Väinö Kokkinen – kesksarjan kuningas

Väinö Kokkinen, köyhän pienviljelijäkodin kasvatti Orimattilasta, näki 10-vuotiaana elämänsä ensimmäiset painikilpailut Helsingin työväentalolla. Varsinaisen painikipinän hän sai kuitenkin vasta parikymppisenä sahatyöläisena Lahdessa. Helsinkiin muutettuaan hän kohosi Jyryn riveissä nopeasti TUL:n nimekkääseen mestarikaartiin. Vuoden 1925 työläisolympialaisissa Kokkinen kruunattiin jo ylivoimaiseksi mestariksi, vaikka häntä kiellettiin käyttämästä otteluissaan tehokkainta painiliikettään – niskalenkkiä. Kelvollisen vastuksen puute ajoi Kokkisen lopulta Suomen Painiliiton lipun alle.

Puheet uudesta painijahirmusta saivat lisävahvistusta, kun Kokkinen kukisti keskisarjan tanskalaisen ylpeyden Johannes Jacobsenin Suomalaisessa oopperassapidetyissä kolmipäiväisissä kilpailuissa, joita oli seuraamassa mm. presidentti Relander. Mutta tervellistä tappion kalkkia Kokkinen joutui välillä nauttimaan; Milanon EM-kisoissa 1926 tuli selkähäviöt saksalaiselle Bräunille ja unkarilaiselle Pappille.

Väinö Kokkisen nimi oli koko painihullun Suomen kansan huulilla, kun johtavan painimaan mainetta lähdettiin puolustamaan Amsterdamiin 1928. Huippukuntoinen Kokkinen paljasti näissä kisoissa painijan reportoaarinsa kaikessa häikäisevyydessään.

Eriyisen mielenpainuvaksi muodostui ottelu pelättyä unkarilaista Pappia vastaan. Rohkeatyylinen unkarilainen tohtori kävi siekailematta Kokkiseen kiinni, mutta heittoyritykset jäivät tehottomiksi. Kokkinen sen sijaan käytti unkarilaista viidesti harteilaan, mutta mattotuomari antoi ottelun jarkua yleisön raivokkaasta protestoinnista huolimatta. Kun matolla oi temmelletty jo lähes 11 minuuttia, hyvävoimainen ”Väiski” naulitsi loppuunuupuneen pustan miehen hartiat raudanlujalla käsilukolla mattoon, ja Pap katsoi parhaimmaksi antautua sovinnolla.

Väinö Kokkinen selätti ennenkuulumattoman kovassa keskisarjassa kaikki vastustajansa, viimeisenä Tanskan painikuninkaan Jacobsenin peräti parissa minuutissa. Hänen kultamitalinsa jäi Suomen ainoaksi kreikkalais-roomalaisessa painissa, mutta Kokkisen loisteliaat suoritukset voivat hänelle varauksettomasti Amsterdamin olympiakisojen painikuninkaan arvon.

Amsterdamin mestyksen Kokkinen hyädynsi myös yksityiselämässään; hän perusti asusteliikkeen ja laajensti seuraavina vuosia liiketoimitaan ravintola- ja rakennusalalle. Liiketoimilta ei tahtonut lietä aikaa harjoitus- ja kilpailutominnalle, mutta Loas Anglesin olympiakellojen kutsuessa 1932 painikuningas oli jälleen valmis puolustamaan arvoaan.

Puolinelsonit, lindenit ja sillanmurrot purivat entiseen tapaan harvalukuisiin vastustajiin, ja ainoastaan pakoilevaa unkarilaista Földeakin vastaan Kokkinen joutui tyytymään ylivoimaiseen pistevoittoon.

Väinö Kokkinen osallistui vielä Berliinin kisoihin 1936, mutta nyt harjoittelemattomuus (ja ikäkin) tuli ilmi kestävyyden pettämisenä. Hän kärsi työhäviön ruotsalaiselle kultamitalimiehelle Ivar Johanssonille ja sijoittui kolmansissa olympiakisoissa neljänneksi.

Lähdeaineisto Kilpakenttien sankarit 2 ISBN 951-30-8903-7