoa_81519.html#media=81521

Timo Mäkinen with Mini Cooper S at 1000 Lakes Rally 1967
http://www.youtube.com/watch?v=5fV6fUR3OeU

Jyväskylän suurajot 1987 - EK13 (YLE) - Onboard Timo Mäkinen
http://www.youtube.com/watch?v=umQZP4bSCck

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5

Arto Tiainen – kohtalokkaat sekunnit

Arto ”Tintti” Tiainen nousi edustustehtäviin 25-vuotiaana vuonna 1956. Silloin hän hiihti Cortinan olympiakisoissa 15 kilometriä sijoittuen 26:nneksi. Jo Cortinassa nähtiin, että alppi-ilmasto ei sovi Tiaiselle, sillä tuo 26.sija ei suinkaan vastannut hänen silloista kuntoaan.

Seuraavat olympiakisat vuonna 1960 Squaw Valleyssä pidettiin myös korkeassa ilmanalassa. Tiaisen menestys edelleenkin oli vaatimaton. Hän oli 30 km:llä 18.s, eikä päässyt enää hiihtämään muita matkoja.

MM-kisaurakkansa Arto Tiainen aloitti Lahdessa 1958. Siellä hän teki tasaista jälkeä kaikilla hiihtämillään henkilökohtaisilla matkoilla: neöjäs 50 kilometrillä, viiden 30 km:llä ja 12.s 15 kilometrillä. Ensimmäisen suurkisamitalinsa Arto Tiainen sai Lahden viestissä, jossa hän hiihti toisen osuuden Suomen pronssia saavuttaneessa joukkueessa.

Arto Tiaisen suurkisaura ei sujunut aivan onnellisten tähtien alla. Vasta 30-vuotiaana hän vihdoin pääsi mukaan kansainväliseen huippuavuhtiin. Hänestä tulikin yksi maailman luotettavimmista 50 kilometrin hiihtäjistä.

Neljänsissä suurkisoissaan 1962 Zakopanen MM-laduilla Tiainen taisteli tiukasti 50 kilometrin mitalleista. Ruostin Sixten Jernberg oli kisassa täysin ylivoimainen, mutta himmeimmistä mitaleista käytiin todellinen sekuntitaistelu. Tässä kamppailussa onnekkain oli Ruotsin hopeaa vienyt Assar Rönnlund. Hän voitti pronssimitalisti Kalevi Hämäläisen 3,7 sekunnilla ja Arto Tiaisen 4,4 sekunnilla. Kuten MM-lahdessakin Arto Tiainen sai tyytyä viidelläkympillä neljänteen tilaan, vain 0,7 sekuntia pronssista.

Innsbruckin olympiakisojen 50 kilometristä 1964 oli vähällä tulla ruotsalaisten jäsentenväliset. Kultamitalin puolustaja Kalvei Hämäläinen johti kisaa ensimmäiset 35 kilometriä, mutta hiipui lopuksi sijalle 16.

MM-Zakopanen tapaan kärkikaksikon Innsbruckissa muodostivat Aixten Jernberg ja Assar Röönlund. Nyt oli vihodoin Arto Tiaisen vuoro olla parempi sekuntitaistelussa, Arto Tiainen kukisti Ruotsin Janne Stefanssoini 6,2 sekunnilla ja otti 33-vuotiaana olympiapronssin uransa ensimmäisen henkilökohtaisen suurkisamitalin.

Innsbruckissa Arto Tiainen kiidätti Suomen hopeajoukkueen viestiä toisella osuudella,

Ainoan kerran Arto Tiainen oli suurkisojen henkilökohtaisilla matkoilla mukana kultataistossa 1966 Oslon MM-kisoissa. Suomen panos kisassa oli varsin näyttävä. Hannu Taipale johti kisaa vielä 37 kilometrin kohdalla, mutta väsähti lopussa,

Tämän jälkeen Suomen valttikortiksi nousi Arto Tiainen. Hän johti kisaa aivan loppukilometreille asti. Maaliin saapuessaan Tiainen iski pöytään sellaisen kärkiajan, etteis siihen ollut mahdollisuuksia kuin jo kaksi maailmanmestaruutta Oslossa voittaneella Gjermund Eggenillä. Ja niin vain kävi, että viimeisillä kilometreillä takaa-ajoasemaansa hyväksi käyttäen Eggen onnistui puristaa Tiaiseen 10,4 sekunnin ero.

Tiaisen hopean lisäksi Suomen erinomaista panosta täydensivät Eero Mäntyrannan pronssi ja Hannu Taipaleen viides sija.

Neljänsiin olympiakisoihinsa Arto Tiainen osallistui 1968 Grenoblessa sijoittuen 30 kilometrillä 16:nneksi. Arto Tiaisen 50 kilometrin menestystä kansainvälisissä kisoissa kuvaavat hänen todella monet voittonsa. Tiainen oli kestävin Ounasvaaralla viidesti (1957-58 ja 1962-64), viidesti Puijolla ( 1957 ja 1959-62), kahdesti Salpausselällä (1959-60) ja Holmenkollenilla (1964-65). Lisäksi Tiainen voitti SM-kultaa neljä kertaa 1960, 1962-63 ja 1968. 15 kilometriä Tiainen voitti Puijolla neljästi: 1958, 1960 ja 1963-63. Falunista tuli 30 kilometrin voitto 1959.

SM-hiihdoissa Arto Tiainen saavutti kaikkiaan 24 mitalia:14 henkilökohtaista ja 10 viestimitalia, SM-kultaan hän ylti henkilökohtisilla matkoilla kahdeksan kertaa ja viestissä kolmesti.

Arto Tiainen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Arto_Tiainen

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/tiainen_jai_toiseksi_viidella_kympilla_5803.html#media=5807

http://yle.fi/elavaarkisto/haku/#/henkil%C3%B6/Arto%20Tiainen

http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/hx5000.sh?%7Bhnro%7D=910176&%7Bkieli%7D=su&%7Bhaku%7D=kaikki

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9

Veikko Kankkonen – tyyliniekka vailla vertaa

Veikko Kankkosen läpimurto mäkihyppääjänä tapahtui v. 1957, jolloin hän voit 17-vuotiaana Holmenkollenin nuorten sarjan kilpailun. Ensimmäinen suurkilpailuedustus kolme vuotta myhemmin Sguaw Valleyn talviolympiakisoissa muodostui pettymykseksi, sillä tuloksena oli vaatimaton 40. sija. MM-Sakopanessa 1962 epäonni jatkui, kun Kankkonen törmäsi normaalimäen ensimmäisen hyppynsä päätteeksi tv-kameraan, katkaisi suksensa ja satutti jalkansa. Hän pystyi kuitenkin käymään kilpailun loppuun, mutta sijoitus oli vaatimaton 34:s. Suurmäessä suoritustaso vastasi paremmin senhetkistä kuntoa: kymmenes sija.

IX olympialaisissa talvikisoissa Itävallan Innsbruckissa on olympiaohjelmassa ensimmäistä kertaa kaksi mäkikilpailua ja kummassakin kolme hyppyä, joista vain kahden parhaan pisteet otetaan lopputuloksissa huomioon.

Suomella oli täysi edustus eli neljä miestä, joista suosikkeihin kuuluivat Keski-Euroopan mäkiviikon vajaa kuukausi aikaisemmin voittanut 24-vuotias Veikko ”Viki” Kankkonen ja 23-vuotias Niilo Halonen, vuoden 1960 olympiahopea- ja vuoden 1962 MM-pronssimitalimies. Molemmat lahtelaiset ovat esiintyneet lupaavasti myös harjoituksissa, mutta Halosen mahdollisuuksia heikentävät sairastuminne ja lääkekuuri vain muutama päivä ennen 70 m:n kilpailua Seefeldin Toni Seelos-mäessä. Suomalaisten lisäksi vahvimpia mitalintavoittelijoita ovat Norjan Toralf Engan ja Torgeir Brandtzäg sekä itä-saksalaiset Helmut Recknagel ja Dieter Neuendorf.

Häikäisevän kaunis talvisää suosii perjantaina klo 14 alkavaa olympiakilpailua, ja intapäivän aurinko saa Tirolin lumiset alpit hehkumaan. Ensimmäinen kierros tarjoaa sekä odotettuja että yllättäviä ratkaisuja. Sensaatiosta vastaa Tsekkoslovakian Josef Matous, joka venyttää uudeksi mäkiennätykseksi 80,5 m ja johtaa kilpailua pistein 114,30. Engan jää pituudessa puolitoista metriä ja on toisena ennen Neuendorfia, Veikko Kankkonen hyppää koko joukon viimeisenä numerolla 54, mutta epäonnistuu pahoin 77 m:n lentonsa päätteeksi. Yhteispisteet 95,90 riittävät vasta 29.sijaan.

Toisella kierroksella Kankkonen terästyy ja liitelee lähtölavan alentamisesta huolimatta komeasti 80 metriä. Päivän komein hyppy hellyttää tuomareita antamaan tyylipisteiki sarjan 18 – 18,5 – 19 – 18 – 18,5, jotka nostavat suomalaisen 25 pykälää ylöspäin, neljänneksi pistein 211,80. Johdossa on Engan lukemin 224,40, seuraavina Matous 218,20 ja Neundorf 214,70. Muut suomalaiset eivät pysty kamppailemaan mitalisijoista.

Normaalimäen olympiakilpailu huipentuu kolmannen kierroksen viimeiseen hyppyyn. Mäkitornin huipulla vamistautuva Veikko Kankkonen tietää tilanteen: mahdollisuus voittoon on olemassa, mutta se vaatii täysosumasuoritusta. Monet aiemmat epäonnistumiset suurkisoissa häivähtävät mielessä, mutta ne pyyhkiytyvät hetkessä muistin syväkerroksiin keskittymisen kohotessa huippuunsa. Voimakas potku takalaudasta ja liukuun... Kello on 15.25, kun Suomen toivo lennähtää terävästi Seefeldin taivaalle ja liitelee tasapainoisessa nojassa kohti monttua. Lento päättyy 79 m:n kohdalla pehmeään kauniiseen alastuloon ja saa runsaslukuisen suomalaisyleisön ulvomaan riemusta. Kankkonen jää pipoaan sukien seuraamaan tyylipisteiden näyttöä. Tulostaululle välähtää numerosarja 18 – 17,5 -18 – 18 -18 , sijaluku 1 ja yhteispisteet 229,90. Suomi on saanut mäkihypyssä toisen kultamitalinsa olympiakisoissa kautta aikojen.

Veikko Kankkonen tempaistaan sukset jalassa kultatuoliin, ja riehas juhlamylläkkä jatkuu aina iltamyöhälleasti. Ensimmäinen olympiavoittajamme Antti Hyvärinen, on nyt nauttimassa menestyksestä mäkijoukkueen valmentajana. Hopeamitali menee Norjan Toralf Enganille, pronssi saman maan Torgeir Brandtzägille ja neljäs sija tsekkiyllättäjälle Josef Matousille. Niilo Halonen on 14.s, Ensio Hyytiä 20.s ja Antero Immonen 31.s.

Innabruckin talviolympiakisojen viimeinen kilpailu käytiin sunnuntaina 9. helmikuuta 1964 Bergiselin 90 m:n mäessä. Voittajasuosikkeja olivat 70 m:n kisan kärkimiehet, jotka pitivätkin pintansa ennakkopaineista huolimatta, Ensimmäisen kierroksen ylivoimaisesti näyttävimmän hypyn teki Veikko Kankkonen, joka mäkiennätystä 95,5 m sivuten sai lähes täydellisestä suorituksestaan tyylipisteiksi numerosarjan 18,5 – 19,5 – 19 – 18,5 – 19 ja ylivoimaisen johtoaseman yhteispistein 118,9.

Toisella kierroksella Viki joutui valmistautumaan epävarmassa mielentilassa, sillä toinen suksi oli rikkotunut ensimmäisessä hypyssä. Käyttöön oli otettava varasukset, jotka nekään eivät olleet parhaat mahdolliset, sillä ne oli korjattu harjoituksissa sattuneen tapaturman jälkeen. Lähtölavan alentamisesta johtuen hyppyjen pituudet jäivät useita metrejä ensimmäiseen kierrokseen verrattuna. Ennen Kankkosta pistin hyppy oli Toralf Enganin 90,5 m. Suomalainen venytti omalla vuorollaan täsmälleen samoihin lukemiin, mutta paha horjahdus ja käden hipaisu alastulossa maahan romutti kultamitalin varmistumisen jo tässä vaiheessa, Arovstelutuomarit näkivät tapahtuma kovin eri tavoin Kanadan Dokka 9,0 Italian Valle 17,0, Suomen Koskivuori 15,0, Saksan Leonhard 18,5, Sveitsin Zysset 18,0. Kahden kierroksen jälkeen kärjessä oli Engan, toisena Kankkonen ja kolmantena Brandtzäg.

Kolmannella kierroksella Engan jäi 73 metriin, kun taas hänen maanmiehensä Torgeir Brandtzäg pääsi 87 m ja siinä vaiheessa johtopaikan – lopullinen ratkaisu jäi Veikko Kankkoselle. Jälleen suksia vaihtanut lahtelaismestari venytti viimeisen kierroksen pisimmän hypyn 88 m, ja suoritus päättyi istahtamiseen, toinen kultamitali kariutui näin harmittaviin epäonnistumisiin kahden hypyn viimeistelyssä. Mitalijärjesty oi 1) Toralf Engan 230,7 2) Veikko Kankkonen 228,9 3) Torgeir Brantzäg 227,2. Niilo Halonen sijoittui 14:nneksi, Ensio Hyytiä 23:nneksi ja Antero Immonen 31:nneksi.

Kilpailun jälkeen suomalaistuomari Hannu Koskivuori joutui ennakoimattomaan penkkiurheilijoiden ja lehdistön ryöpytykseen. Pauhtaan matematiikan mukaan Kankkonen olisi ottanut toisen kultamitalinsa, jos Koskivuori olisi antanut hänen toisesta hypystään 17 tyylipistettä 15 asemesta.

Veikko Kankkonen

http://fi.wikipedia.org/wiki/Veikko_Kankkonen

Veikko Kankkonen muistelee olympiavoittoaan – katso haastattelu
http://yle.fi/uutiset/veikko_kankkonen_muistelee_olympiavoittoaan__katso_haastattelu/7062705
Veikko Kankkonen 1964 olympialaiset
http://www.youtube.com/watch?v=8Pt-_nLfsOA

http://www.youtube.com/watch?v=7ilF6cNlXuk

http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/veikko_kankkoselle_olympiakultaa_5439.html#media=5445

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7