tiistai 5. elokuuta 2014

Einari Teräsvirta – kolmien kisojen mitalimies

Rekki oli Einari Teräsvirran paras teline.

Einari Teräsvirta oli vasta 17-vuotias, kun hän pääsi unelmamatkalle, olympiakisoihin Los Angelesiin, osanottajana. Kuopus myös piti pintansa, sillä hän palasi kotiin kahden pronssimitalin kera. Ensimmäisen Teräsvirta sai mielitelineeltään rekiltä, toisen joukkuekilpailusta, vaikka Suomen joukkueen panosta heikensi Make Uosikkisen ikävä olkapäävamma.
Rekkikilpailu voimisteltiin kahdessa osassa. Teräsvirta jopa voitti ensimmäisen osan: - Molemmissa liikkeissä sai olla enintään kolmen samanlaista osaa. Ensimmäiseen tein normaalit liikkeeni ja voitin sen aika reilusti. Toiseen minulle ei oikein jäänyt pelivaraa. Liike oli aika helppo ja hävisin amerikkalaiselle Dallas Bitslerille lopussa enennän kuin olin alussa voittanut. Hopeakin oli tyrkyllä, kun Teräsvirta ja Heikki Savolainen päätyivät samaan pistemäärään. - Sääntöjen mukaan olisimme joutuneet uusimaan hopeasta, mutta Heikillä oli vielä hevonen tekemättä. Uusinta olisi kyllä sopinut minulle, kun olisin voinut taas tehdä paremman liikkeeni.

Mutta Teräsvirta suostui suomalaisjohtajien ehdotukseen, että tuomarit saavat ratkaista. He saivat äänin 2-1 Savolaisen paremmaksi. Lähellä oli kolmaskin olympiapronssi, sillä hypyissä Teräsvirta oli varsinaisen kilpailun kolmas yhdessä USA:n Carmichaelin kanssa. Tämän uusinnan Teräsvirta hävisi. Teräsvirta oli mitaleistaan ikionnellinen: - Nuori kun olin eikä minulta etkäteen mitään odotettu.

Teräsvirta oli rekillä aika tekijä, mutta harjoitukset olivatkin alkaneet varhain isän kotiportin kivien tueksi rippustamalla rautatangolla. Kun pylväät aikanaan alkoivat pahasti heilua, isä rakensi jo ”oikean” rekin piharakennuksen seinän varaan. Varsinaisen voimistelukoulutuksensa Teräsvirta sai Viipurin Reippaassa, ”Jyrä” Nykäsen kuulussa opissa.
  • En ollut kunnossa. Opiskelin arkkitehdiksi ja olin kesän rakennustyömaalla harjoittelijana. Jouduin muurarin apulaiseksi, ”rappariksi”, enkä osannut varoa kalkkia ja vettä. Juuri ennen olympiakisoja en voinut käsieni vuoksi harjoitella pariin viikkoon. Suomen joukkuepronssimiehistöstä Teräsvirta putosi äärimmäisen niukasti (29:2) ja jäi rekilläkin 12. tilalle.

Lontoossa 1948 Teräsvirta oli elämänsä vedossa. - Ehkä parhaimmillani, vaikka ikää olikn jo kertynyt. Sotavuodet eivät nujertaneet voimisteluharrastusta, sillä Teräsvirta pääsi asemasotavaiheen ajaksi Karhumäkeen rakennustoimiston päälliköksi. - Tweimme paikallisen parantolan tiloihin voimistelusalin, jossa oli vallan hyvä harjoitella.
Voimistelunopettaja Olavi Rove komennettiin johtamaan tätä ”urheiluopistoa” Lontoon kultamitalijoukkueesta Karhumäessä palveli Teräsvirran lisäksi ainakin Ale Saarvala. Teräsvirraan vei Lontooseen velvollisuudentunto; sodasta toipuvan maan urheilu vaati ”uhrautumaan”. - Valmistautumiseni taisi olla eräänlaista työpaikkaharjoittelua. Puhelimessa ollessani tein aina etuvaakaa ovenpielessä. Siihen aikaan olin paljon puhelimessa, naurahtaa Teräsvirta. Voimisteluharjoituksia oli kolmesti viikossa. Välipäivinä hän kävi lenkillä ja kulki työmatkat polkupyörällä.

Yleiskilpailussa Teräsvirta oli 12.s, jonka hän arvostaa paremmaksi kuin Los Angelesin saavutukset. Lontoossa oli sentään yli 160 osanottajaa. - Ainoan virheeni tein nojapuilla, pieni kolahdus pudotti pistemäärän 9,5:een. Kiperimmän tilanteensa Teräsvirta koki taas kerran hevoselle, heikoimmalla telineellään. Vamman rustottamat ranteet eivät taipuneet tarpeeksi. - Liikkeeni katkesi usein ja jännitin sitä aika tavalla. Pakollisen liikkeen sai kuitenkin onneksi uusia. Se sujui hyvin.

Rekillä Teräsvirta teki alastulona merimiesvoltin koko kierteellä. Se oli uutta silloin. - Ilmeisesti ensimmäinen arvokisoissa … Mutta käsi hipasi lattiaa alastulossa. En tiedä paljonko se vei pisteitä; sain siitä silti 9,6. Silloin tuli mieleen, että jos olisin jättänyt kierteen pois. Ei sitä siellä olisi kukaan kaivannut ja olisin voinut saada pari kymenystä pisteitä lisää.

Teräsvirta jäi kahdeksanneksi, kymmenyksen päähän neljän miehen jakamasta neljännestä tilasta. Lontoon joukkue oli hyvä, huipputasainen, kuvailee Teräsvirta.
Veikko Huhtanen voitti, Paavo Aaltonen oli kolmas, Kalevi Laitinen kahdeksas, Rove kymmenes, Teräsvirta 12.s, Heikki Savolainen 14.s ja Saarvala 17.s ja vain Sulo Salmi jäi 31:nneksi. Erot olivat pieniä.
  • Tyänjohtaja Huhtanen oli tähdenlento, mies ja joukkueen ”vahva poika”. Molemmat vaihtoivat myöhemmin liittoa. Huhtanen kävi kysymässä mielipidettäni ja kertoi, että hänelle oli luvattu 1000 mk. Rahan tarjoaja, voimistelun yhteistyötoimikunnassa myöhemmin istunut TUL:n Kalle Lehtinen naureskeli, miten Voimisteluliitto ei kyennyt pitämään miehiään.

Arkkitehtuuri ja voimistelu sopivat hyvin yhteen, sanoo Einari Teräsvirta. - Molemmissa tavoitellaan tiettyä kauneutta ja taiteellisuutta. Teräsvirran päätyöksi mainitaan mielellään Helsingin Hotelli Marski, mutta arkkitehti itse on eri mieltä. - Ei töitä sillä tavalla pane edes järjestykseen. Itse arvostan eniten Mielahden lääketieteellistä laitosta. Valtion virastotaloa Kalastajatorpalla pidän myös aika hyvänä. Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen ja hammaslääketieteen laitokset Teräsvirta luettelee seuraavina. Alkolle Teräsvirta on tehnyt Salmisaareen mm. Itämeren talon.

Urheilulle Teräsvirta on pirtänyt mm. Töölön urheilutalon ja siihen liittyvän TVK:n talon. Uimahalleja löytyy mm. Kotkasta, Hämeenlinnasta, Imatralta, Kauniaisista, Maarianhaminasta, Kokkolassa on nuoriso- ja urheilutalo.

Einari Teräsvirta ehti tehdä urheilun historiaa myös ponnahduslautahypyissä. Hän voitti Suomen mestaruuden ensimmäisissä kilpailuissaan. - Ilmari Niemeläinen tuli Viipuriin kaksi viikkoa ennen SM-kisoja harjoittelemaan. Minä hyppäsin seuraksi muutaman helpomman puolentoistavoltin hypyn. Niemeläinen alkoi kysellä, tulenko kilpailuun. Vastasin, etten osaa hyppyjä riittävästi. Harjoitellaan, tuumari Niemeläinen ja niin aloitimme.
  • Kun pakolliset oli hypätty, olin kuudes. Kun jatkoimme, edellä olijat alkoivat epäonnistua. Lopulta olin kärjessä, ei tarvinnut kuin odotella muiden epäonnistumisia, nauraa Teräsvirta.

Teräsvirta houkuteltiin kesällä 1939 akateemisiin MM-kisoihin Monte Carloon. Hän sijoittui kolmanneksi, mutta se unontui paluumatkalla. - Saimme Monte Carloon tiedon, että Suomessa on liikekannallepano. Tieto osoittautui vääräksi, mutta minulle tuli kiire päästä Suomeen. Hyppäsin Stettiniin menevään junaan.
  • Saksassa oli liikekannallepano.Junat olivat täynnä sotilaita. Hitlerin progandakoneisto oli täydessä työssä. Kun Teräsvirta viimein saapui Helsinkiin laivalla Stettinistä, kadulla myytiin sähkösanomaa: Saksa oli hyökännyt Puolaan.

Einari Teräsvirta




Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

sunnuntai 3. elokuuta 2014

Viljo Heino – vaaran vuosien ennätysjuoksija

Viljo Heino, Emil Zatopek

Elokuun 3. päivänä 1944 Heino iski Helsingissä Taisto Mäen 10 000 metrin maailmanennätyksen kimppuun. Yritys kariutui, kun 7000 metrin juoksun jälkeen nyrjähtäneen nilkan puudutuspiikin vaikutus loppui. Siinä vaiheessa 10 sekuntia Mäen ME-juoksun väliaikoja edellä olleen Heinon rullaava juoksu muuttui onnahtelevaksi ja hän jäi kaikkien aikojen toisella puoli tuntia alittaneella ajalla 29.56,2 vain 3,5 sekuntia ME-ajasta. Yleisö kuitenkin tiesi, että on vain ajan kysymys, kun Heino juoksee maailmanennätyksen.

Kolmen viikon kuluttua 25.8. Heino teki Helsingin olympistadionilla uuden ME-yrityksen. Kun yleisö oli kuullut, että Heinon jalka oli kunnossa, niin lehtereille saapui peräti 15000 henkeä. Ruotsin Tillman veti 3000 metriä ja vaikka väliaika lupaili selvästi alle puolen tunnin vauhtia, tämä ei riittänyt Heinolle. Hän siirtyi kärkeen ja sivuutti puolen matkan väliaikapisteen ajassa 14.50 ja antoi aavistuksen siitä, mitä tuleman piti.

Heinon luista-askelinen meno jatkui vauhdikkaana loppumatkankin. Niinpä yleisö sai riemuita uudesta maailmanennätyksestä 29.35,4, joka oli peräti 17,2 sekuntia parempi kuin Taisto Mäen maailmanennätys. Väliaikana saatiin kirjoihin 6 mailin ME 28.38,6 ja Heino jatkoi vielä puolen tunnin ME-matkaksi 10131 m.
”Karhulan hirvi” oli tehnyt sen, minkä hän mielessään päätti kesäkuussa.

Saman vuoden syksynä Heino juoksi Göteborgissa 5000 metrillä maailman kärkiajan 14.09.6, joka oli kaikkien aikojen kolmanneksi paras tulos. Tämä aika jäi myös Heinon ennätykseksi. Loppukaudesta Heino innostui kokeilemaan ylipitkiä matkoja ja tuloksena olivat 10 mailin ja tunnin juoksun maailmanennätykset.

Viljo Heino oli talvisodassa haavoittunut jalkaan, mutta onneksi jalka parani täysin. Jatkosodassa Heino taistelu Syvärin rintamalla. Hän sai siirron 1943 vuoden loppupuolella Haminaan ja harjoitusolosuhteet paranivat olennaisesti. Niinpä ”Syvärin kersantti” Heino seuraavana vuonna hurmasikin sotein masentaman suomalaisen urheiluyleisön.

Ruotsalaiset urheilujohtajat olivat vuonna 1946 ponnekkaasti yrittäneet saada Heinon ammattilaiseksi. Ruotsalaisten esittämien syytösten perusteella Heino oli ollut koko alkukesän 1946 kilpailukiellossa. Mutta Kekkonen ja Lauri Miettinen olivat SUL:n edustajina onnistuneet hoitamaan asiat IAAF:n Oslon kokouksessa niin, että Heino sai seruaavana päivänä juosta EM-kympin.

Ja Karhulan hirvi lähtikin lennokkaimaan raviinsa päästyään vihdoin vapaaksi puolen vuoden pannastaan. Heino otti EM-kultaa uransa kolmannella puolen tunnin alituksella juostuaan 29.52,0. Suomen kaksoisvoiton varmisti toinen Karhulan poika Helge Perälä. Heino ero Perälään oli peräti 39,4 sekuntia!
Heino näytti ruotsalaisille pitkää nenää oikein kyynäränmitalla. Oslon 5000 metrillä Heino sijoittui neljänneksi ajalla 14.24,4.

Viljo Heino kilpaili huippuvuosinaan runsaasti. Vuosina 1944-45 hän juoksi kaikkiaan 54 kertaa peräkkäin häviämättä kertaakaan. Tämä on tiettävästi kestävyysjuoksusektorilla maailmanennätys. Tiukin kilpailuruletti pyori Pohjanmaalla, jossa tuli jopa kahdeksan kilpailua 10 päivässä.
Kun Heinoa kuljettanut linta-auto myöhästyi kerran tunnin verran kilpailumatkalta, niin tuhatkunta katselijaa oli tullut linja-autoasemalle katsomaan, tuleeko Heino varmasti paikalle. Kun Heino sitten astui ulos linja-autosta, niin isolla joukolla marssittiin kentälle kilpailujen jo alettua.

Varsin vanhana jouksuharjoittelun aloittaneen Heinon huippukauden ainoat olympialaiset olivat vuonna 1948 Lontoossa. Siellä odotettiin titaaninen kamppailua Heinon ja Emil Zatpåekin välillä.
Keväisen pohjerevähdyksen jälkeen Heino ei pystynyt parhaalla mahdollisella tavalla valmistautumaan kisaan. Kun vielä vatsatauti iski Lontoosa, niin Heino joutui keskeyttämään 6500 metrin kohdalla ainoan olympiakymppinsä. Heino osallistui Lontoossa myös elämänsä ensimmäiselle marantonille sijoittuen ajalla 2.41.22 11.nneksi.

Vielä vuonna 1949, jo 35-vuotiaana ikämiehenä, Heino riisti hetkeksi 10000 metrin maailmanennätyksen Zatopekilta juoksemalla Kouvolla ME-ajan 29.27,2. Zatopek otti omansa takaisin samana syksynä. Heino tulos kesti SE-ennätyksenä 10 vuotta ja ikämiesten SE-aikana 32 vuotta.

Viljo Heino

Viljo Heino

Viljo Heino

Heino, Zatopek


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

torstai 31. heinäkuuta 2014

Pauli Aapeli Janhonen – kolmen kiväärin maailmanmestari

Palkintojen jako Kairon MM-kilpailussa 1962. P.A. Janhonen sai uransa kolmannen maailmanmestaruuden.

Pauli Aapeli eli P.A.Janhosen tulo kilpa-ammunan piiriin kävi luonnollisesti: hän kävi isänsä kanssa metsällä ja tuli aseiden kanssa tutuksi jo pikkupoikana. Tuskin hän vielä silloin osasi aavistaa, että pikkuhiljaa kehittyvä ura ampumaradoilla tulisi kestämään yli 40 vuotta ja tuomaan mukanaan lähes uskomattoman määrän mitaleja ja palkintoja eri puolilta maailmaa.

Janhonen väläytti kykyjään ensimmäisen kerran nuorten SM-kilpailuissa v. 1932 voittamalla pienoiskiväärin 3x20 ls:n kilpailun. Aikuisten sarjassa hän voitti ensimmäiset Suomen mestaruutensa v. 1939, enteellisesti vapaakiväärin ja pienoiskiväärin täysotteluissa.

Hyvät kilpailuhermot olivat koetteella kansainvälisillä radoilla ensimmäisen kerran samana vuonna Luzernissa, ammunnan MM-kisoissa. Niissä Janhonen liittyi suomalaisten maailmanmestareiden joukkoon pienoiskiväärin joukkuekilpailun kultamitalimiehenä. Henkilökohtaisista kilpailuista onnistui parhaiten vapaakiväärin 3x40 ls, josta tuli pronssimitali.

Ensimmäiset sodanjälkeiset ammunnan MM-kilpailut järjestettiin Tukholmassa. Suurimman mitalisaaliin keräsi odotetusti Ruotsi, mutta arvokkaimpana pidetyn lajin, vapaakiväärin 3x40 ls:n kilpailun 300 m:ltä voitti Pauli Aapeli Janhonen tuloksella 1116. Lisäksi hän otti pronssimitalin vapaakiväärin polviasennosta ja sotilaskiväärin makuulta. Muuten suomalaisten menestys jäi 1930-luvun saavutuksiin verrattuna vaatimattomiksi.

Vuonna 1948 Janhonen kuului Suomen olympiajoukkueeseen ja oli maailmanmestarina tietenkin yksi Lontoon kisojen vapaakiväärikilpailun suosikeista, Tulos 1120 toi hopeamitalin. Kulta jäi kuuden pisteen päähän.
Buenos Airesin kuumuudessa v. 1949 järjestetyissä MM-kisoissa kiväärilajeista kaksi toi kultaa Suomeen. Olavi Elo huolehti tällä kertaa vapaakiväärin täysottelusta; asentokilpailuissa Elo oli paras pystystä ja Kullervo Leskinen polvelta. P.A. Janhosen vuoro tuli pienoiskiväärin täysottelussa, jonka hän voitti tuloksella 1165. Kultaa tuli myös pystyasennosta ja joukkuekilpailusta ME:tä sivuavalla tuloksella 380 ja hopeaa vapaakiväärin täysottelusta ja pystyasennosta.

Janhonen kilpaili koko 1950-luvun ajan ja keräsi tasaiseen tahtiin SM-mitaleita ja muita palkintoja kaikista kiväärilajeista. Helsingin olympiakisoissa P.A. Janhonen sijoittui vapaakiväärillä 12:nneksi. Sen jälkeen hän antoi edustehtävissä tilaan nuoremmilleen, mutta ei vielä lopullisesti.
Vuoden 1962 MM-kilpailut saivat 48-vuotiaan miehen vielä kerran terästämään harjoitteluaan. Moni piti häntä jo liian vanhana, mutta ammunnassa nuoruus ei välttämättä ole samanlainen etu kuin joissakin muissa lajeissa.

Kairon MM-kiosjen sotilaskiväärikilpailu käytiin kisojen viimeisenä päivänä, joten se herätti tavallista enemmän huomiota. Suomella ei ollut vielä koossa kuin yksi mitali, hirviammunnan joukkuepronssi, joten kaikki oli yhden, mutta varman kortin varassa. Kisasta tuli kenties kovin, missä P.A.Janhonen on koskaan ollut. Olosuhteet olivat oudot, kuumuus tukahduttava, paineet kovat. Nyt tarvittiin rautahermoista, kokenutta kilpailijaa ja sellainen Janhonen oli. Hän ampui 3x20 laukauksellaan tulosen 537. Yhdysvaltain Verle Franklin Wright pääsi samaan, mutta jäi toiseksi vähempien kymppiensä takia, pronssimies, Neuvostoliiton Andrei Jakonjuk jäi pisteen.

Janhonen oli päässyt yhteen tavoitteeseensa: hänestä oli tullut ensimmäinen ampuja, joa on voittanut henkilökohtaisen maailmanmestaruuden kaikkien kolmen kiväärin täysottelussa.

Pauli Janhonen


Lontoon olympialaiset


Lähdeaineisto: Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Suruviestejä


Paavo Vierto

Birger Wasenius, pikaluistelun maailmanmestari, kaatui tammikuun 3. päivänää 1940 Laatokan Lunkulansaaressa. Vänrikki Birger Waseniuksen joukkue vetäytyi taaksepäin voimakkaan vihollisen tieltä. Peltoaukeaman keskellä aitaa ylittäessään miehet joutuivat vihollisen automaattiaseiden tuleen. Omia konepistooleja ei ehditty saada kuntoon, jotta niiden pikatulella olisi voitu suojat vetäytymistä.
Birger Wasenius jäi tulittamaan käsiaseella vihollista suojatakseen miestensä vetäytymistä. Samoin tekivät ryhmänjohtajat. Suuri osa miehistä pääsi menemään suojaan, mutta ryhmänjohtajat ja joukkueenjohtaja puuttuivat.
Muutamia päiviä myöhemmin partio lähetettiin tutkimaan taistelukenttää. Se löysi Birger Waseniuksen ja muiden kaatuneiden ruumiit. Joukkueenjohtaja oli uhrautunut miestensä puolesta.
Ennen kesää Birger Waseniuksen vaimo synnytti tyttären, sotaorvon.

Birger Wasenius

Kalle Jalkanen, hiihdon olympiavoittaja ja maailmanmestari, kaatui syyskuun 4. päivänä 1941 Inkerin Kirjasalossa Lehtosyrjän kylässä. Kun hälytys tuli, ei ollut aikaa viivytellä, vihollisen partio oli päässyt läpi ja tunkeutunut etumaastoon. Miehet etenivät tuttua moneen kertaan kuljettua jotosta pitkin.
Korpraali Kalle Jalkanen astui askeleen verran polulta syrjään, suoraan polkumiinan päälle. Jalka silpoutui nilkkaa myöten. Räjähdyspaine heitti hänet selälleen ja sitten kyljelleen toisen miinan päälle. Siihen päättyi Kalle Jalkasen sotiminen ja maallinen elämä.

Kalle Jalkanen


Pauli Pitkänen, 18 km:n ja viestinhiihdon kaksinkertainen maailmanmestari, kuoli syyskuun 28. päivänä 1941 Tarinaharjun sotasairaalassa Siilinjärvellä. Talvisodassa Pauli Pitkänen sai sirpaleen reiteensä ja invalidisoitui osittain; kilpahiihdot oli hiihdetty. Jatkosodan alettua hän ilmoittautui vapaaehtoisena kotirintaman palvelukseen ja sai komennuksen Sortavalaan. Mukanaan ahän toi sieltä erään kotipitäjän sankarivainajan varusteet, joiden seasssa oli unkarilainen käsikranaatti, se sytti – syystä tai toisesta. Pihalla oli lapsia, sitä ei voinut heittää ikkunasta ulos. Jalkavaivainen maailmanmestari ei ehtinyt ovelle, kun kranaatti räjähti pöydän alla.
Kuusi viikkoa sotasairaalassa, välillä toivon kipina, sitten käänne huonompaan ja loppu.

Pauli Pitkänen


Martti Lappalainen, viestinhiihdon maailmanmestari ja 18 km:n MM-pronssimies, kaatui lokakuun 6. päivänä 1941 Syvärillä Mätysovan kylässä. Punatähtiset syöksypommittajat ilmestyivät varoittamatta suomailaisen patteriston tuliaseman ylle. Moottorit jymisivät kumeasti ja pommit irtosivat, ilma vinkui ja vihelsi, maa jytisi, räjähteli ja leimahteli.
Kun pöly laskeutui ja savupilvet ohenivat, havaittiin, että pommit olivat tehneet tuhoisaa jälkea esikuntaportaassa: vain yksi kahdeksasta miehestä oli jäänyt eloon. Pommikuopasta löytyivät myös vääpeli Martti Lappalaisen maalliset jäännökset.

Martti Lappalainen


Eino Olkinuora, viestinhiihdon maailmanmestari, kaatui lokakuun 21. päivänä Gavrilvjakassa Syvärillä. Jatkosodan neljän ensimmäisen kuukauden aikana kersantti Eino Olkinuora teki 81 partiomatkaa edessään III/JR 30:n riveissä Moskovan rauhan rajalta kohti Syväri-jokea. Konekiväärin suihku repi hänet rikki, kun hän joukkueenjohtajansa kanssa raivasi aukkoa vihollisrintamaan, joka olit motittanut suomalaisjoukot. Viimeisinä sanoinaan hän huusi:”eteenpäin”.
Kersantti Eino Olkinuoran uroteot eivät olleet vähäiset. Hänelle ehdotettiin Mannerheim-ristin ritarin arvoa. Hän sai sen jonkin aikaa kuolemansa jälkeen.

Eino Olkinuora


Paavo Vierto, mäenlaskun epävirallinen maailmanmestari, kaatui joulukuun 9. päivänä 1941 Jasinovskissa Ukrainassa. Keväällä 1941 muutama sata vapaahetoista suomalaista lähti Saksaan, missä heidät lyhyen koulutuksen jälkeen liitettiin SS-divisioona Wikingin alaisin rykmenteihin. Suomalaiset etenivät saksalsiten kesäkuun 22. päivänä aloittaman suurhyökkäyksen mukana ensin Ukrainaan ja sitten syvemmälle Neuvostoliiton alueelle. Paavo Vierto ei toivottavasti tiennyt, millaiset olivat sen armeijan saamat käskyt, joihin hän oli liittynyt; tappakaa jokainen siviili – nainen, vanhus tai lapsi, riittää että he katsovat heitä alta kulmain. Slaavit eivät ole ihmisiä!
Mius- joen rintamalla lähellä Don-virtaa vastustajan partio iski odottamatta Nord-rykmentin asemiin. Konetuliaseet puhuivat, käsikranaatit räjähtelivät. Yksi kaatuneista oli Paavo Vierto. Hänet haudattin Uspenskajan sotilashautausmaahan, jonka valkoisten, vinokattoisten ristien rivi tuntui ulottuvan aina taivaanrantaan asti.

Paavo Vierto


Olli Remes, epävirallista olympiahopeaa sotilaspartiohiihdossa, MM-pronssia 50 km:n hiihdossa, kaatui joulukuun 31. päivänä 1942 Vienan Karjalassa. Ensin luutnantti Olli Remes sai kiväärinluodin käsivartensa läpi, sitten hän haavoittui tykistötulesta ja kolmannen kerran käsikranaatista käsiin ja kasvoihin – lievästi jälleen. Syyskuussa 1941 hänet nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi.
Vielä kahdesti luutnanti Olli Remes haavoittui, sitten tarkka-ampujan luoti osui kuolettavasti. Kaatumispäivänään hän oli saanut ylennyksen kapteeniksi.

Olli Remes

Lähdeaineisto Huippu-urheilun maailma 4 ISBN 951-0-08692-4


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Pekka Niemi – kulta-ajan mestareita

Pekka Niemi oli kiertänyt Lapin savottoja 12-vuotiaasta poikaklopista lähtien. Vuonna 1937 Pekka Niemi hiihti Cahmonix`n alppirinteillä 50 km:n erillisten MM-kisojen voittajaksi, joita ei hänen jälkeensä ole Suomesta lähtenyt kuin kaksi – Kalle Jalkanen 1938 ja Kalevi Oikarainen 1970.
Chamonix`n kilpailu ei ollut helppo muutenkaan, sillä oman onnensa varassa sai hiihtää koko viisikymppisen. Avustajia ei ladun varressa juuri ollut ja ruokaa sai vain puolimatkassa.

Samoissa Chamonix`n kisoissa Pekka Niemi otti myös hopea viestistä ja pronssia pikamatkalta, joilla hän oli ylränyt olympiapronssiin jo Garmisch-Partenkirchenissa vuotta aikaisemmin.
Todella vaativan viisikymmpisen Pekka Niemi hiihti talvella 1938 Holmenkollenilla, vesikeli oli yhtäkkiä vaihtunut paukkupakkaseksi ja koko latu oli yhtä iljannetta. Alamäessä ei ollut latuja ollenkaan, pekkä merkitty ura.
Pekka Niemi voitti kilvan ja Jussi Kirjavianen, hiihtomme historioitsija, on pitänyt tuota voittoa ”uuden ajan suomalaisten suurhiihtäjien ihmeellisimpänä saavutuksena”. Kilvan kakkonen Pekka Vanninen jäi viisi ja puoli minuuttia, paras ullkomaalainen yli kymmenen minuuttia, Klaus Karppinen liki 15 ja Kalle Jalkanen yli 18 minuuttia.

”Pekka Niemen hiihto oli mielikuvituksellisinta mitä oli nähty!” täräytti eräs ruotsalainen toimittaja, kun oli nähnyt voittajan täysin valkoisiksi kuluneet suksenpohjat. Voiteluvoitosta ei tosiaan sopinut edes vihjaista saavutuksen takana oli mies itse, ei mikään muu.

Pekka Niemi

Lähdeaineisto Huippu-urheilun historia 4 ISBN 951-0-08692-4 


Lähettänyt klo Ei kommentteja:

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Erkki Kataja – seiväshypyn ensimmäinen yllättäjä

XIV olympiadin kisojen kolmas kilpailupäivä 2.8.1049 Lontoon Wibleyllä valkenee Ison-Britannian pääkaupungissa sumuisen harmaana, sadetta enteilevänä. Yleisurheiludinaaliesta on ohjelmassa ensimmäisenä klo 14.30 alkamassa seiväshyppy, jonka mitalikamppailuihin on selvinnyt kaksi päivää aikaisemmin käytyjen karsintojen perusteella – raja 400 – yhteensä 12 miestä kuudesta eri maasta, heidän joukossaan molemmat suomalaiset osanottajat, 24-vuotias Erkki Kataja ja 27-vuotias Valto Olenius. Heidän mahdollisuuksiinsa kärkikamppailussa ei kuitenkaan uskota , sillä ylivoimaisia suosikkeja olivat amerikkalaiset lähes neljän ja puolen metrin miehet Dick Morcom (447), Owen Guinn Smith (447) ja Robert ”Bob” Richards (442).

Katajan pari viikkoa aieimmin tekemä Suomen ennätys on 425 ja Oleniuksen oma ennätys 420. Suurkilpailu on kuitenkin aina suurkilpaiu, jossa tilastotulokset jäävät omaan arvoonsa – niin myö Wembleyn seiväsfinaalissa 1948.
Jo aamupäivällä alkanut sade kiihtyy yhä pahemmaksi seiväshypyn ratkaisuvaiheiden ollessa käsillä. Kun rima on nostettu 410:een, mukana on yhä 11 miestä, mutta sitten kurjat olot, pehmeä vauhdinottorata ja kilpailijoihin kohdistuneet paineet olivat liikaa kahdelle puertoricolaiselle, yhdelle ranskalaiselle, yhdelle ruotsalaiselle ja myös Suoen Oleniukselle.

Erkki Karaja sen sijaan ylittää korkeuden komeasti ensimmäisellään, samoin Norjan EE-mies (431) Erling Kaas. USA:n Smith joutuu käyttämään komen yritystään, ennen kuin 410 on selvitetty. Kolmas amerikkalainen Dick Morcom jättää korkeuden väliin. Ruotsin Ragnar ”Ragge#Lundberg tarvitsee kaksi yritystä. Mukana on vielä kuusi miestä, kun rima kohotetaan 420:een.

Sinivalkoinen pipo päässään kilpaileva Erkki Kataja saa seipään kuivausapua ja kannustusta joukkuetoveriltaan Valto Oleniuiselta, ja miesten yhteistyä tuottaa myös erinomaisen tuloksen: 420 ylittyy komeasti heti ensimmäisellä yrityksellä. Suomalainen johtaa olympialaista seiväskilpailua ensimmäisen kerran kautta aikojen.
Amerikkalainen Smith selvittää korkeuden ensimmäisellään ja Ricahds toisellaan, mutta Morcomin tekniikalle sadesää ei sovi ja hän putoaa jatkosta, kuten myös Norjan Kaas ja Ruotsin Lundberg. Enää kolme miesät mukana – mitali Suomelle on varmistunut.

Rima nousee 430:een – se on viisi senttiä yli SE-tuloksen. Kataja on vuorossa ensimmäisenä, tekee kohtuullisen yrityksen, mutta pudottaa. Sitten Richards pudottaa. Ja Smith pudottaa, Toinen kierros tuottaa täsmälleen saman tuloksen, kun kukin vuorollaan tekee epäonnistuneen yrityksen. Jos kukaan ei pysty ylitykseen viimeisellä hypylläkään, on kultamitali Suomen.

Kilpailun huipennus on käsillä. Sade piiskaa Wembleyn tilimurskarataa. Erkki Kataja on uransa tärkeimmässä suorituksessa. Pikainen keskittyminen, seivät ylös ja matkaan. Tulinen kiihdytys, seiväs kuoppaan, hyvä nousu, jalta kohti korkeuksia, vartalo yli riman, mutta: käi pudottaa riman miehen peräsää purukasaan. Katajan lopputulokseski jää 420, mutta mikä on mitalin väri – sen ratkaisevat amerikkalaisten suoritukset. Ensin on vuorossa Bob Ricahrds, mutta hänen hypystään on paras puhti poissa, ja kohtalo on sama kuin suomalaisen. Kataja on vähintään hopealla.

Jäljellä enää O.G.Smith ja hänen viimeinen yrityksensä. Mies vaihtaa jalkaansa kuivat piikarit ja ottaa bambuseipään liukastelevan terässeipään tilalle. Tiukka keskittyminen , lennokas vauhti, seivät kuoppaan, komea nousu ja selvä ylitys. Amerikkalaiste katkeamaton kultaketju seiväshypssä ei ole katkennut nytkään, mutta se on ollut lähempänä kuin koskaan aikaisemmin, kiitos suomalaisen Erkki Katajan. Hieno yllätyshopea oli kautta aikojen ensimmäinen olympiamitali seiväshypyssä.

Erkki Katajan ura Suomen kärkihyppääjänä kesti viitisen vuotta. Ensimmäisen Suomen mestaruutensa hän voitti v. 1947 ja uusi SM-arvonsa myös kahtena seuraavana vuonna. Vuoden 1950 Kalevan kisoissa hän joutui tyytymään pronssimitalin Valto Oleniuksen ja Jukka Piiroisen jälkeen. Helsingin olympialaisissa Kataja oli kymmenes tuloksella 410. Suomen ennätystä Erkki Katja kohensi kolmeen otteeseen v. 1947 -50 tuloksin 423, 425 ja 427. Maaotteluedustajana hän oli 14 kertaa ja hankki niissä seitsemän voittoa.

Erkki Kataja

Erkki Kataja


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9
Lähettänyt klo Ei kommentteja:

torstai 24. heinäkuuta 2014

Mikko Hietanen – sotaveteraanin voittojuoksu

Oslon EM-kisojen maratonin suomalaiset sankarit, korkeimmalla korokkeella Mikko Hietanen vierellään toiseksi tullut 48-vuotias veteraanijuoksija Väinö Muinonen.

Suomen leisurheilun eräs sykähdyttävimmistä hetkistä koettiin täpötäydellä Oslon Bisletin stadionilla yleisurheilun kolmansissa EM-kilpailuissa 1946. Raskaiden sotavuosien hiljentämät suomalaisurheilijat palasivat kansainväliseen seuraan sotaa edeltävien aikojen muistoissa, kultaisin vauhtiaskelin.

EM-kisojen avauspäivän nostalgisessa illassa 22. elokuuta 1946 kenttää kiersi yhtäaikaa peräti kaksi suomalaista Euroopan mestaria, tosin eri suuntiin. 32-vuotias Viljo Heino oli tehnyt 10000 metrillä ratkaisevan nykäyksen, kun stadion portista kirmaisi sisään ulkoradalee maraton voittaja, 34-vuotias Mikko Hietanen. Tunnelma katsomossa herkistyi, monet katsojat pyyhkäisivät silmäkulmiaan mestaruuteen kiitävien suomalaisjuoksijoiden kohdatessa toisensa valojen loisteessa.

Kestävyysmatkojen suomalasjuhla jatkuu myös mestareiden takana. Helge Perälä juoksi 10000 metrillä toiseksi ja 47-vuotias Väinö Muinonen tuli vajaan maratonin matkalla (40,1 km) maaliin toisena, runsaan minuutin ensimmäisen kerran ulkomailla juossutta Hietasta hitaammin.

Mikko Hietanen pääsi sodasta johtuen elämänsä vauhtiin vasta ikämiessarjan kynnyksellä. Uudellakirkolla, Karjalassa 1911 syntynyt Hietanen mittaili koulupoikana kotiseudullaan Hyttilän kylässä eri pituisia juoksumatkoja, mutta ensimmäisiin kilpailuihin hän osallistui vasta 21-vuotiaana. Pitkistä juoksumatkoista kiinnostunut Hietanen voitti neljä vuotta myöhemmin Kaivopuiston maratonin alokassarjan. Kansallinen juoksu-ura lähti nousuun, mutta sota katkaisi haaveet kansainvälisestä menestyksestä.

Maratoonariksi Mikko Hietanen oli sopivankokoinen, 167-senttinen ja 54-kiloinen kapeakasvoinen juoksija. Hän jaksoi odottaa omaa tilaisuuttaan. Vuosien sitkeä uurastus palkittiin EM-vuonna 1946, jolloin Hietasen hurja juoksukunto toi voittoja. Kesäkuussa hän rikkoo Vuoksenniskalla 15 mailin ja 25 km:n maailmanennätykset. Heinäkuussa Hietanen uusi maratonin Suomen mastaruuden. Vuosi huipentui Oslossa Euroopan mestaruuteen, mutta jatkoakin seurasi. Hietanen paineli vielä lokakuussa 20 kilometrin Suomen ennätyksen ja lumen peittäessä jo maan hän juoksi Kosicen maratonin voittajaksi.

Seuraavana keväänä Hietanen sijoittui Bostonin maratonilla toiseksi huippuajalla 2.29.31. SM-maratonilta heltisi jo kolmas perättäinen mestaruus Pohjoismaiden maratonmestaruuden lisäksi. Vuoden urheilija-äänestyksessä Mikko Hietanen jakoi kärkisijan luistelija Lassi Parkkisen kanssa.

Lontoon olympiakisoissa 1948 Mikko Hietanen ei onnistunut odotetusti. Maratonilla hän joutui keskeyttämään, kun jalkineet hiersivät akillesjänteet verille. Helsingissä 1952 Hietanen oli jo 46-vuotias, mutta juoksi tyydyttävästi. Sijoitus oli 17:s Zatopekistä 11 minuuttia jääneenä.
Hersyvän huumorin sävyttämänä Mikko Hietanen askelsi uutterasti lenkkejä Vihtavuoren kodistaan yli 75-vuotiaanakin. Hän juoksi useita ikäluokkansa sarjavoittoja Keski-Suomen hölkkäkilpailuissa.

Mikko Hietanen

Mikko Hietanen


Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 3 ISBN 951-30-8902-9
Lähettänyt klo Ei kommentteja:
Tilaa: Kommentit (Atom)