Suomi ”olympiakilpailukiellossa”

Monet seikat vaikuttivat siihen, että Suomen menestys Amsterdamissa olympiakisoissa 1928 ei ollut Pariisin ehkä Antverpenin kisojen veroinen. Selvää taantumista tai tasaantumista oli tapahtunut. Suomen osanotto Amsterdamin olympialaisiin ja niitä edeltäneisiin saman vuoden St. Moritzin talvikisoihin joutui vuonna 1927 merkillisellä tavalla kyseenalaiseksi. Näin Suomi oli menettämäisillään kolmekymmentä olympiamitalia. Suomen poisjäämisen uhkaa vuoden 1928 olympiakisoista ei suinkaan aiheuttanut ulkopuolinen painostus. Suomen urheilujohtoa teki vapaaehtoisen päätöksen olla osallistumatta St. Moritzin ja Amsterdamin kisoihin. Mistä syystä? Martti Jukolan selityksen mukaan suomalaiset närkästyivät siitä, että olympialaisten ohjelmasta poistettiin Pariisin kisojen jälkeen maastojuoksi, 3000 metrin joukkuejuoksi ja viisiottelu, jotka kaikki olivat olleet suomalaisten heiniä. Arveltiin, ehkä tiedettiinkin, Ruotsin tehneen aloitteen näiden lajien poistamisesta, jottta Suomen menestystä seuraavissa kisoissa voitaisiin rajoittaa. Myös painissa supistettiin osanotto-oikeutta kussakin sarjassa yhteen mieheen. ”Tahko” Pihakla, joka tällöin toimi SVUL:n urheilujaisoton puheenjohtajana, vastusti suomalaisten osallistumista olympiakisoihihn ”henkilökohtaisista syistä”. Muistaen oman heikon menestyksen Tukholman kisoissa, mikä osaksi johtui siitä sivuseikasta, että Pihkala oli aikanaan innostunutnut kasvisravintoon ja halveksi vahvempia suomalaiskansalisia ruokia, mutta erikoisesti todettuaan Suomen kansan hitaanpuoleisen lämpenemisen hänen sovittamaansa pesäpallon ja muihin kuntourheilumuotoihin Lauri Pihkala ryhtyi ”suomalaisen olympiahulluttelun” lopettamiseksi. Kenties hän samalla kaunapäissään tahtoi kostaa Paavo Nurmelle, joka oli edellisenä kesänä Turun satamassa karannut laivasta, kun Tukholmaan lähtevän Suomen maaottelujoukkueen johtaja Lauri Pihkala oli Nurmen kieltäytymisestä huolimatta määrännyt tämän juoksemaan maaottelussa kympin lisäksi myös 5000 metriä.

Joka tapauksessa urheilujohtoa SVUL:N urheilujaoston puheenohtajan aloitteesta teki maaliskuussa 1927 päätöksen, joka mukaan olympiakisoihin ei lähetetä ainoatakaan urheilijaa. ”Oli selvää että urheiluun hullaantunut kansamme nousi takajaloilleen”, kirjoittaa Martti Jukola, ”Aktiiviurheiljat olivat vimmoissaan ja johtomiehet jakaantuneet jyrkästi kahteen erimieliseen leiriin. Julkinen san kamppaili päätöstä vastaan, amerikkalaiset olivat ihmeissään, hollantilaiset ja sveitsiläiset aivan suuttuneita. Painostus korkeintaan urheilujohtoa vastaan kasvoi ja kesäkuussa oli ”pyhät sanat pyörrettävä”. Suomen kansa pääsi pelkällä säihkähdyksellä, ja olympiakeräsys sai neen näkemättömän vauhdin.” Suomi ehti kuitenkin olla kolmisen kuukautta omatekoisessa ”olympiakilpailukiellossa”.

Suomi lähetti Amsterdamiin Oihonna-laivalla 72-miehisen joukkueen, 33 henkeä pienemmän kuin Pariisiin. Osaksi tämä johtui painiedustajiston pakollisesta vähentämisestä. Oihonna oli oikeastaan ”uiva hotelli”, se näet toimi samalla Amsterdamin satamaan kiinnitettynä joukkueemme majoituspaikkana. Näistä kisoista muodostui kahden suuren suomalaisen juoksijan olymialainen jäähyväiskilpailu, 34-vuotiaan Ville Ritolan ja nelisen vuotta nuoremman Paavo Nurmen, jota mahdollisuutta roisn ei voitu ottaa lukuun, tämä selvisi vasta seuraavien olympiakisojen kynnyksellä ulkopuolisten voimien puuttuessa asiaan.

