Leo Kinnunen siirtyi
vuonna 1971 Iterserie-sarjaan.
Vaikka maailmalla
rata-autoilun mestareista tuli saman tien urheilun supertähtiä, ei
Suomessa 60- ja 70-luvulla rata-autoilijaa tahdottu noteerata edes
urhelijaksi. Ennakkoluulojen taivaamiseen kului koko Leo Kinnusen
menestyksekäs ura ja vasta Keke Rosberg sai lopullisesti poistetuksi
esteet rata-autoilun yleisen arvostuksen tieltä.
Useat asiantuntijat
pitivät Leo Kinnusta yhä kaikkien aikojen nopeimpana suomalaisena
rata-autoilijana. ”Leksa” joutui kokoamaan uudisraivaajan ankean
arjen eikä koskaan saanut ansaitsemaansa arvostusta kotimaassaan.
Kiistattoman nopeutensa
Kinnunen todisti heti kavuttuaan ensi kerran formula 3:n rattiin
Ahveniston radalla. Vastassa oli tulevan ruotsalainen supertähti
Ronnie Petterson. Ja Leksa voitti.
Oli heti selvää, että
kotimaan radat eivät riittäneet tällaiselle lahjakkuudelle. Niin
maailman huipuareenat ja niiden palkintokorokkeet tulivat miehelle
tutuiksi. Kinnunen kotiutui välittömästi kaikille radoille,
Ajolinjat löytyivät saman tien, ja Leksan kierrosajat herättivät
kansainvälistä huomiota kaikkialla.
Ponnahduslaudaksi tuli
pohjoismainen Nordig Challenge Cup, jossa Leksa hankki kansainväliset
kannuksensa ja teki nimensä kansainvälisesti tunnetuksi. Kinnunen
lähti tuohon kolmen osakilpailun haastekisaan Aarnio-Vihurin 908
Spyderilla. Ensimmäinen osakilpailu käytiin Keimolassa.
Parhaiten Kinnunen
muistetaan jo lopetetun urheiluautojen C-ryhmän edeltäjän eli ns.
prototyyppien maailmanmestarin vuodelta 1970. John Wyer palkkasi
meksikolaisen Pedro Rodriquesin ja suomalaisen Leo Kinnusen
Porschensa kuljettajapariksi. Vaikka ylpeä Rodriquez ei missään
vaihessa halunnut kaveerata Kinnusen kanssa, yhteistyö toimi
kuitenkin antoisasti: pari voitti Daytonan, Brands Hatchin, Watkins
Glenin ja Monzan osakilpailut, oli toinen Targa Florion
hengenvaarallisella radalla Sisiliassa ja vielä neljäs Sebringissä.
Pisteet toivat ylivoimaisen maailmanmestaruuden.
Kertaakaan koko kauden
aikana ei Rodriquez ei vaivautunut kättelemään pariaan.
Palkintopallilla ei pahemmin juhlittu. Kinnuselle ei voitoista jäänyt
mitään käteen, sillä kotiinviemisiksi ei kuljettajille annettu
edes lusikkaa tai lautasta komeammista pystyistä puhumattakaan.
Seuraavana vuonna Kinnunen
siirtyi amerikkalaista CanAm-luokkaa vastanneeseen Interserie-sarjaan
Antti Aarnio-Wihurin autoilla. 1971-72 Kinnunen hallitsi
Interserie-sarjaa ajokkinaan Porsche 917 ja Porsche 917 turbo, jossa
hyrisi peräti 800 hevosvoimaa. Autoja oli äärimmäisen raska ajaa
eivätkä renkaat ja jarrut vastanneet läheskään noin hurjien
autojen vaatimuksia. Interserie-sarja herätti Suomessakin laajaa
huomiota ja Keimolan osakilpailu veti yli 400 000 katsojaa Leksaa
kannustamaan.
Voitollaan Kinnunen
herätti formula 1-tallinkin huomion, Uusien kuljettajien piti ostaa
paikkansa jo noihin aikoihin. Aarni-Wihurin kanssa Kinnunen päätyi
ostamaan vuonna 1973 kohtuullisesti Grand Pri-radoilla menestyneen
Surteesin auton, mikä osoittautui täysin vanhentuneeksi välineksi.
Vuonna 1974 Kinnunen
karsiutui yhdeksän kertaa, mutta onnistui sentään hankkimaan
historiallisen 26. lähtöruudun Ruotsin GP:hen suosikkiradallaan
Anderstorpissa. Kisä päättyi kymmenen kierroksen jälkeen, mutta
joka tapauksessa silloin kirjattiin suomalaisen formula 1-historian
ensimmäinen lehti.
Leksan viimeiseksi
kilpailuksi jai Teboil-ralli 1982.
Leo Kinnunen
Leo Kinnunen 70-vuotias
Leo Kinnunen
Leo Kinnunen
Leo Kinnunen
Lähdeaineisto
Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti