Kaksitoista painijaa palkintopallilla

Oskari Friman

Yleisurheilijamme haltoituivat Antverpenin kisoissa ennennäkemättömään voimainmittelöön. He tekivät hieman enemmän kuin sopi odottaa. Pisteissä Suomi asettui toiseksi USA:n jälkeen ennen Ruotsia, Englantia, Ranskaa ja Italiaa. Kultamitaleita suomalaiset saavuttivat yhtä monta kuin amerikkalaiset – yhdeksän.

Painijamme jatkoivat omaa menestyksestä tahtiaan. Tukholmassa suomalaiset painijat voittivat pisteissä koko muun maailman. Aivan samoin ei käynyt Amtverpenissä, mutta siellää saavutettiin kaikkien aikojen painivoittosaalis, viisi kultamitalia. Muu maailma oli nyt lähettänyt enemmän painijoita, mistä johtuen Suomen pisteylivoima hieman kaventui. Ylivoimainen ykköstila saavutettiin 27 pisteellä Ruotsin 12,5 vastaan. Koko maailma keräsi yhteensä 33 pistettä. Kaikkiaan 12 suomalaista painijaa kiipesi Antverpenissä palkintopallille, hopeamitalin sai yhtä moni kuin kullankin, pronssimiehiä li lisäksi kaksi.

Oskari Friman, 27, oli eräs näiden kisojen suomalaisia sankareita, joiden nimi on kirjoitettu useammin kuin yhden kerran olymiavoittajien luetteloon. Hän ei suinkaan olut Anverpen voittajiemme joukossa suurin eikä arvokkain. Painin kultamitalimiehistä hän oli nuorin ja keveinkin, mutta ei suinkaan köykäisin. Hän saavutti kultamitalin puhtaalla pelillä voittaen leikitellen kaikki vastustajansa. Sarjassa esiintyi 21 mitalien tavoittelijaa, joukossa mm. virolainen Eduard Piitsepp, joka myöhemmällä iällään siirtyi Suomeen ja muutamina vuosina ennen kuolemaansa valmensti kuusamolaisia urhelijoita; Pariisissa Piitsepp voitti kultaa vapaapainin kärpässarjassa suomalaisen hopeamiehen Anselm Ahlforsin nenän edestä. Antverpenissä Oski Friman seljätti kaikki vastustajansa – neljää enempää heitä ei kohdalleen osunut – yhteensä 18 minuutissa, ”Oski oli silloin maailmassa ennenäkemätöntä luokkaa”, arvioi Martti Jukola. Oskari Friman ei ollutkaan aivan tavallinen painija – hän sai tovereiltaan, vastustajiltan ja painiasiantuntijoilta ”paini-insinöörin” arvonimen.

Insinöörin työtä hän todella teki Antverpeinissa, mutta miltei sama oli tahti neljä vuotta myöhemmin Pariisissa, jossa ainoastaan yksi mies pystyi väistämään Frimanin otteita niin pitkälle, että hartiat jäivät kastamatta. ”Pakoilija” oli unkarilainen L. Kerentsztes, joka suomalaisen mielestä saavutti kaiken muuta kuin selvän voiton Kalle Vesterlundista, Kale putosi näin pronssille. Pariisissa Friman paini kevyessä sarjassa samoin kuin vuoden 1921 maailmanmestaruuskilpailussa Helsingissä, missä niin ikään mestaruusmitali heltisi puhtaasti selkävoitoilla.

Kun Oski Friman aloitti olympiauransa Antverpenissa, Emil Väre sen siellä lopetti. Komeasti lopettikin, kultamitalivoitolla. 35-vuotiaan mestarin ottelusarjasta ei muodostunut niin hohtavaa kuin Frimanin: toisen kultamitalinsa Väre voitti osaksi hyvän arpaonnensa ansioista. Vaarallisemmat vastustajat osuivat sarjan toisen edustajamme Taavi Tammisen kohtaloksi. Värettä neljä vuotta nuorempi Tamminen, joka sitten vuonna 1921 reivasi tiensä maailmanmestaruuteen aito frimanmaiseen tyyliin, antoi loppuottelussa painijohtomme kehotuksesta seuratoverilleen Maailman Eemelille sopuvoiton, tällä tavalla Suomelle taktikoitiin kaksoisvoitto. Ilmeisesti se ei ollut sääntöjenvastaista enemmän kuin pahanmakuistakaan. Eemelistä tuli kaksinkertainen kultamitalimies, Taavi Tammisesta vain ikuinen hopeapoika.

Kreikkalais-roomalaisen painin jyryin ja arvokkain voitto oli edelleen suomalsien miehen heiniä. Siinä oli jälleen hohtoa. Lähes 42-vuotias porvoolainen Adolf Lindfors, joka kolmeen vuoteen ei ollut enää paininut, innostui uudelleen olympiakisojen lähestyessä ja raivasikin itselleen paikan joukkueessa. Muta mikä vielä järeämpää: hän raivasi Antverpenissa polun sileäksi korkeimmalle palkintopallille. Sellaiselle pääsyn häneltä oli estänyt vuonna 1911 MM-paineissa Helsingissä Yrjö Saarela. Ratkaisuottelussa 93-kiloinen Lindfors paini ruotsalaisen Anders Ahlgrenin (125 kg) kanssa. Sitä ennen hän selvitti välinsä muiden arvan määrämien vastustajien parissa, heistä kolme kiertyi selälleen yhteensä noin kuudessa minuutissa, mutta amerikkalainen Wilkie seisoi 30 minuuttia. Tanskalainen Poul Hamsen sortui hopeatukkaisen Lindforsin käsissä parissa minuutissa. Kun Lindfors oli otellut Ahlgrenin kanssa säädetyn ajan ( 10+15 minuuttia) ylituomari julisti kamppailun tasatulokseksi.

Väliajan kuluttua urosten piti jälleen isken yhteen. Aika oli rajaton. ”Voimaa vastaan ei seiso muu kuin järki”, sanoi Lindfors. Älyään hyväksikäyttäen suomalainen voittikin. Hän väsytti ylen lihavan vastustajansa, joka vihdooin kaatui matolle niin uupuneena, ettei voinut omin voimin nousta. Aikaa oli kulunut 47,36, kun suomalainen ikämies julistettiin voittajaksi. Kelpo ruotsalaiselle päivä oli onneton: Ahlgren sai yhteenotosta niin tarpekseen, ettei voinut otella enemmän hopemitalista kuin pronssistakaan. Hansen korjasi hopean ja Martti Nieminen pronssi.

Kalle Anttila,33, joutui vasten ”parempaa mieltään” painimaan ”vapaata”, johon suomalaiset ensi kerran toden teolla osallistuivat. Vapaapainia ei ollut aikaisemmin oympiakisojen ohjelmassa, eikä sitä juuri ollut Suomessa harrastettu. Anttila ei ollut aluksikaan perillä vapaapainista, mutta hänet tunnettiin sitkeänä ja väkevänä vääntäjänä ja nopeana niskasta ja lonkalta sivaltajana. Loppuotteluun hän joutui kovaa ruotsalaista Gotfrid Svenssonia vastaan. Sitä kamppailua Anttila itse pitää kilpauransa raskaimpana. Niin vapaata kuin tässä painittiinkin, ottelu sujui puhtaasti kreikkalais-roomalaiseen tyyliin, koska kumpikin osapuoli oli ainoastaan siihen tyyliin syvällisesti perehtynyt. Kultamitalin lisäksi Anttila voitti Antverpenissa kunnianimen ”räätälien maailmanmestari”. Kalle Anttila on itse sanonut, ettei yhden miehen iässä ehdi opetelle kovin monta tosikäytössä perilleviepää painiliiketta. Häntä on pidetty hivenen yksipuolisena ja ennen kaikkea varovaisena painijana. Puhe yksipuoisuudesta lienee sittenkin liioittelua eikä ”varovaisuus” Anttilan kohdalla ole missään tapauksessa samaa kuin arkuus. V. 1921 Helsingissä ja 1922 Tukholmassa hän voitti kr-roomalaisen painin höyhensarjan maailmaanmestaruuden, kummassakin tapauksessa selkävoitoin, ja hänen oli mentävä sellaisten kuuluisuuksien yli kuin Piitsepp, Vro, Erik Malmberg, Ruotsi ja Egeberg, Norja.

-Kalle Anttila on kakkein menestyksekkäimpiä painoijoitamme ja ”hiljaisen mahtavuutensa” hän kruunasi voittamalla Pariisin olympiakisoissa 1924 kr-roomalaisen painin höyhensarjan. Ottelunsa Anttila jälleen päätti selkävoitoihin yhtä lukuun ottamatta. Oulujoen Muhokselta, Yrjö Saarelan naapuruudesta lähteneellä Kalle Anttilalla on Suomen mestaruuksia yhtä monta kuin maailmanmestaruuksiakin, neljä molempia. Mutta niinpä hänestä sanottiinkin: ”Kova on Kalle kotona mutta vielä visaisempi ulkomaisissa edustustehtävissä.” Kalle Anttilan meriittilista osoittaa paitsi sen, että hän oli loistava painimestari, myöskin sen, ett Suomen painirintama hänen aikanaan oli syvä ja leveä, todella puolet koko maailman painikermasta.

Antverpenin kisojen aikana Eino Leino, 29, oli ainoa todellinen vapaapainijamme. Myähemmistä vapaapainijoistamme vain Kustaa Pihlajamäki on saavuttanut Leinon, ohittanutkin. Eino Leinon vakaana aikomuksena oli nuorena seurata ”Kolehmaisen latua”, ryhtyä pitkänmatkan juoksijaksi. Sattumalta hän kuitenkin joutui painimaan. Matkustettuaan 23-vuotiaana Amerikkaan, jän joutui pakosta vapaapainin pariin: kr.roomalaista painia siellä ei harrastettu enemmän kuin yleisurheilussa metrimatkojen juoksua. Leino omaksui varsin pian vapaapainin tekniikan ja voitti vuonna 1915 Metropolitanin mestaruuden. Kaiken kaikkiaan hän saavutti Amerikan kaudellaan, joka kesti 1914:sta 1932:een kuitenkin aina olympiavuosina kekeytyen, Yhdysvaltojen ja Metropolitanin mestaruuksia 27.

Antverpenissa Eino Leino kukisti kaikki vastustajansa selviten vierasmaalaisista miltei leikittelevän helposti, mutta niinpä mukana ollut painimme johtomies Heikki Lehmusto totesikin kisojen jälkeen: ”Leinon painitaso on korkeammalla kuin kuudentoista muun kilpailijan yhteensä”. Vapaapainin keskisarjasssa Väinä Penttala joutui jäämään hopeamitalimieheksi vain sen tähden, että heitä oli kaksi liian kovaa suomalaista samassa sarjassa.

Eino Leino hankkii Suomelle painin viidennen kultamitalin Antverpenissa. Hänen painiurallaan se oi huippuhetki, vaikka ura siteen jatkui loisteliaana harvinaisen pitkälle. Pariisissa 1924 Leino kenties yliarvioi voimansa ja kykynsä painiessaan sveitsiläisen Gehrin kanssa, sveitsiläinen selätti Leinon nopealla pystykampituksella. Tämän vahingon Leino osoittain korjasi seuraavassa ottelussa, jossa hän kävi puoli-intiaani Lookaboughin kanssa. Ylimielisen arvostelun mukaan tämä ottleu oli teknisesti korkeatasoisin mitä Pariisin kisoisst nähtiin. Leino voitti sen ja sai hopeaa.

Amsterdamin kisoissa 1928 Eino Leinon oli luovutettava keskisarjan edustus Arvo Haavistolle. Näissä kisoissa sovellettiin ensi kerran määräystä, jonka mukaan kukin maa sai asettaa vain yhden edustajan kuhunkin sarjaan. Leino määrättiin kevyen sarjan edustajaksemme. Hänen oli laihdutettava 8 kiloa ja kävi niin, että hän ei tällä kertaa yksinkertaisesti jaksanut painia. Tosin hän hävisi yhden ainoan ottelun, mutta se merkitsi putoamista pronssille. Los Angelesin olympiakisojen lähestyessä Eino Leino palasi – ja taisteli karsintakilpailuissa 42-vuotiaana itsensä joukkueeseen. Tälläkään kertaa hän ei suomalaisten toiveita pettänyt. Kultamitaliin hänellä ei enää ollut mahdollisuuksia, mutta ilman palkintoa hän ei näistäkään neljänsistä olympiakisoistaan palannut: hän valloitti jälleenpronssimitalin. Eino Leino -painijana ikuinen nuorukainen – pyrki mukaan vielä Berliinin kisoihin 1936. Karsintakilpailuissa hän kuitenkin hävisi niukasti Jaakka Pietilälle, joka ei Berliinissä sijoittunut mitaleille.

Emil Väre

Antverpenin kokonaissaalis oli kaunoluistelu mukaan luettuna 15 kultamitalia, 10 hopeamitalia, 10 pronssimitalia, yhteensä 35 kolikkoa valuuttaa.

Suomalaiset Antverpenin olympialaisissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomi_kes%C3%A4olympialaisissa_1920

Lähdeaineisto Reino Rinne – Pekka Tiilikainen Suomen urheilun tähtihetkiä