Amsterdamin kisat olivat Pariisin kisoja täydellisemmät ja ”olympialaisemmat” sikäli, että myös sodassa hävinneet saivat vihdoin olla niissä mukana. Paavo Nurmi, joka pian Pariisin kisojen jäkeen oli vallannut Ville Ritolalta taksin nimiinsä 10 000 metrin maailmanennätyksen (30.06,2) oli tällöin ”ohittanut urheilu-uransa huipun” , kuten elämäkerran kirjoittaja Karikko toteaa, ”mutta hänen alamäkensä oli sellaista loistia, että pelkästään sekin olisi riittänyt viemään miehen nimen urheilun historiaan”. Hän oli kärsinyt ensimmäisen häviönsä. Otto Peltzer ja Edvin Wide voittivat hänet Berliinin 1500 metrillä syyskuussa 1926. Se johtui Nurmen tilapäisestä alakunnosta ja vastataudistakin. Mutta joka tapauksessa kello oli soittanut ”viimeiselle kierrokselle”

Paavo Nurmi tiesi Ville Ritolan olevan lujassa kunnossa Amsterdamissa, ehkä samanlaisessa kuin Pariisisissa. Ritola oli syksyllä 1927 voittanut Amerikan maatojuoksumestaruuden. Myös Edvin Wide alkoi pelata omilla korteillaan nähtävästi kovempaa peliä kuin neljä vuotta aikaisemmin. Tosin 10 000 metrillä, josta muodostui pääasiassa kahden suomalaisen jättiläisen kamppailu, Widen panos osoittautui keveäksi, 34 vuotta täyttänyt Ritola johti 23 kierrosta – englantilainen Beavers oli johtanut ensimmäisen, Nurmi toisen – ja piti yllä olympiaennätysvauhtia. 6,5 kilometrin jälkeen Wide hellitti ja jäi aivan kuten Pariisissa, mutta Nurmi seurasi, pyrkimättä kuitenkaan johtoon. Vasta kun enää 100 metriä oli jäljellä, Nurmi syöksyi rinnalle ja pinnisti parin metrin eron, jonka turvin valloitti yhdeksännen kultamitalinsa. Hollantilaiset ja heidän vieraansa juhlivat kenenkään aavistamatta, että juoksijain kuningas oli sinetöinyt ainutlaatuisen olympiamenestksensä, saavuttanut viimeisen voittonsa. Aika oli kova (30.18.8) sitä paremmin ei ollut kukaan toinen maailmassa juossut. Ritola alitti ensimmäisen ja ainoan kerran 30.30 arjan – 0,6 sekunnilla. Kilpailu oli raskas, mutta vanhat konkarit selviytyivat siitä rutiinilla.

Sen sijaan 5000 metrin juoksu oli Paavo Nurmelle yksi hänen ankarimpiaan, henkisesti masentavimpia. Monet arvelivat Nurmen ja Ritolan sopineen ennakolta, toinen ottaa kympin , toinen viitosen voiton. Kumpikin on myöhemmin kiistänyt tällaisen kaupankäynnin eikä sellainen tunnu mitenkään uskottavaltakaan. Wide näytteli nyt paljon näkyvämpä osaa kuin 10 000 metrillä, kuntoero hänen ja suomalaisten suuruuksien välillä oli supistunut, hänen kokemuksensa ja itseluottamuksensa oli kasvanut, minkä lisäksi kumpikin suomalainen oli kolhinut pahanlaisesti itseään 3000 metrin estejuoksun alkuerissä edellisenä päivänä. Ritolan nilkka oli nyrjähtänyt ja Nurmen lonkka kolhiintunut niin pahoin, että jalka seuraavana päivänä oli jäykkä.

”Rammat kilpaveikot lähtivät hammasta purren taisteluun. Tavallista pitempään rippui nyt heidän mukanaan muu seurakunta, josta huomattavin mies tälläkin kerralla on Wide”, toteaa Martti Jukola. - Kukaan ei kuitenkaan mennyt Nurmen ohi, hän sai johtaa kohtuullista vauhtia. Puolimatkassa Paavo tarjoaa kärkipaikkaa Ritolalle, joka sen rehdisti ottaakin parantaen vähän vauhtia. Viimeisen kilometrin alkaessa ovat enää Wide ja janekki Lermond suomalaisten kannoilla. 600 metriä maalista Ritola äityy rajuun pinnistykseen, jolloin vieraat miehet jäävät 10-15 metriä. Nurmi seuraa tuskaisin ponnistuksin. Hän ajattelee jo heittää kesken, muttta Wide hänen takanaan pidättäää siitä. Viimeisillä voimillaan hän pysyttelee Ritolan tahdissa ja pysyykin, kunnes Ville loppusuoran auetessa lähtee nelistämään ...Nurmi ei enää voi kiristää. Wide lähenee uhkaavasti. Nurmi ponnistaa viekä kerran tarmon syvyyksien voimalla pari kolme kiivaampaa askelta ja siten tekee tyhjäksi ruotsalaisen aikeet viime hetkellä. Milloinkaan Nurmi ei ole ollut juoksun jälkeen niin lopen uupunut, Hän vaipui nurmikolle lepäämään ennen kuin jaksaa kävellä pukeutumissuojaan. Ritolan kultamitalisnoteeraus 14.38,0 oli 6,8 sekuntia heikompi kuin Paavon aika Pariisissa. Nyt Nurmi jäi 3 sekuntia, Wide hänestä 0,2. Se oli Ritolan hieno jäähyväisjuoksu olympia-areenalla.

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä