Paavo Nurmi Antverpenissä

Antverpenin olympiakisat olivat selväpiirteisemmin kuin mitkään toiset koko suomalaisten joukkueen menestys. Kukaan yksityinen suomalainen tähti ei niissä häikäissyt samalla tavalla kuin Hannes Tukholmassa ja Nurmi myöhemmin Pariisissa. Vuoden 1920 kisat olivat myös vahvinvaihto: sodan edellinen polvi luovutti manttelinsa nuorille tekijöille, hymyilevä Hannes kapteenina uudelle johtajahahmolle, salaperäiselle vakavamieliselle, luoksepääsemättömälle Paavo Nurmelle.

Paavo Nurmi, 23,maksoi kalliit mutta hyödylliset oppirahat ensimmäisen olympiakilpailunsa aikana, joka kesti tasan 15 minuuttia. Nurmi oli päättänyt voittaa tämän 5000 metrin kilpailun, joka tapahtui elokuun 16 päivänä. Edellispäiväiset koe-erät hän oli ottanut löysästi välittämättä voitosta, jolla ei ollut mitään merkitystä. Nurmi tiesi, että hänen vaarallisin vastustajansa oli ranskalainen Guillemot, niin kuin Hanneksen vastustaja Tukholmassa ranskalainen Bouin. Mutta Paavo Nurmi aliarvioi vastustajansa, hän johti alkumatkan suhteellisen lujaa. 2500 metriä taittui noin 7.11 eli kuutisen sekuntia nopeammin kuin Hannes-Bouin-juoksussa Tukholmassa paremmalla radalla. Muttaa 3000 metrin kohdalla Nurmi oli vertailukilpailun vastaavasta väliajasta enää 2 sekuntia edellä. Hannes oli juuri vastaavalla 500 m:llä siirtynyt ja vinkannut ranskalaiselle ja sanonut suomeksi: ”Mene ohi!” Niin oli tapahtunutkin ja Bouin kiihdyttänyt vauhtia. Sen sijaan Nurmi ei kiinnittänyt riittävää huomiota siihen, että Guillemot seurasi häntä kevyesti. Muut kilpalijat olivat kyllä jääneet. Nurmi jatkoi suhteellisen tasaista ankaraa menoa. Hänen teki mieli päästää ranskalainen johtoon, mutta hän ei voinut. Vauhti hiljeni hitaasti, hiljeni kuitenkin. 4000 metriä tuli täyteen, pari kierrosta enää. Nurmi uusi menetelmänsä virheellisesti, hän tiesi tehneensä tyhmyyden, joita ei enää voinut korjata. Toisaalta hän yritti luottaa onneensa, mutta se vain lisäsi harmin tunnetta, joka nieli voimia. Hänen olisi pitänyt hiljentää neljä-viisi kierrosta ennen maalia. Nyt oli jäljellä viimeinen kierros. Sen aikana Paavo Nurmi taisteli kahta vastaan: toisaaltaei suinkaan ylivoimaista eikä edes aivan tasaväkistä Josph Guillemotia, toisaalta ”omaa tuomariaan”, jota hän ei saanut edes viemeisen kaarteen kriittisimpien sekuntien ajaksi vaikenemaan. Pelko, että ranskalainen menisi ohi, lamautti. Loppusuoran avautuessa Guillemot siirtyikin rinnalle ja meni menojaan. Paavo Nurmen taistelu oli päättynyt. Hän antoi ranskalaisen mennä. Hän vilkaisi taakseen varmituakseen, ettei Ruotsin Backman päässyt yllättämään. Nurmi ohitti maailiviivan 5 sekuntia myöhemmin kuin kymmentuhantisen katsomon juhlima Guillemot ja tunsi olevansa maaillman kehnoin urheilija.

Tämä oli Paavo Nurmen ensimmäinen kilpailu ulkomailla. Hänellä ei ollut vielä nimeä. Lähtiessään tähän kilpailuun hänen harteillaan ei ollut mitään ennakkosuosikin painolastia, suomalaisetkaan eivät asettaneet häneen liikaa toiveita siitä huolimatta, että hän samana kesänä kotimaan kilpailuissa oli osoittanut kehittyneensä hämästyttävästi edellisestä vuodesta, että hän oli kaatanut 3000 metrin Suomen ennätyksen maailmanennätystä lähetelevällä ajalla ja juossut 5000 metriä nopeammin kuin kukaan aikaisemmin Suomen maaperällä. Kansainvälisesti hän oli täysin tuntematon suuruus. Sijoittuessaan toiseksi juoksussa, jota hän oli miltei koko matkan johtanut, hän herätti urheiluasiantuntijoiden ensimmäiset kiinnostukset oraat: Mikä on tämä suomalainen?

Ranskalaisten juhliessa Guillemotia Bouinin kahdeksan vuoden takaisen tappion kostajana Paavo Nurmi tunsi hoitaneensa huonosti Hannes Kolehmainen hänelle ojentaman leiviskän. Monelle suomalaiselle hänen hopeamitalinsa oli liian himmeä, useimmille joka tapauksessa voitollinen saavutus: Paavo itse suorastaaan inhosi sitä.

Onneksi – tai onnettomuudeksi – 10 000 metrin kilpailu oli edessäpäin, koe-erätkin lepopäivän takana. Antverpenissä juostiin kymppi poikkeuksellisesti kisojen loppupuolella eikä alkajaisiksi, kuten yleensä on ollut tapana. Nurmi harjoitteli, murjotti ja nukkui pois harminsa.10 000 metrin koe-eränsä hän juoksi ikään kuin olisi ollut harjoituslenkill, antoi englantilaisen Wilsonin voittaa. Nurmi loi uusia suunnitelmia seuraavana päivänä tapahtuvaa toista todellista yhteenottoa varten. Huomenna hänen olisi voitettava. Huomenna hän juoksisi järkevästi. Huomenna hän voittaisi.

Elokuun 20.s 1920 oli Paavo Nurmen ensimmäinen suuri urheilupäivä. Tuleva juoksijain kuningas teki ensimmäisen suuren juoksunsa, jossa toiset olivat vain välttämätöntä matkaseuraa, jotta kilpailu olisi juoksijoiden välinen eikä vain yhden ihmisen taistelua aikaa vastaaan.

Kahden päivän takainen 5000 metrin kilpailu taustanaan olympiakatsomo odotti näytelmän toista esitystä 10 000 metrin alkaessa. Ruotsalaisen Backmanin, Englannin Wilsonin, Italian Maccarion puolesta ei monikaan ollut halukas lyömään vetoa, Suomalaisen Nurmen uskottiin antavan sankari-Guillemotille vakavimman vastuksen, mutta hänenkään puolesta ei kukaan olisi panut frangejaan likoon. Useimmat läsnäolevat suomalaiset uskoivat kuitenkin Nurmen nyt näyttävän.

Loppunäytöksen alkuvalmistelu, johon kului aikaa pyöreästi puoli tunita, oli katsomon kannalta piinallinen. Mitään suurenmoista ei tapahtunut. Miehet juoksivat pehmoisella radalla kohtalaisen hyvää vauhtia, taittoivat kierroksen toisensa jälkeen. 700 metrin vaiheilla oli kärkijoukossa enää Wilson, Guillemot, Maccario ja Nurmi, joka ei kertaakaan mennyt johtoon, vaan pysytellyt hieman taaempana jälkijoukoissa ja johtanut jonkin aikaa sitä. Nyt hän kuitenkin siirtyi merkillisen helposti etukolmion kantaa, matka taittui häneltä leikittelevän kevyesti.

Miten tämä näytös oikein tulisi ppäättymään? Hengitystahti katsomossa alkoi kiihtyä. Yhdeksännen kilometrin täytyttyä italialaisen voimavarat pettivät, viimeisen alkupuolella myäs Wilsonin. Hänkin jäi. Guillemot johti. Toinen kultamitali kimalteli hänen silmissään, mutta häntä väsytti. Nurmi seurasi hellittämättä, hermostuttavan helposti.

Kello soi. Nurmi tempautui ranskalaisen edelle ja juoksi kaarteen jatkuvasti kiihdyttäen. Guillemot ajatteli ettei hänen olisi pitänyt ollenkaan lähteä tälle matkalle. Takasuoralla hän menetti kokonaan hermonsa, ehkä ne olivat hajonneet jo matkan aikaisemmissa vaiheissa. Hän ryntäsi Nurmen rinnalle, ohi, ksikois viimeiseen kaarteeseen toivonkipina mielessään: kenties toinen sittenkin hellittäisi, jäisi. Mutta Nurmi seruasi miltei kuin vauhtia pidätellen vanavedessä, malttamattoman odottaen vain viimeisen suoran avautumista. Sekunnit tuntuivat matelevan hitaasti. Nurmi näki sisimmässään näytöksen lopun. Häntä miltei hymyilytti. Ranskalainen hänen edellään taisteli uupumista vastaan ja sitä lamaannuttavaa tunnetta, että voittaja tulee takana.

Seuraavat sekunnit olivat olympiastadionin mykistyneimmät. Nuori suomalainen, jonka nimi oli vielä monelle karsomossa istuvalle hämärä, erkani kuin aave kilpaveikoistaan, hermoihinsa sotekutuvasta, tyylinsä rikki repivästä Guillemotista, joka jäi viimeisen sadan metrin matkalla 15 5qi 30 metriä, silminnäkijäin kuvuakset poikkesivat toisistaan. Virallinen aika otettiin vain voittajalle. Olympiastadion ranskalais-belgialainen katsomo oli saanut tainnuttavan iskun vasten kasvojaan. Se oli hiljaa, vaikeni kuin muuri ja vaiensi myös ne muutamat suomalaiset, jotka katsomossa edustivat Suomen kansaa ja joiden riemulla ei ollut rajoja.

Paavo Nurmi oli voittanut. Hän oli ottanut ensimmäisen kuninkaallisen askelen maailman juoksuradoilla. Valokuvaajat ja haastettalijat ryntäsivt taivoittamaan voittajaa. Hänelle itselleen hetk oli niin suurenmoisen vapauttava, että kun neljäntenä perille ehtinyt italialainen Maccario tuli jo säteilivin silmin, vaikkakin käsittämättömin italiankielisin sanoin onnitteli voittajaa. Nurmi hymyili – ilme jota häen myöhemmistä kuvistaan tuskn lainkaan tavoitettavissa. Eikö tämä ollut Suomen urheilun eräs kaikkien suurimpia hetkiä?

Antverpenin helteessä Nurmi sai viettään kultamitalijuoksunsa jälkeen leppopäivän. Kun hän elokuun 22. päivänä ilmestyi murtomaajuoksun lähtoviivalle, yleisön joukosta tuhannet silmäparit suuntutuivat häneen. Joseph Guillemot kuitenkin anasti vielä kerran, viimeisen kerran Nurmelta, yleisön huomion johtamalla juoksijain joukon ulos stadionilta. Parin kilometrin jälkeen hän keskeytti, Nurmi juoksi omia menojaan ja oli noin 6000 metrin kohdalla 75 metriä toisena tulevaa ruotsalaista Backmania edellä. Matkaa oli maaliin vielä 2000 metriä. Miksi Nurmi hiljensi tässä vaiheessa vauhtiaan, sitä hän ei ole kenellekään kertonut. Se että häntä olisi kohdannut jokin fyysinen vaiva, tuntuu vähemmän todennäköiseltä kuin se, ettei hän voinut vastustaa kiusausta näyttää kansalle kahden miehen kamppailua hiilimurskan viimeiselleä kierroksella. Joka tapauksesa hän antoi suoralaisen kilpaveikon Backmanin tavoittaa, menne edelle ja johtaa stadion portista sisälle tullessa. Ehkä se oli vain taktillinen voiton varmistus. Lepotuokio pahimman kilpailijan kuluttaessa viimeiset voimavaransa pitkän välimatkan umpeen kirimistämiseen. ”Nurmi leikki Backmanin kanssa kissaa ja hiirtä”, kertoo Lauri Pihkala mukana olleiden suomalaisten ajatelleen. Nurmi ei ole itse antanut mitään selitystä. Joka tapauksessa hän näytti katsomolle, joka kaksi päivää aikaisemmin oli vaieten juhlinut hänen 10 000 metsin kultamitaliaan, miten todella ylivoimainen juoksi irtautui kanssakilpailijasta ja tuli voittajan maaliin.

Maastojuoksi toi Nurmelle voittajan kultamitalin lisäksi joukkuevoiton kultaa, jonka takuumiehinä olivat Heikki Liimatainen, henkilökohtaisesti pronssia, ja Teudor Koskenniemi, joka eitä elämänsä juoksussa tarvinnut laske enempää kuin kolme vierasta miestä edelleen. Ruotsin Backmanin ja Englannin Wilsonin lisäksi englantilainen Hegarty heittäytyi matkan viimeisellä metrillä Koskenniemen ohite, mutta kuudennella sijaluvulla hän varmisti Suomelle ylivoimaisen murtomaajuoksun voiton ja kirjoitti nimens suomalaisten olympiavoittajien luetteloon.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä.