Ensi kerran oman lipun alla

Antverpenin olympialaiset aloitettiin jo huhtikuussa, varsinaiset kesäkisat tosin vasta elokuun 15. piäivänä. Erilliset, säännönmukaiset talviolympialaiset alkoivat vasta Antverpenin kisojen yhteydessä. Kisojen ohjelmaan sisältyi nimittäin jääkiekkoilu ja kaunoluistelu. Viimeksi mainittuun lajin Suomi saattoi lähettää pätevän edustuksen, Ludovica ja Walter Jakobsson olivat voittaneet maailmanmestaruuden vuosina 1911 ja 1914 ja hopeaa MM-kisoissa kolmena vuotena. Sodan aikana he olivat voineet osallistua vain kotimaisiin kilpailuihin, mutta kuntossa he olivat erinomaisesti säilyttäneet.

Pariluisteluun Antwerpenin jäähallissa osallistui 8. paria, suomalaiset luistelivat areenalle viimeistä edellisenä parina. He eivät ehtineet olla montakaan hetkeä radalla kun huomasi, että he olivat loistavan vapautuneessa vireessä. Ei merkkiäkään kilpailukuumeesta. Vaikeat hypyt ja käännökset onnistuivat täydellisesti, yhteisluistelu oli täsmällistä ja esitys kokonaisuudessaan musiikin mukainen. Kaikki asiantuntijat olivat yhtä mieltä siitä, esitys ei ollut ainoastaan kilpailun paras, vaan että se ylimalkaan oli parasta mitä siihen saakka oli pariluistelussa koskaan esitetty.

Insinööri ja rouvat Jakobssonit avattua Antverpenin olympiakisojen kultamitalitilin oli Maamme-laulu vähällä jäädä soittamatta. Onneksi Jakonbssonit itse tulivat aikaisemmine tiedustelleeksi opympiaorkesterin kapellimestarilta, oliko hänellä Suomen kansallislaulun nuotteja. Ei ollut, mutta suomalaiset opettivat hyräillen, laulaen ja soittaenkin säveltä kapellimestarille, jan niin kansallishymnimme jotenkin Belgiassa ensi kerran soitettiin. Elokuussa sen sävelet tulivat kajahtamaan neljätosita kertaa suomalaisen voiton kunniaksi.

Kun Antverpenin olympiakisat annettiin belgialaisten hoidettavaksi ja kun kunnon belgialaiset ne ottivat, oli järjestelyaikaa suhteellisen vähän, käytännöllisesti katsoen yksi vuosi. Nykyisin tuskin mikään maa ottaisi vastuulleen olympiakisojen järjestämistä niin lyhyessä ajassa. Moninaisista vaikeuksista huolimatta Antverpen onnistui kisojen toteuttamisessa sangen kunniakkaasti. Tosin kisjoen jälkipuinnissa esitettiin varsin ankaraa arvostelua. Esimerkiksi Lauri Pihkala piti päätöstä kisojen antamista Antverpenille onnettomana. Belgialaisilla ei ollut tarpeellista pätevyyttä tehtävän hoitamiseen. Toiseksi hävinneet keskusvallat eivät saaneet eivätkä voineet ottaa osaa kisoihin. Maailma oli välillä käännetty ylösalasin. Urheilun alalla oli kuitenkin tapahtunut myös jotakin edistystä. Kansainvälinen Yleisurheiluliitto (IAAF) oli perustettu v. 1913 Berliinissa. Järjestön ensimmäinen tehtävä oli yhtenäisten säännösten laatiminen kansainväliselle kilpailutoiminnalle. Sellaisia ei ennestään ollut. Myös virallinen maailmanennätysluettelo tyystin puuttui, ensimmäinen sellainen julkaistiin v. 1914 IAAF:n toimesta. Antverpenin kisojen yleisurheilukilpailut toteutettiin siten virallisten säännösten ja määräysten puitteissa – kuinka oikein ja rikkeettömästi, se on sivuseikka, jota tuskin enää tässä vaiheessa kannattaa tutkia. Sen sijaan esim. painikilpailut jouduttiin edelleen suorittamaan pääasiassa kirjoittamattomien sääntojen väljyydessä, perinteisten tapojen puitteissa.

Kun Antverpenin painiotteluissa syntyi erimielisyyksiä, kansainvälinen jury turvatui ohjeeseen, joka ei ollut erityisen demokraattinen: ”Mitä ylituomari sanoo, se pitää aina paikkansa, Jos hän julistaa jonkun hävinneeksi, niin painija on hävinnyt, vaikka hän olisi vielä pystyssä.

Antverpenin olympiakisoihin Suomi marssin ensimmäisen kerran itsenäisenä kansakuntana. Suomalaisten loistava esiintyminen Tukholmassa oli maailmansodan melskeissä ainakin pohjoismaiden ulkopuolella miltei unohdettu. Useat suomalaiset huippu-urhelijat, Hannes Kolehmainen ja Armas Taipale esimerkiksi, olivat siirtyneet Amerikkaan. Monet pitivät selviönä, että Suomi oli heidät lopullisesti menettänyt. Suomen valmistautuminen Antverpeniin ei ollut mitään kulkemista yli kukkasten. Harkittiin sitäkin, olisiko jäätävä kokonaan pois näistä kisoista, joiden portit eivät olleet avoinna kaikille kansoille: eikö ollut väärin juhlia rauhan ja ystävyyden lippujen alla silloin kuun muutamat kansat saivat urheilla ainoastaan omien rajojensa sisäpuolella – omassa vankileirissään? Sitä paitsi Suomikin oli raihnainen, nälkäinen, puolialaston ja henkisesti sairas. Kun suomalaiset kaikesta huolimatta päättivät ryhtyä valmisteluihin ja lähteä Antverpeniin, oli ratkaisevana tekijänä mahdollisuus esiintyä ensi kerran kansainvälisessä seurassa itsenäisenä kansana ja tahto näyttää, ettei Tukholman menestys ollut suinkaan sattumaa.

Mitä mahdollisuuksia suomalaisilla urheilijoilla näytti olevan vuoden 1920 olympiakisoissa? Mahdollisuudet tuskin tuntuivat yhtä hyviltä kuin 8 vuotta aikaisemmin. Tosin sota ei ollut runnellut yksin Suomen kansaa, muitakin se oli pahoinpidellyt, mutta kisoihin tulisi mukaan sellaisia osanottajamaita, jotka sota oli sivuuttanut suhteellisen hellävaraisesti. Suomalaisten urheilijoiden valmentautuminen oli jäänyt – kuten yleensäkin siihen aikaan – pääasiassa kunkin urheilijan omaksi asiaksi. Ajasta ja eväästä oli huolehdittava itse, jopa valmentautumisohjeista ja ohjelmistakin. Kuitenkin moni tyänantaja myös teki parhaansa tukeakseen olympiamatkaa.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä