Arvo Aaltonen
Elokuussa 1909 Suomessa
vieraili tukholmalaisen Daphne-uimaseuran joukkue, joka kilpaili mm.
Helsingissä. Ruotsalaistähdet voittivat kaikki lajit, mutta
suurimman yllätyksen järjesti 17-vuotias porilainen Arvo Aaltonen,
joka sijoittui 200 m:n rintauinnisssa kolmanneksi. Se, että samainen
poikanen voitti heti perään Suomen mestaruuden samalla matkalla, ei
ollut enää yhtä suuri yllätys, mutta aika 3.08,0 oli – Herman
Cederbergin SE jäi vain runsaan sekunnin päähän. Tässäpä
meillä kauniisti, tyylikkään rauhallisesti mutta kuitenkin
joutuisasti etenevä uimari, kirjoittivat lehdet, ja oikeassa olivat:
Aaltonen hallitsi suomalaista rintauintia pitkälle 1920-luvulle
saakka.
Arvo Aaltonen suoritti
uimamaisterin tutkinnon 1908 – nipin, napin, kerrotaan. Ilmeisen
lahjakas hän kuitenkin oli ja pääsi kokeilemaan lahjojaan jo
Tukholman olympiakisoihin. Sitä ennen hän voitti 200 m:n SM:n 1911
ja 1912 ja teki olympialaiskarsinnoissa 400 m:n SE:ksi jo
kansainvälisen luokan ajan 6.43,1.
Tukholmassa uitiin100m:n
mittaisella radalla. Suomessa oli tapana kilpailla 25 m:n radalla.
Kun ratoja erottavia köysiä ei vielä käytetty, tottumattoman oli
vaikea pysys suunnassa. Tämä saattoi olla siihen, että Arvo
Aaltosen tie nousi pystyyn välierissä sekä 200 että 400 m:llä.
Kotiin palattuaan hän uin 400 m:n ajan, jolla Tukholmassa olisi
tullut neljäs sija.
Läpimurto kansainvälisen
huipun suuntaan tapahtui v. 1919 Tukholman kansainvälisissä
kisoissa, joissa Aaltonen voitti 200m:n rintauinnin ja sijoittui 100
m:lläkin toiseksi. Pohjoimaisessa uintimaaottelussa Kööpenhaminassa
hän otti hopean mielimatkallaan 200 m:llä – edelle ehti vain
Ruotsin tähti Håkan Malmrot.
Myös Antwerpenin
olympialaisissa uitiin 100 m:n mittaisella radalla. Nytse ei enää
haitannut kansainvälistä kokemusta saanutta Aaltosta, vaan hän
eteni sekä 400 että 200 m:n rintauinnin finaaliin ilman suurempia
vaikeuksia. Ensin on vuorossa pitempi matka.
”Loppukilpailuun pääsi
3 ruotsalaista, 1 suomalainen ja 1 amerikkalainen. Malmrot johti
alusta loppuun. Henningin ja Aaltosen välillä oli ankara ottelu.
Lopuksi Henning pääsi edelle. Howel ja Cederblom jäivät jälkeen.”
Näin lakooninen on paikalla olleen uimahyppääjään Toivo Aron
kuvaus 400 m:n rintauinnin finaalista. Uinti oli tuohon aikaan
suomalaisesta näkökulmasta pieni laji. Uimahalleja ei ollut eikä
uintiin erikosituneita seurojakaan kovin monta.
Yhtä hillittyä oli Aron
teksti, kun hän kirjoittaa neljä päivää myöhemmin käydystä
200 m:n rintauinnin loppukilpailusta: ”malmrot lähti heti
johtamaan, mutta Aaltonenkaan ei jättäytynyt kauas. Henning oli
sairas, mutta ui sisulla. Käännyttäessä toiselle sadalle metrille
olivat Henning ja Aaltonen rinnatusten, mutta Aaltosen vauhti alkoi
hiljentyä. Amerikkalainen Howell alkoi lopussa päästä vaarallisen
lähelle häntä.”
Kotimaassa Arvo Aaltonen
jatkoi kilpauraansa lähes lyömättömänä rintauimarina vuoteen
1927 saakka. Hän oli mukana myös Pariisin olympiakisoissa 1924,
mutta ei enää selvinnyt loppukilpailuun Viimeisen SE:nsä hän ui
v. 1925: 200 m:n rintauinti 2.58,9. Vuonna 1928 Suomen mestari oli
viipurilainen Topi Reingoldt. Aaltonen saattoi keskittyä
siviilitöihin voitettuaan yhteensä 22 Suomen mestaruutta. Amerikan
kultamaa kutsui häntäkin, mutta ei pitänyt omanaan. Aaltonen
palasi Kanadasta v. 1937 ja omisti Porissa vesi- ja
lämpöjohtoliikkeen.
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 1 ISBN 951-31-8904-5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti